Vuoristorataa

Kotikanava
1

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut, osin siksi, että halusin tuudittautua siihen valheelliseen onnentunteeseeni, enkä tahtonut muistaa realiteetteja.

Tässä sitä taas ollaan, pudottiin korkealta ja kovaa. Rakas addiktini oli kolme viikkoa katkolla. Kaikki vaikutti todella hyvältä, miehellä asennekin muuttunut koko elämää kohtaan ja uskalsin uskoa. Vaikka lyhyt aika nyt olikin käyttämisestä, niin uskaltauduin heittäytymään koko sydämelläni mukaan.

Maanantaina mies muutti luokseni asumaan. Tiistaina lähti hoitamaan viimeiset kenttäasiansa, jonka jälkeen se olisi “lopullisesti ohi”. Tuli keskiviikko, miestä ei näkynyt, ilmoitteli kyllä hatarasti itsestään ja lupaili soitella muttei soittanut. Meininki oli tutunlaista, valitettavasti.

Tänä aamuna sitten laittoi viestin jossa tunnusti käyttäneensä. Oli maansa myynyt ja pettynyt itseensä, valmis luovuttamaan taistelun ja antamaan mennä. Lupasi soitella puoliltapäivin kun herää, sitä tässä odottelen. Tulee tuomaan autoni ja avaimet, ei ole ajanut autollani päihtyneenä, kertomansa mukaan.

Juuri tätä minä en kestä. Koska minusta retkahdus on ihan luonnollinen asia, ja siitä ei kannata sen enempää vaahdota. Mitä siihen jäädä rypemään, kysyn vaan? Laitoin miehelle viestiäkin, että jos ja kun hän ei kerran halua käyttää, niin senkun tulee kotiin ja jatketaan elämää, ei pienistä takaiskuista kannata lannistua. Hän vietti liikaa aikaa väärässä seurassa, ja sen tiesimme jo molemmat miten silloin helposti käy. Opitaan virheistä ja sitä rataa. Mutta kun hänen päässään on niin iskostuneena se, että epäonnistumisia ei sallita.

Mua suututtaa, koska rankaisemalla itseään satuttaa myös minua ja montaa muuta läheistään. Olen päättänyt, että tänään kun hän saapuu, sanon suoraan, että joko jää elämään kanssani tai sitten vie kaikki tavaransa saman tien mukanaan. En kestä elää hänen tavaroidensa keskellä, jos hän ei ole täällä. Siinäpä tuo sitten kampeaa kymmenen kassin kanssa junalle, jos meinaa lähteä. Oikeasti tahtoisin laittaa oven takalukkoon ja todeta, että sinähän et mene yhtään mihinkään. Piste. Tästä ei neuvotella. Mutta kai sitä on aikuiselle ihmiselle annettava vapaus valita, vaikka toisaalta päihdeongelmainen ei ole päihteiden suhteen vapaa valitsemaan… kun pakkomielle iskee päälle niin se iskee.

Mitä mä oikein teen, miten saan hänelle tuotua ajatukseni selväksi, miten saisin sen pään kääntymään ja tajuamaan minkä vuoksi kannattaa elää? Mä tiedän että oikeasti en voi kai vaikuttaa, mutta haluaisin edes yrittää. Nyt en voi vaan nostaa käsiäni pystyyn, en yksinkertaisesti suostu siihen tällä kertaa.

Mä rakastan sitä ihmistä niin paljon.

2

[quote=“tähtityttö”]
Juuri tätä minä en kestä. Koska minusta retkahdus on ihan luonnollinen asia, ja siitä ei kannata sen enempää vaahdota. Mitä siihen jäädä rypemään, kysyn vaan?/quote]

Se on yksi niistä aikuisen ihmisen kehitystehtävistä, että vaikka kertaalleen tulee lunta tupaan, sen tarkoitus on vahvistaa seuraavaa kertaa varten, opettaa työkaluja kun tilanne on seuraavan kerran edessä.

Pitäisi oppia aloittamaan aina uudestaan.

Helppoa sanoa, tiedän. Yritä jaksaa, yritä uskoa.

3

Kiitos Kultakala.

Niin, rasittavaa tässä on juuri se, että minä jaksan uskoa ja haluankin, mutta kun mieheltä ei sitä löydy. Enkä minä voi sitä varmaan hänelle opettaa.

Siihen umpiluuhun kun jonkun särön saisi, että näkisi.

4

Mallulla oli pohdintaa anteeksiannosta jokin aika takaperin?

Sitä pitää harjoitella, valitettavasti sä et voi antaa synninpäästöä miehellesi sen puolesta. Armoa itseä kohtaan…

Kumpa voisin ottaa osan huolestasi. Ehkä et edes antaisi, koska silloin lähtisi myös osa rakastamisesta…

5

Siinäpä se. En antaisi. Jotenkin tää on “tuttua ja turvallista”. Olihan se maanantai ihan liian hyvää ollakseen totta… No, mä annan itselleni anteeksi sen, että rakkauteni tähden saatoin itseni taas tähän tilanteeseen. Ja olen sitä valmis jatkamaankin. Miehelle annan anteeksi, kun sitten vaan antaa itse itselleen. Mutta pakko on jotenkin saada pysyttyä tiukkana, etten taas mene siihen “ihan mitä vaan” linjalle. Pidettävä kiinni päätöksistä.

6

Tähtityttö, olenkin monesti miettinyt mitä sinulle kuuluu, kun ei ole kuulunut mitään… Harmi, että nyt näin. En tiedä mitä sun pitäisi tehdä, tai ylipäätään voitko sinä tehdä mitään miehen pään kääntämiseksi… luulen ettet voi :frowning: .

Mutta silti ihailen sun kykyä heittäytyä täysillä onnen tunteisiin, vaikka lyhyeksi jäikin. Itse olen niin kyyninen, liian monta kertaa pettynyt, etten enää osaa (edes väkisin) odottaa ja iloita mistään raittiuslupauksista tai -pätkistä. [size=75]Ennemminkin odotan vaan, koska se kakkasaavi kaatuu niskaan, jotta voin pestä viimeisen kerran ne paskat pois, ja aloittaa elämän ilman miestä.[/size] Karsee pessimisti :blush: olen. Mut hei, pessimisti ei pety koskaan :bulb: !

7

Hei vaan kpa.

Enpä minäkään mitään lupauksia haluaisi, kun mun mielestä se on ihan sama kun minä, kolesterolivammaisena, lupaisin etten koskaan saa sydänkohtausta. Voin vaan luvata pitää itsestäni mahdollisimman hyvin huolta jotta niin ei kävisi. Ihan samaa toivon mieheltäkin, mutta hänpä haluaa luvata ikuisuuksia ja muita suuria. Ei sitten ihme, kun itsekin uskoo lupauksiinsa, että on valmis heittämään hanskat tiskiin kun ei onnistukaan.

Eipä sitä voi toisesta tehdä realistia, vaikka kuinka haluaisi. Ja toisaalta, siihen haaveilijaanhan mä olen aikanaan rakastunutkin. Enkä mä näitä “soitan kahden tunnin sisään” lupauksia tässä vaiheessa kykene ottamaan tosissani, kun eihän se sellaisia pysty pitämään. Nyt jos soittaisi niin voisin melkein… syödä jotakin.

Onneksi olen huomenna lähdössä viikonlopuksi risteilylle ystävän kanssa. Sen jo kuukausi sitten varasimme, se on sellainen “enköhän mä ole kärsinyt tarpeeksi ansaitakseni vähän hemmotteluakin” -risteily :slight_smile:

Eiköhän se aurinko joku päivä taas paista tähänkin risukasaan. Tuossa välillä jo pääsi nahka palamaan, niin eikös sitä sadettakin välillä tarvita… tosin vois jättää nää hirmumyrskyt väliin ja ripotella vähän lempeämmin.

8

Joudun syömään jotain. Mutta nyt on rauhanajan pulmatilanne, sillä miehellä on mun auto, mutta ei ole ajokunnossa, eikä halua siis ajaa päihtyneenä sillä. Hyvä niin.

Mutta. Mä en periaatteesta halua lähteä reissailemaan pitkin poikin autoani hakemaan ja viemään hänelle jotain tavaroita mitä tarvitsisi. En halua tukea tätä vaihetta mitenkään. Koska mun mielestä hänen on tuotava se auto mulle ja vietävä ne tavaransa pois mennessään. Mut toisaalta, en halua myöskään että joutuu sen takia piripäissään ajamaan mun autoa…

Helvetinmoinen ristiriita. Tosin tarvin sitä autoa vasta maanantaina välttämättä, mutta eipä tuo siihenkään mennessä tuosta ainakaan selviä.

9

Tähtityttö, liika yrittäminen pilaa monen jutun. Kun yrittää hurjasti ja sitten pettyy, isku on valtava. Eli olet ihan oikeassa siinä, että päihdesairauteen kuuluu repsahtaminen lopettamisen alkuvaiheissa ja siksi pitäisikin olla liikkeellä sillä asenteella, että ei kun uudestaan. Huonompi juttu, että sinulla on se asenne, joka miehelläsi tulisi olla.

Minä raitistuin pitkälti sinun asenteellasi, joskin siihen tarvittiin ripaus riippuvaisen paradoksia. Nimittäin se että luovuttamalla saa. Kun minä vihdoin tajusin luovuttaa yrittämisen jollekin epämääräiselle muulle, sanotaan vaikka elämänvoimalle (ei minulla Herra ollut mielessä), kun luovuin ajatuksesta, että minä pystyisin itse itseni raitistamaan, ei muuta tarvittu. Päihteettömyys ikään kuin annettiin lahjana. Saattaa kuulostaa huuhaalta, mutta hyvin moni alkoholisti on kokenut saman. Joillekin se on uskonnollinen kokemus, joillekin (kuten minulle) ei, mutta kuitenkin suuri hengellinen oivallus.

Oivallusta pitää kuitenkin ylläpitää käymällä vertaisryhmässä ja/tai terapeutilla. Mutta eivät he minua raitistaneet vaan oivallus.

Toivon sinulle hyvää risteilyä ja lempeitä laineita.

10

Kiitos sigrid kauniista sanoistasi.

Tuo sinun kokemuksesi raitistumisesta on tuttu monelta muultakin kuultuna, niin se vaan on, kun sen oivaltaa. Pelottaa vaan että rakkaani ei koskaan ehdi antamaan itselleen sitä mahdollisuutta.

Mä olen ammatiltanikin päihderiippuvaisten uskonvahvistaja, joten olen sisäistänyt sairauden luonteen… valitettavasti en ole sitä saanut miehelleni siirrettyä. On niin lohdutonta katsoa kun rakas ihminen tuhoaa itsensä. Kokee pilanneensa taas kerran kaiken ja haluaa kuolla. Mutta tiedän ja tunnen hänet, tuossa tilassa on niin kääntynyt sisäänpäin, ettei näe kuin sen oman tuskansa. Välillä en ole jaksanut yrittää häntä pönkittää tällaisissa tilanteissa, mutta nyt teen kaikkeni. Kunhan en lähde tukemaan käyttämistä.

Mä en ole ikinä ollut tällaisessa tilassa, ruoka ei maistu, jos puhun jonkun kanssa, alan itkeä, enkä jaksa tehdä yhtään mitään, hyvä kun liikkua jaksan. Huonosti sitäkin. Yleensä olen tunnesyöjä, mutta kai nyt on niin suuri tunne tai tunteiden tukahdutus, ettei edes se onnistu. Huolestuttavaa.

11

Jos oikein muistan, niin sä olet siis harjoitellut repsahdusta keksipaketin kanssa (joka ei ole niin tuomittavaa) joten TIEDÄT että sen jälkeen annetaan repsahdus anteeksi ja yritetään uudelleen.

(Sivuhuomautus: meillä katosi pakastimesta äsken aikas monta jätskiä…)

Kai se mies nyt tajuaa edes hävetä, että vei sun auton ja jätti sut jalkapatikkaan? Fillarointi tässä sateessa on kurjaa ajanvietettä. Vai itsesäälissäkö vaan rypee? Näkisin hyvänä, jos mies katuu oikeasti, aidosti, mutta jos se on vaan surkeudessa vellomista, niin…

Pidä kivaa risteilyllä! Toivottavasti ajatukset on silloin suunnattuna iloisempiin asioihin!

12

Kiitos Kultakala :slight_smile:

Oliskin keksejä…tai jäätelöä, voisin edes yrittää tunnesyödä. Väkisin pakotin itseni syömään edes jotain. Yleensä reagoin aina syömällä kaikkeen tällaseen. Hui! Pitäisköhän lähteä kauppaan?

Joo, siis kyllä mies on erittäin häpeissään ja se on osa tätä koko itsesäälikuviota “musta ei ole muuhun kuin pettämään sun luottamuksesi kerran toisensa jälkeen” jne. Kaikesta vastuuttomasta käyttäytymisestään huolimatta mieheni on todella vastuuntuntoinen ja syyllisyys ja häpeä ovat oikein erikoisalaa…

Mutta se siis pitää tuosta autojutusta vielä sanoa, että annoin tiistaina hänelle autoni käyttöön, koska siinä reissussa piti mennä vaan se päivä. Mutta toisin kävi… Ei siis vienyt sitä. Homma vaan luisui (taas) käsistä.

13

Heips Tähtityttö. Mä en sano mitään, koska kaikki on sanottu. En sano muuta kun että syö vaikka väkisin jotain, mitä tahansa. Ja pidä itsestäsi huolta. Voimia ja virtuaalirutistus sinulle ystävä.

14

Kiitos Mallu. Rutistus myös sinulle. Ilman sua olisin jo varmaan jossain lataamossa :slight_smile:

Olo on jo parempi, tosin vedin jätskiöverit, mikä vähän aiheuttaa pahoinvointia. Mutta kun miehestä ei kuulu, niin se helpottaa. Tähän luovuttamisen tilaan näköjään harjaantumisen myötä pääsee aika nopeasti. Vaikka sattuukin hirveästi edelleen. Kun ei mieti tai puhu, niin voi leikkiä ikään kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. Ei hyvää eikä pahaa. Paluu siihen reilun kuukauden takaiseen tyhjyyteen. Pitäisi vaan hävittää kirjeet ja kaikki muu, ettei tarvitse tuijottaa telkkaria koko ajan vaan voisi myös katsella ympärilleen.

Mutta kyllähän tuo hurmuri saa mun pääni sekunnissa taas sekaisin. Hyvästi mielenrauha. Ja rauhassa nukutut yöt.

15

Jätskiöverit on ihan hyvä juttu. Siinä fyysisen pahan olon keskellä ei niin selvästi ehkä tunne sitä henkistä pahaa oloa.

Ja luovuttaminen on myös hyvä. Keskity taas itseesi. Parempaa huomista päivää sulle toivotan.

16

Voi tähtityttö, sain mielikuvan sinusta vaniljajäätelöt suupielistä pursuten ja tippa sulaa jädeä leuassa roikkuen, kyyneleet silmissä istumassa tv:n kaukosäädin kädessä.

Niinhän se menee, että kaikkeen tottuu/turtuu. Sama tuttu kaava kun toistuu, niin nopeammin osaa itsekin viedä ne tunnetilat läpi.

17

Risteily sitten oli ja meni. Ja teki aivan hel… hyvää. Suosittelen kaikille kanssakärsijöille lämpimästi.

Palatakseni tuohon jätskiöveri-iltaan. Siinä kirjoittaessani taisi mies minua jo muistaa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että vielä saman päivän puolella lähdin hakemaan autoani ja miestäni siinä samalla. Sillä ehdolla että on tosissaan tulossa ja yrittää saada käyttöä poikki heti alkuvaiheessa. Vaikka olikin piripäissään, oli oikein mukava aamuyö, kaikin mahdollisin tavoin… ja kun iltapäivällä lähdin risteilylle, mies toivotteli minulle mukavaa matkaa ettei mun tarvi olla huolissani ja upasi olla sunnuntaina kotona.

Viikonlopun aikana vähän viestiteltiin ja soiteltiinkin, pelkkää vaaleanpunaista unelmaahan se oli. Lupasin lainata miehelle viisikymppiä, jotta ei joudu sen takia lähtemään mihinkään asioita hoitamaan. Sunnuntai-aamuna soitteli (tosin vieraasta numerosta) ja kertoili odottavansa minua kotiin.

Kaksi tuntia myöhemmin saavuin tyhjään asuntoon. Lääkkeet olivat kaapista kadonneet joten ei ihan kauppareissulla oltu, eikä sankari vastannut puhelimeen. Vasta kun olin soittanut aamulla näkyneeseen numeroon ja ihmetellyt että missähän jätkä luuraa, viitsi ottaa yhteyttä.

Lupaili tulla heti kun ehtii. Suututti, koska ei viitsinyt ilmoittaa. Olin todella loukkaantunut ja raivoissani, aloin epäillä oliko mikään totta mitä oli mulle viikonlopun aikana sanonut. Heräsi myös epäily, että asunnossani olisi ollut joku muukin. Ja kaiken kruunasi se että tarkistin tilitietoni. Herra olikin poiminut satasen, eli jumalauta, varastanut multa! Sitä en olisi hänestä ikinä uskonut. Pettymys oli aivan mieletön, ja on edelleen.

Suunnittelin jos jonkinlaisia kostotoimia (kuten kävelykenkiensä tilavuuden testaamista jogurtilla), mutta päätin kuitenkin pysyä rauhallisena. Mies ilmoitteli itsestään kiltisti koko illan ja vannotti tulevansa kotiin. Tajusi että olen vihainen hänelle.

Myöhään illalla kyseli juna-aikatauluja, jotka ilmoitin, mutta myöhemmin yöllä syyllisti minua siitä, että en niitä hänelle lähettänyt kun olin niin vihainen vaikka hän olisi halunnut tulla ja nyt joutuu olemaan yön ulkona. Väsyneen ja ikäväisen naisen saa sillä tavalla aikalailla tiloihin. Mä soitin varmaan sen 30 kertaa ja lähetin viestejä ja sekosin ihan täysin. Valvoin pari tuntia ainakin sitä myötä. Mietittiin aamulla tuloa heti kun pystyisi. Kantoi huolta mun valvomisesta ja rauhoitteli. Mutta kuitenkin lisäili, ettei tiedä tuleeko ja jos niin miten ja koska.

Aamulla mä sitten päätin kysyä, että mikä hänen valintansa nyt on, koska jos haluaa tosissaan elää mun kanssa niin kyllä pystyy tulemaan. Vastasi siihen, että hän haluaa vetää kamaa ja sillä siisti. Hyväksyin valintansa ja ilmoitin, että hakee sitten tavaransa mahdollisimman pian pois ja palauttaa minulle kuuluvan omaisuuden. Siitähän se alkoi sitten kiukuttelu ja uhittelu. Otin vanhan linjan, että vain asiallisiin viesteihin vastaan. Niitä ei juuri tullut.

Kävin terapiassa minkä aikana mies sitten viestittelikin että tulee hakemaan tavaransa ehkä tänään. Ettei minun (sittenkään) tarvitse häntä pelätä. Mutta samalla mitätöi meidän suhteen taas kerran täysin. Mies, joka kaksi päivää sitten vielä halusi perheen mun kanssani enemmän kuin mitään muuta. Nyt mä olen halveksittava paska keskenkasvuinen ämmä joka vaan urkkii hänen asioitaan ja mitä pikemmin musta pääsee eroon sitä parempi.

Joo, tiedän. Hän on päihtynyt ja purkaa pahaa oloaan ja pettymystään itseensä minuun. Ja mun “tunteettomuuteni” pahentaa sitä oloa entisestään, kun en vingukaan häntä takaisin ja ryömi ja kieri.

Mä en vaan enää jaksa. Haluan hänet raittiina ihanana itsenään osaksi arkeani ja elämääni, mutta tuosta ällöttävästä aggressiivisesta uhoajasta en edes pidä. Olen valtavan surullinen siitä, että hän on valehdellut minulle, pettänyt luottamukseni ja käyttänyt sitä hyväkseen pahemmin kuin koskaan ennen. Ja surullinen siitä, että taidan nyt joutua oikeasti luopumaan hänestä kokonaan.

Ainakin toistaiseksi.

apulanta.fi/Levyt/Albumit/Ei … eissa.html

Aamen ja kiitos jälleen herra Wirtanen.

18

Tunnistan tuon itsessäni.

Vielä tämän kerran vaan.

Ja miten se järki, kaikki muu katoaa, kun ollaan lähekkäin. (Puhutaan nyt menneestä elämästä, miehestä josta kai pääsin yli, tai ohi tai… jotain.)

Se on ollut yksi niistä kerroista, jolloin toivoin kuolemaa. Istuin lattialla, hän tuolissa. Hän silitti hiuksiani ja pystyn yhä muistamaan sen haikean toiveen, että tappaisi minut siihen paikkaan, koska onnellisemmaksi en voisi enää koskaan tulla.

Arvaas mitä. Olin väärässä.

Kokoiles ittes, tähtityttö. Hyvää on tulossa, kunhan tämän suon rämmit läpi.

19

Kiitos Kultakala. Lisää itkettäjiä minä tässä juuri kaipasinkin :wink:

Eipä oo isännästä kuulunut mitään. Tekisi mieli laittaa viesti, että en aio kukkua hereillä hänen tähtensä, vaan laitan oven takalukkoon ja puhelimen kiinni. Ottaisi siitä aivan hirveät kierrokset, ja saisin kärsiä monta päivää. Ketuttaa tämmöinen vallankäyttö sairaan miehen puolelta- Ja toisaalta mä todella haluan että hakee noi tavaransa pois, että mun ei tarvitse enää miettiä koko asiaa.

Olisko kellään jotain kokemuksia joista olisi apua tässä?

Katson taas Simpsoneita. Perhe hylkäsi juuri Homerin valehtelemisen vuoksi. Miten ne osaa aina valita päivän jakson sopimaan mun elämääni?

20

Hei Tähtityttö, kivaa että risteily teki kutaa :slight_smile: .

Ei multa mitään apua taida irrota, mutta kirjoitan, että tiedät meitä kannustajia täällä olevan. Kokemusta on kymmenen vuoden edestä, soutamista ja huopaamista siitä yli puolet, vene näyttää vihdoin löytäneen jonkun sataman. Mä aion hypätä siellä pois.

Ei tää nyt mitään mieltä ylentävää ole, mutta itselle helpotus kun tajuan vihdoin luovuttaa mahdottoman. Toivottavasti en tällä omalla tunnetilalla masenna sua lisää… Yritän kai sanoa, että asiat ratkeaa ajallaan, tuskin, sanotaan vaikka 40 vuoden päästä, olette enää tuossa tilanteessa :wink: . Tai ainakin sulla saattaa olla ihan uusia aseita, kuten kävelykeppi. Lohduttaa varmaan tosi paljon, ehkä parempi että mä poistun takavasemmalle surkeiden juttujeni kanssa :laughing: . Sori.