Tänään on taas kunnon itsesäälipäivä. Miksi minä olen ollut niin typerä, etten ole nähnyt mitä alkoholi minulle tekee? Miksi olen antanut tämän mennä näin pitkälle, että olen sotkenut esim raha-asiani täysin. Auto tarvitsisi huoltaa - ei ole rahaa sitä tehdä - siinä on myös yksi kolhu, josta eräs työkaveri on ottanut joka viikko asiakseen huomauttaa. Hänestä tämä on varmaan hauskaa, mutta minä en jaksaisi kuulla tuota huumoria yhtään. Voisin sanoa hänelle, että jos se sinua haittaa ota ja korjaa. Mutta en sano - naureskelen mukana. Sekin ärsyttää. Miksi minun pitää aina olla niin mukava. Miksi en osaa pitää puoliani? Olen parisuhteissakin ollut aika usein se, jota käytetään hyväksi. Katselen tilanteita aivan liian pitkään ja siedän. Olen ennemmin toivonut, että se kumppani kuolisi ettei minun tarvitsisi tehdä mitään radikaalia ratkaisua. Kuitenkin olen tehnyt elämässäni rohkeita asioita. Jättänyt tunnekylmän avioliiton ja hypännyt tuntemattomaan. Vaihtanut työpaikkaa koska ilmapiiri on ollut toksinen pitkään. Silti minä vaan jaksan sättiä itseäni. Surullista. Aloitin uuden harrastuksen pari viikkoa sitten ja olin siitä jopa todella innoissani. Ensimmäisen kerran jälkeen tuntui kivalta nähdä muutakin kuin vain työkavereita. Silti en ole ollut siellä nyt pariin kertaan. Miksikö? En tiedä. Alkoi jostakin syystä ahdistaa kovasti. Olikohan se sitä, että ohjaaja sanoi, että tästä tulee hyvä olo. Huomaatte miten olonne tulee paranemaan. Siksikö lopetin? Koska en alitajuisesti halua, että olostani tulisi parempi koska se voi koska tahansa taas muuttua? Kukapa tätä tietää. Ehkäpä olen todellakin terapian tarpeessa.
Meissä on paljon samaa. Miksi sitä vaaditaan itseltämme aina ihan liikaa. Vältetään pahiksen roolia tai ei sanota suoraan. En tiedä. Ja sekö se on ajanut hakemaan sitä “helpotusta” alkosta.
Hyvin sinä vedät. Ja asioilla on tapana järjestyä ajan kanssa. Se yksi lommo autossa ei ole maailmanloppu. Sano vaan ens kerralla, että oot lommoon niin tykästynyt, ettet halua siitä luopua. Se on vain elämää se lommokin.
Uskon, että se on ollut yksi syy juomiseen. Tunteiden tukahtaminen. Maailma ei romahda vaikka sanon ei silloin kun minusta tuntuu siltä. Lapsuuskotoa olen oppinut sellaisen mallin, että pitää olla kiltisti ja alistua. Se ei ole niin. Täytyy pitää puoliaan ja olla tekemättä itseään vastaan. Pitää olla itsensä puolella. Aina ei jaksa - useimmiten ei jaksa. En osaa myöskään perustella mielipiteitäni, jos niitä minulta tivataan ja sen jälkeen menen täysin lukkoon.
Mutta hattua sinulle nostan, että olet aikanasi jättänyt tunnekylmän liiton. Ja vaihtanut työpaikkaa. Voit noista asioista olla ylpeä! Isoimpia asioita elämässä.
Kiitos - itseasiassa olen lähtenyt kahdesta paskasta liitosta. Ensimmäisen avioliiton aikaan olin hyvin nuori. Uskoin, etten löydä ketään hänen jälkeensä ja jälkeenpäin olen tajunnut että se tunne oli osa hänen manipulaatiotaan. Kuulin myös, että hän oli pettänyt minua useasti ja uusi kumppani löytyikin todella nopeasti sen jälkeen kun olin ilmoittanut, että haluan hänestä erota. Tämä hänen uusi naisensa oli myös raskaana - en tiedä miten hän olisi tämän asian hoitanut, jos en olisi tuonut eroa esille. Pitänyt kenties kahta kotia? En tiedä - onneksi lähdin. Hän oli todella mustasukkainen ja epäili minua aivan kaikesta vaikka itse petti. Toinen tapaus olikin sitten hieman erilainen - hänen kanssaan olemme edelleen väleissä - yhteinen lapsi kun on ja suhde on nykyään jopa ystävyyssuhde. Hän ei vain osannut olla aviopuoliso enkä varmaan minäkään. Joskus ero on todellakin se paras vaihtoehto.
Kyllähän ne asiat monella juodessa sotkeentuu enemmän tai vähemmän. Et siis ole ainut. Selvällä päällä niitä on kuitenkin helpompi selvitellä, sitä mukaa kun voimia riittää. Raitistuminen ja siitä seuraava henkinen prosessi vie voimia, joten yritä olla itselllesi armollinen. Asioiden järjestyminen vie aikaa.
Ehkä sinullakin on raittiina paremmat mahdollisuudet päästä vaikka velkajärjestelyyn tai saada Takuusäätiön takaama matalakorkoisempi laina. Piina e välttämättä ole ikuinen. Näistäkin kannattaa ottaa selvää siinä kohtaa kun jaksaa.
Minullekin on tuttua tuo hyväksikäytetyksi tuleminen. Olen ollut usein liian kiltti ja ehkä kokenut arvottomuutta ja etten ansaitsisi mitään hyvää. Juontaa juurensa tietysti lapsuuteen. Äitihän jauhoi jatkuvasti kuinka ei lasten takia voi erota. Ehkä jotenkin omaksuin ajatuksen, etten saisi olla olemassa tai olemassaolo pitää jotenkin hyvittä täyttämällä muiden tarpeita. Onnellinen en ainakaan saa olla kun äitikään ei ole. Varmaan siis joku outo syyllisyyden tunne on kalvanut elämän aikana tosi paljon. Pääosin olen siitä päässyt eroon.
Kun kerran olen tänne syntynyt, nautin eämästä sen minkä voin, eikä se ole keneltäkään pois.
Masennus tietysti on seurannut mukana, mutta jos ja kun siitäkään ei kokonaan eroon pääse, niin sen olemassaolo on ollut helpompi hyväksyä kuin taistella tai kapinoida sitä vastaan. Lähdin maailmalle jotenkin henkisesti rampana ja tottakai se on vaikuttanut kaikkeen. Elämä on silti ollut ihan mielenkiintoinen.
Uskon että sinullakin tuo on kivulias, mutta tarpeellinen välivaihe, jonkinlainen välitilinpäätös, jonka jälkeen on helpompi jatkaa eteenpäin. Nuo havainnot oman elämän ja onnellisuuden sabotoinnista on tärkeitä toipumisen kannalta. Voithan ihan tietoisesti ja vähän väkisinkin tehdä kivoja ja sinut nnelliseksi tekeviä asioita. Oudot syyllisuudentunteet saattavat pikkuhiljaa lievittyä ja pystyt hyvillä mieleen olemaan itsellesi kiltti ja tarjoamaan vaille jääneelle itsellesi hyviä asioita. 
Tsemppiä ja mukavaa päivää!
Voi @kaaosteoria66 , voimahali täältä!
Kunpa autosi lommosta huomauttelevat näkisivät minun autoni, saisivat siitä paljon parempaa paheksuttavaa! Minun autoni lommoja on nimittäin paikkailtu ilmastointiteipillä, takaluukku ei aukea, sivupeili on haljennut, puolet valoista ei pala ja nyt moottoristakin kuuluu kummaa naputusta-
ja raha-asiat ovat aivan poskettoman huonolla tolalla. Suomeksi: rahat ovat lopussa.
Ihminen ei vain pysty kaikkeen. Kaikkea ei jaksa, kaikkea ei osaa. Jotkut osaavat hoitaa asiansa mallikkaasti ja toiset välillä kompuroivat. Mitä siitä! Olet ollut juomatta, se vaatii ihmiseltä paljon enemmän kuin kyky puunata autoa tai pitää huolta laskuista!
Mene takaisin sinne uuteen harrastukseesi. Anna sille uusi mahdollisuus? Ei sinun sitä tarvitse suorittaa, piipahdat vain. Ties vaikka ohjaaja olisi oikeassa? Että sinulle tulee siitä hyvä olo, vaikket niin edes yritä?
Kuulostaa siltä että aiot kohta opetella. Mahtavaa!
Itsesäälipäivät ovat joskus tarpeen. Murheessa vellominen voi olla varsin puhdistavaa, kunhan sieltä vellistä sitten vaan jaksaa tulevina päivinä nousta.
Toivottavasti tänään on parempi olla. Halaus.
Kiitos ihanat @metsänpeitto1 ja @Räpistelijä . Täällä kyynelsilmin luin teidän viestejänne. Näinhän se on. Joskus sitä vain toivoisi, että joku tulisi ja käärisi isoon lämpimään peittoon ja sanoisi, että kaikki järjestyy. Itsesäälipäivät ovat tosiaan välillä tarpeen. Eivät mukavia, mutta jotenkin oudon puhdistavia kuitenkin. Ja @Räpistelijä kyllä minä ajattelin mennä sinne harrastukseen taas uudelleen. Typerää olisi maksaa siitä eikä käyttää sitä hyväkseen. Näin olen tehnyt kyllä aikaisemminkin. Joku käytösmalli siis tässäkin on takana. Täytyypä tuumata sitä.
Perjantaina olin päihdehoitajalla - tuntui, että hänellä oli vielä hieman paperit sekaisin. Täytettiin nyt sitten yhdessä lomaketta, jotta saisin palvelusetelin siihen psykoterapiaan. Hän pyyteli hieman anteeksi ja sanoi, että tämä on hänelle niin kovin uutta, kun kukaan hänen potilaistaan ei ole ollut vielä siinä vaiheessa, että hän olisi voinut heitä lähettää eteenpäin. Tuli tästä jotenkin hirveän hieno olo, mutta samalla todella surullinen, että niin monen asiat ovat päihteiden vuoksi kovasti solmussa.
Aamupäivän on sataa tihuttanut ja tuullut joka suunnasta. Nyt näyttää aurinkokin taas pilkistävän. Taidan lähteä metsään tai meren äärelle. Se auttaa aina.
En ole näköjään viikkoon mitään omaan ketjuun kirjaillut. On ollut yhtä sun toista sinkoilua ja huoltakin. Lapseni isä, josta eron myötä ja pitkän ja hankalan prosessin kautta on tullut ystävä on saanut tietää yhdestä toisesta lisäsairaudestakin jo valmiiksi pitkään listaan. Nyt niitä alkaa sitten ropista, kun ikää karttuu. Tämä on onneksi taklattavissa suhteellisen helpolla leikkauksella, mutta yhtä kaikki. Mietin sitä, miten meidät jätetään yksin näiden uusien diagnoosien kanssa. Kuullaan “tuomio” lääkäriltä, saadaan lääkkeet ja sitten pitäisi pärjätä. Monelle diagnoosi uudesta vakavastakin sairaudesta pudottaa ihan tyhjänpäälle. Siinä sitten ollaan kahden googlen kanssa ja koitetaan ottaa selvää mistä kaikessa on kysymys. Enemmän pitäisi olla ohjausta keskusteluterapiaan - edes muutama kerta auttaisi varmasti ymmärtämään paremmin mistä on kyse - samoin ohjausta vertaistuen pariin. Potilastyössä olisi vielä paljon oppimista ihmisten kohtaamisessa.
Oman aikuisen lapsenkin tilanne huolestuttaa. Hän muutti lähemmäs, asuu nyt ensimmäistä kertaa kumppaninsa kanssa - on väsynyt, stressaantunut ja hieman itkuakin kuulen äänessä. Olisi ikävä, mutta hän sanoo ettei ole voimavaroja tulla käymään. Mitäs siihen sitten sanoo kun yrittää kannustaa ja sanoa ettei ole mitään hätää. Opiskelut ja uusi ympäristö tuntuvat selvästi kuormittavan - ja uusi elämäntilanne ylipäänsä. Ikävä on täälläkin, mutta en halua painostaa. Kai se tämäkin taas helpottaa.
Raitista perjantaita ja viikonloppua kaikille.
Pitkästä aikaa kirjailua omaan ketjuun. Viime käynti päihdehoitajan luona oli jotenkin jännä. Meidän piti täyttää jo edellisellä kerralla kaavaketta, jotta saisin maksusetelit jatkoon. No sitä ei voitu oikein täyttää koska laitteet eivät pelittäneet ja oli jotakin häikkää heillä ohjelmissa. Hoitaja oli kuitenkin konsultoinut psykologia ja tämä oli näyttänyt vihreää valoa. Hoitaja oli jotenkin poissaoleva koko ajan ja lopetti tapaamisen aikaisemmin. Tämä tapahtui siis viime viikolla. Hän sanoi konsultoivansa vielä päihdelääkäriä ja ilmoittavansa minulle seuraavana päivänä mitä tämä tumii: pitääkö hänen tavata minut vielä uudelleen, jotta saa kirjoitettua jonkun diagnoosin ja sitten saan sen luvan jatkoon. Mitään ei kuulunut. Laitoin hänelle viestiä ja hän kertoi saaneensa siirron toiseen yksikköön, mutta oli kuulemma varannut minulle ajan huomiselle. Oli kyllä hoitajalla nyt ajatukset aivan muualla. Ei käy kyllä kateeksi heitäkään. Myllerrystä on kaikkialla nyt. Yleensä sieltä tulee myös tekstiviestivahvistus varatusta ajasta, mutta mitään ei ole kuulunut. Pitää soittaa ja varmistaa asia.
Omalla työpaikalla myös monilla yt:t. Ei ole vielä oman osaston kohdalle napsahtanut, mutta katsotaan nyt. Olisikin ihan “mahtavaa” yhtäkkiä joutua työttömäksi. Siinäpä sitten ihmettelisi mihin ne rahat riittää. Eli ei enää mihinkään. NO ehkä sitä ei vielä kannata surra. Auton vaihtoa pienempään olen kyllä suunnitellut. Halvempaa asuntoakin olen katsonut, mutta sellaisia ei oikein ole. Ei ainakaan huomattavasti halvempia niin että joku taso kuitenkin säilyisi. Ihan satasesta ei kannata käynnistää muuttorumbaa, joka sekään ei ole aivan ilmainen. Tietysti apukäsiä voisi saada ja töistä auton lainaksi, mutta seuraan nyt vielä hetken. Olen alkanut miettiä haluanko eläköityä tässä nykyisessä kaupungissani. Täällä on kaunista ja viehättää luonnon läheisyys sekä meri, mutta silti. En tunne olevani täällä kotona. Kaikenlaisia ajatuksia sitä päässä pyörii, kun on tilaa ajatella.
Päihdelääkärillä käyty ja hän oli aivan pihalla miksi sinne olin tulossa. Eikä myös tieto ollut kulkenut hänelle, että yksiköstään on hoitaja poistunut muualle. Näin se kaikki tieto ei ole yhteistä. No siinä sitten yhdessä selviteltiin asioiden kulkua ja löydettiin diagnoosiksikin keskivaikea masennus, koska joku koodinumero sinne piti laittaa. Vähän tuntui pöhköltä, koska en minä niin hirveän keskivaikeasti itseäni pidä masentuneena. Myönnän kyllä, että olen apea ja alakuloinen ja itkuinenkin - varsinkin, kun edelleen suren rakasta lemmikkiäni.
Nyt odotan, että sieltä otetaan yhteyttä ja pääsen täyttämään jonkun uuden hoitajan kanssa sen hakukaavakkeen niitä maksusitoumuslappuja varten. Kai se tästä pikkuhiljaa, mutta byrokraattista on.
Keskivaikean masennuksen diagnoosilla kaiketi saa helpommin terapiaa kuin ilman. Siksi niitä leimoja kai ihmisille lätkitään.
Apeus, alakulo ja itkuisuus on elämää mutta ehkä joskus on niinkin, että se saattaa valahtaa masennuksen puolelle ilman että sitä aina itse niin edes huomaa. Ja samapa se lopulta, mistä virallisesti on kyse, pääasia että olet saamassa jatkossakin mahdollisuuden puhua jollekin asioistasi.
Voimia byrokratiassa kahlaamiseen! Kyllä se itkuisuuskin joskus jää taka-alalle. Voimia myös suruun ja valoa uusiin päiviin.
Kiitos @Räpistelijä tätä hoitokontaktin jatkumista pidän itsekin ensiarvoisen tärkeänä. Kaikenlaista kun välillä putkahtaa ajatuksiin niin sitä on hyvä käsitellä ammattilaisen kanssa. Toivottavasti löytyy vielä hyvä terapeutti, jonka kanssa synkkaa.
Työpaikallakin ilmoittauduin esimestyötä tukeviin työpajoihin. Kaikki tuki mikä annetaan on hyödyksi ja oppimisen mahdolliisuus.
Se on taas uusi viikko alkanut. Viikonloppuna sain ihanan “vieraan”; oma jo aikuinen lapseni tuli kahden yön vierailulle. Kerrassaan ihanaa oli taas kun täällä oli elämää. Hänen kanssaan on niin mukava keskustella ja nauraa samalle huumorille. Kuunnella biisejä tai vain olla. Yölläkin nukuin paljon paremmin, kun seinän takana nukkui maailman rakkain ihminen.
Nyt mielen valtaisi suuri haikeus, kun hän lähti. Olo tuntuu taas tosi yksinäiseltä. Hän sanoi lähtiessään puoli leikillään, mutta oli siinä hivenen totuuttakin: “että älä sitten lankea ryyppäämään” - Sanoin, että en lankea. Olemme hyvin avoimesti jutelleet näistä juomisista ja juomishaluista. Hän kertoi, että tunnistaa itsessään samanlaisia “vaaranpaikkoja” ja “triggereitä” ja suurin niistä on kenties tuo sosiaalinen kuormitus. Minusta on hienoa, kun pystymme avoimesti puhumaan näistä. Olen alkanut sen myötä myös kohtelemaan itseäni armollisemmin. Puhuin tästä päihdelääkärillekin - en enää ruoski itseäni samalla lailla kun tein vielä pari vuotta sitten. Osaan katsoa itseäni ymmärtävin silmin. Näin sitten kävi. Tämä oli minun tapani reagoida siihen, että sanoin ihan kaikelle kyllä ja unohdin itseni. Patosin vihan ja pettymyksen juomaan kunnes en enää jaksanut.
Tyhmä sanonta “oppia ikä kaikki” taitaa olla totta. Mutta joo - en minä ratkea ryyppäämään vaikka tänään kävi kyllä juominen mielessä - saa se mielessä käydä. Olen nyt rinnastamassa ajatusta siihen, että tekee minun joskus mieleni yhtä sun toista, mutta en silti toteuta niitä asioita. Tosin ihan kaikista mieliteoista ei ole näin ikäviä seurauksia kuin juomisesta.
Yhden asian olen huomannut tosin olevan nyt raittiina huonommin kuin juovana aikana. Kivut ova kovempia. Minulla on kaikenasteisia nivelvaivoja ja ne ovat nyt heräilleet. Tosin tämä viileä ja kostea vuodenaika ei tee niille yhtään hyvää. Luontaislääke, jota käytän säännöllisesti ja josta olen kokenut olevan apua on nyt loppu. Tein uuden tilauksen ja odottelen sitä saapuvaksi. Aamulla kävin myös pitkästä aikaa vesijumpassa. Sen olen kokenut olevan myös hyödyksi. Ehkä se tästä taas. Tässäkin on parempia jaksoja.
Mielenkiinnolla odotan myös koska minuun otetaan taas yhteyttä päihdepuolelta. Vähän jännittää myös tuleeko tulevan terapeutin kanssa hyvä keskusteluyhteys. Toivotaan parasta.
NIvelhommista: oletko kokeillut jättää ruokavaliostasi pois kaikki viljat? Se voi auttaa. Nivelet eivät myöskään yhtään tykkää alkoholittomasta oluesta, se on nyt koettu.
Hmm - tänään oli juuri jälkikasvun kanssa puhetta viljoista. En ihan hirveästi käytä viljatuotteita, mutta leipää menee lähinnä aamupalalla ja joskus ruispuuroa. Kaurapuuro saa vatsan sekaisin. Se siitä ns terveellisyydestä ja alkoholiton olut saa todellakin ravaamaan vessassa sekin - plus että siitä tulee myös armoton närästys.
Voisihan sitä kokeilla hetken olla viljattomalla. Samoin uskon, ettei tuo sokeri tee mitenkään hyvää millekään elintoiminnolle. Ainakaan se lisätty sellainen. Pitää testailla. Kiitos taas muistutuksesta.
Ettei olisi geliakiaa?
Kivut! Mikä siinä olikin että juodessa ei sattunut mihinkään ja nyt kolottaa vähän sieltä sun täältä 
Toki ei sitä nyt juomalla kannata peittää mutta olen jo tässä alkuvaiheessa huomannut saman. Ikä ei kai tuu yksinään 
Jep. En kyllä halua alkaa vetämään mitään vahvoja kipulääkkeitäkään. Olen siis aikoinani ollut bentsokoukussa aika pahastikin, joten olen supervarovainen. Päihdelääkärin kanssa keskusteltiin lääkkeistä ja hän totesi, että minulle määrätty kipulääke (7 nappia) oli todella voimakasta. En ole sitä hakenut apteekista, kun halusin lääkäriä konsultoida.
No tänään tulivat kurkumiinikapselini. Kestää muutaman päivän, että huomaan eron. Tässä kohtaa kaipaan helteitä… en krapulaa😵💫
Toivottavasti pian helpottaa! 