Täytyy sanoa, tähtityttö, että jos me (minä ainakin) eletään siellä pikkukakkosmaassa, niin on tuo sinun miehesi jostain höpöhöpömaasta. Vai ei ikinä nähdä, ja kuitenkin hammasharja ja osa tavaroista jää sinne… En ottaisi hänen juttuja todesta ollenkaan, vaan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Ainoa totuus on sun oma totuus. Yritä sinä puhua itsellesi totta.
Lainaanpa itseäni. Tänään se sitten alkoi.
Olen ainoa nainen jota hän on koskaan rakastanut, parasta mitä on ikinä tapahtunut, aurinko ja ainoa toivo. Ja nyt menetti minutkin. Joten… tappaa itsensä.
Nyt mä yritän puhua itselleni totta, kuten kpa hienosti kehotti:
Mä olen anteeksipyynnöistä ja rakkaudentunnustuksista ihan sulaa vahaa, kuin eilistä ei olisikaan. Ja itsemurhaviestit saa mut aivan tolaltaan, vaikka nää kuuluu tähän meidän peliin ihan perinteisesti. Mutta siltihän se aina pelottaa, jos tällä kertaa tekee ja onnistuu. Yliannostuskuolema on suunnitteilla, tosin miehellä on niin mieletön toleranssi ja uskomaton aineenvaihdunta, että toistaiseksi ei ole vielä siinä koskaan onnistunut. Mutta silti.
Mun pitäisi nyt pysyä tyynenä, mutta epäonnistuin totaalisesti. Kai mä kuitenkin tunnen niin hirveetä syyllisyyttä siitä että päätin hänet jättää. Ja kun en kuitenkaan tosissani halunnut hänestä eroon, niin tässä sen nyt sitten näkee taas. Ehkä sitä pitäisi olla varma ennen kuin ryhtyy mihinkään. Mutta toisaalta… tulenko mä koskaan tämän varmemmaksi hänen suhteensa?
Itsemurhapuhe on yksi osa meidän kuviota. Se seuraa aina noita kiukkuiluja ja tavaroiden palauttamisia. Ja mihin se johtaa. Siihen, että tämä tyttö menee silittämään päätä ja sanoo, ei se mitään kulta, kyllä me tästä taas selvitään. Ja viikon päästä ollaan samassa tilanteessa. Mä en nyt saisi tehdä sitä. Mutta mikä on vaihtoehto?
Tää on VAIHE. Hoen sitä itselleni. Ja toivon että olen oikeassa. Mutta. Jos hän tekeekin sen. Mitä mä sitten teen? Miten mä pystyn olemaan sukulaisten luona, jos miehen äiti aamulla soittaa että nyt kävivät poliisit.
Onneksi äitinsä on kokenut näissä asioissa (valitettavasti), ja ottanut hoitopaikkaan yhteyttä ja lupasivat soittaa miehelle. Apuahan tuo tarvitsee. Eikä itsemurhasuunnitelmista kerro jollei sitä halua. Sanoinkin äidilleen, että toimi hienosti. Me ollaan nyt liian lähellä voidaksemme auttaa. Me emme omilta tunteiltamme pysty toimimaan järkevästi.
Vai olisiko tämä nyt se pohjakosketus? Minä en nyt saisi yrittää taas tunkea sinne väliin pehmusteeksi (ja vähän jo niin tein 
). Mun pitää muistaa että se auttaisi miestä enemmän, ja sitä kautta myös minua. Minusta ei pomppaa tarpeeksi korkealle, se voima pitää ottaa suoraan kovasta pohjasta ponnistamalla.
Mut nyt tää tyttö ottaa ja lähtee Juhannuksen viettoon.
Rauhallista keskikesän juhlaa kaikille. Toivottavasti pystytään nauttimaan siitä ilman mitään suurempia suruja ja tragedioita.
Jaksamista ja voimia teille kaikille, palataan sunnuntaina linjoille!
Virtuaalihaleja 
Okei, tää on nyt mun mielipide, mutta itsemurhauhkaus on törkeimpiä loukkauksia, mitä voi olla 
. Mun mielestä se, että miehesi varasti rahaa sinulta, kalpenee tuon rinnalla. Pistää niin vihaksi, varsinkin kun tuosta näkee, että se on teillä vakikuvio. Voiko selkeämpää henkistä väkivaltaa olla. Ja jos on henkensä riistoon valmis, niin tekee sen uhoamattakin. Prkl!
Meidän isäntä on joskus pari kertaa ympärijurrissa tuota kokeillut, ja olen vaan sanonut, että jos on pokkaa uhata niin siitä vaan, ja poistuin tilanteesta. En lähtenyt mukaan, vaan katkaisin heti siivet noilta huomionhakuyrityksiltä.
En tahdo uskoa, että kukaan, joka tuota käyttää lyömäaseena, on oikeasti valmis itsensä tappamaan. Eri juttu, jos tuollaiset aatteet vilahtelee puheissa jotenkin muuten, kuin uhkauksena.
Jos vaan pystyt, niin pysy hänestä erossa. Edes jonkin aikaa. Tuntuu, että hänen missio on tehdä sinun elämästä yhtä surkeaa, kuin omansa. Sanoin puhuu rakkaudesta, teot puhuu kaikkea muuta. Hän käyttää sinua hyväkseen (samaan tulokseen olen tullut oman mieheni kanssa). Ulkopuolisen silmin ihan selkeä kuvio. Anteeksi, jos olen liian suorasanainen, mutta sinun parasta ajattelen.
Rauhallista juhannusta sinnekin.
Hengissä selvittiin, itse kukin. Tulevaisuus onkin sitten eri juttu…
Ihan sen verran tässä sanon, miehen puolustukseksi, että olin ehkä hieman harhaanjohtava kirjoituksissani. Ei hän siis niin tee, että “ellet ota minua takaisin, tapan itseni”. Vaan itsemurhapuheet ja -yritykset ovat yleensä seurausta retkahduksesta ja siitä, että on omalla typerällä (kuten aiemmin ketjussa kerrottu) käyttäytymisellään minua loukannut ja aiheuttanut välirikkoa. Eli ei siis uhkaile minua itsemurhallaan sillä tavalla kuin ehkä ymmärsit.
Saa olla suorasanainen. Valitettavasti minä olen myös jokseenkin tyhmä. Tai no, siis en ole valmis pysymään edes erossa. Onneksi mies ei tartu minun tarjoamiini syötteihin, vaan rypee edelleen siinä itsesäälissään niin syvällä, ettei huomaa mitä yritän. Olen päässäni (ja osin paperillekin) laatinut ihan sopimuksen siitä, mitkä ovat ehdot tänne paluulle ja pysymiselle. Selkeät pelisäännöt miellä pitää kuitenkin olla. Ei mun sieluni kestä sitä, että asuu tuolla rappukäytävissä ja luukuissa ja yrittää pysyä suhtkoht kuivilla, koska eihän se oikeasti niin voi onnistua.
Nyt on kuitenkin mennyt perille se, että jos hän käyttää, me emme voi olla yhdessä. Mies jo perjantain aamuyöstä kysyi, miten pitkään hänen on oltava puhtaana ennen kuin edes jotenkin alan luottaa häneen. Eihän sitä voi sanoa tai tietää. Sen näkee sitten. Se voi olla pari viikkoa tai pari kuukautta. Sanoinkin, etten tarvitse lupauksia vaan tekoja.
Taivas tietää miten tässä vielä käy. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut undulaatti.
Vai että undulaatti 
.
Hyvä ettet loukkaantunut, ja kyllä - käsitin juuri niin, että miehesi uhkaa sinulle suoraan… Ja sitten olin vielä tuona iltana muutenkin uhoa täynnä, kun mieheni alkoi ihan pokkana nenäni edessä juoda kaljaa, sen kahden viikon raitistelun jälkeen. Kaksi viikkoa pysyi muistissa omat sanansa, että yritetään vielä, en juo, vaan valitsen perheen, en pulloa. HAAH! [size=75]Vähän kirpaisi, vaikkei mulla mitään odotuksia ollutkaan, olin siis kahden viikon arvoinen. Tosi mieltä ylentävää[/size].
Älä pliis vertaa itseäs siihen teidän “kolmanteen pyörään”.
Sulla on arvosi. Ei riitä että joku muu sen antaa, se on annettava itse.
Jossain ketjussa kirjoitit jotain mitä tulee tapahtumaan (drmaattista) ja sinne jo lisättiin sitä tittididii musiikkiakin.
Pakko tunnustaa, että nyt jo jännittää. Tää on kun joku sarja.
Seuraavaa jaksoa odotellessa, tsemit!
Toi on niin tuttu tunne. Siis vaikka tietää sen, että ei voi verrata. Kun ei siitä ole kysymys. Ei ole kyse arvosta tai oikeastaan mistään muustakaan, tai niiden puutteesta. Mutta väkisinhän tulee noita fiiliksiä, kun ensin ollaan niin maailman tärkeimpiä ja ikuisesti ja vaikka mitä, ja seuraavassa hetkessä ei suostuta edes vastaamaan puhelimeen.
Mun mies (joka ei siis ole ex, vaikka ehkä olisi syytä olla) mieltää sen itsekin noin omissa katumusharjoituksissaan. Mä olen yrittänyt loputtomasti selvittää hänelle, että päihteidenkäyttö ei ole mun mielestä luottamuskysymys. Että jos hän vaikkapa jää mun autoni kanssa jonnekin koska on seonnut päihteisiin, niin mun mielestäni se ei ole luottamuksen pettämistä, vaan päihteidenkäytön seuraus. Ja päihteidenkäyttöä hän ei noissa olosuhteissa tahdolla vielä hallitse.
Tuossa taannoinhan, kun menin autoa (ja häntä) hakemaan, oli niin häpeissään omasta epäluotettavuudestaan. Mun mielestä hän oli akuutisti piripäiseksi mieheksi hyvinkin luotettava. Hän oli juuri sovittuun aikaan sovitussa paikassa, ja muutenkin teki ihan kuten oli etukäteen puhuttu. Ja mun autossa ei ollut naarmun naarmua, ja muutenkin kaikki ihan ok. Mitä nyt yksi parkkisakko mun kokoelmiin lisää. Joku toinen olisi jo saattanut kaupata sen jonnekin itämarkkinoille, tai myydä ainakin stereot ja renkaat, jos ei muuta. Tai ajanut sen päissään seinään tai muuten saattanut poliisin haltuun. Miehen kunnia-asiahan oli, että hän ei ole MUN autolla sekaisin koskaan ajanut. Eikä aja. Eikä anna sitä muiden ajettavaksi.
Miten joku ihminen voikin olla samaan aikaan vastuuton ja vastuullinen? Jos hän on ristiriitainen, niin toki olen minäkin. Ei siis ihme, että miestä hämmentää. Nainen, joka juuri heitti hänet kadulle, on jo ottamassa takaisin. Kärjistettynä. Koska mä yritän nyt pysyä linjassa kuitenkin. [size=75]Edes vähän.
[/size]
Parasta mennä nukkumaan. Huomenna on (kuitenkin) uusi päivä. Saa nähdä mitä yö tuo tullessaan. [size=75]Kuten huomaatte, mä nukun jälleen puhelin auki…[/size]
Huomenta
Aamuyöllä se iski. Ei tää toimi näin. Musta tuntuu että mua vaan kusetetaan koko ajan näillä “mä en tiedä mitä tehdä, ihan paska olo” -viesteillä, jollaisia saan noin kaksi päivässä. Niillä ylläpidetään mun myötätuntoa ja ostetaan rohkaisevia sanoja. Voihan ne pitää paikkansakin, mutta en mä sanoja tarvitse vaan tekoja. Ja mun pitää nyt osoittaa se, ettei mua saada pelkillä sanoilla.
Lopetan nyt yhteydenpidon omalta osaltani, niiltä osin kuin voin. Varmaan jotain käytännön asioita ilmaantuu. Jonain päivänä tällä viikolla ilmoitan vievänsä loput tavaransa varastoon, voi ne sitten hakea jos ja kun tilanne sitä vaatii.
Mä haluan tästä miehen ja pohjan välistä pois, vaikka itse sinne taas tunginkin.
Ja tajusin senkin, että niinä olemattoman itsetunnon hetkinä hän vaihtaa itsetuhoviestejä välittämiseen. Ei tee sitä vain minulle tai äidilleen, vaan myös niille harvoille oikeille ystävilleen. Kun tuntuu että on pilannut kaiken, puhumalla itsemurhasta saa valtavan määrän huolenpitoa, rohkaisua ja rakkautta. Se toimii aina. Koska pakko ne puheet on ottaa vakavasti, kun yrityksiä on kumminkin paljon takana. Joku kerta voi vahingossa onnistua.
Näin paljon toi yö. Tosin mieheltä en saanut viestejä, ellei lasketa sitä yhtä tyhjää ja sitä toista, joka ei ollut minulle tarkoitettu. Ne kuitenkin auttoivat mua selvittämään pääni. Jos hän olisi tarkoituksellisia viestejään laittanut, mä varmasti huokailisin vieläkin tuolla keittiön pöydän ääressä ruusuisia ajatuksia mielessäni. Parempi näin.
Huomenta. Tarkistin täältä vielä sun tilannetta, kun aika vähillä tiedoilla olen viime ajat ollut.
Muistutan vaan, että jos kumpikin toimii toistuvasti samalla tavalla, niin muutosta ei voi saada aikaiseksi. Mun mielestä pääasia on, että tekee jotain toisella tavalla kun aikaisemmin, vaikka kuinka pieneniä juttuja, mutta toisella tavalla.
Toi on hyvä päätös. Ja lopulta, mikään puhe tai teko ei voi pelastaa ihmistä, joka haluaa itsensä tappaa. Kyllähän sä sen tiedät. Joten turha syyllisyys pois sen asian suhteen.
Ton mä yritän pitää mielessä. Se meni hetken aikaa aika hyvin, mutta sitten mä retkahdin taas. Pitäis varmaan keskittyä tohon sokeririippuvuuteen, jos tää toinen, pahempi, pysyis sitten edes jotenkin aisoissa.
Mun tavoitteeni on tälle päivälle se, että kiskon itseni ylös tästä sohvasta, käyn vähän ulkoilemassa (ainakin kaupassa asti ostamassa jäätelöä) ja kerään kaikki miehen tavarat yhteen. Laitan ne nyt aluksi vaikka vaatehuoneeseen. Mutta etteivät lojuisi koko ajan silmieni edessä. Kuvan hänestä piilotin laatikkoon viime viikolla kun oli tulossa, kun en halunnut että veisi tai repisi sen suutuspäissään. En ota sitä sieltä pois.
Mutta mulla on niin hirveä ikävä. Kun sen saisi jotenkin turrutettua tai käännettyä pois päältä edes hetkeksi. Mä haluaisin kertoa hänelle kaikkia pieniä asioita. Sen, miten kummityttö haukkasi vaahteranlehteä ja miltä tuntui herätä aamulla kurkien konserttiin. Tai vaikka sen, että mun orvokit kuoli. Niihin tuli joku ötökkä, joka seititti ne todella aavemaisen näköisiksi juhannuksen aikana. Mä haluaisin jakaa hänen kanssaan tätä elämää. Vaikka hänestä ei nyt siihen olekaan.
Miehen ystävä, siis addikti itsekin, kirjoitti mulle tosi kauniisti siitä, miten arvokas ja ihana ihminen mä hänen mielestään olen. Ja että mun miehen pitäisi tajuta se ja ryhdistäytyä. Että hän ainakin niin tekisi. Mutta pitäisi varmaan muistuttaa, miten on oman parisuhteensa vuosia sitten tuhonnut omalla toiminnallaan. Hylkäsi perheensä kun tajusi, ettei pysty lopettamaan käyttöä ja miten paljon sillä rakkaitaan vahingoittaa. Muistuttaa, että te pojat ootte ihan eri vaiheessa just nyt. Että ei tässä järkeilyt auta.
Ei minua eikä miestä.
Mä tein yhdessä vaiheessa niin, että kirjoitin miehelleni kirjettä. Joka päivä jatkoin ja jatkoin sitä. Mä en tiedä oliko mulla aikomustakaan antaa sitä hänelle, en ainakaan ole antanut. Mutta siihen mä kirjoitin mm. ne asiat, mitä en voinut hänelle sanoa juuri sillä hetkellä. Lisäksi kerroin siitä miltä musta tuntuu. Se voi tuntua hassulta, mutta mä en kokenut sitä haitalliseksi ollenkaan. Se oli mulle työkalu omaan itseeni ja mulla se toimi. Mulla on muuten jäljellä jossain vihkokaupalla kirjeitä mitä olen kirjottanut lasteni isälle aikanaan. Niitäkään en antanut koskaan, mutta ovatpa muistona. Ja nyt niitä on kiva lukea, kun siellä on kaiken muun lisäksi pieniä sattumuksia, joita en muuten muistaisikaan.
Huh nyt menee kaikki ketjut sellaista vauhtia eteenpäin, ettei meinaa perässä pysyä (töissä ollaan).
Ei oo mun pisnes, mutta tuli vaan mieleen tähtityttö, että se toinen addikti taitaa iskeskellä sua?
Mä teen tota myöskin. Nyt vähemmän kuin tuossa syksyllä ja talvella, ja nää tekstit tänne on myös osa sitä samaa kokonaisuutta. Mietinkin, että jos jonain päivänä mies on sen verran tasapainossa että uskaltaudun, avaan tän ketjun ja sanon, että luepas tuosta. Tolta se tuntuu.
Mutta pääasia on että tulee kirjoitettua.
Joo almatsu, mäkin ehdin vaan lukea, huh!
Ja sama kävi mulla heti mielessä, että toinenkin addikti kosiskelee meidän hoitsuehdokasta 
.
EEEEEEIIIIIIIIII!!!
Älkää peljätkö, sillä katso, tuohon mieheen minä en tunne minkäänlaista vetoa.
Se on harmaa, ei oranssi.
Se pitää vielä lisätä, etten mä turhaan ole “kehunut” olevani nistimagneetti. Valitettavasti.
Kyllähän tuo samainen tyyppi joskus vuosia sitten (on tutustuttu samalla tavalla kuin tähän mieheenikin, siis työn puitteissa) huokasi, että mistäköhän tuollaisen naisen itselleen löytäisi. Tuon kommentin myöhemmin kuullessaan silloinen mieheni sanoi, että olisit vinkannu, että tohon kannattaa kysyä häneltäkin mielipide… karisisi kuulemma kuvitelmat.
Mun työrooli taitaa olla aikalailla ruusuisempi kuin kotirooli 
Miehellä pari päivää ollut puhelin soi äsken. Naisen ääni kyseli, sattuisiko olemaan jossain lähettyvillä. Kerroin, ettei tästä numerosta tavoita, ainakaan enää. Tyttö pahoitteli häiriötä. Oon ajatellut pitää tuota ihan tarkoituksella nyt auki, että saan hätisteltyä näitä ihmisiä numeron kimpusta. Eihän tuon pitänyt sitä kenellekään antaa, mutta…
Pakko oli lukea tää ketju taas kerran kokonaan.
Ei mikään ihme että mies pitää mua jotenkin sekopäisenä. Eipä nämä tekstit tasapainoisen naisen kirjoittamia voi olla.
Päättäväisyys ja johdonmukaisuus loistavat poissaolollaan.
Ihanaa kun te ette silti mua tuomitse Vaikka eilen sanoin tuota ja tänään tätä, ja huomenna taas ehkä tuota - tai sitten jotain ihan muuta.
Tähtityttö, just luin tuolta toisesta ketjusta sun kirjoituksen Julialle. Luin sen oikein monta kertaa, kun oli niin järkevää tekstiä.
Mulla on myös tuo sekopää puoli itsessäni. Ehkä useimmissa ihmisissä on. Sitä vaan harvemmin siviilielämässä näytetään.
Sitä voi sekoilla niin monenlaistn asioiden kanssa. Ei nää parisuhdejutut ainoita ole.
Mitäs sitten jos olisit aina vaan päättäväinen ja johdonmukainen?
Ei se onnea takaa, tai hyvää elämää.
On aika todennäköistä, että käyttävän nistin kanssa tulee joskus raja vastaan. Itsensä takia. Mutta joskus sitä on veivattava tarpeeksi kauan kypsyäkseen. Tietysti parhaassa tapauksessa se nisti haluaa raitistua siinä veivauksen välissä.
Tää elo voisi olla helpompaa jos sitä vaan voisi päättää, että tuo ei mulle käy ja piste. Mutta monenko kohdalla se käy niin.
Ja olisko se helppo elämä sitten sitä hyvää elämää?
Olen samaa mieltä kun muutkin siitä, että moni läheinen mahdollistaa addiktin päihteiden käytön. Raitistuneet on valmiita sanomaan: heittäkää addikti ulos, älkää mahdollistako jne.
Kaikki on totta. Mutta yhtä totta on, että yhtä hyvin voisi sanoa sille addiktille, lopeta käyttö. Lopettaisko? Pystyiskö? Ei.
Sekava kirjoitus, mutta halusin vaan sanoa, että asia voi olla niinkin että yhtä vaikea kun toisen on lopettaa päänsä sekoittaminen voi olla toiselle siitä sekopäästä irroittautuminen.
Siitä päästään molempien kohdalla kysymykseen sairas vai syyllinen.
Jos siltä tuntuu, heitä rotsi taas toisinpäin ens yönä. Voimia
Kiitos almatsu.
Hyvä jos osasin sanoa jotain järkevääkin.
Kaipa tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, kun en yhtään tiedä mitä tekisin. Tiedän mitä haluan, tiedän miten vähään kykenen… runoili herra Leskinenkin aikanaan.
Mä nyt elän vaan siinä toivossa, että tuo nisti ryhtyy raitistelemaan jossain vaiheessa, eikä mun tarvitse siitä lopullisesti erota. Kaikki tapahtuu minkä pitää tapahtua. Jokainen vaihe tällä matkalla on olemassa syystä. Se selviää sitten aikanaan.
Toi on kyllä hyvin sanottu, että voisi yhtä hyvin sanoa että lopeta, kuin hyvästi. Ehkä sillä todellakin on yhtä paljon vaikutusta. No, kyllähän hyvästi on aika paljon painavampi sana, mutta ei senkään vaikutus kauaa kestä. Kyse taitaa enemmän olla kuitenkin siitä itsensä suojelemisesta.
Jospa puhe addiktin auttamisesta hänet hylkäämällä onkin vain puhetta, jotta läheiset voisivat tehdä sen helpommin ja paremmalla omallatunnolla?
Pitää vaan tehdä niinkuin sydän sanoo. Kaikki selviää aikanaan. Tavalla tai toisella. Liikaa järkeilemällä ei aiheuta kuin lisästressiä itselleen ja muille.
