Vuoristorataa

Älä suotta kpa!

Nyt oli mun vuoro luoda mielikuva.

Mä istun kotona kiikkustuolissa hyvin harmaa tukka nutturalla keppi kädessä aivan jumalattoman kiukkuisena. Ukko kolistelee ovea auki viimeisillä voimillaan ja ryömii sisälle, sellainen kippuraan kutistunut laiha äijänkäppänä. Ja minä tökin sitä kepinkärjellä, että vieläkö se paapan pumppu kestää. Tämänkin yön saa nukkua eteisen matolla, kun ei jaksa sänkyyn kiivetä.

Miten tuo nyt huvittaakaan tänään! Tosin on aika epätodennäköistä, että pirinisti elää yli seitsemänkymppiseksi… tai minäkään tällä menolla :wink:

Koska niinkun mä olen joskus sanonut, että minustahan se on kiinni, jatkuuko tämä. Koska en oikeasti usko, että tuosta miehestä eroon pääsisin/joutuisin lopullisesti hänen toimestaan. Ellei kuole. Tai no, jos nämä tämän päivän suunnitelmansa toteuttaa niin sitten voi menne joku tovi.

Mutta rehellisyyden nimissä mä todella toivon että niin ei tapahdu. Mä oon vielä liian koukussa.

Myrsky riehuu enkä mä edes tahdo että löytyis jotain satamaa. Hiukan rauhallisempi poukama, jossa voitaisiin hetki edes hengähtää toistemme sylissä.

Hihittelin kepillä tökittyä paappaa :laughing:

Ymmärrän sua ihan täysin. Matka on kesken.

Vaikka mä olen niin kyllästynyt. Ei tässä järkeä ole, tunnetta sitten senkin edestä. Melkein toivon että sitä paappaa joskus pääsis kurittamaan. Epätoivosta?

Oisko jollain edes merikarttaa, tai no, karttapallokin riittäisi. Sen verran eksyksissä sitä ollaan.

Huomenta.

Kukaan ei varmaan ole yhtään yllättynyt siitä, että miehestä ei ole mitään kuulunut. Koska tämähän on peliä, kuten hän asian ilmaisee. Ja hän sitä pelailee, vaikka minua ei huvittaisi. Siksi en laittanut hänelle viestin viestiä illalla, enkä laita tänäänkään. En kysy, onko hän tulossa ja koska. Ei hän oikeasti tule ellei saa minulta siihen lupaa. On hänessä kaikesta huolimatta ja tuon uhonkin keskellä kuitenkin sen verran järkeä jossain siellä pohjalla.

Mutta kertokaa minulle, minkä takia joudun koko ajan muistuttamaan itseäni siitä, että hän on tehnyt lähestulkoon anteeksiantamattoman teon, että minä en enää voi häneen luottaa? Miksi minä unohdan sen koko ajan? Miksi sisimmässäni toivon, että hän muuttaisi mielensä ja haluaisi palata takaisin yrittämään raittiimpaa elämää? Enhän minä uskaltaisi jättää häntä tänne enää yksin, tai ainakaan minun ei pitäisi uskaltaa…

Mikä hemmetti tätä mun päätäni aina vaivaa! Mies sanoo usein, että mä olen ihan hullu kun häntä katselen ja hänen touhujaan. Siinä on kyllä harvinaisen oikeassa.

Pitäisköhän soittaa johonkin mielisairaalaan ja kysyä, voiko ne näin patologista tapausta edes hoitaa?!?

Voinhan mä kertoa, mikä mulla auttoi eroamisen kipuun.

Koska myöhäisessä teini-iässä tuli jo se viiltely koettua, niin nyt kokeilin kuntoilua. Ja jestas mä juoksin! Aina, kun rupesi vauhti hyytymään, niin käänsin veistä haavassa ja jaksoin taas vähän matkaa.

Sen kesän jälkeen muuten olin aika hyvässä muotissa. (Jotain ihan muuta kuin nykyään… :sunglasses: )

Tähtityttö kepin kanssa… (meni aamukahvia vähän nenän kautta näppikselle, oho… hyrskistä) tuosta se alkaa, sinulla on jo jonkinlaiset tulevaisuudensuunnitelmat! Ehkä pikkasen muokkausta…

Tähtitytölle:

[i]Älkää viekö minulta suruani,
se on kaikki mitä on enää jäljellä,
kallisarvoinen aarteeni.

Tiedän että tästä noustaan
mutta vielä hetken
antakaa mun muistaa
että olen rakastanut[/i]

Mallu kirjoitti kauniisti siitä, miten surusta tulee pieni karkki joka kääritään paperiin…

Voi itku näitä runoja :cry: , nyt ei enää kyyneliltä nää naputtaa… Paska tätä elämää!

Runot ja kaikki muut… mikä nyt ei juurikaan itkettäisi? Jos pysähtyy miettimään. Mallu on kirjoittanut paljon kaunista surusta. Kuten te muutkin. Kiitos siitä.

Liikkuminen auttaa muakin. Tän suhteen myötä olen löytänyt sen terapeuttisen vaikutuksen. Taas jotain hyvää tästäkin kurjuudesta.

Mä olen nyt jonkinlaisessa risteyskohdassa. Koska tänään tajusin, että mun on nyt pysyttävä tiukkana. Siis tämänhetkinen toimintahan on helppoa, kun miehestä ei kuulu enkä minä kysele perään. Kun ei olla yhteydessä, ei tee kipeää niin paljon, eikä tule sitä haukkumista ja muuta.

MUTTA. Hiljaisuus on hyväksyvää. Hiljaisuus ei vaadi tekemään mitään. Hiljaisuus ei sano, että minä en luota sinuun enää enkä halua elää sinun kanssasi jos käytät päihteitä. Hiljaisuus sanoo “ei se mitään”.

Hän tietää miten heikko olen hänen suhteensa. Hän tietää että olisin valmis ottamaan hänet takaisin hyvin helposti, antamaan anteeksi. Ja sen minä haluan nyt jotenkin saada käännettyä pois päältä ja muistaa mitä hän on tehnyt. Kaiken muun minä voisin taas kerran antaa anteeksi, mutten sitä varastamista. Ja sitä en saa unohtaa. Miten voisin elää ihmisen kanssa, johon en luota yhtään?

Minun on oltava johdonmukainen ja määrätietoinen. Kun eilen kehotin häntä hakemaan tavaransa, minun on jatkettava sitä kunnes hän tulee. Huolimatta seurauksista. Minun on saatava omaisuuteni häneltä takaisin, enkä voi pitkittää tätä loputtomiin. Koska sitten kun hän on taas vähän enemmän järjissään, me kumpikaan emme halua lopettaa tätä suhdetta. Minun on toimittava nyt, kun hän on inhottavimmillaan.

Ja silti minä voin sanoa, että ehkä joskus. Jos joskus olet todella irrottautunut noista kuvioista ja elät raittiina. Mutta ei nyt, ei pitkään aikaan. Luottamuksen uudelleen rakentuminen vaatii nyt enemmän kuin koskaan ennen.

En ole ollenkaan valmis irrottautumaan hänestä, mutta psyykkisen turvallisuuteni ja hyvinvointini vuoksi minun on pakko. Ystäväni totesi tosin minulle tiukkaan sävyyn, että oman hyvinvoinnin vuoksi toimiminen ei minulle auta. Onhan se jo nähty. Mutta tällä hetkellä ei oikein toimi sekään, että ajattelisin miehen parasta, koska olen kuitenkin sen verran kiukkuinen hänelle, ettei oikeastaan kiinnosta.

Päätin antaa itselleni tämän päivän aikaa kerätä voimia. Huomenna ilmoitan miehelle uudestaan, että hänen on nyt aika hoitaa tämä asia kuntoon ennen juhannusta.

Mutta miten minä voin olla vakuuttava, kun tässä helvetillisessä mielenhäiriössäni (kirjoitin ensin miehenhäiriöissä, ehkä se on kuvaavampi sana) ainut mitä todella haluan on saada hänet takaisin sellaisena kuin häntä rakastan. Vaikka tiedän, että sitä miestä ei nyt ole, enkä minä voi siihen mitenkään vaikuttaa. :cry:

Tähtityttö, ajattele että saadaksesi yhteys mieheen on sinun suoritettava sarja tekoja.

Eikö ole paljon helpompaa jättää tekemättä ne teot? Olla ottamatta puhelinta, olla avaamatta ulko-ovea, olla käynnistämättä autoa? Sun ei vaan tarvitse tehdä niitä.

Mä tiedän, että sun sydämeen on kasvanut syvät juuret tästä rakkaudesta ja tekee kipeää raapia niitä juuria irti.

Vaikka se tuntuu lässynlässynlässytykseltä, niin sanon vielä, että joku päivä tämän suhteen lopettaminen on ollut parasta mitä olet tehnyt.

Voimia tähän päivään!

Jos pystyt pitämään kiinni tästä, teet itsellesi todella, todella suuren palveluksen. Sinä et voi todella rakastaa toista ellet rakasta itseäsi ja huolehdi itsestäsi. Ja tuntuu siltä, että tässä tilanteessa ehkä kipein mutta itsesi kannalta rakastavin teko minkä voit tehdä on irrottautua.

Tuo on niin vaikea kysymys :frowning: Sun pitää vain koettaa ajatella itseäsi ja omaa hyvinvointiasi, tavallaan tähdätä nopean tyydytyksen sijaan hitaampaan - siihen mikä tulee hyvästä elämästä ja itsestä huolehtimisesta. Sinua kun ei ole tähän maailmaan tehty satutettavaksi, vaan elämään nautittavaa, hyvää elämää.

Kiitos rohkaisevista sanoista :slight_smile:

Eilen illalla jo tein sen ratkaisuni, kirjoittamisen jälkeen. Pyysin häntä hakemaan tavaransa tänään. Vähän valehtelinkin kyllä, mutta eiköhän se tasapuolisuuden nimissä sallita, ja turvallisuus motiivinani.

Suljin yöksi puheimen. Oli lähetellyt yöllä viestejä kiukkuisena kun ei ollut puhelin kiinni, haukkui minut ja vähän uhkailikin. Soitti sitten aamuseitsemältä. Keskustelu kulki kutakuinkin näin:
[size=75][size=7][size=9]

  • Ai osaat sä avata puhelimenkin!
  • Mä nukun öisin.
  • Mä tuun vittu hakeen ne tavarat tänään…
  • Selvä.
  • Niin.
  • Niin?
  • Älä rupee mulle vittuileen, mä voin tehdä mitä tahansa!
  • Aha.
  • Mä tuun vittu vaikka ikkunasta jos mua huvittaa!
  • Vai niin.
  • Mä en tajua mikset sä voi antaa mun käyttää tota puhelinta kun mä maksan laskut.
  • Koska mä en usko että sä maksat ne laskut.
  • Ei sun vittu tarvi luottaa muhun jos et luota!
  • En luota. Olisiko sun mielestäsi joku syy luottaa?
  • (syvä hiljaisuus)

(Jossain välissä todettiin että mä olen niin sairas että tarvitsisin psykiatrista hoitoa. Sanoin olevani samaa mieltä.)

Puhelu päättyi.
Puhelin soi uudestaan:

  • Sä oot niin vitun itsekeskeinen paska! (viitaten em. puhelinasiaan)
  • Kiitos samoin.
  • Miten niin, ton sä vittu joudut selittään!
  • Koska et yhtään ajattele miltä tää musta tuntuu.
  • Miten se tekee musta itsekeskeisen?
  • Jos ymmärtäisit, et kysyisi.
  • No, mä vittu ilmotan sit kun mä tuun.
  • Ok.[/size][/size][/size]
    Et näin rakentavaa meillä. Koskaan ennen hän ei ole päihtyneenä mulle soitellut. Mä en tiedä mitä siitä ajatella. Mutta olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että teen oikean ratkaisun. Ja nimenomaan se on tehtävä nyt, kun hän on noin vastenmielinen.

Tähtityttö, älä usko hänen sanojaan. Se on se pelokas nisti joka luulee että mitä lujemmin hän sana-atraimellaan lyö sitä syvemmälle koukku sinuun uppoaa ja sitä lujempi ote hänellä on sinusta.

Vain ihminen, jota rakastaa, voi satuttaa noin paljon.

Jos nuo olivat vastauksiasi, jos todellakin pysyit rauhallisen (oloisena) koko keskustelun niin hienoa. Hän tulee käyttäytymään kuin neljän vanha pelätessään hylkäämistä.

Mutta niin kauan, kun sinä olet hänen ja pohjan välissä, pohjaa ei tule. :frowning:

Nymmää lähen hakemaan isoimman jätskitikun mitä prisman kylmäaltaassa asustaa.

En mä uskokaan noita sanoja. Ne enemmän huvittavat. Ei hän minua loukkaamalla nujerra, vaan hellyydellä ja toivolla. Vielä hän ei onneksi muista miten se tapahtuu.

Musta tuntuu että hän soitti koska yritti jotenkin kuulostella, josko mä sittenkin olisin valmis pyörtämään puheeni ja sanoa edes johonkin joo joo. Olen itsekin yllättynyt että pysyin niin rauhallisena ja linjassa päätösteni kanssa, vaikka välillä meinasin mennä hiukan tunteeseen ja ehkä meninkin. Pääpiirteittäin olin noin tyyni. Yritin pysyä sillä Mallulta oppimallani “aijaa” linjalla, joka on hyvä ja erittäin ärsyttävä.

Mut kai tästä pitää tehdä töitäkin välillä taas.

Minä satutan häntä ja hän minua. Eri tavoin mutta sattuu kuitenkin. Tasoissa ollaan.

Oikeastaan ainoa asia mitä sä voit tuosta hänen päihtyneenä soittelustaan ajatella on se, että hän on lipsunut käytössään sen rajan yli, jossa saa mennä nainen, maat, omat ja vieraat rahat. Millään ei ole mitään väliä. Niinkuin sä itsekin tuosta sananvaihdosta varmaan huomasit, hänen mielestään sua voi kohdella ihan miten tahansa eikä sun tunteistasi tarvitse välittää. Hänen käytöksensä ei ole sun syytäsi (vaikka hän tulee aivan takuulla väittämään niin) tai kohdistu nimenomaan suhun, vaan tuossa puhuu nyt addikti niin voimakkaasti kuin vain voi. Hän puhuisi kavereilleen, äidilleen tai ventovieraillekin noin, jos heidän kanssaan olisi jokin tilanne päällä.

Mulla ei ole muista päihteistä kuin viinasta kokemusta, mutta sen pohjalta osaan sanoa ainakin kyllä sen että tuossa kohden käyttö on lähtenyt lapasesta. Hän ei tällä hetkellä välitä sinusta tai teidän suhteestanne pätkääkään, vaan välittää vain omasta käytöstään. (On oksettavaa ajatella, että mun oma pääni on välillä viinan vuoksi toiminut just samalla tavalla… hyi v***u että mä olen ollut kauhea.)

Hän koettaa nyt lyödä sua sanoilla ja ennenkaikkea provosoida ensin keskustelua ja sitten riitaa. Jos teille tulee riita, hän on niskan päällä, koska tietää että sä olet tunnepuollella heikoilla. Addiktit ovat mestareita kääntelemään ja vääntelemään asioita niin, että heidän läheisensä lopulta kokevat itse olevansa aivan sairaita, perverssejä, manipuloivia ja addiktia kohtaan kohtuuttomia ihmisiä. Sun kannaltasi on sitä parempi, mitä lyhyempänä ja vähäsanaisempana pystyt pitämään koko tapaamisen. Ja ehkä olisi hyvä, jos joku toinenkin olisi paikalla, enemmänkin henkisenä tukena sulle?

Eri mieltä. Te vedätte toisianne köydestä, toinen omaan kurjuuteensa ja toinen yritti vetää normaaliin elämään päin.

Huomaatteko, minäkin sanon ‘normaalia’! hah

Kolikolla on kaksi puolta eikä asiat ole koskaan ihan niin mustavalkoisia… Pointti on nyt kuitenkin siinä, että sä olet täällä kertomassa olostasi sen sijaan että vaan kieriskelisit kaipuun tuskassa ja yrittäisit maalailla yhteistä tulevaisuutta.

Itsesääli, ikävä ja suru on kaikki tunteita - ei niissä ole hyvää tai pahaa. Niille on aikansa. Aikanaan sä luovut surustasi.

Sä löysit tien pään sisältäsi. (piti laittaa alleviivaten, koska kyseessä ei ole pään sisältö vaan tien alkupää…)

Tää on huono, mutta pitää laittaa kuitenkin… värssykirjasta:
on kaksi tietä elämässä
oikea ja väärä
kun toista lähdet kulkemaan
niin toisen täytyy jäädä

Sit mä liimaan tähän hilekiiltsikan.

Taas on väännetty. Kun häntä hiukan patistin, että varmasti sitten tänään tulee. Tiesin että hiljaisuus olisi helpompaa, mutta mun on saatava tää tilanne nyt katki. Ja ennen kaikkea ne avaimet pois.

On taas lyöty vyön alle oikein kunnolla. Mä aina ajattelin, että tää mies ei koskaan voisi alentua sellaiseen ällöttävään “mä alan sitten nussia kaikkia” -paskaan, mutta yllätys yllätys, sekin on nyt nähty. Tosin hänelle sekin on vain osa itsetuhoa. Kertoi että alkaa täyttää elämänsä viinalla, huumeilla ja seksillä - vetäistä jokaista pirihuoraa välittämättä taudeista. Mutta satutti se silti, vaikka toisaalta enemmän säälittää nyt, kun asiaa mietin tarkemmin.

Veti myös entisen avovaimonsa tähän mukaan, ja se sattui paljon paljon enemmän. Vaikka sanoi vaan käyvänsä tätä katsomassa. Kertoi ajattelevansa että voi olla vaan käyttäjän kanssa suhteessa, muu ei toimi. Ja sitten kuitenkin on mustasukkainen, että onko minulla täällä joku mies viikonloppuna, kun silloin hänen ei sovi tulla. Kas, olen kaksinaamainen huora. :open_mouth:

Mut on sillä todella paha olla. Sivulliset ovat vaarassa, siis todella. Tuossa tilassa käy kenen tahansa kimppuun, ja se on iso mies. Pelkään koko eteläsuomen terveyden puolesta. Be careful out there.

Huiskis: sen verran voisin kertoa tästä meidän suhteesta, että näitä vastaavia tilanteita on ollut jo useampaan kertaan, oiskohan tämä neljäs tai viides. Aina ennen on tekstiviestipaska lentänyt. Mutta joku rajanylitys tämä on, kun ennen ei kuitenkaan ole kestänyt puhua mun kanssa. Pohja on vajonnut alemmaksi. Ja kyllähän sen huomaa tuossa muussakin käyttäytymisessä. Ja minähän en hänen kanssaan riitele, sitä nautintoa en hänelle suo :smiling_imp: mutten myöskään halua tänne ketään seurakseni, koska se provosoi miestä entisestään. Korostaa minulle nimittäin edelleen, että hän ei ole minulle vaaraksi millään tavalla. Ja sen mä tiedänkin.

Kultakala: Kun se köysi on kurkun ympärillä, niin sattuu kun siitä kiskoo :wink: Melkein kiitin häntä tänään, kun tekee tämän hetki hetkeltä helpommaksi tuolla uhollaan. Mitä inhottavampi hän on, sitä varmempi olen, että haluan nyt (toistaiseksi, edelleen) hänestä eroon. Ja kyllä mä voisin löytää tien pääni sisältä, tai tien pään sisältäni, ihan miten päin tahansa. Tai vaikka pääni tieltä.

Ja vitsi hei, vähänks on ihq kiiltsikka! Mul on just toi mut vaa pinkki!

[quote=“huiskis”]
tuossa kohden käyttö on lähtenyt lapasesta. /quote]

Niin, vielä se lisäys, että miehellä on siis 15 vuotta jatkuvaa monipäihderiippuvuutta takana. Että ei mikään uus juttu. Ei hänelle, ei minulle. Tiesin kyllä mitä sain kun hänet otin. Mutta toivoin jotain muuta, kun silloin oli muutosvaihe päällä. Kuten muutaman kerran senkin jälkeen, mutta…

Mä retkahdin.

En ole oikein kehdannut tunnustaa sitä edes itselleni, mutta teille en voi valehdella. Kun mies aikansa viittaili mun petollisuuteeni, mä provosoiduin. Ja sanoin, että en ole vuosiin halunnut ketään muuta miestä kuin hänet [size=75](mikä on totta, vaikka ollaankin oltu yhdessä vasta n. vuosi)[/size], enkä halua varmaan pitkään aikaan [size=75](nyt saa miehet kyllä olla jonkin aikaa!)[/size]. Ettei mun tunteet kuole vaikka haluaisinkin.

Tuohon hän tietysti iski hirveällä voimalla, miten palauttaa meidän korun ja on polttanut jo kirjeet ja vihaa mua koko sydämestään, koska hänelle tunteen kääntäminen vihaksi on helppoa (kun sen osaa ja haluaa)

… mä oo miettinyt, että miten monta kertaa samat kirjeet oikeesti voi polttaa? Tää on nyt kolmas kerta kun se on sen tehnyt. Tosin onhan niitä tullut tossa välissä aina kirjoteltua lisääkin, mutta silti. Hyvää on paperi nykyaikana.

Toinen ongelma on se puhelin. Mies pisti äitinsä soittamaan mulle ja pyytämään, jos hän voisi vielä pitää sitä huomiseen että ehtisi hankkia toisen. Vanhan puhelimensa on siis johonkin viskonut jo. Äidille en osannut sanoa ei. Pojalle pitäisi pystyä. Ja rehellisyyden nimissä taistelen todella kovasti itseni kanssa nyt, että annanko sittenkin periksi. [size=75]Koska… pieni ääni mun sisälläni sanoo, että ehkä sitten mä saisin miehen uuden numeron tietooni. Kun mähän en siis edelleenkään halua että tää meidän yhteinen helvetti suinkaan loppuisi tähän. Nyt on vaan tauon paikka. Ehkä tosi pitkän tauon.[/size]

Kirjoitusripulissani tässä taas.

Päätin olla tiukka ja vaadin puhelimen jätettäväksi samantien. Mies soitti ja kiukutteli, mutta kiroillen sen suostui tekemään.

Tuli. Pakkasi tavaroitaan (kaikkea ei edelleenkään vienyt), tyhjenneltiin puhelimen muistia, veti vedot (minun luvallani). Sitä en jäänyt katsomaan, vaikka yritti mua jotenkin houkutella samaan huoneeseen. Odotti mun sanovan jotakin. Kun me ei nyt sitten koskaan enää nähdä, kuten hän asian ilmaisi. Että mun on turha yrittää häntä etsiä käsiini, koska hänestä ei enää tämän jälkeen kuulu.

Ja kuitenkin sanoi, että jos mä sit joskus tuun hakeen noi loput tavarat. Kun kieltäydyin kantamasta niitä roskiin. Varastoin johonkin. Koska kyllähän se sitten yhteyden ottaa. Minä en saa häneen yhteyttä, mutta hän löytää minut kyllä. Ja sitähän mä toivon.

Viestin laitoin ennen saapumista, että jos hän joskus irrottautuu tuosta maailmasta, haluaisin yrittää uudelleen. Oli hämmentynyt, mielestään leikin. Ei ymmärrä että olen ristiriitaisessa tilanteessa, vaikka sanoinkin, että ainut syy miksi en nyt halua olla kanssasi on päihteidenkäyttö. Muuten välitän sinusta kyllä.

Olo on tyhjä ja oudon levollinen. Lähtönsä teki kipeää. Kylmyys tuntui pahalta. Mutta tämä on varmasti vaan sitä, että en ole vielä tajunnut tilannetta. Mitä jos tämä todellakin on nyt tässä. Mitä jos tämä oli todellakin viimeinen kerta kun näin hänet.

Ehkä tämä on jonkinlainen tunnetason hypotermia. Mulla on nyt oikein lämmin. Se ei ymmärtääkseni ole hyvä merkki.

Onneksi huomenna pääsee pakoon töihin, ja sitten viikonlopuksi ihanan sukulaistyttöni vaikutuspiiriin. Mä imen itseni täyteen sitä uuden elämän ihmetystä ja vilpitöntä elämäniloa.

No jopa oli tapahtumaa.

Eipä meidän nurkilla olekaan aikoihin tapahtunut mitään… pari vuotta sitten mätkittiin vaimoja ja poltettiin keittiöitä - ja ne yhdet kotibileet rauhoitettiin poliisin avulla.

Kirjoittele, se auttaa selvittämään ajatuksia, ja tunteita. Jos hetkellisesti tuntuu hyvältä ja lämpimältä, niin nauti siitä. Vuoristorataa mennään…