Vielä hiukan aikaa ilman lämmintä vettä… Ehkä jo huomenna 
Niin tee-se-itse -remonttimies ei tuo armaani ole, että sähkötyöt itse tekisi… Ihan hyvä, että siinä tietää rajansa. 
Piti ottaa tuo sun hymiö… ihku!
Mulle tuli kanssa ihana olo tuosta sun tekstistä, Kultis. Mun lempilause nykyään on “kaikesta huolimatta”. Toi on just sitä.
Mä oon nyt aivan sekaisin. Mies pyörittää enkä mä voi sille yhtään mitään.
Sanoinkin hänelle suoraan, että ei helvetti, en mä pysty sulle sanomaan ei, vaikka kuinka olen muuta päättänyt. Mutta sanoin myös, että luottamus on aika heikko. Kaikki ratkeaa vasta kun näen hänet. Koska mun pitää nähdä kumman persoonan kanssa olen oikeasti tekemisissä, sen nistin vai sen toisen… tai oikeammin kolmannen, sen, joka tavoittelee raittiutta. Raitis on vielä eri juttu.
Lupaa taas. Nyt tää loppuu. Kaikki muuttuu.
TEKOJA! TEKOJA!
Nähdään kahdeksalta. Mä pelkään tän pääni puolesta. Tai enemmänkin sydämeni.
No? Mites sun pään kävi? Leijutko jossain, tarviiko kiskasta jalasta? Vai kirjoitatko sitä 157-kohtaista sääntölistaa, kun ei susta kuulu mitään ?
Leijun, leijuin… En mä tiedä.
Tässä näkee tän luottamuksen suuren määrän taas.
Menin siis eilen tapaamaan miestä, kotiin en ole vieläkään päässyt, töihin kyllä sentään.
Kyllähän sen tiesi että siinä niin käy. Mä olen siihen niin mielettömän heikkona.
Tänään olisi tarkoitus käydä hakemassa hänet ja tavaransa sieltä luukusta missä on nyt asustellut. Hänen piti mennä sinne tässä puolenpäivän tienoilla. Nukkuu varmaan edelleen, kun ei ole mitään kuullut, ja mä olen jo ihan “no pitihän se arvata, ei näistä sen suunnitelmista ikinä mitään tule”. Ihan tärinässä, että prkl, taasko mä annoin tän tapahtua itselleni.
Vaikka mitään ei siis vielä ole tapahtunut. Pessimisti ei pety? Vai on koko ajan pettynyt…
Täytyy nyt jatkaa.
Hitto kun on kiireistä tämä elämä. Kohta pitäis taas lähtee… sen verran ehdin kotona nyt käydä, että suihkuun pääsin. Ah. Oli pikkasen nuhjee olo töissä kun en tajunnut edes hammasharjaa mukaani ottaa illalla. Mitäköhän mäkin siinä kuvittelin? Ettäkö tulisin kotiin? No huh huh. Mä olen kyllä itsepetoksessa tullut aika hyväksi. 
Joo, ehkä tässä taas vähän luottoa on tullut lisää. Mutta vaan hitusen.
Laittoi mulle tekstiviestin jossa lupasi, ettei tämän vuoden puolella enää käytä edes alkoholia tämän päivän jälkeen. Eli meillä sitten korkataan 1.1.2008 klo 00.01.
Kyllähän tuo illalla sanoi, että aloittaa antabuksen. Koska kun juo, tulee piri mieleen. Ja se on sitten menoa. Mä olin aika vaikuttunut, oli vaikea pidätellä hihkuntaa. Kun vielä katkolta tullessaan oli niin kohtuukäyttäjää että. Koitetaan myös saada hänelle avohoito tänne meillepäin, koska kokee niin isoksi riskiksi sen että joutuu vähintään kerran viikossa käymään kotikulmillaan hoidon takia.
Joskus on siitäkin hyötyä, ettei tahdo mennä hoitoon. Nimittäin mies teki katkolla ollessaan sellaisen sopimuksen, että saa lääkkeensä vain kun antaa puhtaita seuloja. Jos ne ei ole puhtaat, ohjataan hoitoon. Eli nyt putsataan seuloja sitten oikein urakalla. Aikoi tosin kertoa lääkärille retkahduksestaan. Ja mun sisältäni kuulu taas hurrausta.
Kyllä se vaikuttaisi olevan aikalailla kohillaan nyt. Mutta… epäilyksen varjo. Nauroi mulle kyllä eilen, kun jotain sellaista meni sanomaan jonka olen aika monta kertaa kuullut ennenkin, että “nyt se ajattelee että sen kun näkis”. En oikein voinut muuta kun nauraa takaisin. Koska olin juuri ajatellut, että TEKOJA, ei sanoja. Hemmetti kun se tuntee mut niin hyvin.
Mut siis eilinen meni hyvin. Toivotaan että tänäänkin menee. Katoan taas eetteristä, täytyy huomenna töissä vähän kirjoitella, jos kerkeis jossain välissä.
Niin ja Mallu, ei se hieronta ainakaan jälkeen onnistunut Uusi yritys tänään.
Tähtityttö: Sun täytyy nyt kokeilla ne parhaat vaihtoehdot, että voit sitten sopimuspaperiin merkitä tarkasti mitä haluat. Tai kohtahan sä olet jo niin lumoissa, että mitä siitä hieronnasta, kunhan taas mennään täysillä
Mallun kanssa samoilla linjoilla, että nauti vaan olostasi, mutta ihan oikeesti, pidä järki päässä.
Älä luota sokeasti. Että en tarkoita tällä sitä että epäile jatkuvasti. Kunhan tiedät ja muistat, kenen kanssa seurustelet.
Toivon sydämestäni, että onni jatkuu. Tai muuttuu tavisarjeksi, tasa-arvoiseksi suhteeksi jossa molemmat otetaan huomioon. Haluan kuulla onnistuneen suhteen tarinan!
Kunhan pidät huolen itsestäsi.
Kiitos. Mä olen ihan liikuttunut, vaikka kyllähän teiltä osaa tuollaista odottaakin 
Eilinen meni todella hyvin. Mies kyllä joi, mutta maltilla ja surutyötä tehden. Juhlallisesti juotiin vuoden viimeiset siiderit. Muutenkin prosessoi niin, että surina kävi. Sitä oli mielenkiintoista seurata vierestä.
Sain pidettyä asettamani rajan, vaikka mielessäni jo lipesinkin, käytännössä sitten en.
Mies menee tänään mun luo hoidettuaan ensin virastoasiat ennen kun pääsen itse kotiin (nyt olen siis töissä) . Joten mun piti jättää hänelle avaimet. Muistin siinä nukkumaan mennessä, että mähän päätin että hän ei mun asuntooni tule, ennen kuin se sim-kortti on tuhottu. Sanoin tämän sitten miehelle, että mä en voi antaa sulle niitä avaimia ennen kun näen ettei sitä korttia enää ole.
Vaikeaa se oli. Hän olisi halunnut mun tekevän sen, mutta kieltäydyin. Humalaisessakin päässä kävi aikamoinen taistelu, mutta lopulta teki sen kuitenkin. Päättäväisesti. Koki ison kiven alkavan siirtyä sen tehdessään. Taisi hänestäkin hyvältä tuntua tehdä konkreettisesti jokin teko raittiutensa ja muutoksen eteen, eikä vaan puhua ja luvata.
Mietti myös riskejä eri tilanteissa, ja osasi sanoa ei, vaikka vanhempansa vähän syyllistäenkin häneltä yhtä palvelusta pyysivät. Tämä on iso päivä. Vaikea päivä. Ensimmäinen päivä ilman alkoholia, muutto mun luokse, päivä ilman puhelinta, matkustamista julkisilla selvinpäin jne. Ja siis kaikki tämä krapulassa.
Mäkin toivon että tästä tulisi onnistuneen suhteen tarina. Mutta tässä vaiheessa on vielä pikkuisen aikaista mitään muuta ajatellakaan kuin sitä toivomista.
Huomaan että pystyn olemaan onnellinen ja nauttimaan tästä. Mutta koko ajan taustalla on epävarmuus, luottamuspula, pelko. Kestääkö tämä tällä kertaa pidempään kuin viikon. Mahdollisuudet olisivat nyt paremmat kuin koskaan aikaisemmin.
Meillä on isoja suunnitelmia, jotka mullistaa myös mun elämän aivan täysin. Ja nyt mä meinaan ruveta luistamaan, koska en sitten tiedäkään olenko itse täysin valmis niin suuriin juttuihin. Ja toisaalta, mulla on sellainen olo että kun hän luopuu kavereistaan ja jopa ystävistään, elämäntavastaan, kurjuudestaan, melkein kaikesta, niin pitäisi minunkin uskaltaa hiukan enemmän. Ja haluankin uskaltaa. Koska ihan koko sydämestäni tahdon niitä asioita myös itse.
Tapahtuuko kaikki vaan niin nopeasti? Ja miten niin nopeasti… mehän ollaan seurusteltu kohta vuosi ja vasta nyt ollaan oikeasti muuttamassa yhteen ja aloittamassa elämää. Enhän mä näin hitaasti ole ikinä ennen edennyt.
Osa minusta haluaisi antaa tilanteen tasoittua, osa taas haluaa osoittaa sekä itselle että miehelle, että mä olen täysillä tässä mukana enkä epäröi.
Epäröinkö mä, vai jännitänkö vaan? En tiedä.
Jos tuntuu oikealta, niin mikäpä siinä hidastellessa. Mutta mun mielestä sulla on nyt ihan oikeet hälykellot kilkattelemassa.
Toisaalta ja toisaalta… Olisihan se hienoa karistaa tämän maan tomut jaloistaan ja aloittaa puhtaalta pöydältä jossain muualla. Sitten tulee se MUTTA. Kun itseään ei pääse pakoon.
Oman navan tutkistelua: olen ollut elämässäni varovainen, eikä se ole johtanut mihinkään. Ehkä se oli oikeanlaista varovaisuutta, ehkä sen ei pitänytkään johtaa mihinkään. Sitten olen heittäytynyt ja kas vaan mihin se on johtanut.
Oma polkunsa se itse kunkin tallattava. Kunhan ei kaikkia siltoja takanaan polta - osa sietääkin räjäyttää. Onhan sinulla paikka, mihin palata jos uusi tulevaisuus ei vapautakaan menneestä?
Ja sit ihan tilastojuttuja: kuumin lemmenvaihe kestää noin vuoden. Sen jälkeen hormonit laantuu ja ajatus alkaa juoksemaan ja on sitoutumisen ja rakentamisen aika. Onko tosiaan kaikella niin tulenpalava kiire?
Vaikka joku tilaisuus saattaisikin tuntua ainutkertaiselta, niin toisenlaisia tilaisuuksia tulee jatkossakin. En tiedä, mihin muutokseen viittaat, ilmeisesti isoon muuttoon… joten ylläoleva vaan arvailuina esitetään.
Joo, sen mä olen päättänyt, että en polta siltojani. Mulla on ystäväni ja kaikkea muutakin, joista en kyllä irrota. Muuttaminen on ehkä kuitenkin se pienin niistä muutoksista, missä tässä mennään 
mutta onhan sekin suunnitteilla ollut jo pitkään. Mutta jos paikkakuntaa lähdetään vaihtamaan, niin mä ajattelin että mies saa ensin mennä itse edellä, mä meen perässä sitten kun saan työt järjestettyä - ja otan toimivapaata, en irtisanoudu. Joku takaportti pitää mun jättää, mies taas yrittää niitä kaikkia sulkea.
Kyllä mieskin sen tietää, että suurimman muutoksen pitää tapahtua korvien välissä, vasta sitten on paikkakunnan vaihtamisesta hyötyä. Tosin nythän hän siis muuttaa paikkakuntaa, on juuri parhaillaan niin tekemässä, kun muuttaa mun luokse. Mutta ei olla niin kaukana vanhoista kuvioista, etteikö niihin olisi helppo palata jos haluaa. Eikä niistä ikinä taida niin kauas päästäkään, jos ihan rehellisiä ollaan. Kyllähän sitä voi juomaan ryhtyä vaikka Ivalossa, eikä huumausaineistakaan ole sielläkään pulaa.
Tuota palavinta lemmenvaihetta mä oon miettiny, että se ehkä pätee niissä “normaaleissa” suhteissa. Eihän tässä mitenkään ehdi toisen pärstään tai edes tunteeseen totuttautua, kun viikon välein vaihtuu suuresta rakkaudesta pohjattomaan vihaan ja takaisin. Kun erotaan ja palataan, vannotaan ja rikotaan.
Mut ei tässä enää mitään kakaroita olla, vaikka niin on käyttäydyttykin. Enkä mä tunne tarvetta hirveästi jarrutella. Teen niin kuin oikealta tuntuu. Tutkiskelen itseäni ja haen varmuutta omille ratkaisuilleni. Koska näissäkin mä pidän sen saman linjan: huolimatta siitä miten mies menee, pidän omista suunnitelmistani kiinni. Jos se lähtee retkuilemaan, niin kyllä mä jaloillani silti pysyn, vaikka kovasti heiluisinkin.
Kyl mä taidan jo tietää mitä tehdä. Kerron teille sitten joskus
Jeps, vaikka tunteet roihuais rinnassa ja jarrut poissa niin hyvä on pitää järki päässä ja käsijarru kondiksessa.
Menestystä!
Kiitos tsemppauksesta.
Tässä sitä vietetään perjantai-iltaa.
Jätkä pelailee pleikkarilla ja kohta käydään iltakävelyllä Eipä se meistä vielä normaaleja tee, mutta onnellisia kyllä.
Päivä on ollut miehelle raskas, ja oon itse huomannut jännittäväni tosi paljon.
Mutta hyviä ratkaisuja on tehty ja oikeita valintoja. Tuntuu hyvältä. Just nyt.
Mä oon hirveän onnellinen myös teidän olemassaolosta. Toivottavasti oon pystynyt ja pystyisin joskus tarjoamaan yhtä paljon tukea jollekulle teistä kuin mitä olen itse kuluneiden viikkojen aikana saanut, ja sitä aikaisemminkin.
Jotenkin musta tuntuu, että nyt en lopeta tätä kirjoittelua, vaikka menisi kuinka hyvin. Teitä tulis jo niin ikäväkin!
No mutta tottakai kiinnostaa, miten se elämä sitten alkaa sujua.
Olet käynyt rakkaaksi, virtuaaliystävä!
(Nää ei sit olleet mitkään jäähyväiset, ymmärsithän)
Juu ei todellakaan jäähyväiset. Ei herttinen. Ei tämä nyt NIIN helppoa ole
Mut on tää hassua. Tuntuu hyvältä jo neljättä päivää peräjälkeen!
Ja meillä on Puhuttu. Asioista. Vau.
Kuulostaa ihanalta 
.
Joo kivalle kuullostaa, paitsi se eilinen pleikkari. Se mun ex jonka kanssa asuttiin kimpassa kavereina hetki, kun muutti se(kin) tänne Suomeen takas, pelas kaikki illat olkkarissa. Kaikella ystävyydellä häntä kohtaan, mulla ei meinannu kestää hermo, kun se ei käyttänyt niitä kuulokkeita!
No mulle on luvattu että “en jää toiseksi”. Ja kyllä mä siitä huolen pidänkin.
Tulipa tuossa mieleen sellainen juttu, että miten tasapainoilla tällaisessa suhteessa.
Kun siis parisuhteessahan pitäisi olla läsnä. Ja henkisesti tiiviistikin toisessa kiinni, tietyllä tapaa. Ja sitten on tämä erillisyyden ja itsensä hoitamisen tarve, että itseäni suojellakseni pidänkin tietynlaisen tunnetason etäisyyden.
Koska sehän tässä aina repii niin rikki, kun ensin heittäytyy aivan täysillä suhteeseen, ja sitten kun homma meneekin penkin alle, on aivan romuna eikä meinaa kestää koko elämää. Pitäisi jotenkin saada nämä kaksi tietä tasapainoon. Sitten koko vuoristorata tosin vähän laimenisi, sellaiseksi possujunaksi. Mutta se olisi paljon mukavampaa…
Voiko elämä addiktin, vaikka raittiinkin, rinnalla olla possujunaa?
Onko se lapsellinen haave, vai tuleeko se joskus vuosien myötä jos homma onnistuukin?
Ja sitten mä olen vielä löytämässä sisältäni sen kyttääjän. Voi jumalauta mua on ärsyttänyt tänään, kun tekisi mieli kysyä, että “minnes nyt laitoit sen tekstiviestin”. Koska olen ihan täysin varma, että miehellä edelleen jossain on noiden kenttäihmisten numeroita. Se vaivaa mua, mutta just nyt en jaksaisi ottaa sitä puheeksi. Vaikka se on möykkynä rinnassa.
Se möykky on siellä aikansa.
Älä luota, mutta yritä antaa omaa aikaa. En tiedä, onko se hyvä vai huono juttu, ettet utele niistä viesteistä. Kuitenkin käyttäydyt kuin luottaisit, kun et niihin puutu.
Joko se sun sopimuspaperi on tehty? Ei nimittäin olisi hullumpi asia pistää odotuksia yms. ylös ja keskustella niistä oikein urakalla. Meillä tehtiin niin yhteenmuuton aikana… Miten se on pitänyt, se on toinen asia. Mutta keskusteltu on.
Helga (Harald Hirmuisen vaimo) opetti yhdessä sarjakuvassa tytärtään siitä, miten saada joku haluamansa asia… Rouva Hirmuinen katseli miestään, ei sanonut mitään, huokasi sitten, mutta ei puhunut. Harald ei kestänyt, vaan tunnusti kaiken tunnollaan olevan…
Siinä oli sitten niitä narunpäitä, mistä vetää.
Vuoristoradasta possujunaan
Et sinä tähtityttö mitään possujunaa haluakaan. Kyllä jotain kyytiä elämässä pitää olla, vaikka ei ihan hurjinta vuoristorataa menisikään. Joskus pitää vähän nipistää vatsanpohjasta.
Kuulostaapa hyvältä tuo teidän tilanne. Järki päässä ja oma tilanne turvattuna, mutta täysillä heittäytyen. Onko siinä jotain ristiriitaa? Ei, ei niin eteenpäin.