Hyvä tästä vielä tulee

Me Lopettajat
161

Totta ja varsinkin tämä on kyllä tärkeä kultareunus.

Tänään mietinkin työasiaa vähän toiselta kantilta. Minulle tarjoutui yllättäen mahdollisuus vaihtaa toiseen työpaikkaan. Ja nyt tällaisella jahkailijalla on tooodella vaikea tilanne. Kun oikeastaan en ollut ajatellut vaihtaa. Tykkään työstäni ja varsinkin työkavereistani. Uusi työ olisi hieman erilaista. Jollakin tavoin haastavampaa ja jollakin toisella simppelimpää. Palkka olisi parempi ja työmatka lyhyempi. Mutta kun jotenkin tilanne on nyt niin ok, niin onko se sitten liian iso riski. Kadunko myöhemmin joko vaihtoa tai vaihtamatta jättämistä. Ihan tyhmää, kun ihminen laitetaan tällaisten pulmien eteen, ihan noin vain.

Juomisen suhteen on kyllä ihanaa, kun se vaihtoehto ei ole enää ollut mielessä oikeastaan lainkaan. Plinkki on, ja sen kyllä huomaa. :see_no_evil: (Mutku tämä on nyt ainoa sivusto, mitä sallin itseni viihdekäyttää! :sweat_smile:) Vapaa en alkoholin suhteen ole, en missään tapauksessa. Mutta luulen, että nyt vaaditaan jo joku selkästi isompi “tilanne” päälle, että juomaan tarttuisin. Sellainen voi tulla tai olla tulematta, mutta sitä on turha murehtia nyt. Arjessa sanoisin kuitenkin olevani vihdoin hyvinkin turvallisilla vesillä.

Samaa turvallisuutta toivon teille kaikille.

2 tykkäystä
162

Minulla olisi töissä myös erilaisia mahdollisuuksia vaihtaa tehtäviä ja ehkä edetäkin, muttei tällä hetkellä pienintäkään halua luopua työkavereistani, joiden kanssa nyt työskentelen. Motivoidun työhön aika vahvasti ihmissuhteiden tasolla ja tällä haavaa ne ovat oikein hyvät juuri työelämässä. Toiseksi työ on riittävän haastavaa ja toisaalta sen verran simppeliä, että sen voin jättää töistä lähdettyäni työpaikalle. On ollut toisinkin ja kun ynnään muutaman satasen paremman bruttopalkan ja sitä vastaan antamani nettopanoksen yhteen, en näe tällä hetkellä vaivansa arvoiseksi rikkoa mukavuuteni rakenteita :grinning:

On myös mukavaa, että työ tukee nyt struktuuriltaan ja vaativuudeltaan tätä kaikkea muuta, mitä on elämässä meneillään. Raittiuden, hyvän mielenterveyden ja tasapainoisten ihmissuhteiden saavuttaminen ovat prioriteettejani.

163

No nimenomaan! Miksi vaihtaisin nykyisen turvallisuuden ja noh, omanlaisensa leppoisuudenkin uudenlaisiin haasteisiin. Joku siinä tietysti kiehtookin, mikä on varmasti ihan luonnollista. Halu jotenkin mennä eteenpäin. Enkä voi kieltää, etteikö se muutaman satasen isompi palkkakin näinä aikoina vaakakupissa painaisi. Samalla toinen puoli sanoo, että älä hyvä ihminen lähde korjaamaan asiaa, mikä ei ole rikki. Hyvä työyhteisö on kuitenkin ihan hiton tärkeä, ja se minulla nyt on. Uudesta paikasta tietäisin jotenkuten pari ihmistä, mutten paikan dynamiikkaa ja ilmapiiriä yleensä.

En usko vaihtavani, mutta ehkä tarjoudun joskus ihan mielenkiinnosta sinne tuuraamaan, jos huolivat ja vapaa osuu yksiin. Jos vaikka tilaisuus vaihtoon tarjoutuu joskus uudestaan.

1 tykkäys
164

Hyvä suunnitelma Hiiri tuo sijaiseksi tarjoutuminen. Sitä kautta tosiaan on mahdollisuus päästä tunnustelemaan ilmapiiriä. Töissä kuluu iso osa ajasta, joten on oman hyvinvoinnin kannalta varsin merkittävää missä olosuhteissa sen viettää.

Raitistuminen auttaa omien arvojen pohdinnassa ja tunnistamisessa ja kuulostaa että niin sinä kuin Naurismäkikin olette hyvin löytäneet omianne; hyvinvointi on tärkeämpää kuin statuksen nostaminen tai isompi palkka. Uskoisin, että vapaa-aikaan ja ihmissuhteiden vaalimiseen jää enemmän paukkuja, kun työ ei vie liikaa voimia tai kuormita ja stressaa liikaa.

Elämä tapahtuu tässä ja nyt. Liian moni elää sitkun elämää ja odottaa eläkepäiviä kuin aiemmat sukupolvet taivasosuutta. Omillakin vanhemmillani jäi oikeastaan ne kivat asiat tekemättä sairastumisten takia… eikähän se riitaisa parisuhde auvoksi muutu sinä päivänä kun eläkkeelle jää. Se onni oli edessä hohtanut kangastis, jota he eivät koskaan tavoittaneet.

Enkä tietty sitä sano, etteikö työ tai opiskelukin tuottaisi iloa ja tyydytystä, mutta oma tuntuma on kuitenkin, että ehkä syvimmät onnellisuuden jetket liittyvät kummunkin ihmissuhteisiin ja aika arkisiinkin hetkiin, kun niihin malttaa pysähtyä.

2 tykkäystä
165

Minä en ole koskaan ollut sellaisella alalla, jolla statuksesta tai paljosta rahasta olisi suurtakaan riskiä :laughing: Mutta yhdessä aiemmista uristani ajauduin piireihin, joissa arvovalta ja kaiken maailman hyvä veli/sisar -vehkeilyt olivat huudossa ja siihen huutoon kuului myös rankkaa kilpailuhenkisyyttä. Hyvän tekeminen ammattina ei todellakaan tarkoita sitä, ettei siihenkin voitaisi motivoitua todella egoistisista pyrkimyksistä käsin. Siinä kontekstissa oli lopulta todella ahdistavaa olla ja toimia eikä eteneminen tai vähän parempi palkka ja muka nimekkäät kaverit antaneet mitään sellaista, minkä olisin kokenut aidosti tärkeäksi itselleni tai edes sille työlle, minkä merkityksellisyys on ollut minulle nuoresta lähtien oleellisempaa kuin mikään muu. En siis ole joku perinteinen semivalaistunut ex-pätäkäntekijä vaan toiminut aika paljon marginaaliryhmien kanssa. Olen ja olen ollut aina ”suuri humanisti” ja arvoristiriitojen vuoksi luovuin myös tuosta aiemmasta urastanikin. Olin mielestäni nelikymppisenä aivan liian nuori kuolemaan sielustani ja muuttumaan sellaiseksi herkkähipiäisen turhamaiseksi mulkuksi, millaiseksi koin itseni niissä kuvioissa. Silloin myös uuvuin ihan sairaslomakierteeksi asti eikä se todellakaan johtunut työn paljoudesta. Arvot on todella iso tekijä työssä, johon tosiaan antaa paljon aikaa.

Mutta yhteisö ja hyvät suhteet ovat todellakin sellaisia, jotka olen kokenut niin harvinaiseksi eduksi, etten aivan äkkiä vaihtaisi muuhun. Toisaalta työhön olen muodostanut myös aiempaa kohtuullisemman suhteen ja nyt keski-iässä ovat alkaneet merkitä enemmän muut kuin työyhteisöt. Ei työ voi olla ainoa eikä liian suuri merkityksen antaja. Kaikkihan kaatuisi saman tien, jos sitten joutuisin vaikka työttömäksi. Elämässä on tärkeää olla muuta ja muitakin ihmisiä. Siltä osin olen nyt tekemässä elämänmuutosta: en jaksa kaoottisia parisuhteita, ihmiskontakteja pelkkien ruutujen takaa, yksinäisyyttä muiden keskellä. Ihmissuhteiden aitous ja autenttisuus merkitsevät. Tässä on auttanut viime aikoina se, että olen opetellut myöskin luottamaan siihen, että minä voin kelvata muille sellaisena kuin olen ja ettei minun kuitenkaan ole mikään pakko kelvata kenelle tahansa. Omaa arvoa täytyy tutkia mutta ainakin minun on voitava tutkia sitten ihmissuhteissa ja niissä saatavan peilauksen kautta. Pakko kehua teitä plinkkikavereita siitä, että aika monelta osin kannukset tähän ovat tulleet täältä ja sitten ne ovat siirtyneet muuallekin elämääni.

Olen nyt vähän ottanut lommoja luottamuksessa aviokriisini kautta mutta olen ajatellut samalla niin, että juuri sen takia, että tämä on omiaan katkeroittamaan, on päinvastaisesti vain uskallettava luottaa muihin - kyllä ihmisiin voi luottaa. Ja samalla myös niin, että he kaikki ovat sittenkin vain ihmisiä kaikkine puolineen. Eikä se mitään, juuri oman keskeneräisyytensä kanssa toimeen tuleviin voin luottaa. Ihmisille ja suhteille voi sattua kaikenlaista mutta sen takia toisissa en voikaan enää roikkua siten kuin olen saattanut erehdyksessä tehdä. Pitää ainakin pysyä uskollisena itselle siinä mielessä, että vähän katsoo, miten roikkuu ja kenessä.

1 tykkäys
166

Sama. Eikä siis omakaan status nousisi tuon kyseisen työpaikan vaihdon myötä mihinkään, kuten ei esim. meneillään olevan koulutuksenkaan. Tarjolla on oikeastaan vain erilaisia töitä ja työtehtäviä, ei juurikaan varsinaista portaikkoa mitä edetä. Tai se mitä on, ei minua kiinnosta ollenkaan.

Olen hiukan täällä kertonut parisuhteestani, jonka kommunikaatiossa oli puutteita ja joka parani. Nyt tilanne on taas huonompi. Mitä stressaantuneempi ja kireämpi olen, sitä kovemmalla piikittelyllä ja kiukuttelulla toinen vastaa. Kun oma oloni on hyvä, kaikki on hyvin. Kun minä voin huonosti ja kaipaan omaa tilaa ja rauhaa, sitä ei todellakaan haluta antaa, vaan siitä rankaistaan. Pienikin etääntymiseni on suoraan jonkinlainen hylkäämisen merkki. Olikohan se siinä Viiwan linkittämässä podissa tai jossain muussa, kun puhuttiin noista myös jonkin sortin traumareaktioista. Että aikuinen vastaa esim. lapsen osoittamaan vihaan tuen ja empatian sijaan vielä kovemmalla vihalla. Kaikki negatiivinen pitää välittömästi saada sammutettua keinolla millä hyvänsä, niin kaikki on taas hyvin.

Siitähän seuraa nimenomaan se, mitä meistä moni näin kultaisessa keski-iässä opettelee, että negatiivisten tunteiden osoittaminen olisikin ihan sallittua. Sellainen mukava välimalli niiden piilottamisen ja muiden niskaan kippaamisen välillä on vain hankalaa, jos pientäkin yritystä seuraa ämpärillinen omaan niskaan.

Eilen tänne kirjoitellessani mietin, etten ole aikoihin nähnyt juomisunia, että olisivatkohan ne peräti jääneet. Ehei, meni kuulkaas yö siihen malliin kipotellessa, että. Join tosi monta olutta ja lonkeroa. Mietin kyllä, ettei pitänyt ja sitäkin, että nyt ei raitis kalenterivuosi ihan täyttynyt. Mutta olin ihmeen sujut asian kanssa. Siis jotenkin pelottavankin ok. Mietin jopa, että ehkä voinkin juoda silloin tällöin taas, kun olen vaan välillä juomatta. Toivottavasti tuo oli vain joku alitajuinen muistutus miten helposti se tapahtuu, eikä mikään enne. Huh.

Lähdemme tästä pikkuhiljaa haudoille ja sukulaisiin. Palaan varmaankin vielä illalla kurkkaamaan, jos jollain on jotain mielen päällä. Tämähän voi olla hankalaakin aikaa, mitä ei pidä unohtaa.

Toivon kuitenkin rentoa, leppoisaa ja ennen kaikkea raitista aattoa kaikille. Olit sitten kirjoittaja tai pelkkä lukija. :green_heart: :sparkles:

3 tykkäystä
167

Näin viime vuonna. Nyt siis toinen raitis joulu putkeen, jee. Näköjään tuo oma alkoholittoman määritelmäni on jossain kohtaa muuttunut. Nykyäänhän sallin aivan turvallisin mielin itseni juoda alle 0,5 prosenttista, jos joskus hyvin harvoin niin haluan. Enpä tosin muista milloin viimeksi, ties vaikka sekin lukisi täällä plinkissä. Tällä kertaa en ostanut aatoksi kotiin mitään ns. korvikejuomaa. Tai glögiä on, onhan sekin joskus aiemmin tullut nautittua prosenteilla.

Toivottavasti kaikilla sujuu aaton vietto hyvin, eikä kohtuuttomia kiusauksia ole ollut. :christmas_tree:

1 tykkäys
168

Täällä on nyt valitettavasti ainakin Lintuanna ja Viiwa kertoneet huonosta olostaan. Pakko se on myöntää, että sama juttu minulla. On tullut tissutteluajatkin mieleen, kun olen heräillyt monena yönä putkeen aamuyöstä. Sitä ei kuitenkaan ole tapahtunut kuukausiin varmaan kertaakaan, ja nyt tosiaan joka ainut yö. Mitään tarkkaa syytä ei alakulolle mielestäni ole, eikä joulu ole minulle siinä mielessä ollut mitenkään perinteistä pahan olon aikaa.

Mietin, että kyse on varmaan siitä, kun näin vuoden vaihtuessa tulee tehtyä jonkinlaista välitilinpäätöstä. Palstan teeman mukaisesti sen pitäisi kohdallani olla todella juhlaa ja ilotulitusta, kun takana alkaa olla ensimmäinen aivan tipaton kalenterivuosi sitten teini-iän. Vaan kun ei ole. Kai odotukset olivat korkeammalla. En ole saanut aikaan kovinkaan paljon. En vieläkään ole reipas, freesi ja energinen. Näitä, mistä on täälläkin puhuttu, ettei järkevästi ajatellen edes tarvitse olla. Mutta kun joku päässä kolkuttaa, että pitääpäs. Odotin varmaan liikaa olevani jotain perusluonteeni vastaista vain sillä, että lopetan juomisen. Ihan kuten kaikki konkarit vuorollaan ovat toitottaneet, ei se kaikkea muuta. Joku syyhän sen aloittamiseenkin on ollut.

Mielessä pyörii mitä muutoksia tai ns. lupauksia haluan tehdä seuraavalle vuodelle. En kuitenkaan oikein saa mistään kiinni. En tiedä mistä edes yrittäisin aloittaa jonkun seuraavan vaiheen, kohti parempaa elämää. Pitäisi varmaan määritellä mitä se parempi elämä on minun mielestäni. Ei siis jonkun ehkä ulkopuolelta elämääni katsovan mielestä. Mitä itse haluan lisätä, mitä vähentää. Jotenkin en nyt jaksaisi miettiä. Haluaisin, mutten jaksaisi.

Siitä olen ihan varma, etten halua juoda seuraavanakaan vuonna. Alkoholi ei kokonaistilannetta ainakaan paranna, se on päivänselvää.

Ja se näissä erilaisissa olotiloissa kuitenkin on hyvä, että ne menevät taas ohi. Jos eivät tänään, niin joku päivä.

2 tykkäystä
169

Voimia sinnekin alakuloon! :heart: Sitä niin odottaa, että raitistumisen jälkeen voisi hyvin, mutta minä henkkoht luulen sen olevan harvinaisempaa vaikka jotkut kuinka sitä hehkuttavat. En usko, että juomisaikana ehtii pitää yhteyksiä itseensä ja siksi ajattelen tämän tulevan esiin kunnolla, kun juominen on loppu. Ilman juomista ja raitistumistakin on epärealistista, että kaikki menisi aina putkeen ja kaikki olisi aina hyvin. Minä en helposti sellaisiin hehkutuksiin usko. Alakulokin kuuluu elämään.

Toivottavasti sinullakin olo silti helpottaa! :heart:

2 tykkäystä
170

Sulla on perusta kunnossa,halu olla juomatta. Sille on hyvä alkaa rakentaa uudenlaista,juomatonta elämää. Anna itsesi haaveilla kaikkea ja sieltä voit löytää niitä palasia,mistä haluat rakentaa päihteetöntä elämää.
Voimia sinullekin alakuloon,vielä tulee valoisempiakin päiviä

2 tykkäystä
171

Vaikka onkin kaukainen muisto, se on elävä ja parinkymmenen vuoden takaa. Muistan isomman muutoksen silloin tapahtuneen vasta puolentoista vuoden raittiuden paikkeilla ja sekin oli minulle mahdollista vain siksi, että tein samaan aikaan paljon muutakin ”työtä” itseni kanssa kuin suljin korkin. Muistan sen Plinkkiinkin tuolloin kirjoittaneeni (kyllä, Plinkki oli jo silloin 20 vuotta sitten), että ”helppoahan” kaikki olisi, jos kaiken saisi vain lopettamalla viinanjuonnin.

Minulla oli tuohon aikaan pirunmoisia, monimutkaisia mielenterveysongelmia ja niidenkin kanssa alkoi mennä paremmin vasta, kun pää oli alkoholista selvä. Sen selviäminen ei ollut kovinkaan nopeaa ja nytkin on (tähän mennessä paras) päihdepolin työntekijäni palautellut vähän jalkoja maanpinnalle, että ensimmäinen vuosi menee joka tapauksessa vasta opetellessa.

Alakulot voivat siis liittyä ihan vain siihen, että vielä on tavallaan homma aika alussa - toisaalta sen voi nähdä myös lohdullisena. Jotkut ovat minullekin sanoneet, että jopa kolme vuotta voi mennä vähän ”aloitellessa” uutta elämää. Itse uskon siihen, ettei varsinkaan ”pelkän” alkoholismin pariin kannata jäädä yksinomaan askaroimaan. Kun pää on siitä selvänä ja aktiivinen riippuvuus jo etäisyyden päässä, on ihan eri tavalla voimia ja uskallusta työstää juuri noita varsinaisia syitä, mitkä kerran ajoivat riippuvuuksiin.

Aika hankalana pidän tätä nykyistä selfhelp-ilmapiiriä, josta käytetään myös nimitystä ”terapeuttinen valta”. Sillä tarkoitetaan valtadiskurssia, joka saa kuntoutumisen/edistymisen näyttämään taas kerran yhdeltä suorittamiselta ja menestysmatkalta kaiken muun ohessa. Kun aika paljo puhe ja ”hyvinvointijournalismi” pitää yllä jokseenkin yksinkertaistavaa kuvaa mielenhaasteista, me helposti vertailemme omaa oloamme ihanteeseen siitä, millainen sen ”pitäisi olla”. Kuitenkaan asiat eivät vain etene lineaarisesti vaan pikemmin syklisesti, kun puhutaan toipumisesta. Se merkitsee mm. sitä, että esim. terapiassa yhdet ja samat mielentöhnät palaavat käsittelyyn yhä uudelleen niin kauan kuin on tarpeen ja tämä voi olla tosi turhauttavaa - silti se juuri voi olla hyvä merkki siitä, että kuntoutuminen oikeasti etenee vaikka muulta tuntuisi.

Voi olla, että oikeasti asiat ovat nyt paremmin kuin tuntuu olevan ja siitä saattavat kieliä jopa nuo ahdistavat aamuheräilyt, joihin ei välttämättä löydy muita kuin alitajuisia, siis hyvin mahdollisesti salaisuuksiksi jääviä syitä.

1 tykkäys
172

Se voi olla justiinsa näin. Itseäänhän siinä nimenomaan tulee usein paettua.

Ihanasti sanottu! Noinhan se juuri on, että kivijalka on nyt huimasti vahvempi. Siihen vaan rakentelemaan, palikka kerrallaan, itsellen aikaa antaen.

Näen tuon ihan tosi lohdullisena. Ja kyllä minusta tuntuukin, että alussa ollaan vasta. Raitistumisen osalta ei ihan lähtöviivalla enää, mutta raittiin elämän alussa aivan ehdottomasti. Muutenkin tässä iässä vuosi on varsin lyhyt aika, saati kun ihmeteltävää, opittavaa ja työstettävää piisaa. Kyllä tuo raitistumisprosessikin osaa jotenkin aika hienosti tukea itse itseään, kun ihan heti alussa jo tulee monia muutoksia, sitten pikkuhiljaa lisää ja lisää. Uusien juttujen käsittelyä ja välillä vanhempien uudelleenkäsittelyä. Välillä rämpimistä ja taas nousukiitoa. Välillä pitää ihan aktiivisesti muistuttaa itseään siitäkin, mistä lähdettiin. Jumaliste, että onkin tapahtunut kaikkea hyvää!

Niin tosiaan. Entä jos kaikki onkin ihan hyvin?

Kiitos, Naurismäki, Viiwa ja Lintuanna. :gift_heart:

173

Tuli tästä mieleeni kysyä, onko teillä muilla pikemmin pelkoa siitä, ettette kestäisi esim. omaa alakuloanne tai muita musertavia negatiivisia tunteita, joiden alle luhistua kuin hirveästi konkreettisia tapausesimerkkejä tilanteista, joista ette olisi selvinneet?

Minä olen ollut löytävinäni itsestäni tällaista pelkoa ja pelon värjäämää uskomusta itsestäni. Viime kesänä olin voimakkaassa psyykkisessä stressissä ja join silloin muutaman kerran. Nuo juomiskertani olivat todella humalaisia ja niitä seuranneet krapulani aivan kaameita. Samaan aikaan kuitenkin tein jo eroa tiuhaan juomiskierteeseen ja siinä eronteossa hain aktiivisesti apua ja tein asioita, jotka auttoivat minua eteenpäin. Kun sitten oli viimeisen retkahduksen aika, se oli myös täydellisen juomiseen turhautumisen hetki: join tarvitsematta juomistani ja jostain käsittämättömästä pakosta. Se auttoi minut näkemään erään pelkoni ja sen vaikutuksen elämääni, sen, että join, koska en pohjimmiltani uskonut muihin keinoihin kuin siihen, että tietyssä käsittämättömässä tilanteessa minun on ”pakko” juoda. Juominen tuntui siis jo juodessa aivan älyttömältä ja samalla itselleni vieraalta käyttäytymiseltä.

Kun se loppui, minusta tuntui jo kahden viikon kuluttua kuin jokin aivan uusi elämä olisi alkanut saman tien ja siltä minusta tuntuu nytkin, että elän jotain tuolloin alkanutta ”toista elämää”. Ei se ollut mikään hurahtaminen tai salama kirkkaalta taivaalta vaan yksinkertaisesti jonkin sellaisen pelon tai uskomuksen turhaksi paljastumisen käänne, jonka jälkeen aloin vain haluta mitä tahansa muuta kuin juomista - siis mieluummin niitä alakulojanikin kuin juomista. Monet nimittävät vastaavanlaista kokemusta pohjakosketukseksi, minä luulen kyllästymisen olevan mahdollisesti useinkin sen vastine. Ja ehkä minä myös kyllästyin. Silloin olin valmis pyytämään aivan kaiken mahdollisen tuen, mitä saattaisin tarvita raitistumiseeni, minkä erotat minullekin tutulla tavalla raittiista elämästä, noin prosessina.

Siitä tulikin mieleeni, että ehkä raitistuminen taisteluna on jotain sellaista, joka tuskaisuudestaankin huolimatta on silti meistä monelle tuttua ja sellaisena ennakoitavaa maastoa läpielettäväksi. Itse olen löytänyt itsestäni myös kaavamaista toistoa, jossa on tavallaan ”turvallista” langeta, sortua ja eheytyä kerta toisensa jälkeen. Minulla tämä kaava on toistunut ennen muuta suhteessani alkoholiin. Riippuvuuteni siihen on pikemmin toiminnallista kuin edes kovinkaan kemiallista.

Luulen, että varsinaiset hankaluudet ovat tosiaan tunteissa. Itse en saa mitään irti ideologisista aivosairausteorioista vaan koen syiden olevan syvemmällä, ehkä usein turvallisuuden kokemuksen tasolla. Turvattomana siitä, selviänkö tai kestänkö joitain tiettyjä tunnetiloja, niiden epämääräisyyttä tai esim. elämään kuuluvia kriisejä, koen turvattomaksi nimenomaan yksinäisyyteni: turvallisen yhteyden puutteen toiseen ihmiseen, samalla itseeni. En pidä tärkeänä sitä, kumpi tulee ennen toista, sillä niin toimiva yhteys itseen kuin toiseen edellyttää toistaan. Uskon, että omalla kohdallani taustalla kummittelee juurikin kokemus lohdullisen, myötätuntoisen ja rakastavan kohtaamisen vaille jäämisestä, kun pelko omasta luhistumisesta ottaa minussa vallan. Tähän näen nyt toisen ratkaisun kuin tuopin: minun on rakennettava ja pidettävä yllä suhteita, joissa em. inhimilliset tarpeet voivat täyttyä vastavuoroisesti ja reilusti. Terapianikaan ei tähän ole lopullinen vastaus, sillä se ei suhteena ole vastavuoroinen vaan hyvinkin yksisuuntainen hoitosuhde, joskin dialoginen (parhaassa tapauksessa: yhä kuulee juttuja myös valitettavan monologisista terapiakokemuksista). Minä itse voin liikkua sellaisia suhteita kohti, joissa voin saada mitä annankin.

1 tykkäys
174

Tuo vaille jäämisen kokemus,se että on joutunut kohtaamaan syviä kipuja ilman lohduttavaa läsnäolevaa ihmistä kuulostaa kovin tutulta.

Minulla oli kesällä parin viikon rankan juomisen jakso ja silloin koin ns. itsemurha öitä. Valvoin ja tunsin hajoavani. Noina yön tunteina yritin vain hengitellä ja pysyä hengissä.
Tuo hajoamisen tunne on minulle tullut tietoisuuteen traumatrrapiassa,ilmeisesti niin äärimmilleen menevää tuskaa että minuus tuntuu hajoavan.

1 tykkäys
175

Karmea kokemus! Minulla on ollut joitain vastaavia tuntemuksen hetkiä muttei ehkä aivan noin radikaaleja.

Tuli mieleeni, että myös sovittamattoman vaillejääneisyyden kokemuksen olen nähnyt teettävän myös tietynlaista katkeruutta, jota ei myöskään pahasti muurautuneessa muodossa läpäise edes todellinen lohtu, rakkaus, välittäminen tms. Omalla kohdallani huomaan tällaista sulkeutuneisuutta olleen nimenomaan kriisitilanteissa, normaalioloissa olen kyennyt tunnistamaan ja ottamaan vastaan rakkautta selittämättä sitä millään tasolla olemattomiin. Hyvin vaikeasti traumatisoitunut ei siihen välttämättä kykene varsinkaan rajun psyykkisen stressin aikana vaan torjuu rakkaudenkin.

No, nämä minun kokemuksina ja havaintoina. Hellittikö minuuden pirstaloitumisen kokemus humalan/krapulan haihduttua vai jäikö se silloin jotenkin päälle?

1 tykkäys
176

Se oli päällä jonkin aikaa ja voin huonosti. Vähitellen se alkoi laantua,en muista että olisi mitään ihmeellistä sinänsä tapahtunut,mutta tosiaan pikku hiljaa pääsin jaloilleni.

3 tykkäystä
177

Tuplavuorot töissä, väsynyt mutta onnellinen fiilis. Ei ole ehtinyt miettiä, pohtia ja pyöritellä oikein mitään sen kummemmin. Kiire töissä ei ole kaikkien kannalta niin hyvä juttu, mutta sentään henkilökunnalla aika kuluu nopeasti. Meinasin tulla tänne nopeasti kommentoimaan kaikkea, mutta herranjestas että olette ahkeria. Jää kyllä syvempi kahlaaminen toiseen kertaan. Eikä muuten tee mieli alkoholia. No kotimatkalla ei enää olisi ehtinytkään hakea, mutta eipä tullut ajateltua sellaista vaihtoehtoa töissäkään kertaakaan. Vaikka se vuosien ajan oli tällaisten päivien jälkeen ehdottomasti sääntö, ei poikkeus.

Tosi hyvä kysymys. En rehellisesti tiedä. Tai siis uskon, että pelkoa on enemmän kuin konkreettisia esimerkkejä ja kokemuksia. Mutta en tiedä pelkäänkö enemmän omia vai muiden tunteita ja reaktioita.

Tuollainen yksinäisyyden/yksin selviämisen tunne on ollut vahvana aina, enkä oikein meinaa sietää empatian osoituksia. Ne pitää nopeasti jotenkin ohittaa tai mitätöidä. Jos kuitenkin livahtavat perille, aukeavat kyynelhanat eikä loppua näy. Olen esim. viestillä etukäteen kieltänyt työkavereita puhumasta minulle eräästä vastoinkäymisestäni mitään töissä. Silti jo katseet tuntuivat ihan kammottavan voimakkaina. Sanoja tai jotain halauksia en vain olisi kestänyt niin, että työstäkin olisi tullut jotakin. Ja kuinka ollakaan, tietenkin tunsin syyllisyyttä samalla tuostakin itseni suojelemisesta. Olla nyt noin tympeä muille ja kieltää tuen osoittaminen. Ja nyt kun palaan kysymykseen, olisinkohan sittenkin kestänyt?

Viiwalla on kyllä ollut kamala kokemus. Ihan noin pitkälle ei minunkaan oloni menneet, mutta öiset itseruoskinnat ja toivo maan alle vajoamisesta oli jossain vaiheessa hyvin tavallista.

178

Kolmen tunnin kuluttua on täynnä ensimmäinen täysin tipaton kalenterivuosi sitten teini-iän. :partying_face: Ulkona käy aikamoinen pauke, mutta minä istun sisällä. En jaksanut sopia mitään kyläilyjä tai lähteä mihinkään. Nyt on hyvä näin. Sen verran väsyttää, että vuosi vaihtunee nukkuen.

Toivottavasti moni aloittaa tipattoman tammikuun. Siitä alkoi minun plinkkeilyni vähentämisen merkeissä pari vuotta sitten. Se taisi jopa olla ensimmäinen onnistunut vuosiin, vaikka yrityksiä oli ollut.

Jatketaan seuraavan raittiin vuoden merkeissä. Toivon siitä helpompaa kaikille. :heart:

4 tykkäystä
179

Onnea ensimmäisen puhtaan kalenterivuoden rajapyykistä ja tulevalle vuodelle!

Hyvää pohdintaa edellä tuokin huomio, ettei aina ole varma, pelkääkö enemmän toisten kuin omia reaktioita ja tunteita. Se on varmaan kenelle tahansa ajoittain hyvä aihe mietittäväksi, sillä sen kysymyksen kautta voi tiedostaa mm. omien psyykkisten rajojensa hahmottumista. Joskus olen huomannut omassa asiakastyöskentelyssäni, että saatan vähän pelätä toisen tunnereaktioita ja se voisi ainakin osittain johtua siitä, että olen melko altis kantamaan toista myös emotionaalisesti. Näin varmaan pyrin säätelemään omaa turvallisuuttani, minkä sitten alutajuisesti voin kokea ehkä jollain tavoin uhatuksi, jos toinen reagoi jotenkin haavoittuvasti asiaan/tilanteeseen X. Tällöin rajani ovat ehkä hieman hämärtyneet. Jos ja kun ne ovat jatkuvasti hämärtyneinä jossain tiiviimmässä suhteessa, voi suhteessa itsessään olla jotain fiksattavaa. Aina noita rajoja ei kuitenkaan hämärretä vain itsestä käsin, vaan aivan meidän kaikkien rajat voidaan hämärtää riittävällä määrällä sumutusta tai muuta manipulointia, myöskin empatiamme on vahvuuden lisäksi monelle heikko kohtamme, jota voi käyttää myös hyväksi meitä ”vastaan”. Teflonia emme ole ja siksikin on hyvä välillä miettiä, missä mennään: omissa vai toisten tunteissa ja mikä minun suhteeni näihin on, ja miksi.

1 tykkäys
180

Kiitos paljon!

Lueskelin taas omia tekstejäni kahden vuoden takaa, ja muistin näköjään väärin. En ilmeisesti ollutkaan silloin varsinaisesti tavoitellut tipatonta tammikuuta, mutta pidin kuitenkin. Hirveästi on juomista silloin suunniteltu ja petailtu, tipattomista pätkistä huolimatta. Jossain kohtaahan minulla oli vaihe, että noiden lukeminen ahdisti. Nyt se vaihe on näköjään ohitettu. Tällä hetkellä näen niissä ihan rehellisen itseni silloin. Olen muuttunut siitä, enkä haluaisi palata. Mutta samalla kykenen säälin sijaan tuntemaan ylpeyttä siitä minusta, joka lähti tilannetta omalla tavallaan korjaamaan. Ilman tuota raittiuden suhteen vielä keskeneräistä minua en olisi valmiimpi minä nyt. Kirjoittelu on kyllä hyvä, koska muistan useita asioita väärin tai en ollenkaan.

2 tykkäystä