Moi Lempeä kettu! Joo, tuollainen vaikeasti tavoitettava, mutta epämääräisesti pelkoa muistuttava tunne on minullekin tuttu vähintään parilta aiemmalta kuivattelupätkältäni. Jo ensimmäisessä selvässä päivässä tuntuu olevan jotain synkkää ja surullista kohtalon tuntua, aavemaista lopullisuutta. Melkoisen outoja viboja se alkoholi aiheuttaa jopa poissaollessaan, eikös?
Biokemialliset syythän ne tuossakin taustalla jylläävät. Ensin alkoholi pakottaa monet synapsit ampumaan välittäjäaineitaan suorastaan sarjatulena ja sitten aivot joutuvatkin taistelemaan omia toimintojaan vastaan. Seurauksena on hurjaksi yltyvä neurokemiallinen myrsky, joka jättää jälkeensä nääntyneet aivot, joiden elpyminen jatkuu pitkään itse alkoholin jo häippäistyä omille teileen. Jotenkin mieleeni muistuu lapsuudesta eräs koulukiusaaja, jolla oli tapana tarttua heiveröisempää alaluokkalaista ranteesta kiinni ja läimiä tätä kasvoihin hänen omalla kädellään hokien “Älä ittees lyö! Älä ittees lyö!” Aiheutettu paha mieli kirveli varmasti vielä kaaaaauan moisen välitunnin jälkeenkin…
Mainituissa fiiliksissä olen joskus yrittänyt kannustaa itseäni toteamalla, että onneksi tämä vaihe korjaantuu sentään ihan vaan odottelemalla. Minun ainut tehtäväni on olla ottamatta lisää myrkkyä: aivot hoitavat loput hommasta kotiin. Tsemppiä!
Mutta en ota nyt.
