Hyvää uutta vuotta. Muistan oikein hyvin miten oma raittiuteni alkoi ja eteni. Siitähän se lähti kun tajusin olevani juoppo joka joi ja töpeksi aina. Itsetunto musertui, itsemurha ajatuksia oli välillä paljonkin ja ne nyt näin jälkikäteen ihan hirvittää. Kuinka ihminen joutuukin tuollaisen addiktin valtaan, että haluaa itsensä tuhota, kun ei näe muuta keinoa.
Tuli halu lopettaa juominen, ihan kokonaan ei enää vähentelyä. Koska niinkuin tuolla aiemmin joku kirjoitti ettei enää jaksa itsensä vahtimista. Ihan samoin minäkin koen etten jaksa vahtia itseäni vaan luovutan viina suhteen, elän niinkuin sitä ei olisi olemassakaan, en tarvi sitä enää mihinkään.
Minä pelkään juopottelua, vähäisenkin alkoholin ottamista etten herätä nukkuvaa, uinuvaa addiktia enään elämääni. Ongelmia kyllä elämässä tulee, mutta selvinpäin kykenen ne jotenkin kohtaamaan. Ja onneksi en tiedä tulevaa.
Eilen olin uudenvuoden juhlassa ja muut nosti shampanjalasin ja minä vichyvettä, eikä tullut kateutta että muut sai ottaa alkoholia, koska he eivät humaltuneet, eivätkä kännänneet. Enkä edes huomannut että joku joi olutpullon. Pidin hauskaa ihan kuin muutkin.
Onhan se riippuvuus ihan järkyttävää. Tällaiset ihan tavalliset, järkevät ihmiset tuhoamassa itseään näin. Todella surullista.
Jep. Vaikka töitä on joutunut tekemään kerralla paljon enemmän lopettamisen hyväksi, on se vain ja ainoastaan kannattanut. Siis jotenkin yllättävänkin paljon on ollut asioita, mitä en osannut etukäteen ajatella. Ei se ollutkaan ihan vain että korkki kiinni ja sillä selvä. Alkoholin ympärille kun kytkeytyy niin paljon muuta, omista tunteista ja reaktioista sosiaalisten kontaktien kautta koko yhteiskunnan juomakulttuuriin. Se kynnys on korkea, mutta kun yli pääsee, on loppuelämä kaikesta huolimatta kevyempi.
Enkä minä edes onnistunut vähentämisessä täysin. Nollasin annoslaskurin jo vuoden aikana paristi, kun olin unohtanut (tai “unohtanut”) merkitä vaikka kuinka monta annosta. Toisena vaarana olisi varmaan ollut, että olisin huolettomana merkkaillut kaikki annokset selitellen itselleni alati kasvavia määriä parhain päin. Ajatukset olivat juomisessa ihan liikaa, siis todella paljon liikaa. Nyt menee päiviä ja viikkoja, etten tule asiaa ajatelleeksi ollenkaan. Ei ole mitään stressiä sen suhteen tällä hetkellä, enkä sitä tilannetta halua muuttaa.
Melko tarkkaan vuosi sitten kirjoitin näköjään näin:
Huippua! Ja vaikka olisivat humaltuneet, luulen että kateus jää siitäkin pois. Niin monesti on tullut kokeiltua ja koettua myös varjopuolet. Ei ole hetken huvin väärti. Ja jos tilanne vaatii alkoholia, tulee nykyään mietittyä miksi? Onko vika seurassa tai paikassa, jos kokee tarvetta juoda sen mukavaksi? Jos, niin onko pakko olla/mennä? On tullut jätettyä menoja menemättä, mutta myös pidettyä hauskaa. Toivottavasti vielä enemmän tulevaisuudessa.
Ensimmäinen viikko toista raitista kalenterivuotta pulkassa. Toivon tästä onnistumisten vuotta kaikille plinkkiläisille. Edes pienten onnistumisten, jotka toimivat portteina isommille. 
Tämä oli ihanan lohdullinen lause. Jos pienistä puroista voisi joskus vielä tulla kunnon joki.
Onnea sulle 1. raittiista vuodesta ja kuluvalle vuodelle 
Onnea ekasta vuodesta Hiiri, siitä se lähtee, niinkuin eka päiväkin ja siitä päivä kerrallaan.
Siis mikä asia tahansa niin näköjään tuo aika on se mitä tarvitaan että suru, hätä, masennus, pelko, ahdistus loppuu ja alkaa näkymään valoa ja toivoa. Ja yksi on tuo häpeä. Se on aika inhottava tunne kun joutuu häpeämään vaikkei oikeasti itsessä ole syy, tällä kertaa. Kun lopetin juomisen niin syyllisyys, häpeä ja katumus olivat ihan kamalan raskaita kantaa, yksin, mutta luojan kiitos olin jo vertaistuessa, ryhmissä, joista sain tukea että jaksoin sinnitellä päivän kerrallaan eteenpäin.
Saattoi mennä monta viikkoa mieli korkealla ja iloisena, ja sitten yhtäkkiä taas romahti alas, sitä keikuttelua se oli silloin ja niinkuin olen kertonut ilman vertaistukea en ois jaksanut, vierellä oli tukihenkilönä toinen alkoholisti joka oli jo käynyt läpi sen tunnehelvetin. Mutta kun aikaa kului niin masennusjaksotkin väheni kunnes loppuivat kokonaan.
Kunnes nyt on ollut avioeron myötä taas sitä toivottomuutta, häpeää, kaikenlaisia ikäviä tunteita, kelpaamattomuutta, mutta taas vertaistuki on ollut oivallinen paikka saada elämään vähän valoa. siis toisilta alkoholisteilta. Kun pelkäsin että jonain epätoivon hetkellä otan alkoholia suruun. Päivät on kuluneet, viikot ja kuukaudet, mielentila vaihtelee aallonpohjasta ylös korkeuksiin. Taas on tunnustettava etten olisi selvinnyt ilman toisia ihmisiä. Totta se on että parvessa on hyvä lentää. Toivottavasti tämä plinkki on sellainen turva joillekin jotka ei jostain syystä mene ryhmiin.
Hyvää ja raitista päivän jatkoa kaikille.
Voimia! Tuo on totta, että aika auttaa tässäkin. Kuten myös tuo, että ihminen tarvitsee muita ihmisiä. Se on ihan fakta, vaikka syrjäytyminen tuntuisi itsestäkin välillä houkuttelevalta idealta. Mielenterveydelle se on kuitenkin riski ihan siinä missä vaikka alkoholismikin.
Näin taas juomisunta. Se meni aika samoin kuin edellinekin, että join täysin tyytyväisenä tilanteeseen. Tiedostin kyllä, että olen ollut juomatta, mutta tuumin taas että kyllähän sitä välillä voi. Harmia tai katumusta ei unessa ollut ollenkaan. Herätessä fiilis oli kyllä taas mahtava. Onneksi se ei ollut totta, enkä missään nimessä halua tehdä sitä todeksi.
Lisäksi näin talounta, mistä Naurismäkikin taannoin täällä kirjoitteli. Omasta kodistani löytyi isoja ja näyttäviä laajennusosia. “Hauska” sinänsä, että yksi huone oli täynnä viinaa. Oikein tyylikäs antiikkisen tyylinen huone, missä oli hyllymetreittäin erilaisia pulloja, viskiä ja muuta sen kaltaista, enimmäkseen ruskeasävyistä juomaa. Siinä unessa kyllä totesin, että itse en noita käytä, vaikka huoneen ulkoasua ihastelinkin.
Raitista viikonloppua kaikille. Päivä tai vaikka tunti kerrallaan. 
Tänään olen pohtinut taas paljon täällä plinkissä esillä olleita teemoja, kuten tarpeita ja loukatuksi tulemisen tunnetta.
En saanut siis mahdollisuutta toteuttaa yhtä minulle tärkeää asiaa. Se kaatui puolison vastustukseen. Loukkaannuin siitä tosi paljon ja ehdin jo hieman kytkeä marttyyrivaihdetta silmään. Sitten jäin pohtimaan, että oliko tuo pyyntö tosiaan liikaa. Olisiko se sittenkin koskenut puolisoa enemmän kuin luulen. Toinen puoli minusta huutaa, että kysyykö hän minulta koskaan mitään vastaavaa. Olisiko minulla mitään oikeutta kieltää häneltä samaa. Onko kyse siitä, että asia haittaisi häntä oikeasti, vai onko kyseessä sittenkin valtapeli. Ehkä vielä suuremmalla syyllä, kun asia tosiaan oli minulle iso. Vai olenko itsekäs suunnitellessani tuollaista, ja vielä kohtuuton loukkaantuessani. En oikeastaan tiedä.
Jep, tämäkin selviää puhumalla. En vain jaksa juuri nyt. Seuraava kysymys onkin, miksi puhuminen tuntuu minusta niin raskaalta. Enkö osaa, vai oletanko valmiiksi ettei toinen osaa. Onko jompikumpi peräti totta. Tai ehkä molemmat.
Tämäkin on takuulla tilanne, mihin joskus join. Se auttoi sekä parantamaan mielialaa että puhumaan. Nyt se ei onneksi tunnu minkään sortin ratkaisulta.
Raitista lauantai-iltaa, ystävät!
Puheeksiotto on minustakin raskasta. Onneksi sitäkin voi opetella ja onnistumisista saa uutta tuulta purjeisiin.
Minä ja miesystäväni ollaan molemmat konfliktin välttelijöitä, pelätään seurauksia, toisten suuttumista ja vihaa. Alkuun, kun aloin mainita omista loukkaantumisista miesystäväni reagoi säikähtämällä ja suuttumalla, kun heti luuli riidan olevan alkamassa, ja minä taas säikähdin hänen suuttumista ja reagoin suuttumalla takaisin. Pidin kuitenkin pääni ja sanoin monen monta kertaa hänelle, että riitaa ei ole tulossa, halusin vain lyhyesti mainita, mikä minua loukkaa ja se siitä. En itse asiassa odota edes anteeksipyyntöä, se on miehen vastuulla, vaan haluan vain tuoda asian ilmi ja tulla kuulluksi. Toki on plussaa, että mies yleensä pahoittelee asiaa ymmärrettyään, miksi se loukkasi minua.
Nykyään tämä sujuu ilman suuttumisia, mies on oppinut luottamaan, että haluan tosiaan vain mainita ääneen loukkaantumiseni ja useimmiten sitä seuraa hyvässä sovussa keskustelua. Mutta alku oli hieman kivinen.
Opin ymmärtämään, että se, että mainitsen toiselle mikä minua loukkaa, on vastuun ottamista omista tunteistani. Siitä ei tarvitse tehdä sen isompaa asiaa, ei tarvitse uhriutua eikä toisaalta vähätelläkään omia tunteita, sen voi vain sanoa. Joskus luin, että tutkimusten mukaan pelkkä tunteen ääneen sanominen pienentää sen voimakkuutta aivoissa. Siksi nykyään sanoitan tunteitani tämän tästä. Myös miesystäväni on alkanut toimia niin.
Osaan kuvitella, että jos riitelisimme, se saattaisi olla minullekin syy juoda. Nykyään puhumme paljon eikä riitoja juuri ole. Tärkeintä oli tajuta, että puheeksiotto ei tarkoita automaattisesti riitelyä, vaan vaikeistakin asioista voi keskustella niitä yhdessä tutkien. Harjoittelua se kyllä vaatii ja itsensä likoon laittamista. Olen huomannut, että keskustelu toimii hyvin, kun minä puhun vain itsestäni, tunteistani ja kokemuksistani ja mies puolestaan omistaan. Se ennaltaehkäisee suuttumisiakin.
Tulikin vielä mieleen, että aiemmin suosittelemani kirjan Herkkyys ja sosiaaliset pelot mukaan aikuiset ei kehtaa/uskalla puhua loukkaantumisistaan, koska se on julkisessa puheessa liitetty yksinomaan huonoon itsetuntoon, mikä ei kuitenkaan ole totta. Ihmisillä on erilaisia herkyyksiä loukkaantua. Loukkaantumista myös käsitellään puhumalla “mielensäpahoittajista” nöyryyttäen ja nolaten. Ei ihme, että jos yleinen kulttuuri on tämä, ei loukkaantumisista puhuta. Silti se kannattaisi.
Ihana kuulla teidän edistymisestänne puhumisen saralla. Luo toivoa.
Meillä on myös sitä, että reagoimme ihan eri tavoin toistemme kritiikkiin. Minä otan luonnostani kaiken vastaan lamaantumalla ja osaamatta vastata mitään, kun taas miehelle tulee kiire vastata isommin ja pahemmin takaisin kaikkeen, minkä hän vähänkin tulkitsee hyökkäykseksi tai sen suunnitteluksi. Nyt raitistuttuani tuo on aika paljonkin tasaantunut, kun olen alkanut sanoa enemmän ja pelätä vähemmän.
Tämä on muuten hyvä, otan käyttöön ja alan itsekin kertoa tämän heti kättelyssä. Että riitely ei ole mielessä.
Niin totta. Todellakin vastuun ottamista, vastuullisen ihmisen käytöstä tuoda näitä asioita ilmi. Helposti tulee sitten uhriuduttua mielessään, kun asian päästää siellä yksinään paisumaan.
Tuo kirja onkin minulla jonossa, se kuulostaa kyllä tosi hyvältä. Tuo loukkaantuminen on vaikea juttu. Kuten itsekin olemme todenneet, joskus sille ei kuitenkaan ole ihan objektiivista syytä, vaan oma mieli tekee tepposet. Olen itse vasta tajunnut loukkaantuvani aika herkästi, vaikka olen piilottanut sen puolen pitkään myös itseltäni. Se varmaan johtuu siitä, että samalla ärsyynnyn helposti ihmisiin, jotka loukkaantuvat “kaikesta”. Se kun voi mennä myös valtapeliksi, jolla toisten ihan tavallistakin käytöstä pyritään kontrolloimaan oman mielen mukaan. Sellaisen aika narsistisesti käyttäytyvän loukkaantujan kanssa aikaa viettäneenä olen nykyään pikkuisen allerginen kaikelle “jos se tuntuu loukkaavalta, se on loukkaus” ja “pyydä vilpittömästi anteeksi kun olet loukannut jotakuta, vaikka tahattomastikin”. Ehkä sekin saa aikaan sen, että omatkin loukkaantumiset tuntuvat vaikeilta. Tulee mietittyä onko se nyt aiheellista vai ei, vaikka tunne tietysti onkin ihan totta.
Siihenhän auttaisi nimenomaan tuo mistä kerrot, että oppisi puhumaan aiheesta neutraalisti. Kertomaan avoimesti, että näin kävi, ilman uhriutumista, hyökkäystä tai vaatimuksia. Näin kaikki olisivat tilanteesta kartalla.
Olen myös useamman muun tavoin yhtäkkiä miettinyt paljon tilanteita, joissa minua on kohdeltu väärin. Siis sellaisia, jotka eivät sillä hetkellä ole tuntuneet siltä edes. Yhtäkkiä jostain vain tulee ajatuksia, että mitä hittoa muuten sekin oli silloin, kun joku alkoi minua ohjeistaa, vaikka olisi ihan itse voinut toimia toisin. Liittyy vähän samaan kuin tuo loukkaantumisasiakin. Ärsyttää, kun ihmiset yrittävät kontrolloida ympäristöä ja muita ihmisiä sen sijaan, että aloittaisivat itsestään. Ja ärsyttää, kun olen sellaiseen aina vain alistunut. Ärsyttää kaikkien miellyttäjien puolesta, jotka eivät mitenkään onnistu miellyttämään kaikkia ja hukkaavat itsensä.
Sinänsä suurin tunne ei tällä hetkellä ole ärsytys, vaan mieliala on ihan hyvä. Juominen ei ole yhtään mielessä. Se tuntuu ihan tosi huonolta idealta, hyi. Tällä hetkellä voisin todeta, että viimeistään vuoden kohdalla helpotti ihan kunnolla, varmaan jo vähän ennen. Niin, että viimeinenkin ote alkoholin reunasta irtosi. Samalla tajuan ehkä yhä selvemmin, minkälainen ongelma se oikeasti oli. Tai olisi taas jos joisin. Nöyränä mutta vilpittömänä toivon, että mikään tilanne ei tule enää viemään sinne takaisin.
En ole paljon jaksanut nyt kirjoitella tänne. Sekin menee vähän sykleissä näköjään. Onneksi täällä on nyt useampikin ihana aktiivinen. Mielessä olette kuitenkin useammin kuin arvaattekaan.
Kaikkea hyvää kaikille, ollaan raittiina.
Huomasin eräänä päivänä pienen haikeuden, kun radiossa puhuttiin uusista lonkeromauista. Lonkerohan oli lempparini. Toisaalta tunne ei ollut mitenkään ylitsepääsemätön. Totesin, että on lukemattomia muitakin tuotteita, joista varmaan pitäisin, mutta joita en ole maistanut enkä tule maistamaan. Siinä määrin inspiroiduin, että kävin kauppareissulla oikein varta vasten katselemassa alkoholihyllyjä. Katselin uutuuksia ja bongasin vanhat tutut, mitä koriin usein päätyi. Jotenkin se aika tuntui kuitenkin ihanan kaukaiselta, ja olin erittäin onnellinen jättäessäni juomat hyllyyn.
Opiskelu tuntuu mukavalta ja sujuu ihan hyvin työn ohella. Olen tehnyt muutaman keikan toisessa paikassa, mistä kerroinkin aiemmin. Jaksaminen tuntuu tällä hetkellä riittävän kaikkeen tuohon “pakolliseen”, muttei juuri muuhun. Olen kuitenkin ihan tyytyväinen tilanteeseen. Kaikki on tällä hetkellä ihan hyvin. Toivoisin niin kovasti, että teillä muillakin olisi. 
Luo toivoa lukea sinun voinnista. Toipumistarinat tekee toisaalta myös kateelliseksikin,kun itse rämpii yhä juomisen kanssa. Mutta olen aidosti onnellinen sinun puolesta,olet tehnyt mahtavan matkan
Kiitos Viiwa. Ihanaa, jos minunkin esimerkkini luo edes vähän toivoa, eikä toimi päinvastoin. Ymmärrän hyvin myös tuon kateuden tunteen, vaikken sinänsä sitä toivoisikaan aiheuttavani. Samassa joukkueessahan tässä kaikki pelataan.
Addiktion voiman sai taas todeta, kun katselin Linnan kakkoskautta. Tuomiota suorittava oli niin varma, että pian odottaa koevapaus ja sitten vapaus ja elämä alkaa puhtaalta pöydältä. Hän oli varmasti aivan vilpittömästi sitä mieltä, ettei enää kivitaloon astu. Puhui siitä, miten sääntöjä ei ole mitään järkeä rikkoa ja päihteettömyyteen on vahva motivaatio ja kaikki sitä tukevat keinot ollaan tarvittaessa valmiita ottamaan käyttöön. Nyt on tehty töitä, kasvettu ja otettu opiksi. Kunnes pienen pieni parin päivän kotiloma poksautti lupaavan kuplan johtaen retkahduksen kautta useamman viikon hatkoihin.
Läheskään tuossa mittakaavassa en ole tietenkään koskaan toiminut itse, mutta kyllä se palautti mieleen omat lukemattomat aamut kun vannoin itselleni, että tänään en aio juoda. Ja olin sitä mieltä ihan täysin. Kunnes illalla join. Eikä täyskäännökseen toki tarvittu noinkaan montaa tuntia. Se näyttää varmasti ihan älyttömältä sellaisesta, jolla ei mitään tuollaista ole ollut. Se on turhauttavaa niin kaikin puolin, sekä ihmisen itsensä että häntä auttamaan pyrkivän näkökulmasta.
Mietin tänään lisää tuota makuasiaa. Tuli mieleen, että voinkohan joskus maistaa jotakin alkoholia. Siis ihan pikku hörpyn nimenomaan maun vuoksi. Yllätyin jotenkin iloisesti, kun huomasin seuraavaksi ajattelevani, että tuskin kuitenkaan haluaisin. Siis tunsin etten aidosti halua, eikä kyse ollut vain pelosta, että joku solutaso heräisi ja siitä homma taas lähtisi raiteiltaan. Mikä toki voisi olla ihan aiheellinen pelko sekin. Kyllä makumaailmoja riittää ilman alkoholiakin, jos niin haluaa. Eiköhän se laatu ole maisteltu läpi.
Jostain tuli muistikuva puolentoista vuoden raittiuden rajapyykistä. Onko täällä plinkissä joku maininnut sellaisen? Nyt sen lähestyessä alkaa nimittäin tuntua, että se saattaa ollakin sellainen kohta, missä on taas jotenkin askeleen valmiimpi tämän raittiushomman kanssa. Alkaa ihan tosissaan tuntua siltä, että sen sijaan etten voi tai minun ei kannata juoda alkoholia, en halua eikä minun tarvitse juoda sitä. Tässä on taas toki hyvä muistuttaa itseään, että ei se matka takaisin ole pitkä, jos niikseen tulee. En ikinä halua alkaa sen suhteen ylimieliseksi, vaan kunnioitan kuin mitä tahansa luonnonvoimaa. Onneksi se ei kuitenkaan tarkoita enää jatkuvaa varpaillaan oloa.
Hyvää vaali-iltaa ja raitista tulevaa viikkoa, kuomat!
Muistipalapelin ketjussa oli puhetta juomisunista. Kuinka ollakaan, sellainen tuli taas viime yönä nähtyä. Tällä kertaa unessa mukana oli myös Plinkki. Tulin tänne selittelemään, että tuli juotua, mutta ei se mitään. Homma oli ihan hallinnassa, hyvin meni, hauskaa oli ja kyllä minä varmaan voin toistekin ottaa. Ei se mitään haittaa.
Tuo käänne ärsyttää nyt huomattavasti enemmän kuin itse juomisuni. Jos noin joskus teen, toivon teidän vastaavan hyvin jämäkästi, että mietipä nyt kuule vielä.
Onneksi se nyt kuitenkin oli vain unta. Se on helpotus. En aio jatkossakaan juoda. En tuomita muiden juomisia, mutta en myöskään ihannoida.
Tsemppiä kaikille! 
Hyvä, kun esitit toiveen miten toivot meidän tekevän, jos unenlainen tilanne toteutuisi. Itseni olisi ainakin muuten varmaan vaikeaa sanoa, että mietipä nyt uudemman kerran, vaikka toisaalta se olisi juuri oikea tapa toimia. Toivotaan kuitenkin, että ko.jää vain uneksi. Eiköhän, niin hyvin sulla menee. 
Kiitos tsempeistä, tsemppiä sinnekin!
Mietin ihan samaa kun tuon toiveen esitin, että tuleekohan itse liiankin helposti sorruttua pelkkään ymmärtämiseen ja selittelyyn toisenkin puolesta. Ehkä välillä pitäisi uskaltaa vähän haastaa, eikä vain tyynnytellä. “Ei se mitään, itse tiedät mikä on parasta. ” Kun en ainakaan itse ole todellakaan tiennyt, enkä toimi sen mukaan kaikilta osin vieläkään. Kai se on sitä koko elämää koskevaa miellyttämistä ja konfliktin pelkoa. Kyllähän silti voi olla kohtelias ja lempeä, vaikka osoittaisikin, että nyt kyllä taidat olla vähän vaarallisilla vesillä. Sehän olisi välittämistä. Opettelun paikka. 
Asia on juurikin noin. Konfliktin pelkoa ja miellyttämisen tarvetta, seurausten pelkoa, jos uskaltautuisi haastamaan. Mutta haastaahan voi tosiaan myös lempeästi, välittävällä tavalla.
Katsoin eilen Diilin uusimman plus-jakson, jossa tehtiin mocktaileja. Ärsyynnyin yhden kilpailijan kommenteista. Ensin hän näytti lähtevän liikkeelle siitä, että alkoholittomaan juomaan päädytään, koska tilanne on lähtenyt lapasesta ja ihmissuhteet vähintäänkin uhattuna. Että siinä kohtaa sitten reipastutaan ja nautitaan alkoholitonta juomaa samalla kun normaalit juovat alkoholia. Myöhemmin hän kommentoi, että olet rohkea kun valitset alkoholittoman.
Ärsyyntymiseni ei tuossa kohtaa kohdistunut siis henkilöön, vaan siihen, että tuohan se asenne usein edelleen on. Samalla on ihan taivahan tosi, että itsekään en juo, koska juomiseni oli liiallista. Totta on sekin, että olen joutunut keräämään rohkeutta ollakseni aina ja kaikkialla selvinpäin. Silti tiedän, ettei kaikkien kohdalla toteudu kumpikaan.
Toivoisin niin kovasti, ettei alkoholittomuus olisi kenenkään silmissä millään tavalla rohkea valinta, vaan aivan neutraali ja luonnollinen. Ei sen enempää huonommuuden kuin paremmuudenkaan osoitus.
Katsoin myös kun Veitola vieraili Erika Vikmanin luona. Siinäkin puhuttiin alkoholista. Erika naureskeli itsekin, ettei hän varmaan haluaisi katsoa omaa showtaan jätettyään alkoholin. Eikä hän suinkaan tarkoittanut, että se olisi niin huono, vaan että tehosteet ovat aisteille niin voimakkaat. 
Tämä on monesti totta ja yksi syy, etten halua aikeistani huolimatta osallistua enää kaikkiin samoihin menoihin selvinpäin. Meluisa discojytke stroboineen ei enää kuvasta rentoa irrottelua vaan lähinnä kiristävää tuskaa ja särkyä. Silti ymmärrän täysin, että esim. Erika sitä kuitenkin yleisölleen tarjoilee.
Täällä kaikki ennallaan. Ihan mukava meno ja fiilis. I am sober onnitteli tänään 450 raittiista päivästä. Niistä olen itsekin super onnellinen. En olisi voinut parempaa päätöstä tehdä, teidän avullanne. Toivon kovasti tsemppiä ja kaikkea parasta teille jokaiselle.
Näin taas juomisunta. Ihan muina naisina tilasin itselleni tiskiltä siiderin. Menin sen kanssa pöytään, jossa puolisoni sanoi, että ethän sinä juo. Totesin, että aivan totta, ja lähdin vaihtamaan juomaa tiskille. Olin hörpännyt siitä jo ja mietin, että ei tätä nyt kyllä kenellekään voi antaakaan. Päätin siis kulautella sen pois vaan ennen kuin tilaisin alkoholitonta. Jotenkin nyt toistuu unissa aika pelottavasti tuollainen “ei tämä nyt vielä haittaa”-asenne.
Onneksi unissa tapahtuu kaikkea muutakin, mitä ei todellakaan tapahtuisi tosielämässä. Pitää ottaa ne sellaisina. Mutta toisaalta ne muistuttelevat ja herättelevät, mikä lienee jonkinlainen tarkoituskin, ehkä.
Hyvää, raitista viikonloppua!
Nuo juomisunet laittavat kyllä miettimään. Raittiuteni alussa näin melko usein unia, joissa säännönmukaisesti kieltäydyin juomisesta ja tunsin unessakin iloa siitä, että olen raitis. Kieltäytyminen ei siis näyttäytynyt negatiivisena asiana, vaan hyvinkin positiivisena.
Nyt kun raittiutta on kulunut jonkin matkaa, niin muutaman kerran olen nähnyt unia, joissa juon. Näissä unissa tiedostan sen, että olen lopettanut juomisen, mutta siitä huolimatta sallin itselleni juoman. Juomiseni loppuaikoina olin hyvien viinien “tissuttelija” ja sitä tuo unissakin juomani juoma on. Näistä unista herätessä fiilis on ikävä, miksi en osaa unessa kieltäytyä juomasta? Mitään ryyppäämistä ei unien juominen ole ollut, kunhan olen vaan juomattomuuspäätöksestäni huolimatta sen viinin ottanut ja juonut.
Olen päätynyt näiden unien tulkinnassa siihen, että prosessi on edelleen aktiivisesti käynnissä. Alun raittiuseuforia on ohi, ja nyt kun raittius alkaa olla “arkipäivää”, tulee sitä arkipäiväistymisestä huolimatta aktiivisesti ajatella ja ylläpitää. Toivon, että raittiuden kuluessa ja vahvistuessa unetkin taas kääntyvät raittiiseen suuntaan, se kun tietoinen valintani ja pyrkimykseni on. Kumma on ihmisen unimaailma!
Hyvää ja raitista viikonloppua sinullekin Hiiri 
Ehkä alitajunta on ns. sinun puolella ja muistuttaa,kuinka vakava tämä addiktio on. Että tavallaan muistat sen,ettei kannata ottaa sitä ensimmäistä ryyppyä.
Mukavaa viikonloppua sinulle.