Opparikutinat, raah, kun ei tahdo saada unta. 
Ataraxikaan ei auta.
Oon puoltoista vuotta nyt vierottunu. Viikonloppusin höllänny reflat, mutten montaa kertaa ole opparioloja kokenut.
^huh…nostelen lätsääni!
miten kukaan pystyy oikeasti lopettaan minkään käyttöä… 
mää olen niin heikko, että emmä pysty.
vittumaista tänäpä: rahat o melekeen loppu ja lisää laskutusta tulos. laittomat hyyryläiseni pirunsikiöt vei aika paljon säästöjäni, ett sillee juu. kiva, että net toistaseksi ovat pysyneet poissa, mutta: there will be others
melkeen tekis mieli hakia pullo.
ei siinä mitään, ei mua kukaan kiellä, “aikuista ihmistä”, mutku mä tiijän, että huomenna ois aivan kaamea olo kummiskii ja lopputulos lovi lompsassa -miten toi nykyään sanotttais…sillee ku ollaa nii v*tun tätäpäivää (inhokki )- ja muuten joko big fat nothing tai sit joku turha mokapoka. mulla on sitoutumisvaikeuksia . mä osaan kyl sitoutua bentsoihin ja nikotiiniin ja sen semmoiseen, mutta että toiseen ihmiseen, auts
Mun toipuminen ei nyt ota oikein tuulta purjeisiinsa. Itseasiassa ollaan menty vähän askelia taakse ja mä en jaksa. Käydä suihkussa, käydä päiväkahvilla, pestä hampaita, rasvata naamaa, ottaa lääkkeitä. Ja pilleripurkit ja yliannostukset vaan pyörii mielessä, sekä teksti takkuaa. Sekin vähän vituttaa, koska pidin itseäni joskus varsin supliikkina ja taitavana kirjoittajana.
Lukiossa tuli esseistä helposti kymppejä, nykyään tuntuu, ettei jaksa edes perustella kantaansa yhtään mihinkään. Mä nyt vaan olen jotain mieltä. 
Tarviin sen ketamiinihoidon pian, mut jonot on. 
Voi kun mää toivon, että sul ois ees vähän helpompaa…
Patisteleeko net hoitsut siel toimimaan, jos viel siin paikas olet, josta kerroit? Ehkä et, kun puhut pilleripurkeista… Stop tykkänään, se ei auta, voi tulla myös vaurioita…
Vaikeita aikoja on ollut ennenkin -myös mul, tosi pahoi- ja sillon, kun ne o päällä, ei jaksa kauhesti uskoa ja toivoa. Vaan olet sinä, ja minä ja moni moni plinkkiin kirjoittaja selvinnyt…
Voimia valtavasti, ei se maailma ehkä kummiskaan kaadu, jos jonkin aikaa ei jaksa huolehtia kaikesta siitä, mistä on tottunut oleen tarkka. Tää o vähän lässytystä, mut silti, kyl mää tiijän, mistä puhun, ainakin tässä asiassa!
Mul tuli aina sillon, kun oli pahinta, illalla jokin helpotus, onks sul jotai hetkee päivästä, joka olis semmonen…? Aamuja mä v i h a a n edelleen, mut mä olenkin luonnostani ilta- ja yöihminen.
Ei sun teksti kyl mitenkään sekavaa ole!
^ Joo, oon mä vielä suljetulla. Nyt omassa kotikaupungissa kyllä. Patistelee hoitsut värittelemään kuvia ja ulkoilemaan kanssaan, mut pahinta on, kun tuntuu, että silti tuli vointiin notkahdus, vaikka yritän tehdä asioita.
Juu, pillerit pyörii mielessä, mut en mä tietenkään täällä pysty mitenkään toteuttamaan niitä aikeita.
Kyllä nyt ollaan tosi syvällä kuopassa, puhuin hoitajan kanssa ja tavoite on päästä pois ”ennen joulua.” Että jee.
Teidän jutuista saa kyllä hetkeksi uskoa, mutta kun on yksin, niin on ihan täysin toivoton. Ajattelee, et on maailman historian pahin mt-tapaus tyyliin.
Saattaisiko ihan kuulua taudinkuvaan…?
Mä muistan ku viimisen kerran olin osastol -kop,kop- niin kyl mäkin yritin tehdä asioita, mut ei saatana tuntunut helpottavan mikään. Toisaalta, enpähän ihan k o k o ajan pyörittänyt niitä tuskaisia epätoivoajatuksa mielessäni… MUTTA lopulta tapahtui jotain, eka helpotus kesti ehkä sekunteja, sitten minuutteja -ja lopulta tunteja, mikä on jo lähellä sitä, mitä ihmisen elämä normaalistikin voi olla. Minä en tiedä, mikä kaikki vaikutti. Jos ja kun on tottunut siihe, että helpotus tulee nopeasti, on hel-ve-tin vaikea jaksaa olla yhtään kärsivällinen… Niitä tulee! Notkahduksia. What goes up, must come down. Ja sit taas joskus ylös…
Onks potilastovereitten kans solidaarisuutta, tukea. Joskus -usein?- ihmisten kesken laitoksis, vertaistuis ja ehkä ihan yleensäkin tulee jotain sairasta kilpailua siitä, kuka kärsii eniten. MÄ vihaan sitä, enkä usko sen ikinä hyödyttävän mitään enkä ketään…
Onko sinulla mitään tietoa siitä, milloin saattaisit päästä uutta hoitoa kokeilemaan…?
Mitä tulee itsetuhoisiin ajatuksiin -ja tämä on ehdottomasti vain omaa kokemusta ja ajatuksiani- ne ovat saattaneet joskus minua jopa helpottaa, jolleivat piinaa jatkuvina pakkoajatuksina esim. Silloin ajattelen, että on mulla ratkaisu, mutta mää en käytä sitä tänään. Tääl kun on ollut kaikemmoista harmia ja huolta, ja välillä menin täysin pois tolaltani, ja sit yritän viel auttaa ystävää, joskus tuli ajatuksia, että entäs jos vaan…vaan perkele EI. Se oli ja on “uupumusta”, ja sekin auttoi, kun sanoin, että mä en jaksa tehdä kaikkea, kun olen selvittänyt tääl omas kodissani lähes kaiken yksin. Pakkoajatukset o vittumaisia… . Edelleen toistan sekä kuulemaani, että mul aikoinaan ystävän kertomaa ja mulle toimivaa neuvoa: älä taistele niitä vastaan, ne ovat “vain” ajatuksia, eivätkä yksistään johda mihinkään. Ajatella saa minusta ihan mitä tahansa…
En voi toivoa muuta, ku että jaksat uskoa, että helpotus tulee vielä. Toistan: sä olet selvinnyt ennen, kuten moni meistä. Virtuaalihallaus sinne!!! Trust me, been there…
Nnaanalle voimia <3.
Valitettavasti se tuppaa olla niin, ettei hullujenhuoneella mitenkään erityisesti parannuta/paranneta potilaita, vaan vointi saattaa tosiaan lähinnä huonontua laitostumisen ja passivoitumisen myötä. Toki monet ovat saaneet itsensä parempaan kuntoon pöpilän kautta, mutta se edellyttäisi sitä, että mietitään tosissaan kuntouttavia toimia. Tuollaiset hoitsujen kanssa värittelyt ja kävelyillä käymiset ovat IMO aika pilipalipaskaa, joka saa ihmisen tuntemaan itsensä entistä vajaammaksi. Tietenkin jotkin aktiviteetit, vaikka vähän pöhkömmätkin, ovat monesti parempi, kuin pelkkä makaaminen, joka nyt ainakin passivoi ja antaa aikaa velloa synkissä ja sairaissa mietteissä.
HUOM!: Mä en missään tapauksessa vastusta laitoshoitoa. Päinvastoin olen sitä mieltä, että laitospaikoissa ei tulisi säästää niin vimmatusti, kuten nykyään tehdään. Suljettu hoito on oikein hyvä asia silloin, kun ihminen on vaaraksi itselleen ja/tai muille tai ei vain siviilissä kykene huolehtimaan itsestään riittävästi. Laitoshoito ei kuitenkaan yksinään tee kenestäkään paremmin voivaa, mikäli avohoito on sitten täyttä paskaa, sitä ei ole ollenkaan tai yhteistyö laitos- ja avohoidon välillä ei toimi.
Kiitos Pööpää ja W jälleen kerran. <3
En minäkään tajua tätä laitoshoidon alasajamista. Paikkoja vähennetään, mutta tarvitsevia on silti. Sit levitetään huoneisiin retkisänkyjä ja ollaan ylipaikoilla. Mitä mun mielestä pitäis tehdä, niin priorisoida tarkemmin ketkä sinne laitoshoitoon lähetetään. En mä halua sanoa, että kukaan on turha, mutta tuntuu näin vanhempana ja ehkä viisaampana, että 19v parin pahan päivän jaksosta kärsivä epävakaa pershäiriöinen ei ole se ensisijainen laitoshoidon tarvitsija. Vaikka kyllä minäkin luulin niin silloin joskus 18-19-vuotiaana, että heti vaan osastolle. Mut toki jos liitännäisdiagnooseina on kovinkin pahaa masennusta, niin sitten kyllä ymmärrän.
En tosiaan vähättele, miltä se pershäiriö tuntuu, kun itsekin siitä kärsin. Sepä vaan, kun sitä keskusteluapua on niin vaikea saada ja ei laitoksissa sitä juurikaan ole, vaikka tohon vaivaan juurikin pitäis saada keskusteluapua. Sepä se myös toi, että eipä se avohoitokaan toivotulla tavalla pyöri. Ne mun kerran kuukaudessa huuhaa-keskustelut on, no, huuhaata. Turhaa.
Mä en ole kokenut osastolla tuota kilpailua, vaikkakin sitä varmasti on. Mä en vanhempana enää ole oikein ottanut kontaktia muihin potilaisiin. Mun paras ystävä on osastolta ja sukurasitteena mt-ongelmia, se mun mielestä riittää.
Edit:// Nyt vituttaa huonosti nukuttu yö.
En saa ketamiinihoitoa. Koska olen jäänyt KERRAN kiinni pilvestä. Muuten en ole maininnut halaistua sanaa mistään päihteistä ja nekin od:t oli 18-vuotiaana. Mä en enää tiedä mitä teen. Mulla on lupa mennä laittamaan kynsiä, samalla tekis mieli vetää pää niin täyteen pillereitä, et taju menee. Vaikka mut saatettaisiin sinne kynsihuoltoon, niin eipä ne voi estää mua jälkeenpäin menemästä apteekkiin. Rikkoisin vain luottamuksen, mut paskanko väliä enää. Mä haluan vaan pois. Enkä ikinä varmaan ole itkenyt niin paljon kuin eilen mitään epäonnistumista tai edes kenenkään kuolemaa.
^Voi Nnaana kultaseni, oon sun puolesta tosi pahoillani ja vittuuntunut tota systeemiä kohtaan kun luin ton sun yllä olevan postauksen.!!
Siis miten toi “perustelu” jonka ovat antaneet, niin voi olla este hoidolle joka vois parantaa sun elämää ihan radikaalisti…?? Siis jos joskus on jääny kiinni blossin poltosta, niin se on este tolle hoidolle…!? Huhhuh mitä pilkun nus…!!!
Mut yritä honey selvitä, ja toivon sulle jaksamista ja tsemppiä ihan äärimmäisen paljon.!! Ja iso “virtuaali” halaus lisäksi.!
Kiitos Zeus. <3
Niinpä, ja kun siitä virheestä on monta, monta vuotta aikaa. Mutta en nyt sitten tiedä epäilläänkö mulla skitsoaffektiivista kuitenkin, koska lähetteessä luki MYÖS, että ”ei voida sulkea pois skitsofrenistyyppistä psykoosioireilua sairauskertomuksen mukaan.” Mähän olen pitemmän aikaa epäillyt sitä, mutta ei helvetti. 
On kyllä tosi maailmanlopun olo, nukun vaan päivät ja yöt on tosi levottomia, koska itsemurha-/itsetuhoaikeet tulee uniin ja toki yöllä on vaikeampi nukkua, jos päivällä nukkuu.
Nyt taas vituttaa, että heräsin n. 4.30.
Saakelin psykiatriset sairaudet, helvetin helvetin helvetti .
Tuskaa ja kärsimystä ja ahdistusta ja pelkoa ja kaikenlaista huolta ja murhetta ja, ja, ja…
Emmäkään tuommosta perustetta tajuu, jos kerta olisit halukas hoitoon, ja se voisi auttaa. Ymmärtäisin paremmin, jos perusteltaisiin jollain suurilla riskeillä, mut toi vaikuttaa mielivaltaiselta ja ennakkoluuloiselta… 
. Onko sil lekuril ny sit TIETOA riittävästi… Onko se lopullinen päätös…? Tietty psykiatriassa net diagnoosit on aikamoista hakemista, että jos skitsoaffektiivinen häiriö ON este tai skitsofreenistyyppinen psykoosioireilu, niin se on sit kurjempi juttu . Kyl mullakin välil on itsetuhoajatuksia, mut sit “ne” on voittaneet. En stna anna periksi.
Jaksa! Mäkin yritän… Apua ei enää tule tiettyjen asioiden ratkomiseen, mut sitten ratkon ite, miten osaan.
Raha. Tai sen puute. Katastrofaalinen tilanne on liki. Jep, jep 
.
No, onneks aina saa sapuskaa…
Lokakuu .
Ootahhassie ku tullee marraskuu ja ei oo ennää lehen lehteä puussa eikä maassa ja vettä sattaa ja o melekeen aamusta ilitaan pimmeetä ja siinäkkii välissä vua semmosta harmaata ku sattaa tihhuuttaa ja o pilivistä tai tullee rankemmastikkii että kyllä sitä pittää illoita ja taivaan issää kiittää jokkaasesta päevästä ku suap ellää ja terveys se on tärkein päläpäläpälä
Voi v*ttu .
Siis tommosta oikeesti kuulee .
Niin helvetin kiire, että eipä ole ennen ollut! Hyvä ku nukkuun ehtii ja vuorokaudessa ei ole tarpeeksi tunteja.
Nnaana: Jotkin psykoosit ja skitsofrenian kirjoon kuuluvat oireilut tosiaan ovat este ketamiinihoidolle ja ihan hyvä niin, jos se vain pahentaisi tilannetta. Ymmärrän toki turhautumisesi, koska tuleehan tuossa tilanteessa se fiilis, ettei tässä konkurssissa enää mitään hävitäkään voi.
Millainen lääkitys sulla nyt on? Ei sitä mulle tarvitse kertoa. Mietin vain, josko sen rukkaamisella saisi jotakin muutosta parempaan. Lääkkeitähän maailmassa riittää. Tosin on se eri lääkitysten/kombojen kokeilukin turhauttavaa, jos/kun sitä auttavaa troppia ei ihan äkkiä löydykään ja vedetään ihan lotolla, että paraneeko vai huononeeko vointi lääkityksestä X. Ja edelleen monissa tilanteissa vähemmän on enemmän lääkkeiden kohdalla.
Sitten siitä sähköstä vielä: Muistelen(Ja enhän mä sun pään sisääsi pääse), että olit silloin sen sähköhoidon jälkeen kuitenkin paremmassa kunnossa, joten oletko ihan varma, ettei se auttanut sua. En mä sen enempää mestaroida ja besserwisseröidä halua toisen ihmisen asioita, ainakaan netin välityksellä, mutta jotakin konkreettisempaa halusin vain sanoa, kuin pelkkää voivottelua .
Edit: Mua vituttaa, että tässä alkaa jälleen palella tosissaan , eikä tämä tästä hetkeen taas lämpimämmäksi muutu. No joo, eipä tiedä, vaikka muuttuisikin näinä ankeina aikoina, mutta en mä kyllä sitäkään toivo .
W, en muista oikeastaan niiltä sähköhoitoajoilta mitään. Tuntuu, että olin paremmassa kondiksessa siksikin, kun oli jotain rakkauselämää. MUN muistaakseni se sähkö ei mielialaan tepsinyt. Kaverit sanoo, että olin tosi sekava ja muistamaton zombi, mikä nyt tietty ehkä kuuluukin haittavaikutuksiin.
En tiedä, onko mulla edelleen niitä oireita, koska mun muisti on sysipaska nykyisin. Toki voihan se kuulua ihan taudinkuvaankin.
Lääkityksenä menee Abilify 20 mg, mikä on kuulemma ehdalle skitsofrenikollekin iso annos, kun normi on 5-15. Deprakine 800 mg ja Ixel 100 mg. Tarvittaessa sit Temesta 3 mg. Noissa lääkkeissähän on se, et olen allerginen masareista mm. Cymbaltalle, Lamictalille, Efexorille, Paroxetinille, Seronilille… Joten noi ei viitsi edes vitsillä lähteä testailemaan ilman allergiapolia. Antipsykooteista Abilify on ollut ihan jees, ne äänet on olleet taka-alalla kevään, mut toki palasivat kun tyhmänä lopetin lääkityksen. Tokihan sekin ottaa aikansa, että se tehoaa. Muita leptejä ei olekaan sit intoa koittaa. 
Mua vaan vähän harmittaa edelleen se, että eivät edes bipon ja skitsoaffektiivisen erotusdiagnoosin tekemiseksi tehneet psykologisia testejä, vaan heti linjasivat, että ei.
Muakin vituttaa kylmyys. Pimeys kyllä ei. Ja unettomuus vituttelee myös. Heräsin migreeniin. Niitä kohtauksia on alkanut tulemaan nyt taas paljon niin kuin viime kesän huonommalla jaksolla. Lisäksi stressi aiheuttaa, sillä mulle on tehty päiväohjelma kun olen niin flegu. En mä **ttu pysty noudattamaan sitä. Onneksi myös osa hoitajista myöntää et se on pikkuisen liian ankara potilaalle, joka ei meinaa sängystä päästä. Ymmärrän kyllä sen pointin, mut vähemmästäkin ois voinut aloittaa.
Vitun polvikipu. Sitä kun on tyhmä, niin lähtee juoksemaan näkötornin portaita töitten jälkeen.
Tää siis oli viime viikolla, kun aattelin että se kestää nyt, kun en oo kevään jälkeen juossut niitä.
Sitten kun lääkäri ei määrää enää “toimivia” kipulääkkeitä, niin pakko on tyytyä pelkkään yläkropan treeniin.
Töissä pystyy just olee, mut eihän toi raksahommakaan mitään ihan herkkua ole.
Joka paikka aivan jumissa