Tuli tästä mieleeni kysyä, onko teillä muilla pikemmin pelkoa siitä, ettette kestäisi esim. omaa alakuloanne tai muita musertavia negatiivisia tunteita, joiden alle luhistua kuin hirveästi konkreettisia tapausesimerkkejä tilanteista, joista ette olisi selvinneet?
Minä olen ollut löytävinäni itsestäni tällaista pelkoa ja pelon värjäämää uskomusta itsestäni. Viime kesänä olin voimakkaassa psyykkisessä stressissä ja join silloin muutaman kerran. Nuo juomiskertani olivat todella humalaisia ja niitä seuranneet krapulani aivan kaameita. Samaan aikaan kuitenkin tein jo eroa tiuhaan juomiskierteeseen ja siinä eronteossa hain aktiivisesti apua ja tein asioita, jotka auttoivat minua eteenpäin. Kun sitten oli viimeisen retkahduksen aika, se oli myös täydellisen juomiseen turhautumisen hetki: join tarvitsematta juomistani ja jostain käsittämättömästä pakosta. Se auttoi minut näkemään erään pelkoni ja sen vaikutuksen elämääni, sen, että join, koska en pohjimmiltani uskonut muihin keinoihin kuin siihen, että tietyssä käsittämättömässä tilanteessa minun on ”pakko” juoda. Juominen tuntui siis jo juodessa aivan älyttömältä ja samalla itselleni vieraalta käyttäytymiseltä.
Kun se loppui, minusta tuntui jo kahden viikon kuluttua kuin jokin aivan uusi elämä olisi alkanut saman tien ja siltä minusta tuntuu nytkin, että elän jotain tuolloin alkanutta ”toista elämää”. Ei se ollut mikään hurahtaminen tai salama kirkkaalta taivaalta vaan yksinkertaisesti jonkin sellaisen pelon tai uskomuksen turhaksi paljastumisen käänne, jonka jälkeen aloin vain haluta mitä tahansa muuta kuin juomista - siis mieluummin niitä alakulojanikin kuin juomista. Monet nimittävät vastaavanlaista kokemusta pohjakosketukseksi, minä luulen kyllästymisen olevan mahdollisesti useinkin sen vastine. Ja ehkä minä myös kyllästyin. Silloin olin valmis pyytämään aivan kaiken mahdollisen tuen, mitä saattaisin tarvita raitistumiseeni, minkä erotat minullekin tutulla tavalla raittiista elämästä, noin prosessina.
Siitä tulikin mieleeni, että ehkä raitistuminen taisteluna on jotain sellaista, joka tuskaisuudestaankin huolimatta on silti meistä monelle tuttua ja sellaisena ennakoitavaa maastoa läpielettäväksi. Itse olen löytänyt itsestäni myös kaavamaista toistoa, jossa on tavallaan ”turvallista” langeta, sortua ja eheytyä kerta toisensa jälkeen. Minulla tämä kaava on toistunut ennen muuta suhteessani alkoholiin. Riippuvuuteni siihen on pikemmin toiminnallista kuin edes kovinkaan kemiallista.
Luulen, että varsinaiset hankaluudet ovat tosiaan tunteissa. Itse en saa mitään irti ideologisista aivosairausteorioista vaan koen syiden olevan syvemmällä, ehkä usein turvallisuuden kokemuksen tasolla. Turvattomana siitä, selviänkö tai kestänkö joitain tiettyjä tunnetiloja, niiden epämääräisyyttä tai esim. elämään kuuluvia kriisejä, koen turvattomaksi nimenomaan yksinäisyyteni: turvallisen yhteyden puutteen toiseen ihmiseen, samalla itseeni. En pidä tärkeänä sitä, kumpi tulee ennen toista, sillä niin toimiva yhteys itseen kuin toiseen edellyttää toistaan. Uskon, että omalla kohdallani taustalla kummittelee juurikin kokemus lohdullisen, myötätuntoisen ja rakastavan kohtaamisen vaille jäämisestä, kun pelko omasta luhistumisesta ottaa minussa vallan. Tähän näen nyt toisen ratkaisun kuin tuopin: minun on rakennettava ja pidettävä yllä suhteita, joissa em. inhimilliset tarpeet voivat täyttyä vastavuoroisesti ja reilusti. Terapianikaan ei tähän ole lopullinen vastaus, sillä se ei suhteena ole vastavuoroinen vaan hyvinkin yksisuuntainen hoitosuhde, joskin dialoginen (parhaassa tapauksessa: yhä kuulee juttuja myös valitettavan monologisista terapiakokemuksista). Minä itse voin liikkua sellaisia suhteita kohti, joissa voin saada mitä annankin.