Kiitoksia kaikille huolenpidosta, mutta mulla EI OLE ollut mitään muita oireita, kuin tuo kurkkukipu ja lievä sekin, joten enpä sen tähden taida lekuriin vaivautua. Ei ole ollut yskää, hengenahdistusta, mitään rohinoita ja tuntemuksia tuolla alemmissa hengitysteissä tai yleispaskaa oloa fyysisesti(No, on toki se perusnääntynyt raakkipaskaoloni, mutta se nyt olisi joka tapauksessa mistään kurkkukivuista riippumatta :mrgreen: ), eikä rasitus, nieleminen, sähkörööki jne. mitenkään provosoi kurkkuani enempää, eikä tuo edes nukkumista häiritse. Mä vain kuumottelin taas tapani mukaan 
, että mistähän kammottavasta tämä kipu mahdollisesti olisi esioire. Eilen aamulla oli lievää räkäisyyttä, mutta sekin helpotti ihan sillä, että lähdin liikkeelle ja nyt sitä ei ole ja kurkkukipukin on taas lieventynyt 
. Eipä ole järin vittumaista, ei, mutta eilen touhusin ihan normaalisti ja kävin lenkilläkin(Kävellen tosin, koska taitaa se nyt olla parempi edes yrittää ottaa rauhallisemmin), eikä oloni millään tapaa huonontunut noista.
Mulla on jälleen huonosti nukuttu yö takana ja jotenkin raskas ja masentunut olo. Pelkään taas migreeniä, kun päätä orastelee ja olen väsynyt mutta en saa nukuttuakaan. Välillä ei vaan jaksaisi tätä samaa paskaa aina.
Kuten ollaan Nnaanan kanssa todettu, mä en myöskään pidä keväästä, enkä kesästä. Mun masennus pahenee, koska jotenkin sitä ulkona olevaa valoisaa ilmaa on vaikea katsoa. Suurin osa ihmisistä on onnellisia kevään tulosta. Mulla on vuosikausia juuri kevät ollut kaikkein vaikeinta masennuksen kannalta. On myös muita stressitekijöitä, jotka liittyvät tähän taas, mutta ei siitä sen enempää. Mä olen jotenkin tietyllä tavalla luovuttanut monen asian kanssa. Selvinpäin pysyn, vaikka se on vaikeata. Toivon että voisin vaan nukkua monta vuorokautta yhtäjaksoisesti, ilman migreeniä. Se nyt taitaa vaan taas olla tulossa.
Samoin yöt taas ovat loputtoman pitkiä, samoin päivät jos valvoo 21 tuntia päivässä.
Myös minä vihaan kevättä. Saan joka vuosi aivan shokin. Masennus pahenee, samoin ahdistus ja itsemurha-ajatukset nousee melkein tekoihin asti. Tää yleensä paranee joskus kesäkuussa. Pidän kesästä sinänsä ettei tarvi pukeutua niin paljon kuin talvella. :mrgreen:
Joo, just sellainen raskas olo tosta valosta tulee. Oikeesti fyysisestikin. Pää täynnä räkää, johtuen luultavasti siitepölystä, tai sit mäkin olen saamassa flunssan. Ja tää väsymys, aargh!
Ihan perse päivä muutenkin. Missasin tk-lekurin puhelun, et oisin kysynyt siitä halvemmasta migreenilääkkeestä.
Mietin, mitä jos pistäis vaan ranttaliks, viis veisaisi kaikesta. En mä jaksa tätä paskaa. Tekis mieli olla menemättä sinne turhalle avohoitokäynnille ja varmaan skippaankin. Tulispa ikuinen eläke nyt, niin voin irtisanoutua kokonaan noiden paskapalveluista, ei tarvitsis käydä enää lekurinkaan pakeilla lausuntoja varten. Lääkkeetkin on uusittu 720 pv eteenpäin, et ei huolta. Sitäpaitsi musta tuntuu, et josko ees oon elossa kolmen vuoden päästä. Ja jos olen, niin voidaan miettiä niitä lääkkeitä sit uudelleen. Vittu. Ottaa vaan tää tilanne päähän.
Tässä oltu reilu 7V sairaseläkkeellä ja hitto kun elinkustannukset on ajanu ohi, mitään tukia ei tietenkään tule kun vaimo töissä. Jos asuis yksin tulis vuokratukea ja mahdollisesti kuntoutus tukea+harkinnan varaista. Meinaan Nnaana ettei tämäkään ameriikkaa ole.
^ Niin, eihän mun taloudellinen tilanne muuttuisi mihinkään, vaikka eläke olis pysyvä. Sossustahan mä en mitään saa, no jonkun 1000e sairaalalaskun kerran maksoivat, mutta…
Määräaikainen eläke on saman suuruinen kuin pysyväkin sairaseläke. Työeläke, kansaneläke, asumistuki ja hoitotuki mulla on nyt, ja pysyisi vastakin. Sinällään toivoisin jo ihan pysyvää eläkettä senkin takia, että töitähän saa sen päälle tehdä vajaaseen 800e/kk asti. Jos määräaikaisen päälle alkaisi hutkimaan töitä, niin voivat katsoa vähän pahalla, näin olen kuullut. Ei sillä, et just nyt olisin työkunnossa, mut ihan yleisellä tasolla vaan.
No asumistuki lähtis pois tai pienenisi, jos eläisin avo-/avioliitossa, mut eipä oo sekään just nyt ajankohtainen asia.
^ Nnaana honey, älä heitä hanskoja tiskiin vaik siltä tuntuiski ja välillä mieli tekiskin tehdä niin… 
Ymmärrän kyllä (vaikka en tietenkään voi sinun suulla puhua…) et varmasti tekis mieli välillä luovuttaa, mut kyllä niitä parempiakin aikoja aina välillä sentään on…
Ja ei kai siitä avohoitokäynnistä haittaakaan ole, jos vain suinkin sinne jaksaisit mennä…?
Ja varmasti oot hengissä vielä kolmen vuoden päästä, mikäli mä voin siihen yhtään mitenkään vaikuttaa… 
Mä vaik jankkaan täällä joka päivä sulle asiasta, mut en varmaan anna periksi kyl siinä asiassa…!!
Oot tsemppaillu minuaki tääl vaik kuin kauan, niin en varmaan anna periks tässä asiassa… 
Joo, olihan mulla tossa 2015 keväällä ihan kivaa. Mut sit tuli 2015 syksyllä Deprakine, et ne kivuudet loppu siihen. No ehkä ihan hyvä vaan, niin ei Visat vingu nettikaupoissa ja tule ajettua itseään ihan piippuun, kun tykkään siivota yötä päivää, jos ihan maaninen olen. :mrgreen: Ja niin, jotain syvää vihaakin toi lääke tasaa, mut plääh.
Mulla ei siis vaan pelaa kemiat sen ihmisen kanssa tuolla hoidossa. Siks ei kiinnosta oikeen mennä sinne. Oikeastaan varmaan ihan mun omaan tän hetken tilaan liittyvää on se, että mieluusti oisin eristyksissä kotona. Että kaikissa on jotain vikaa, siis noissa ammattiauttajissa. Tai mua vituttaa se yltiöpositiivisuus, josta aiemmin kirjoitin. Alkaa oikeesti mitta jo täyttyä sen verran, että huh. Kun senkin tarkoitusta kelaa, et ei kai joka kerta kuulu vituttaa, kun käynti on ohi?
Ei siis tsemppauksissa mitään, mut kun revitään positiivisuutta sellaisistakin asioista, missä niitä ei vaan ole. Se on ärsyttävää… Tai siis sellainen, että kun kaipaisin kuuntelijaa mulle vaikeille asioille, niin ne kuitataan, että eihän siinä mitään! Siis oikeesti, voisin vaikka sanoa vetäneeni pirirännin, niin se vastais, että “ei se mitään! Nuoruutta sitä vaan eletään, älä tuomitse itseäsi!”
Sopii toivoa joo, että kolmen vuoden päästä ois erilaiset näkymät, mut alkaa usko loppua. Tai kun kevät on mulle siksiKIN raskasta, kun tulee alitajuisestikin jotenkin kelattua, että viis vuotta on nyt tätä paskaa mitta täynnä. Sit pelottaa ajatella seuraavaa viittä vuotta. No, ehkä mä en ajattele.
^ Juu, ymmärrän (tai ainaki luulen ymmärtäväväni) ettei hirveesti lohduta, kun vaan todetaan, että eihän siinä mitään, kyllä se tästä…
Voi kun voisin olla sulle se “joka kuuntelee” niin olisin mielelläni… (tosin siihen mun osaaminen loppuukin jos yrittäis jotain “viisasta” heittää vastaukseksi)
Mut eipä tällaisessa julkisessa foorumissa juuri kukaan viitti niitä syvempiä dilemmoita alkaa purkamaan…
Jotenki haluaisin sun oloas piristää, mut tuntuu tosi hölmöltä toivotella vaan “tsemppiä” jos toisella on paska fiilis… 
^ Nääh, kunhan angstaan ja se kirjoittaminenkin jo helpottaa paljon enemmän kuin se, että käy läpi asioita jonkun kanssa naamatusten, jos kemiat ei yhtään kohtaa. Kyllä täällä porukka on auttanut tuomalla omia tuntojaan esiin ja muidenkin juttujen lukeminen helpottaa. Kun tietää, et ei ole aivan yksin rämpimässä paskassa.
Miksi helvetissä mä en pysty taas nukkumaan?
Jyllääköhän mussa nyt jokin epämääräinen pöpö 
? Kurkkukipu hävisi eilen tyystin, eikä muitakaan perusflunssaoireita ole ollut, mutta eilen jossakin vaiheessa oli huomattavasti tavallista kovemmat vatsakivut ja vatsa koko päivän ihan sekaisin ja vieläkin vatsa vähän turhan kipeä. No, kivampi vaiva toki ripuli, kuin ummetus, varsinkin, kun ei tuo mitään elämää, eikä edes ulkonaliikkumista häiritsevää laatua ollut, ja pistän sen piikkiin, että IBS se siellä oireili pahemmin ja ehdin vain tottua liian hyvin rauhallisempaan vaiheeseen. Tosin mulla oli yhdessä vaiheessa myös lievää oksetuspahoinvointia, mutta taisi sekin mennä sen piikkiin, että syömisteni väli taas vaihteeksi venähti varsin pitkäksi, koska iltapuurolla tuo sitten helpotti. Jossakin vaiheessa iski sellainen ikävä vetämättömyys, mutta ehkä johtui vain jostakin äkillisestä mielialan laskusta, koska ohitse sekin meni. Inhottavinta oli se, että olin nukkuessani hikoillut aika reippaasti ja sille en keksi nyt selitystä mistään “normaalista”, kuten reflat, krapula tmv. :mrgreen: , vaan mietin, josko mulla olisi unissani ollut jokin kuumepiikki, joka tuon aiheutti. Saattoi toki johtua siitäkin, että enää ei ole kovin kylmä ja peittoni on liian paksu ja pistin ylimääräisen villatakin päälle, kun kävin nukkumaan, koska silloin mua paleli .
Yritän tässä kovasti järkeillä ihan harmittomia syitä kaikille oireilleni, mutta toisaalta taas kuumottelen ties mitä, enkä välttämättä edes mitään peruspöpöjä, vaan taas tyyliin: maksa paskana jne.
Winston: Mä hikoilen nukkuessani sellaista kylmää hikeä ja herään siihen, että olen ihan jäässä ja märkä hiestä jos näen painajaisia. Joskus muuten vaankin. Mulla on ollut kyllä myös tosi sekavaa tuo oireilu koko viime viikon sekä tämänkin. Välillä lämpöä, välillä ei, vatsatautioireita, pahoinvointia, välillä kylmä ja sitten kuuma. Kuulostaa kovin reflamaiselta, mutta se ei ole mahdollista. Siksi epäilen, että mahdollisesti sullakin on tuo joku paskapöpö meneillään. Tai kenties tuo mun oireilu johtuu stressistä, vaikea sanoa. Todella vittumaista se on silti.
Niin paljon paperibyrokratiaa meneillään, että mun tekis mieli piestä paskat pihalle siitä, joka on laatinut kaikki nämä lomakkeet. Mikään ei ole niin tuskallista kun stressi toimeentulosta, siihen päälle vakava masennus ja ahdistuneisuus. Aina tätä, tämä ei vaan koskaan lopu.
Nnaana: En suosittele sulle samaa, mutta mä kyllästyin noihin vittupäisiin hoitokontakteihin nopeasti ja lähdin hiihtämään. Tosin nyt mua ei enää kukaan halua edes hoitaa, mutta mielummin mä sitten kärsin itsekseni, kun otan vastaan paskaa hoitoa. Silti, en tosiaankaan sitä sulle suosittele, koska on tääkin aika kylmää, kun mä jäin sitten todella täysin yksin. Onneksi yksi lääkäri välitää mun hyvinvoinnistani, se onkin yksityinen. Kävisin hänen luonaan paljon useammin, jos se olisi taloudellisesti mahdollista.
Välillä tuntuu, että on tää todella aika raskasta. Elämä on vaan ajautunut sellaiseksi, ettei ole enää ketään joka välittäisi musta. Puolison lisäksi. Kaikille muille olisi todella ihan sama, vaikka vetäisin itseni hirteen. Valitettavasti masennus tekee ihmisessä niin paljon tuhoa, ettei jaksa enää olla yhteydessä ystäviin jne. Sitten lopulta on aivan yksin, se on omaa vikaa tottakai. Silti se on oikeasti sen sairauden vikaa, en mä valinnut näin. Valinta tehtiin mun puolestani. Se tuntuu rankalta kestää. Mua itkettää ja elämä satuttaa, koitetaan Nnaana ja Rikkonainen pysyä hengissä tämä kevät. <3
Kiitos Chas! <3
Juu yritetään jollain konstilla selvitä vielä tämäkin kevät. Mutta pelottaa ihan possuna, että tän nukkumattomuuden seurauksena nousee mania. Niin siinä yleensä käy. Sitte on taas asiat hurlumhei… ja rahaa palaa. Mulle tarjottiin eilen s-pankin luottokorttia, ja se vielä myönnettäisiinkin kun kaikki tiedot on okei. Teki NIIN mieli ottaa se ja tassutella lähimpään vaatekauppaan/nettikauppaan… vielä pysyin tolkuissani, mut ei oo enää kaukana sekoaminen…
Onko sun mahdollista ottaa yhteyttä lääkäriisi, jotta saisit jotain leptiä lisäksi, tai muuta lääkettä jolla saisit ton manian pysäytettyä alkuunsa? Tai määräisi jotain kunnon unilääkettä sulle? Nimittäin jos jo tunnistat oireet, niin ei kannata päästää itseään siihen tilaaan, joka loppujen lopuksi huonontaa sun elämänlaatua. Monet hakee sitä maniaa ja nauttii siitä, kun jaksaa loputtomiin, mutta mun näkemykseni mukaan siitä seuraa aina lopulta psykoosi. Se ei sitten olekaan enää niin mukava tila.
Välittääpäs… Minä ainaki sinusta välitän ja moni muukin täällä… 
Etkä ees mieti tollasia “hirsi” juttuja… joohan?? 
Tsemppiä toivotan sulle honey, vaik se niin tyhmältä välillä tuntuu sanoa noin, kun ei se paljoa varmaan helpota sitä paskaa oloa…
Ja Nnaanalle ja Rikkonaiselle myös!!
Chas
Multa just evättiin pääsy erkoissairaanhoitoon… Nyt oon tk-läärin armoilla. Vaikka todella tarvitsisin nyt sitä hoitoa!
Lepteistä mulla menee edelleen se 1200mg ketpinoria ja 15mg abilyfaita.
Joo, tien isäni kanssa mitä helvettiä se mania teettää. Se osti kerran kioskin…
Oon semmosessa mielenterveysryhmässä aina ke ja ti päivät. Eilen otin siellä puheeksi etten jaksa enää. Että im on todella lähellä. Erikoissairaanhoitaja otti mut pitkäksi aikaa “puhutteluun” missä selvitettiin tätä vyyhtiä. Se ottaa yhteyttä sinne psykan puolelle ja kertoo vähän missä mennään ja tarvitsen todella sitä psykanerikoislääkärin hoitoa. vois pyytää jotain vahvempaa unilääkettä ainakin siihen asti, että tää tasaantuis.
Ja sitä migreeni lääkettä.
Oon niin yksin.
Mies on tietysti apuna mutta ei se voi tällä tilanteelle juuri mitään. Yrittää olla tukena yms, mutta en oo kertonu sille im-aikeistani. Muuten se ei uskaltas lähteä töihin tai kuntosalille yms.
Tien, että saisin itteni niin helposti pois täältä. Mutta miten sen vois tehdä mun hauraille vanhemmille, veljelle ja miehelleni joka rakastaa mua yli kaiken. Vielä oon niin tolkuissani, että pystyn ajattelemaan näin. Mutta tiedän, että lopulta sekään ei kiinnosta enää.
Altistan itseäni koko ajan syömällä liian paljon lääkkeitä “vahingossa”, että kukaan ei tajuis, että se oli tahallista. 
Kiitos Zeus Honey! <3 Kyllä mä tiedän ettei se ole täysin tottakaan, välillä vaan tuntuu niin pahalta. Sitten alkaa ajattelemaan, ettei ole minkään arvoinen ihmisenä ja… Siitä se lähtee monesti. Kyllä mä täällä sinnittelen, vaikka väkisin, vaikka toisinaan tuntuu tältä, niin seuraavana päivänä ei välttämättä tunnu, tai seuraavana hetkenä. Sitten tulee taas parempia aikoja, kiitos kun jaksat olla rinnallani täällä virtuaalisena ystävänä! <3
Rikkonainen: Voi jumalauta kun ärsyttää, että sultakin juuri evättiin se hoito mitä nimenomaan olisit tarvinnut. Kulta pieni, mä pyydän älä yliannostele niitä vaarallisia lääkkeitä jooko? Jos rauhottavia yksinään ottaa vähän enemmän se ei ole paha. Silti sulla on niin paljon noita lääkkeitä, joilla voi saada pahaa tuhoa elimistöön. Se ei ihan totta ole mikään ihmisarvoinen tapa kuolla, eikä reilua läheisillekään.
Tiedän että sitä on vaikea olla, kun henkinen olo on ihan päin helvettiä. Mäkin ajattelen aina välillä noita im-ajatuksia, mutta ainakaan niin kauan kun pysyn selvinpäin, en itseäni satuta. Siksi en uskalla enkä voi enää juoda, musta tulee itsetuhoinen sillä tavalla, että alan satuttamaan itseäni. Aika paljon mäkin ajattelen läheisiä, kyllä sillä teollaan tappais oikeasti monta ihmistä sisältä. Mun mutsi menettäis viimeisen elossa olevan lapsensa, 2 lasta on jo menettänyt. Se ei selviäis tästä, jotenkin tiedän sen. Paha se olis faijallekin, sekä ennen kaikkea mun aviomiehelle.
Onneksi se hoitaja otti sut puhutteluun ja toivotaan, että saisit nyt sitä kautta ajan lääkärille ja apua ennen kaikkea unettomuuteen. Se sekoittaa tosi paljon psyykettä. Älä ajattele miten vähän sulla on, ajattele miten paljon sulla on. Rakastavia ihmisiä ympärilläsi, niin on mullakin. En tiedä miksi silti tulee sellainen olo, että on niin yksin? Ehkä se on juuri siksi, että on yksin niiden tunteidensa kanssa, että muilla ei ole sellainen olo, se tuntuu no juurikin vitun yksinäiseltä. Se, ettei elämä tunnu elämisen arvoiselta. Ehkä täällä keskustelemalla voidaan vähän avata sitä yksinäisyyttä, koska ethän sä ole nyt yksin sen tunteen kanssa, enkä mäkään. Joku tuntee jossain samalla tavalla,
Koitetaan, yritetään, jaksaa ja mennä vielä eteenpäin. Läheisten takia, oman itsenkin takia, kaiken sen takia mitä meillä on elämässä vielä. Jooko? <3
Koita Chas pärjäillä. <3 Tiedän tunteen. Olen mokaillut parin kolmen vuoden aikana ihan liikaa ja se on vetänyt aika maihin minut. Ei ole huvittanut olla yhteydessä paljon kehenkään frendeihin ja muutenkin elämä on tuntunut varsinkin tämän talven aikana raskaalle. Olen alkanut tosin nyt hyväksymään asioita joita ei voi muuttaa. Vaimo ja lapset ovat minun voimavarani ja heidän eteensä teen kaiken mahdollisen jotta rakkaimmillani on hyvä olla. Tosin omat voimat ovat välillä ihan lopussa. Kärsin niin kovaa fyysistä kipua, että se vaikuttaa jo psyykkisestikin. Pakko ollut hyväksyä, että joudun käyttämään paljon isoilla annoksilla lääkkeitä jotta selviän. Nyt ollut onneksi vähän positiivisempi, kun vaan on hyväksynyt tietyt asiat ja kunhan lääkkeet riittävät, niin pysyn kunnossa.
Virtuaalinen voimahali rakas ystäväni Chas! <3 Kyllä ne asiat vielä lähtee parempaan suuntaan kun jaksaa olla kärsivällinen. Välillä vaan on vaikempaa…
Voi sua, mä todellakin uskon että sulla ei ole ollut helppoa. En edes osaa kuvitella, miltä tuntuisi olla sun kengissäsi. Mä tiedän, että sä olet kokenut niin paljon tuskaa, fyysistä, psyykkistä, että mun on vaikea edes kuvitella sitä. Olet oikeassa, että meidän on lopulta hyväksyttävä asiat, joita emme voi muuttaa. Opittava elämään kroonistenki sairauksien kanssa, voimavarana nimenomaan perhe ja ystävät (ne jotka ovat jäljellä).
Mä tiedän joistain pahoista leikkauksista, missä olen ollut, että kipu, todellinen hirvittävä kipu vie ihmisen elämänhalun varmaan parhaiten pois. Saa kenen tahansa polvillensa, rikkoo psyykettä. Elämä ei voi olla jatkuvaa fyysistä ja psyykkistä tuskaa, koska sitä ei kukaan kestä pitkään. Olen todella onnellinen, että sä olet saanut kohtuuhyvän lääkityksen. Mäkin olen saanut omaan psyykkeeseeni parhaan lääkityksen, joka on mahdollista saada. Kyllä me pärjätään, täytyy vaan hyväksyä, että tulee niitä vaikeampia päiviä, vaikeampia hetkiä. Silti toivoa on, niin kauan kun on elämää, on myös parempia hetkiä edessä.
Hali rakas ystäväni <3