Kiireinen päivä taas, juominen ei mikään ongelma minulle. Kaikenlaista vastoinkäymistä tässä ollut, autot hajoillut ja sen sellaista. Kiire koko päivän. Juominen mielessä; että tästä kun selviän niin aion juoda. En kuitenkaan aio. Arki painaa päälle, mikähän kani sitä pitää hatusta vetää kun tuo todellinen juomismahdollisuus viikon kuluttua viikonloppuna koittaa. Ainakin kirjoittaa tänne. Nyt on ylimielinen olo juomisen suhteen: en kertakaikkiaan muista mitään mikä viittaisi siihen että minä olen alkoholisti. On tämä helvetti soikoon touhua.
@Bambu, ihailen sitä kuinka sanoitat tuota myllerrystä ja kuiskintaa, joka on meille kaikille täällä varmaankin kovin tuttua.
Tuo ylle lainaamani lauseesi on sitä riippuvuuden epätoivoa, kun se alkaa huomata että herranen aika, tämä tyyppihän aikoo tosiaan jättää minut.
Niinpä se yrittää manipuloida sinua jäämään. Eli juomaan.
Joo mutta ei loputtomiin. Olet todella hienosti laittanut omalle riippuvuudellesi hanttiin jo melkein kaksi viikkoa. Jaksa nyt vaan! Tämä ei jää päälle.
Juuri se yllä niin hienosti kuvaamasi ylimielisyys saa monet retkahtamaan. Riippuvuus haluaa että juot, mieluiten itsesi hautaan, mutta se ei suinkaan ole paikalla lohduttelemassa sitten kun on krapula, pettynyt paha olo, paha mieli, hirveä morkkis. Ja kaupan päälle ehkä myös jotain kamalaa tehtynä, uudet sekoilut hävettävänä. Niitä pitää hävetä yksin.
Olet kirjoittanut tänne auki sellaisen kamppailun oman alkoholismin myöntämisen kanssa joka ainakin minulle on tosi tuttua. Teki vaan niin helvetin pahaa yrittää ymmärtää että niin, minäkin sitten. Minä, jonka ei pitänyt olla mikään ressukka, ei mikään heikko ikinä, ei mikään häviäjä, minä jonka piti vaan pitää hauskaa, ottaa rennosti. Niin kuin muutkin.
Päivän lohdutteluni onkin nyt sitten tämä:
se teki alkuun tosi pahaa ja mieli teki monesti vetäytyä, perääntyä, sanoa kavereille että unohtakaa se kun sanoin olevani alkoholisti.
Olisihan sen voinut tehdä. Mutta kun ne kaverit tiesivät jo, vaikken olisi mitään heille (eli oikesti itselleni) myöntänytkään. Olivathan he nähneet, kuinka minä sammallan kun muut ottavat vain pari.
Välillä teki salaa mieli myös poistaa oma ketju täältä, hävittää oma nimimerkki, leikkiä ettei olisi tullutkaan. Koska mitään ongelmaahan ei ollut.
Senkin olisi voinut tehdä. Mutta kun se ongelma ei vaan olisi sillä kadonnut, että sen olisi kieltänyt.
Se ongelma katoaa vain sillä että sen myöntää. Se on ainoa tapa päästä siitä aidosti eroon ja: voida siksi paremmin.
Tänään on kymmenen kuukautta viimeisestä krapulastani. Nyt kun aikaa on kulunut tämän verran, minusta ei enää tunnu yhtään pahalta se, että minusta aikanaan hissukseen, aivan vaivihkaa tuli alkoholisti. En minä siihen tahallani ryhtynyt sen enempää kuin kukaan muukaan. Juoppo on ikävä sana, alkoholisti vielä ikävämpi. Kukapa siitä tilanteesta itsensä haluaisi löytää, ei kukaan.
Tämä kymmenen kuukautta on riittänyt siihen, että voin ihan hyvillä mielin myöntää itselleni sairastuneeni alkoholiriippuvuuteen juomalla tarpeeksi paljon ja tarpeeksi usein. Eli siihen, että myönnän olevani alkoholisti - ilman että se edes vituttaa. Sattuuhan tuota. Sillä alkoholismi on vain riippuvuussairaus, joka tulee kaikille jotka juovat tarpeeksi paljon tarpeeksi usein, täysin riippumatta heidän henkilökohtaisista ominaisuuksistaan, sosioekonomisesta taustastaan, tahdonvoimastaan tai älykkyydestään. Tai sinnikkyydestään.
Näistä vain sinnikkyyttä tarvitaan sitten siihen, että siitä omasta riippuvuudestaan saa räpisteltyä eroon.
Oma alkoholismi lakkaa hävettämästä sitten, kun huomaa pystyneensä ryhtymään juomattomaksi alkoholistiksi. Eli ihmiseksi, jonka sairaus on saatu remissioon. Omalla sinnikkyydellä, avun kanssa ehkä.
Tämä pitkäksi venynyt luentoni päättyyköön nyt tältä erää tähän: kun oma alkoholismi vituttaa ja sen kanssa joutuu kamppailemaan niin, että se vaan tekee mieli unohtaa ja ryhtyä taas dokaamaan ongelmattomasti (ks. ketjusi ensimmäinen postaus täällä), niin siinä kohtaa voisi ehkä vaan iloita siitä että oma sairaus sentään on sellainen jolle voi itse tehdä jotain. Toisin kuin vaikkapa aggressiivisen, parantumattoman syövän, alkoholismin saa remissioon itse.
Täytyy vain haluta. Eli olla juomatta tänään.
Tsemppiä toiseen viikonloppuun ilman sysipaskaa oloa ja morkkista aamuisin. Pystyt siihen kyllä, sillä teet tätä itseäsi varten. Että voisit paremmin.
Kiitos @Räpistelijä ja muutkin kaikista vastauksista, vinkeistä ja tsempeistä.
Niin tänään se on vaan vahvistunut koko ajan: ei yhtään syytä olla juomatta. Ei ehkä tänään mutta jossain vaiheessa. Pidän retkahtamista isona mahdollisuutena juoda, retkahdan kerran, juon kännit ja lopetan uudestaan, kun se kerran oli näin helppoa. En kuitenkaan tänään ole juonut enkä juo.
Tänään olen tuntenut katkeruutta juovia ystäviä kohtaan, en kuitenkaan oikeasti kohtuukäyttäviä ystäviä kohtaan. Kyllä sen tunnistaa kun oikeasti on ihan sama juodaanko vai ei. Ei kohtuukäyttäjillä ole mitään väliä mitä lasissa on. Ei siitä ilta pilalle mene joi sitten vettä tai viinaa.
Sitten on näitä jotka juovat. Salaa perheiltään, kellareissa, peittojen alla, piilossa. Sellaisia kohtaan tunnen syvää katkeruutta. Sellaisia jotka eivät myönnä mitään, tuskin edes kuolivuoteellaan. Minä olen myöntänyt myös tälläisille kavereille ja tuntuu että olen nyt jotenkin syyllinen tässä.
Tämä! Täällä ovat monet puhuneet viisaita ja suoraan, mutta tätä en ole kenenkään vielä nähnyt sanoittavan täällä -
nyt suorastaan läikähti. Olemme @Bambu ehkä aivan eri elämäntilanteessa, varmaan ihan eri ikäisiäkin, mutta jaan nyt silti syvästi tuon syyllisyyden kokemuksen.
Se vaan vituttaa niin suuresti, kun tunnustaa muille (ihan selkeästi) alkoholiongelmaisille oman ongelmansa ja näkee sitten, kuinka he salaa hieman ylenkatsovat. Tyyliin onneksi-mä-itse-en-tollaisesta-kärsi,hauskaahan-tässä-vaan-pidetään.
Tämänkin takia oman ongelman myöntäminen ja ääneen sanominen on niin urheaa, niin kovin kunnioitettavaa. Se kun on vaikeaa niin monella tapaa, vaatii ihmiseltä paljon. Etenkin jos kuuluu porukoihin, jossa kännääminen on normaali tapa kaveerata. Silloin joutuu olemaan alkoholisti kaikkien muidenkin puolesta.
Ymmärrän tämän tosi hyvin. Ja tämä on ihan todella inhimillistä.
Katkeruuskin on sallittua. Ei siitä tietenkään elämäntavaksi ole, tylsäksihän se käy jos se jää päälle, mutta tuskin jää. Kyllä se ohi menee.
Se on vain tunne. Ne tulevat ja menevät.
Lopulta asia on aika yksinkertainen: täytyy vain päättää, haluaako juoda vai lopettaa.
Molempia ei voi tehdä. Tämä nimittäin ei olisi lopettamista:
Se olisi vain juomista, pienin tauoin.
Kyllä se tässä kohtaa, parin viikon korvilla, on aivan todella ymmärrettävää että oma mieli laittaa lopettamispäätökselle noin kovasti hanttiin. Vointi on parantunut jonkin verran, krapula unohtunut ja sitä myöten ne syyt, miksi se piti se alkoholi jättää.
Kukaan meistä täällä ei voi sinua saada pysymään päätöksessäsi. Sinun täytyy pysyä siinä itse. Tässä kohtaa ehkä paras mahdollinen tuki, mitä voit itsellesi antaa, on lukea tämän ketjun ensimmäinen oma kirjoituksesi, se jossa luki mm. näin:
Sinun mielesi ei nyt näitä ehkä muistele, koska riippuvuus esittelee juomisen sinulle jonain taivaallisena askareena, josta seuraa pelkkää hyvää.
Voit silti nyt yrittää pitää mielessä, mitä siitä sinulle oikeasti on seurannut. Palauta se mieleen. Mene uudestaan mielessäsi sinne ratin taa hakkaamaan sitä, itkien:
Sinulla oli jokin syy tulla tänne. Ja se syy oli varmasti jokin hyvä. Yritä palauttaa se syy mieleen silloin, kun riippuvuus kuiskii suloisimmillaan.
Halusit muutosta. Ja se tulee - juuri näin:
Nostan tälle hattua. Vedät edelleen hienosti!
En tiedä, helpottaako tämä sinua yhtään mutta: ajatus siitä, että nythän-mä-jo-todistin-itselleni-että-voin-lopettaa-joten-nyt-voin-taas-juoda on ihan tavallinen. Se on ihan normaalia tässä ensimmäisinä viikkoina, kun aivoilla ja omalla mielellä on vaikeuksia sopeutua uuteen tilanteeseen.
Ne kuitenkin sopeutuvat. Kun niille antaa aikaa olla ilman. Sitä alkoholia.
Alkoholistiksi on hankala tunnustautua siksi, kun se usein mielletään pelkästään rappiohommiksi, joissa ihmisellä on jo vahva fyysinenkin riippuvuus etanolista. Sinä kuitenkin kuvaat tässä ketjussa erinomaisella tavalla, hyvin suoraan sanoittaen psyykkisen alkoholiriippuvuuden.
Sellaiseen me kaikki täällä olemme havahtuneet. Siksi me olemme täällä. Joillakin toki oli fyysisiäkin vieroitusoireita, ei kuitenkaan kaikilla.
Sinun oma alkoholiongelmasi alkaa helpottaa, kun annat asialle vielä vähän aikaa, päivän kerrallaan. Se vaimenee. Jokainen päivä ei jatkossa ole tällaista hirveää kamppailua, vain tässä alussa.
Melkein kaksi viikkoa noin kovalla kuiskinnalla on jo ihan todella kova saavutus. Nyt olisi todella sääli, jos antaisit sille periksi.
Älä anna. Tsemppiä tähän lauantaihin. Tänään kun puret hammasta, huominen sunnuntai on jotain aivan toista kuin se, jona pari viikkoa sitten oksensit.
Joku antoi hyvän vinkin, että ei ota mitään maksuvälineitä mukaan, kun lähtee liikkeelle. Pelaa tätä peliä sinne ysiin asti, sitten taas helpottaa. Kotona ei sitten tietenkään pidetä mitään varapulloa vaatekaapissa.
Taistelua homma on alkumetreillä, sitä ei voi kiistää. Tila on kuitenkin itse aiheutettu, itse siitä pitää myös selvitä. Vankka päätös lopettamisesta auttaa jaksamaan, kun on sinnikäs luonne.
Se oman ketjun alkupään viestien lukeminen havahduttaa takaisin maanpinnalle, miksi helvetissä haluaisit sairaaksi ehdoin tahdoin. Sitä se alkoholismi meinaa on, sairautta.
Kauppareissuista tuli mieleen kauppaketju Halpahalli: siellä ei myydä viinaa eikä tupakkaa, mutta evästä saa. Olisiko tuolle liiketoimintamallille kysyntää myös ruuhka-Suomen alueella.
Mulle oli aikoinaan tupakan lopetus lastenleikkiä tähän alkoholismin nujertamiseen verrattuna, vaikka asia julkisuudessa esitetään aivan toisin.
Kaupan hyllyt on täynnä nikotiinin vieroitukseen tarvittavia tuotteita, alkoholismista ei hienoissa juomapakkauksissa tai pulloissa puhuta mitään, vaan tulee vielä senkin aika.
Pystyt kyllä selvään elämään, älä taivu, vaikka se joku koettaa taivutella.
Sattui aamulla silmään jakso Poliisit-sarjassa. Usean promillen laitamyöhäisessä tiellä tokkuroinut pariskunta taas muistutti, mitä järkeä on itsensä tuohon tilaan - tai edes tuon suuntaiseen tilaan - juoda. Toimi ainakin omalla kohdalla. Ei tee mieli tuohon tilaan joutua.
Teknisesti ottaen tämä on aivan totta. Harvemmalle kukaan on väkisin suuhun kaljaa kaatanut, tai mitään muutakaan. Ja silti:
suomalainen alkoholikulttuuri on sairas. Me juomme humaltuaksemme, ja joukossa mukana pysyminen vaatii juomista kaksin käsin. Varsinkin nuorena.
Nuorena kaikelle känniselle törttöilylle vain nauretaan, siitä suorastaan kilpaillaan kuka jaksaa olla vitsikkäimmällä tavalla ympäripäissään. Humala on olevinaan niin kovin hauskaa. Ja tokihan se alkuun onkin - kunnes enää ei.
Meni-vähän-överiksi-ehe-ehe on kuitenkin ihan parasta kasvualustaa aidon alkoholiongelman muodostumiselle. Kuin myös se, että yllättävän harva kaveriporukka nuoruudessaan tapaa muun kuin lasin äärellä. Ja sinne lasin ääreen sitä sitten jäädään. Ne hauskanpitolasit vain vaihtuvat piilopulloiksi kotiin tai yksinäiseksi, alakuloiseksi tissutteluksi keittiön pöydän ääressä öisin.
Joten kyllä, riippuvuuden tila on itse aiheutettu ja samaan aikaan kuitenkaan kokonaan ei. Koko ympäröivä yhteiskunta on tehnyt parhaansa sitä pönkittääkseen. Mutta sitten, kun juominen on siirtynyt ongelman asteelle, juomari jääkin aika yksin.
Jotenkin minusta kuulostaa siltä (tämä on spekulointia vain, pahoittelut jos olen väärässä) että @Bambu on juuri löytänyt itsensä tästä tilanteesta. Osa kavereista ympärillä juo liikaa eivätkä edelleenkään itse näe siinä mitään ongelmaa. Koska vielä ei ole pakko.
Voi myös käydä niin, ettei tällainen kaveriporukka katso pelkästään hyvällä sitä, että yksi alkaakin nähdä ne juomatavat ongelmallisina. Jos yksi nimittäin viimein katsoo peiliin ja toteaa että ei helvetti, eihän tässä ole mitään järkeä enää, muidenkin kannattaisi niin tehdä. Ja sitä eivät kaikki vaan halua.
Tekisi nyt vaan niin kovasti mieli toitottaa täältä vanhenevan ihmisen näkökulmasta käsin että lopettakaa hyvät ihmiset jo nuorena, silloin kun ihan ensimmäisiä kertoja alatte havahtua siihen että ei näin. Että lopettakaa ennen kuin olette juoneet perheet, ihmissuhteet, rahat, kodit ja työt. Ja terveytenne, kaiken henkisen hyvinvointinne. Ja ennen kaikkea: kaiken itsekunnioituksenne.
Että älkää lopettako vasta parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua, kun juodut ajat lasketaan jo vuosikymmenissä ja hukkaan menneet viikonloput kaduttavat. Kaikesta muusta puhumattakaan.
Kyllä minä tiedän ettei tätien toitottelu mitään auta. Mutta silti haluan sanoa: jos nyt tekee mieli vaan juoda entiseen malliin, ja se aidosti tuntuu parhaalta mahdolliselta askareelta, kannattaa hetken verran katsoa kaksikymmentä vuotta eteenpäin. Että missä tilassa sitä silloin on.
Ja että haluaako sinne todella. Sitten kuitenkaan.
Alkoholismi on etenevä sairaus. Sitä on helpompi taklata ennemmin kuin myöhemmin.
En ole kuullut kenestäkään, joka olisi katunut juomattomia aikojaan tai krapulattomia aamujaan. Koskaan. Mutta juodut vuodet kaduttavat monia. Eikä niitä enää saa takaisin.
Suomalaisen kulttuurin överikännit? Krapulakin naurattaa, viihdemaailma luo sarjoja ja elokuvia, joissa hehkutetaan alkoholia ja luodaan mielikuvaa vaarattomasti päihteestä.
Kuitenkin kun juomisen prosessia miettii biokemiallisella tasolla? Myrkytystilan hankkimista ja siitä toipumista. Asetaltehydi? Sanahirviö, elimistön aineenvaihdunnan myrkky, josta keho koittaa puhdistautua. Kuinka juhlavaa onkaan myrkyttää itseään, pilkata kehon terveyttä, haastaa terveyttä? Tylyt tieteelliset faktat vievät hohtoa juomisesta, kun omaa rohkeutta ja rehellisyyttä katsoa suoraan mitä ryyppääminen aiheuttaa.
Olen ylpeästi raitis. En tarvitse myrkytystilaa ollakseni valheellisesti enemmän ihmisenä. Muiden juomiset ja selitykset dokailla herättää sääliä. En kuitenkaan ilman juomisen tarvetta tahdo kokea itseäni jotenkin parempana kuin alkoholia käyttävät. Olen oman itsepetoksen ja terveyden halveksunnan käynyt läpi.
Terveellä tavalla olen ylpeä valinnoista. Vaatii voimaa, rohkeutta ja luottamusta raitistua. Kasvaa yli tarpeesta turruttaa juomalla elämän arvokkaita hetkiä. Todella vapauttavaa, kun ei tahdo sekoittaa elämäänsä alkoholilla.
Ollaan aidosti iloisen ylpeitä toipumisesta, uuden kirjan avaamisesta elämässä johon ei koe tarvetta päihtyä? Onnittelut kaikille. Muut elelkööt alkoholin harhaisissa mielikuvissa ja odotuksissa? Raitis elämä on vain laadukkaampaa. Hyvä me!
Juomattomuus tuntuu aluksi pahalta ja vaikealta. Mutta kun sen antaa jatkua, se muuttuu valtavaksi helpotukseksi siitä, ettei ole enää pakko elää juomisen ehdoilla oman terveytensä kustannuksella, ehkä myös ihmissuhteitaan tärvellen.
Juominen markkinoitiin meille alun perin vapaana, rentona irti päästämisenä - ja kukapa meistä olisi halunnut niuhottaa. Joten lasilliselle siis.
Oikeasti se kuitenkin vain on lieassa kulkemista, kaulapantaan kytkettynä. Riippuvuus taluttaa ja määrää suunnan.
Oikea vapaus koittaa sitten kun riisuu sen pannan. Ja se on hyvä tunne, paras kaikista.
Tätä toivon itsekin, että nuoret havahtuisivat juomisen järjettömyyteen, ennen, kun istutaan pullon kanssa yksin jossain jemmassa juomassa, kun on vaan pakko juoda.
Minä en nuorempana kuunnellut ketään, en edes itseäni, vaikka olisi pitänyt. Se intuitio, jota olisi pitänyt usein kuunnella, oli ihan tuntematon käsite tai ehkä sitä oli vaan niin arka.
Mä aloitin alkoholin käytön 17-vuotiaana ja 10 vuoden sisään siitä oli kaikki hohto kadonnut. Enkä havahtunut edes siihen, kun konehuoneessa oli hihna alkanut luistaa heti ensimmäisinä ”käyttövuosina” ja tuli näitä ahdistus-paniikki-hepuleita.
Sitä kuitenkin valitsi alkoholin vielä vuosikymmeniksi jos voisin palata aikakoneella moikkaamaan nuorta minääni, niin aika tiukka keskustelu käytäisiin.
Jos olisin terveysministeri, niin pulloissa olisi kuvia puliukoista ja kissankokoiset varoitustekstit.
Tämä päivä oli täynnä säätöä ja kiirettä. Ilokseni huomasin tähän ketjuun tulleen paljon hyviä vastauksia, spekulaatioita ja kerrontaa! Lisää vaan, mukava lueskella!
Tänään edelleen katkeruutta ilmassa, noita juovia alkoholistikavereita kohtaan. Kyllä se vaan niin on että liikaa juovia, mutta omastamielestään äärimmäisen kohtuullisesti piilopulloleikkejä leikkiviä kavereita vituttaa kun olen päättänyt lopettaa juomisen. Toisaalta taas ei alkoholia tai oikeasti kohtuudella juovilta tulee pelkkää kannustusta ja tukea. Siitä ne juopot ja ehkäpä kaveritkin tunnistaa. Toki enhän voi sanoa että juova kaveri ei olisi enää kaverini; hänhän sairastaa myös alkoholismia. Ei se hänen vikansa edes ole että ylenkatsoo lopettajaa, riippuvuussairaus siinäkin puhuu. Ole tässä nyt sitten.
Muuten suht tasainen päivä, jotain juomisenaloittamis mietteitä tässä ollut pitkin päivää, toisaalta myös hetkiä jolloin on ollut varma että minun juomiseni on juotu. Ei hyvä muttei huonokaan päivä.
Miksi moinen katkeruus? Helpompaa, jos antaa vain muiden olla kuten ovat? Elämässä ei voi pahemmin vaikuttaa muiden ihmisten käyttäytymiseen, mutta onneksi omaa käytöstä, ajatuksia ja tunteitakin voi oppia hallitsemaan.
Jotkut ihmiset voivat kokea muutoksesi uhkana, peilinä omista ongelmistaan. Ja senpä takia odotettavissa voi olla vaikka minkälaisia mielipiteitä muiden ihmisten taholta.
Parasta on vain vahvistaa omaa persoonallisuutta, sitä kuka on? Eipä silloin toisten ihmisten arvostelut raittiista uudesta elämästä iske nahan alle ja tunteisiin.
Mun mielestä on ihaltavaa miten rehellisesti kerrot omista tunteista. Sitä voi sitten tuntemisen jälkeen möyhiä sydämen sopukoita ja analysoida mistä se tunne tuli. Siellä on aina jotakin taustalla josta voi yllättyä ja sitäkin sitten ihmetellä. Yleensä itsellä siellä on taustalla kaikkea muuta kuin se tunne, vääristyneitä ajatusketjuja ja päähänpinttymiä. Itselläni lopulta aina pelkoa jostakin.
Se on tosi rasittavaa mutta myös surullista, jos jotakin häiritsee kun ei itse juo. Ja taustallahan on aina se, että tämä toinen itse ei halua tarkastella omaa juomistaan. Ei välttämättä ole vielä siinä pisteessä, ei ehkä koskaan ole.
Tästä tuli mieleen oma kokemukseni aiheesta. Ajattelin edellisellä raittiudella olevani jotenkin valaistunut ja pidin itseäni vähän fiksumpana ja parempana kuin ne jotka edelleen juo eivätkä näe ongelmaansa, jonka MINÄ näin heissä niin selvästi. Lopulta tuo minun valaistumiseni johti siihen, että minusta tuli melko kylmä juovia alkoholisteja kohtaan koska olinhan MINÄ sentään onnistunut lopettamaan juomisen. Huulet heiluen kyllä kerroin välittäväni alkoholisteista mutta samalla pidin itseäni jotenkin maailman fiksuimpana ja voimakkaampana ihmisenä kun olinhan minä nähnyt millainen hermomyrkky alkoholi onkaan. Näin alkoholisteja heissäkin, jotka ei sellaisia edes ole.
Mietin aikoja, kun vielä join. Sen kerran, kun illanvietossa oli mukana joku selvinpäin, oli hän yleensä suhteellisen hiljaa, ei vitsejä, ei naurua, aikaisin kotiin. Eli ei “mukana menossa”, sama kuin ei olisi osallistunut ollenkaan kuin tullut väkisin mukaan. Karrikoitu esimerkki mutta juovan näkökulmasta näin se meni. Sen raittiin näkökulmasta ilta oli kaameaa humalaisten juttujen pakkokuuntelua. Kumpikaan osapuoli ei tainnut olla vastapuolen käytökseen tyytyväinen.
Ote kirjasta: Alkoholismi mitä se on ja miten siitä voi toipua.
"AA:ssa tunnetaan ne vaarat, joihin vihastuminen ja katkeruus voivat alkoholistin johtaa. AA:n piirissä onkin sanontana, alkoholisti ynnä suuttumus johonkin asiaan (tai henkilöön) nähden on yhtä kuin juopunut, ja että tämä pitää paikkansa yhtä varmasti kuin kaksi ynnä kaksi on neljä. On toinenkin tätä samaa asiaa koskeva AA-sanonta: “Elä ja anna toistenkin elää”.
Kirja on vuodelta 1958 ja se voidaan kopioida lähes sanasta sanaan aikaan jossa elämme, niin hyvin on alkoholismin aiheuttamat ongelmat tunnettu jo tuolloin.
Minä allekirjoitan kirjasta kaiken. Tuo vihasta ja katkeruudesta irti päästäminen vapauttaa, siinä missä alkoholista luopuminenkin. Tunnen ihmisiä, jotka ovat olleet pitkään juomatta, mutta tunne-elämä on sekaisin, kuin pirtelö. Näiden henkilöiden seurassa aikaa vietettyään tulee helposti huonolle tuulelle. Heidän sisällään on möykky, joka olisi pitänyt oksentaa ulos vuosikausia sitten.
Se on sellainen juttu, että tälle palstalle löytäneiden tulee hyväksyä asia, etteivät voi käyttää alkoholia lainkaan. Alkoholi on kuin kala tai pähkinät henkilölle joka on niille allerginen. Siihen voi kuolla. Yhtälailla kävelykykynsä menettänyt joutuu asian hyväksymään, että sairaus vei jalat. Vaan eteenpäin mennään silti.
jos voisin palata aikakoneella moikkaamaan nuorta minääni, niin aika tiukka keskustelu käytäisiin.
