Minulla oli eno, joka oli myös kummisetäni. Hän auttoi minua aina kun tarvitsin ja vähän enemmänkin. Löysi minulle ekan autoni, kun en itse tiennyt autoista yhtään mitään. Tuli katsomaan tulevaa ensiasuntoani ja piti näkemästään. Sanoi, että osta - tästä tulee hyvä koti. Eno oli oikeassa.
Enollani oli mahtava huumorintaju. Äidin kanssa nauroivat monesti samoille hulluille jutuille ja myös silloin, kun kukaan muu ei löytänyt mitään positiivista. Eno oli taiteellinen ja herkkä. Hän maalasi upeita tauluja ja rakasti karavaanarielämää.
Eno oli alkoholisti. Kuulin, että hän oli taas tapellut kotona. Perheen vanhin poika oli yleensä maalitauluna. Hän ei ollut enoni näköinen ja enoni mielestä oli jonkun bussikuskin harhalaukaus. Tuskin oli, mutta näin enon päihdepersoona väitti ja se oli enolle totista totta. Kerran näin enon luikkivan Alkosta pullo povessaan piilossa. Hän näytti ihan toiselta ihmiseltä, kuin se minun tuntemani iloinen mies, joka aina oli valmis auttamaan. Tämä mies näytti väsyneeltä ja epätoivoiselta. Minua hän ei nähnyt enkä tohtinut mennä juttusille. Nyt mietin, että olisi pitänyt.
Eno kuoli syntymäpäivänäni 2000. Olin viimeinen ihminen, jonka kanssa hän puhui. Kysyin onko Sinulla kipuja. Hän sanoi, että on ja paljon. Sanoin hänelle, että nuku - se auttaa. Niin hän nukahti - ikuisesti.
Enon hautajaisissa tuo vanhin poika oli täynnä vihaa. Hän haukkui isäänsä avoimesti kaikkien kuullen. Hänen lapsensa itkivät rakasta isoisää ja minä rakasta enoa ja kummisetää. Me emme olleet nähneet hänessä tuota toista puolta.
Meissä kaikissa, joilla on joku leima - oli se sitten alkoholistin tai muun pitkäaikaissairaan, mutta olemme niin paljon muutakin kuin tuo leima. Yritän muistaa tämän myös itse. Olen rakastava äiti, kuunteleva ystävä, reilu työtoveri, yhteistyökykyinen naapuri ja toivottavasti tästälähin itseni paras ystävä.
Toivon raitista päivää meille kaikille.
Kiitos kirjoituksestasi. Meillä jokaisella on monta roolia. Jokainen ihminen näkee meistä jonkun puolen. Minä olen äidilleni poika mutta myös huolehtija. Jossain vaiheessa kun sairaus etenee olen hälle ihan kiva kämppis mutta hän ei tiedä kuka olen. Olen veli, eno, setä ja kummisetä. Äiti on nähnyt minun alkoholisti minäni ja sisko näkee vain minut psyykkisesti sairaana. Siskontytöt näkee minut enona mutta vanhimmalle heistä olen kuin isoveli.
Täällä on ihmisiä jotka muistaa minut ravintolasta semmosena omituisena höpöttäjänä ja ravintolan vakiokasvona. Heille olen juoppo joka ehkä on heidän mielestään jäänyt kotiin juomaan.
Kaksoisveljelleni olen taisteluvastus ja sellainen johon pitää suhtautua varovaisesti. Hän näkee minut eläkeläisenä joka saa epäreilusti olla ikuisella lomalla. Hälle olen se joka käyttää niitä kamalia psykoosilääkkkeitä.
Naapurille olen ystävä joka kuuntelee ja tulee mukaan kauppareissuille. Nuorimmalle siskon tytölle olen tukeva ja tsempaava eno. Se suvun jäsen joka ei suhtaudu hänen iranilaiseen muslimi aviomieheen karsaasti.
Seurakunnan diakoni näkee minut sinä tyyppinä jolta voi pyytää apua ja joka tarjoaa apua kun sattuu joku katastrofi ja tarvitaan apukäsiä.
Rooleja ja mielipiteitä minusta kyllä riittää. Ja monta roolia olen itse tietoisesti valinnut. Pian saan uuden roolin kun kesäkuussa minusta tulee isoeno. Kaikilla on joku mielipide mutta toivottavasti kukaan ei tule haukkumaan hautajaisissa.
@kaaosteoria66 ja @Fincoco
Kirjoititte suoraan sydämeen. Minulla on todella iso ikävä isääni, joka kuoli kohta kolme vuotta sitten. Minulla on vain isäni sisko jonka kanssa muistella isää. Veljilleni jäi eri muistot isästä. Minä näin isäni pikkulapsesta nuoruuteen iloisena, hymyilevän, hellänä, huomioivana, siihen aikaan erikoista kovasti kotitöihin osallistuvana, hän jaksoi leikkiä ja auttaa meitä leikeissä. Nuoruudessa isään voi aina luottaa ja vaikka hän välillä korotti aikalailla ääntä hermostuessaan, ei häntä pelätä tarvinnut. Nuorena aikuisena ja aivan loppumetreilläkin, kun olin jo iso aikuinen, isä tuli käytännön avuksi, jos oli tarvetta. Isä oli alkoholisti, sellainen aamusta iltaan tissuttelija, ei kaatokännimies. Se muutti hänen persoonaa valtavasti. Pahensi masennusta ennestään, teki hänestä katkeran ja kylmän. Hän saattoi sanoa ikävästi. Kyllä me tiedämme millaisiksi alkoholistit muuttuvat.
Teidän kirjoituksenne osui ja upposi, en osaa itse niin hyvin sanoittaa. Mutta tiedän mistä puhutte. Se on niin surullista. Minäkin haluaisin muistaa isästä vain sen hyvän ja pääosin näin on, mutta välillä huonotkin muistot palaavat mieleen. Vaikka itse en tainnut nähdä päihdepersoonasta kun pilkahduksia, koska olin jo muuttanut kotoa aikuistuttuani. Tämä on yksi asia mikä kummitteli ja vaikuttaa lopettamishaluihini, näen isäni itsessäni. Pappani, isäni isä oli kuin isäni, ihana ihminen, hän vaan ei käyttänyt alkoholia, joten hänessä tätä viinapirupuolta ei ollut. Tämä aihe meni suoraan tunteisiin.
@Metsanpoika aihe tähän kirjoitukseen lähti yhdestä elokuvasta, jossa päähenkilö sairasti kroonista väsymysoireyhtymää. Hän tuskaili, miten diagnosin jälkeen kaikki näkivät hänet vain sairauden kautta. Aloin miettiä miten se, että joku saa alkoholistin leiman otsaan määrittää sitä miten ulkopuoliset ja myös alkoholisti itsekin nähdään ja alkaa nähdä myös itsensä vaikka paljon muutakin olisi tarjolla. Tänään päihdepolilla keskusteltiin myös tästä. Hoitaja sanoi, että hänen tapaamansa alkholistit ovat pääsääntöisesti fiksuja, herkkiä ja taiteellisia sekä kilttejä sieluja. Mitenkään nyt glorifioimatta tätä juomista. Näin se varmaan on. Keskustelu lähti siitä miten aina lääkärin soitetttua tunnen itseni huonommaksi kuin olen - ja näinhän se ei saisi olla. Tästä riippuvuudesta huolimatta olen hyvä ihminen. Se, että tuntee itsensä huonoksi ja epäonnistuneeksi ei edistä paranemista.
Tämä menee nyt ehkä aiheen vierestä, mutta minulla oli vaikeuksia eri puolieni hyväksymisessä. Oli se “hyvä” minä, joka teki asiat kuten hyvän äidin, työntekijän, ystävän, lapsenlapsen tai tyttären kuului tehdä. Se kaikki kietoutui vahvasti selittämättömään huonommuuden tunteeseen. Sellaiseen oloon että oma ihmisarvo on täysin olematon ja sitä rakentaa hyväksynnän ja tekojen kautta. Sehän ei siis koskaan riittänyt itselleni, tunsin itseni silti huonoksi ja kelpaamattomaksi. Samaten liikuin ja hoidin lapset ja työt. Sitä ylläpiti tiettyä ulkoista kuvaa ja tunsi itsensä kelvoksi ainakin paperilla, vaikka pää vähän tuntui prakailevan.
Sitten tuli lopulta tämä toinen puoli. Se jolla oli ongelmia jaksamisen, elämänhallinnan ja juomisen kanssa.
Pitkä matka on ollut siihen että koen olevani sittenkin ihan ok ihminen kaikkine puolineni. Jep, ahdistun helposti, pinna kiristyy välillä liian nopeasti ja toisinaan kitapurje lepattaa liian tiuhaan, näin muutamia mainitakseni. Toisaalta osaan asettua toisen asemaan ja olen hyvä lohduttaja. Minulla on hyvä huumorintaju (ainakin omasta mielestäni, hah) ja minulla on mielikuvitusta. Lapset nauravat vitseilleni. Olen herkkä. Sitten alkoholin suhteen on tällainen flaw. Taidan olla sinut asian kanssa.
Huvittavinta tässä on se että oman elämäni tärkeimmän ihmisen kohdalla ymmärsin tämän. Hänessä oli puolia jos toisia, mutta silti hän oli rakas. Itselläni oli silti joku hirveä kahtiajakoisuusongelma itseni kanssa, jo ennen alkoholiongelmaa.
Eilen ja tänään on ollut taas hankalampaa. Päässä pyörii ajatuksia juomisesta. “jos vaan menis ja joisi yhden lasillisen?” Ja mitä sitten? Kaapissa se loput pullosta sitten kummittelisi, joten JOS kävisi niin hassusti, että pystyisi juomaan vain yhden lasillisen (NOT) niin huomenna se houkuttelisi siellä taas, ja ylihuomenna, ja yliylihuomenna. Kaapissa on sensijaan holitonta olutta ja inkiväärishotteja. Kävin vähän ajelemassa tänään naapurikaupungissa ja siinä ajaessa ne ajatukset taas iskivät. Silloin kun minulla oli vielä pitkä työmatka ja edellisen työpaikan ilmapiiri oli lähinnä hirveä, kurvasin autolla lähimpään Alkoon ja siitä sitten “rentoutumaan” kotiin. Uskon, että tuo käytösmalli on vielä syvällä ja jotenkin se auto miljöönä herättää juomishalut helposti. No tulin kotiin ja päätin käydä kävelyllä tuolla leudossa ilmassa, laskevan auringon paisteessa ja hengittelin hiljaa. Nyt istun tässä koneella ja ajattelin lukea palstaa kunnes se yksi putiikki menee kiinni. Sitten saa hengähtää ja huomenna on ihana sunnuntai. Sitä voisi mennä elokuviin illalla. Se on vain julmettua, että nykyään leffateattereissakin saa viiniä. Ei hyvä. En tosin usko, että oman kaupungin elokuvateatteri on moiseen turmelukseen sortunut.
@kaaosteoria66 hienosti siellä tsemppaat!
Sitäkään ei taida ymmärtää kun toinen saman kokenut, tuota alkoholin himon hetkeä. Minulla se tuntuu tulevan jotenkin yllättäen, melko voimakkaana tunnereaktiona ja sen vastustaminen tuntuu fyysisesti raskaalta. Uuvuttaa. Joinain iltoina olen mennyt aikaisin nukkumaan, ihan vain sen vuoksi, että ei enää tulisi mieleen juoda. Päivä olisi ikäänkuin siinä. Aika yksin sitä on sillä hetkellä, ainakin tunteen kanssa on yksin.
Voittajaolo on sitten seuraavana aamuna!
@Metsanpoika kiitos. Näinhän se on. Vertaistuki auttaa. Mielikuvaharjoittelu auttaa myös, eikä millään haluaisi sabotoida sitä hyvää mitä jo on saanut aikaiseksi. Alko kun meni kiinni mieli rauhoittui heti.
Tervetuloa tähän päivään ilman krapulaa. Voitettu kiusaus antaa tsemppiä tuleviin kiusauksiin. Hienosti pärjäsit!
@Fincoco kiitos. Se on nimenomaan näin. Eipä nyt kaduta etten hakenut eilen alkoholia. Sen sijaan näin ekaa kertaa unta juomisesta. En tiedä tai muista joinko itse. Minulle tarjottiin, mutta kieltäydyin ja tarjoaja alkoi selittää miten juuri tämä juoma on aivan hirveän ainutlaatuista. Muistaakseni en juonut. No joka tapauksessa se oli vain uni join tai en. Unessa oli myös pitkästä aikaa joku ihana mies, joka oli selvästi minusta kiinnostunut. Huomaan, että alitajuisesti käyn läpi myös sitä huolta, että entäs jos löydän jonkun
erityisen ihmisen? Miten hänelle kertoo, että on päihdetaustaa? Jos ei kerro, elää tulevaisuutta valheessa ja se on raskasta. Ehkä näitä ei pidä vielä miettiä koska muita kuin tätä unimiestä ei ole näköpiirissä, mutta mietin kuitenkin. Vinkkejä otetaan vastaan
Mukava kuulla että selvisit voittajana aamuun, hienoa, Onnittelut siitä vähän murehdin.
Älä ole huolissasi ihanan miehen löytymisestä, ole siitä innoissasi, kun se hetki koittaa uskon että sellaiset isojen juttujen kertomiset sujuvat aikanaan omalla painollaan. Voiko se että on raitis, olla jollekin ongelma…
Niin, tuo on kyllä totta. Ja siinähän sekin sitten sitten ratkeaisi luonnostaan. Ihminen jolle raittiuteni olisi ongelma ei ole minua varten. Siinä se . Nyt on kauhea nälkä. Pitääköhän sittenkin syödä aamiainen ennen lenkkiä?!
Daikadaika duu. Tänään 40 päivää raittiutta takana. Ei meillä lasketa, mutta kuitenkin . Raitista päivää kaikille kohtalotovereille.
Jiihaa, paljon onnea sillä saavutuksella on hyvä lähteä uuteen viikkoon!!!
Tänään oli jännä tilanne, kun työkaveri toi minulle minipullon viskiä, jonka hän oli siis itse tislauttanut jossain pientislaamossa. Prosentteja oli kuulemma ihan jäätävä määrä. En ole koskaan ollut mikään viskin ystävä. Juonut olen toki sitäkin vuosia sitten, mutta muistaakseni sain siitä erityisen herkästi karmeat krapulat. Halusin kuitenkin hieman testata tuntemuksiani ja haistoin pullon sisältöä. Tuoksu tai haju ei herättänyt mitään hyviä fiiliksiä ja kun pääsin kotiin solahti pullon sisältö viemäriin. Eli erävoitto taas.
Piti tulla ruokatunnilla kirjoittamaan kun yllättäen keskellä päivää alkoi mieli tehdä viiniä. Tämä johtui työkaverin kivasta tarinasta, jossa hän ruokaa laittaessa tanssahteli ja joi punaviiniä. Tuli mieleen, että olen tehnyt monet kerrat samaa. Tosin valkkarilla. Olihan se kieltämättä välillä kivaa, mutta muistan myös kun kaapissa oli sen avoimesti esillä olevan viinin lisäksi piilopullo, josta naukkailin välillä teräviä. Mukava muisto vaihtuikin joksikin muuksi. Se, että annoin mielen kukjettaa johtui myös siitä, että oli nälkä. Nyt kun olen taas syönyt voin ajatella järjellä. Näköjään itselle pahin triggeri on nälkä.
Olen “jäänyt kiinni itselleni” samankaltaisista “mukavista mielikuvista koskien juomista” , kuten kertomassasi työkaverin esimerkissä. Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, kuten sinäkin teit, olen tullut siihen tulokseen että omalla kohdallani kyse on VAIN mielikuvasta, mielikuvassa on ihana tunnelma. Lopulta saman tunnelman saavuttaa, kun laittaa lempimusiikkia soimaan, alkaa tehdä hyvää ruokaa, tanssahtelee välillä ja hörppää hyvää juomaa juhlalasista (alkoholitonta).
Minulla toimii ja yleisesti hyväksytympää ihan arki-iltana myös…
(eikä tule niin paljon vahinkoja touhutessa…)
Sama mielikuva vainosi vielä myöhemmin tänään, mutta töistä vaan suoraan kotiin. Toisaalta nyt oli kyllä koko ajan sellainen olo, että mietin mitä mietin, niin en aio toteuttaa ajatusta juomisesta. Etusijalla on nyt suoliston hyvinvointi ja todella huimasti parantunut mielenterveys. Lisäksi näin eilen jonkun videonpätkän missä sanottiin, että parista annoksesta toipumiseen kuluu 5 päivää. En tiedä onko tämä totta vai ei, mutta pistää kyllä miettimään. Jos tuon 5:n päivän sisällä juo niin sitähän ei koskaan ehdi toipua. Hurjaa. Jos tästä on tutkimustuloksia jollain jakaa niin kiinnostaa kyllä.
Mahtavaa. Näin känniunen. Tai siis minä en juonut, mutta olin jonkun tuntemattoman naisporukan kanssa etelässä. Vähän kuin tutkimusmatkailijan roolissa. Katsoin miten mimmit joivat ämpäristä drinkkejä ja humaltuivat vahvasti. Unessa oli kunnon tositeevee tunnelma. Nuoruudessa paljonkin reissanneena ei ollut vielä ämpärikulttturia vaan drinkkikultturi. Itse join white ladyjä. Vähämpä tiesin mihin se voi johtaa. Mutta joo. Unessa olin sivustakatsoja ja hymähtelin asialle. Nyt herätessäni todella tyytyväinen, ettei tarvitse juoda eikä sylkeä ämpäriin. Tänään olen ollut äpin mukaan kuusi viikkoa raittiina. Jei!!!
Tänään 45 päivää täynnä. Iltapäivällä taas kerran autoillessani iski ajatus, että viiniähän tähän iltaan pitää hakea ja ehkä jotakin tiukkaa siihen viereen. No ei muuta kuin ajatukset pyörimään miksi tämä ei ole hyvä ajatus - sain ajatustasolla sen tiukan mielestäni pois, mutta viini jatkoi pyörimistään mielitekona. Näpäytin siinä ajaessa kuunteluun saman tien Darravapaa käsikirjan ja kirjasta luvun retkahduksesta ja siitä se sitten hiljalleen liukui pois tuo mieliteko. Päihdehoitajalle sanoin, että en senkään vuoksi halua retkahtaa, kun en halua ottaa sitä riskiä että alkaisin elää taas valheessa. Pelkään, etten osaisi rehelliseti tunnustaa, että retkahdin - alkaisin salailla sitä ja taas olisin juovan minän valehtelukierteessä joka vain ruokkisi seuraavaa juomakertaa. Ei kiitos. Tänään sain voimaa myös siitä, että olen päässyt irti bentsokoukusta - pääsen eroon tästäkin. Hain sitten itselleni pullon alkoholitonta valkkaria - joka muuten maistui ihan kauhealle