@Fincoco lohdutit juuri 
kiitos. Ei sitä aina tarvita mitään sen suurempia ihmeitä tai ylisanoja. Halaus nallelta, jolla on ystävälliset silmät riittää. Oletpa tehnyt minusta hillityn tyylikkään :D. Itseasiassa tuo kaunis hahmo näyttää edesmenneeltä sisareltani.
Mitä mittää - aurinko paistaa ja on pikkupakkasta. Eilinen harmaa loska on tipotiessään ja tästä tulee parempi päivä.
Katsoin eilen illalla lapseni soittoa odotellessa Pia Penttalaa - sitä supernannyä - ohjelmassa puhuttiin lasten tukahdetuista tunteista. Muistin äkkiä miten itselle suru ja itku olivat sellaisia, joita en koskaan julkisesti näyttänyt. Aina piti päästä piiloon itkemään. Syytä tähän ei tiedä. En muista, että minulle olisi kukaan sanonut ainakaan rumasti, että mitä siinä vollotat - päinvastoin. Ehkä tuo tunne on vain sitten itselle näyttäytynyt jonakin joko niin intiiminä, etten ole halunnut sitä jakaa - tai sitten olen tosiaan kokenut etten ole saanut mitään lohtua. Jälkimmästä en kyllä oikein usko. Isäni oli ainakin varsin empaattinen vanhempi eikä äitikään mikään jääpala ollut. Luonteeltaan vain ehkä hieman tunkeileva. No näitä voi pyöritellä aikansa ja päästää sitten irti.
Lapseni ei sitten eilen soittanut vaikka oli luvannut. Kaverit ja bileet veivät mennessään. No - lupasi soittaa tänään ja varmasti hän soittaakin.
Kohta olisi päihdepoli, mutta ei ole. Jotenkin olen nyt huolissani tästä hoitajasta ja myös siitä miten oma hoitoni jatkuu. Hänen kanssaan, kun juttu on sujunut hyvin ja ollaan oltu samalla aaltopituudella. Hän on myös haastanut ajattelemaan asioita eri kantilta mikä on aina hienoa.
Raitista perjantaita kaikille!!! Ja kiitos vielä minua tsempanneille. Olette ihania
Kirjoituksesi oli varsin samaistuttava. Itseltäni puuttuu myös tuo työyhteisö, lapsia ei ole, vanhemmat kuolivat nyt viime vuosina, olen eronnut ja ystäväpiiri on melko pieni. Välillä tulee osaton ja yksinäinen olo hetkeksi, vaikka noin lähtökohtaisesti viihdynkin omissa oloissani ja tässä elämässäni. Monihan kyllä kokee syvää yksinäisyyttä myös parisuhteessa ja se on ehkä vielä surullisempaa.
Kääntöpuolihan tässä on kuitenkin vapaus. On mahdollista panostaa itseensä ja tehdä mitä haluaa. Ehkä sinäkin voit tässä toipumisaikanasi keskittyä omaan hyvinvointiisi ja mietiskellä elämän suuntaa ja mitä haluat tehdä? Uskoisin, että kun tekee itselleen mieluisia ja tärkeitä asioita ja ehkä hakeutuu niiden puitteissa ihmisten pariin, on paremmat mahdollisuudet löytää samanhenkisiä ystäviä tai kumppanikin.
Oma epäonninen parisuhteeni kompastui isolta osin myös siihen, että olimme aivan erilaisia ihmisiä niin rytmiltämme, mielenkiinnonkohteiltamme ja arvoiltamme. Ei siinä oikein rakkauskaan riitä, jos ei kertakaikkiaan synkronoidu mitenkään yhteen.
Oli hieno, että kirjoitit tuntemuksistasi. Samanmoisia on varmaan aika ajoin muillakin. Kaikille tunteille on aikansa ja paikkansa ja varsinkin alkuraittiudesta mieli myllertää muutenkin, kun poissa on se oma turvariepu eli humalanhuntu.
Kovasti tsemppiä raittiuteen ja mukavaa viikonloppua. 
Olen viikonlopun itsekseni tai siis koiran kanssa. Aion lukea, katsoa ohjelmia, ulkoilla, tehdä hyvää ruokaa ja levätä.
Ehkä teen tarkmepia suunnitelmia aikomastani reissusta toiseen kaupunkiin. Yksi yö hotellissa, koira mukana ja hoidan siellä pari asiaa ja käyn museioissa.
Kovasti tsemppiä raittiuteen ja mukavaa viikonloppua kaaosteoria66 ja muillekin palstalaisille!
@metsänpeitto1 Kiitos viestistäsi. Siinä kolahti erityisesti tuo yksi sana “osaton”. Se tunnen aika usein olevani ja varsinkin silloin, kun masennus ja alakulo ovat päällä. Olen kyllä aina osannut kieriskellä synkkyydessä aikani. Myös nuorempana silloin kun alkhoholista ei vielä ollut syntynyt sen suurempaa riippuvuutta. En nyt suoraan sanoisi olevani mikään Drama queen 
mutta tunnistan sellaista ääripäästä toiseen persoonallisuutta välillä.
Suurimmaksi osaksi olen kyllä aika tasainen persoona. Aloin jopa miettiä, että olikohan se taas täydenkuun aika ja olihan se. Täytyykin seurailla näitä, jos tuolla olisi jotakin vaikutusta mielialaan. Mutta silloin kun tuo surun aalto vyöryy on tuo osattomuuden tunne suurimpana päällä. Eniten varmaan kaipaan perhettä - yhteinäistä porukkaa, jonka keskellä olisi tunne, että on rakastettu, ymmärretty ja saa olla sellainen kun on. Joku joka nostaisi ylös alhosta, kuuntelisi ja ikäänkuin laittaisi asiat mittasuhteisiinsa. Hellästi tönäisisi näkemään ne hyvät asiat ympärillä koska helposti jään pyörimään niihin ikäviin enkä näe ulospääsyä. Sitten jään jumiin kaikenlaisiin katastrofiajatuksiin ja näen itseni istumassa pyörätuolissa, ypöyksin ja hylättynä. Tuo varmaan juontaa juurensa lapsuudenkotiini, jossa isä oli ihana, mutta lähti luotani kovin varhain. Se on jättänyt aika vahvaakin turvattomuutta joka välillä näkyy arjessa. Helposti mietin, että mikään ei onnistu ja ajattelen heti pahan kautta asioita.
Avioliitossani olen kyllä ollut yksin kaksinkin, joten sekin tunne on hyvin tuttu. Parempi siis yksin, kun kumppanin kanssa jossa kaikki mitä sanot halutaan pahimmillaan ymmärtää väärin.
Nuo omat suunnitelmasi viikonlopulle kuulostivat hyviltä - aurinko paistaa ja ulos täytyy suunnata. Liikunnasta saa kyllä aina energiaa - oli se sitten vaikka vain hidasta kävelyä kauniissa maisemassa.
Hyvää viikonloppua kaikille!
Uusi viikko edessä. Toivottavasti raitis sellainen. Eilen kävin taas exällä, joka on alkanut taas nappailla. Tai ehkä hän ei ole lopettanutkaan pitänyt vaan taukoa välillä. Ihan samalla lailla kun itsekin olen näinä vuosina tehnyt.
Hänellä on tapana kirjata pieneen vihkoon aina ne hänen juomansa määrät ja miten se on vaikuttanut painoon. Tätä tapaa ihmettelin kovasti joskus vuosia sitten, mutta sitten ajattelin, että kirjatkoon. Hänellä olisi kuitenkin ollut monta painavampaa syytä kirjailla asioita kuin paino.
Jälkikasvun kanssa tästä juteltiin ja hän syytti itseään koska muisti, että he olivat isän kanssa jutelleet drinkeistä. Uskoi, että tästä se juominen on lähtenyt. Toivoin, että hän ei syyttäisi itseään. Maailma ympärillämme on täynnä triggereitä - ei tarvitse kun avata TV ja joka sarjassa henkilöhahmoilla on lasi kädessä. On jotenkin sosiaalisesti hyväksyttävää myös naureskella kaikille Tosi TV hahmoille, jotka toikkaroivat kaikkien edessä täysin naamat. Vähän kauhistellaan Unelmahäitä, joissa vieraat taju kankaalla heti aamusta ja hääparikin kännissä jo ennen papin amenta, mutta silti tirkistellään.
No joo - tulipas pohdintaa heti viikon alkuun, Mitä yksinäisyyteen tulee. Vuosien takainen työkaveri - ehkä hyväkin sellainen lähestyi eilen viestillä, josko olisin kotona hän soittaisi. Laitoin viestin takaisin, että toki soita vaan. Mitään ei kuulunut eikä hän myöskään ollut nähnyt viestiäni. Aamulla tuli vastaus. “En ollut enää puhelimella, sori”. Tuli jotenkin todella erikoinen olo tästäkin. Sillä mitä vastaisin ei siis olisi mitään väliä. Kunhan kysyi tavan vuoksi. Tässä tapauksessa voisi ajatella, että kyseinen ihminen sammui eikä muistanut enää mitä oli tehnyt, mutta en ainakaan usko, että hänelle alkoholi on ollut ongelma.
Mutta - tällaisia kokemuksia, kun tulee ihmisistä tarpeeksi alkaa miettiä, että olenko itse niin tylsä, ettei seurani kiinnosta? Pitää varmaan opetella olemaan ajattelematta näin.
Jokatapauksessa hommiin ja hyvää raitista päivää kaikille!
Ikävä kuulla, että sinullakin on tällaisia erikoisia kamuja. Olen myös silloin tällöin joutunut pettymään läheisiini, ystävinä tai kavereina pitämiini ihmisiin. Olen huomannut, että ihmisillä on erilaisia käytöstapoja liittyen puhelimeen tai yhteydenpitoon.
Minullekin on käynyt juuri vastaavanlainen episodi, kun sinulle…leuka loksahti juu.
Kysytään voiko soitella ja sitten kun iloisena vastaa, että kaikin mokomin, ei mitään…radiohiljaisuus ja selitys juuri vastaavanlainen: tilanne meni ohi…ööö muutamassa minuutissa 
Sitten minulla on kaveri, jota pidin aikanaan hyvänäkin ystävänä. Mutta vuosien varrella olenkin ikäväkseni huomannut, että kelpaan kaveriksi vain aika ajoin ja hänen tarpeisiin. Sitten menee välillä kuukausia, vuosi, ettei kuulu mitään vaikka kyselenkin. Tai kun soitan, niin on kiire, että ei ehdi puhua ja takaisinpäin ei soittoa kuulu. Sitten taas kun hänellä on yksinäistä, vaikeaa tms, hän ottaa yhteyttä ja vaatii yhteistä tekemistä jne. Olen ottanut häneen etäisyyttä.
Sitten oma veljeni. Ensimmäisenä täytyy sanoa, että hän on täysin aikuinen ihminen, neljättä kymmenettä käy… Meillä on ollut mukavia reissuja ja pari yhteistä tapahtumaakin johon on osallistuttu. Olemme mielestäni olleet läheisiä. No sitten kului useampi vuosi, kun aloin kiinnittää huomiota, että minä aina ehdotin ja olin aloitteellinen yhteydenpidossa. Usein soitin ja yritin tavoitella useammalla eri viikolla, vastaukseksi tuli että hän ei nyt ehdi jutella kun pelaa pleikkaa 
auts. No vastasin että paremmalla ajalla. Taas koitin parin viikon kuluttua, sama homma. Näitä oli vuosien mittaan riittävästi. Toki välillä onnistuin, ja juttelimme mukavia. No sitten oli taas tällainen yritys, että tavoittelin, kun ei velipojasta ollut aikoihin kuulunut, mutta taas pleikkarin peluu oli tärkeämpi. Vastasin että palaillaan paremmalla ajalla. Nyt on mennyt kaksi ja puoli vuotta. Uskottava se on, että olin sisaruksista se jota toisen kuulumiset ja elämä kiinnosti yksipuolisesti. Surullista, olen siitä surullinen. Mutta onneksi minulla on omakin elämä, että eihän se maata kaada, mutta itse tykkäisin, että suku ja perhe olisi lähellä. Tämä ei todellakaan omalla kohdallani ole toteutunut suhteessa lapsuuden perheeseeni. Onneksi oma perhe/lapset on edelleen läheinen.
Minä olen ajatellut, että jos joku minulle soittaa tai laittaa viestiä, vastaan. Jos olen estynyt, vastaan jotain ja kerron että palaan myöhemmin. Ja niin myös teen.
@Metsanpoika no vähän samoin ajattelen itsekin - aika jäätäväähän se on huomata, ettei tämä toteudu muiden kohdalla. Nyt tämä ihminen otti sitten uudelleen yhteyttä - ilmeisesti häntä alkoi harmittaa tuo oma käytöksensä eilen. Sitä mietin kyllä eniten, että jos otan yhteyttä toiseen että soitellaanko tyyliin NYT tai lähitunteina en kyllä heti sitä unohda. Ellen sitten olisi ollut kaatokännissä. Mutta joo - se siitä. Enemmän kyllä satuttaa tuo lähimmät kun tällaiset harvakseltaan kontaktoituvat ehkä ystävät. Itsellänikin tuo sisaren perhe on ollut sellainen. Ottaneet yhteyttä, kun ovat tarvinneet jotakin. Viimeksi oltu tekemisissä, kun oma äitimme kuoli - pidettiin huolta, että perintö jaettiin ja sen jälkeen ei ole oltu missään tekemisissä. Olen ajatellut, että tuollaisia ihmisiä minä en tarvitse yhtään mihinkään. Eli tämä todistaa sen, että ei ne geenit välttämättä tee perhettä. Ihmiset hitsaantuvat aivan toisista syistä yhteen, jos hitsaantuvat.
Tämähän ei nyt varsinaisesti ole positiivinen puheenaihe, mutta kiitos, mua lohduttaa paljon tunne että en ole ainut. Täällä missä asun on monia taloja/perheitä ( ei tietenkään kaikilla) joilla on sukulaiset lähellä, veljet perheineen, mummut, papat, tädit, sedät…ja on itsestään selvä asia, että puolin ja toisin autetaan ja piipahdetaan käymässä. Vanhukset eivät jää yksin ja lapsia ei tarvitse kasvattaa yksin. Olen suht outo lintu, kun mun äiti ja veljet asuvat kaupungissa. He eivät lähde auttamaan vaikka kuinka pyytäisin, puhumattakaan pyytämättä. Heidän yhteydenpito on sellaista “juodaan kaupungin kahvilassa kahvi ja jutellaan kivoja, niitä näitä, puolituntia…ja se siitä”. Itse taas pitäisin sellaisesta yhdessä tekemisestä ja ajan viettämisestä.
Mutta joo, kaikkea ei voi saada.
Kiitos kun jaoit tämän 
Miksi pitäisi olla “positiivinen puheenaihe”? Tämä on mielestäni juuri ollut ongelma Me Lopettajissa, että pitäisi aina olla niin hemmetin positiivinen ja sehän on vain harha, minkä ryhmädynamiikka luo. Kyllä täälläkin saa puhua vaikka pelkästään negatiivista, jos siltä tuntuu. Itse olin täällä myös vuosina 2014-15 ja silloin oli paljon vapaampaa. Sai olla vaikka kokonaan negatiivinen mörrimöykky, positiivinen ja siltä väliltä. Vapaasti vaan! Tällaisille palstoille on tervetulleita kaikki❣️
Ihanasti sanottu “kokonaan negatiivinen mörrimöykky” tuli muumien mörkö tai haisuli mieleen
@Metsanpoika ei ole positiivista ei - eikä tarvitsekkaan olla. Se, että ihminen ei ns ydinperheessään saa sitä mikä on ehkä ajateltu, että olisi ydinperheen tehtävä on aika surullista ja se jättää meihin monta jälkeä ja traumaa. Muistan kyllä myös, että silloin kun avioliitossani kaikki oli päin helvettiä katsoin niitä ns onnelliselta näyttäviä perheitä - tai vaikka lomalla isiä, jotka leikkivät lastensa kanssa altaassa. Minun lapseni isä ei sitä tehnyt - ei koskaan edes pyytämällä. Ei kuulemma pystynyt. Olen miettinyt sitäkin, että piruako minä olen kenenkään terapeutti ja siksi lähdin. No joo. Se on jo toinen puheenaihe - negatiivinen alku, josta sitten kuitenkin tuli jotakin positiivista.
@Lintuanna jaa - onko täällä sellainen ilmapiiri? Koen, että olen voinut tänne kertoa myös kurjista tuntemuksistani, mutta toki en tiedä millaista täällä on ollut ennen. Olen ajatellut, että jos ei kerro kaikenlaisista tunteistaan antaa aika valheellisen kuvan itsestään. Vaikka eihän täällä ole siitäkään kenellekään tilivelvollinen. Jos joku haluaa kovasti kaunistella ei sekään ole keneltäkään pois - ehkä eniten siltä kaunistelijalta . En tiedä saitko kiinni nyt tästä tajunnanvirrasta.
Ehkä sitä on tottunut tyytymään liian vähään? Omatkin ihmissuhteeni ovat välillä olleet aika vinoja. Niistä on puuttunut vastavuoroisuus. Luultavasti opin jo lapsena, ettei minun tarpeillani tai toiveillani ole väliä, enkä myöhemminkään ole tunnistanut varoitusmerkkejä ja ajautunut yksipuolisiin ihmissuhteisiin tukemaan tai kuuntelemaan toista. Sisarenikin soitteli lähinnä silloin kun halusi vatvoa parisuhdehuoliaan… jatkuvasti vaihtuvien miesystäviensä virrassa.
Olen raitistuttuani ollut napakampi, yrittänyt puhua asioista ja vetäytynyt niistä ihmissuhteista, jotka tuottivat lähinnä pahaa mieltä ja stressiä. Jos ja kun toimii itse toisella tavalla, on todennäköisempää että syntyvät ihmissuhteetkin ovat toisenlaisia. Juovana en todennäköisesti olisi lopettanut viimeisintä suhdettani näin nopeasti vaan olisin juuttunut siihen pidemmäksi aikaa ja ehkä lisännyt juomista. Nyt meni reilu vuosi, ehkä jatkossa en edes haksahda moiseen kuvioon.
Elämään kuuluu väistämättä myös ongelmia ja vaikeuksia. Niihin ei kuitenkaan ole pakko juoda. Eikä edes kannata juoda. Miksi sen kaiken raskaan lisäksi pahoinpidellä itseään fyysisesti ja henkisesti alkoholilla?!
Juomalla vaan halvaannuttaa itsensä pysymään huonoissa olo- ja ihmissuhteissa, kun se on sellainen pikahelpotus, mutta vie samalla voimia muuttaa elämäänsä.
Tänne kirjoittaminen tai avun hakeminen on parempi vaihtoehto.
Alkuraittius voi olla kivuliastakin aikaa. Elämän ja ihmissuhteet voi nähdä rehellisemmin, jos niiden kurjuutta on paennut humalaan. Päivä päivältä olo helpottuu ja ehkä elämä avautuu eteen paremmin, löytyy asioita mitä haluaa tehdä ja terveempiä ihmissuhteitakin.
Minullakin on vähän yksinäinen olo eron jälkeen ja koiran sairastelu (taas) rasittaa mieltä ja vaikeuttaa arkea, kun olen aika pitkälti kotiin sidottu. Tämäkin menee ohi aikanaan. Alkoholia en tähän tarvitse. Kahvi ja suklaa riittää.
Tsemppiä kovasti kaikille! Alakulo, suru tai muur vastaavat tunteet kertovat meille jotain. Ehkä sen mitä kaipaamme tai tarvitsemme ja niitä asioita kohti voi pikkuhiljaa lähteä kulkemaan.
Minusta täällä on ihmiset aika vapaasti kertoneet raskaistakin asioistaan ja tuntemuksistaan niin aiemmin ja kuin nyt viime aikoinakin. Ihmisillä on ollut eroja ja vakavia sairauksiakin ja kaikkea mitä elämä voi eteen heittää.
Joskus ehkä on ollut vähän eri käsityksiä siitä onko niillä “negatiivisilla asioilla” hyvä perustella tai selitellä juomista.
En tajua mistä koko käsitys kumpuaa ja miksi se nostetaan uudestaan ja uudestaan esiin, kun ketjuja lukemalla näkee, että ei siellä pelkkää positiivisuutta ole. Moni kirjoittaa paljon hankaluuksistakin ja raskaasta olosta ja miten niistä on mennyt yli. Parhaillaan se auttaa muitakin sinnittelemään hankalan olon ohi ilman retkahtamista.
Minä rajoitan mitä kirjoitan olostani ja ajatuksistani, en halua säikytellä ketään. Mietin kyllä eilen että tulisin omaan ketjuuni kirjoittamaan että valon määrän lisääntyminen ja aurinko nähtävästi aiheuttaa valtavaa lisäahdistusta tähän muutenkin synkkään olooni, toivoisin että elämäni päättyisi tähän paikkaan ja kuinka tuollaisina hetkinä ajatukset kääntyvät alkoholin juomiseen, että saisin hetken rauhan kiduttavilta ajatuksiltani. Jouduin eilen sulkeutumaan pimeään elokuvahuoneeseeni kun en kestänyt olla muualla. Tarvitsen pimeyttä, se kietoo turvalliseen syliinsä kun valo tuntuu repivän minut riekaleiksi, valo muistuttaa siitä kuinka joskus olin onnellinen ja se sattuu niin saatanasti. Onneksi tänään jatkui työt.
Mutta tuollaista on liian raskas tulla kirjoittamaan ja kyllä häpeän sitä että minulla on näin kammottava olo vaikka olen ollut yli 7kk selvinpäin, ihan kuin minun pitäisi voida paremmin muita varten. Itseäni kuitenkin suojaa pettymykseltä ja lannistumiselta se, etten ole missään vaiheessa olettanut oikeastaan mitään alkoholin jättämiseltä. Tarraudun siihen rapulahiettömyyteen ja siihen miltä iholla suihkun (jos nyt edes jaksan suihkun lattialle mennä istumaan ja itkemään) jälkeen tuntuu ja sillä jatkan eteenpäin.
Tänään on ollut helpompi päivä, niin kuin työkierron aikana minulla aina on. Kiitos työ. Luntakin sataa. Kävin ostamassa Vaiana 2 elokuvan Prismasta töiden jälkeen ja hieman irtokaramelleja (en 18 kiloa niin kuin Peppi) ja odotan kyllä visuaalisesti upeaa animaatioelokuvaa, ykkösosa ainakin oli MAHTAVA.
Semmoisia rapinoita reepulta kaaosteorian ketjuun, toivottavasti ei haittaa.
Samaistun tähän. Itsellä taas on veljet ja vanhemmat ja yksi hyvä ystävä johon voi nojautua. Pari sellaista josta pitää hankkiutua eroon ja rajata, koska he vievät mun hyvän olon ja energiat. Jotenkin tosi raskas olla vaan samassa tilassa heijän kanssa enkä kestä sitä enää. Yksinäisyys läsähtelee kasvoille tänään viimeksi todella kivuliaassa muodossa ja se kun ei ole sitä työyhteisiöä, rytmiä, kaipaan tekemistä, mutta en osaa tehdä vielä mitään. Vanha minä kuolee ja uusi minä on syntymättä vielä. Tää on kivinen polku, mutta on lohduttavaa kuitenkin lukea, ettei täällä yksin olla vaikka välillä siltä tuntuu. Päivä kerrallaan 
ja tämä mitä kirjotitte just noista ystävistä. Olen kanssa ollut se kelle oksennetaan kaikki ja kun on itsellä vaikeaa ni sitten ollaan yhteydessä. En saa heiltä mitään takaisinpäin ja kyllästynyt siihen. Raittius kyllä näyttää kaikki miten asiat oikeasti on. Veljiin ja omiin vanhempiin ollut sama homma. Mä olen yhteydessä, kerjäilen sitä yhteyttä ja tekemistä ym. Järjestän kaikki tapaamiset jne. Nyt vaan riittää eikä jaksa enää onneksi sieltä päästä ollaan tajuttu ja oltu sitten yhteydessä muhun päin. En mä jaksa olla ainut joka hoitaa näitä ihimissuhteita.
@Reepu ei todellakaan haittaa - kiitos kun kerroit tuon synkän kokemuksen. Valo ja sen lisääntyminen ei todellakaan ole mikään helppo asia. Onhan se jossakin tutkittukin, että kevät ja valon lisääntyminen on rankkaa muun muassa vanhuksille. Vaikken itse noin syvissä vesissä ole kulkenut tunnen selvästi, että keväässä on jotakin hyvin raakaa.
Ja ei se raittius todellakaan ratkaise kaikkia elämän ongelmia vaikka niin joissakin jenkki-instagram sobertileissä suurinpiirtein vakuutetaan. Juuei. Sitä on sitten vain yhtäkkiä kestettävä kaikki ilman mitään sordinoa, jos on koko elämänsä vaikka hakenut turvaa alkoholista tai muista riippuvuuksista. Aika raakaa. Ja sitä pitäisi sitten kestää. Iso iso virtuaalinen halaus. Hienoa, että tänään on helpompi päivä.
Minusta on hienoa, ja todella tärkeää, että näinkin synkät ajatukset pystyy kirjoittamaan auki. Aivan ehdottomasti niitä saa täälläkin näkyä, koska ne ovat osa elämää. Halutessaan voi pienen sisältövaroituksen alkuun laittaa, ja ihan automaatiolla minä (ja toivottavasti kaikki muutkin) skipataan kuitenkin kaikki tekstit, jotka ei jostain syystä kolistele niitä oikeita tynnyreitä juuri sillä hetkellä.
Minulla ja siskolla oli pitkään sellaiset välit että hän soitti mulle mutta minä en soittanut hälle. Yleensä hän soitti kännissä mutta soitteli myös selvinpäin. Itselläni ei oikein ollut hälle asiaa enkä keksinyt minkä takia soittaisin. Kuulumisten kysely ex tempore olisi tuntunut oudolta.
En soittele siskolle vieläkään kun milloin on töissä ja sit taas harrastustensa parissa tai muuten menossa jossain ja on selvempää kun sisko doittaa mulle kun tulloo asiaa. Kotona minä todennäköisesti olen. Mutta muutos entiseen on että laittelen hälle viestejä silloin tällöin.
Kaksoisveljelle en ole soittanut elämäni aikana varmaan kuin yhden käden sormien määrän verran enkä oikein laittele viestejäkään. Meidän kemiat ei kohtoo ja todennäköisesti välit katkeaa kun äiti kuolee.
Pikkuveljelle on turha soitella kun hän ei vastaa kellekkään puhelimeen mutta viestitellään päivittäin monta kertaa. Hälle laittelen yleensä videoviestejä.
Ystäväni on taas sellainen jolle ei yleensä tarvitse soittaa. Sen kun menen omilla avaimilla sen asuntoon ja kysyn kuulumiset kasvotusten mutta sit välillä soitellaan pitkiä videopuheluita talon toisesta päästä toiseen päähän 
Mitä tulee siihen että täällä pidetään pakkohauskaa niin en tunnista itsekkään sitä. Minäkin olen suoraan kirjoittanut jos ei ole hyvä päivä. En koe tarvetta piilotella myöskään negatiivisia tunteita. Antaa kaikkien tunteiden tulla
Sain hyvin kiinni, kiitos. Taidan olla itse liikaa kiinni “vanhassa plinkissä”. 
Minusta on vain tärkeää, että mistä vaan saa kirjoittaa ja myös siitä, että raittius ei välttämättä aina tunnu hyvältä niin kuin ei elämäkään. Niitä onkin hyvä kirjoitella retkahdusriskinkin takia. Itseäni myös harmittaa, että en palannut kirjoittamaan heti tänne, kun alkoi raittius rakoilla vähintään 4kk ennen kuin se lopulta sitten tapahtui. Hyvä, että tänne on tullut nyt paljon teitä uusia kirjoittajia ja palsta on eläväinen ja vilkas. Mukavaa alkanutta viikkoa