Vertaisterapiaketju

Lataamo
421

Itse en usko mihinkään suurempaan, taivaaseen, tai helvettiin, en mihinkään. Siksi varmaankin mulle kuolemat ovat raskaita, ei ole mitään, millä lohduttautua, kuten vaikkapa sitä että voisi odotella jälleennäkemistä. Ajatuksena toki tuollaiset ovat kauniita, mutta kun itseltä puuttuu usko tyystin, niin ei lohduta. Toki sitä koittaa uskotella itselleen, että entä jos sittenkin… No, oli miten oli, tiedän ainakin ystävän olevan nyt rauhassa.

Enää en herää suruun kesken nukahtamisen, mutta aamuisin on silti ihan vitun ankea herätä, kun ensimmäinen ajatus on, että se ihana, välittävä ihminen ei ole enää täällä. :cry: Päivät pohdin tuota, että oliko vahinko vaiko ei, koska yksi viimeisimmistä keskusteluistamme kummittelee mielessä, ystäväni totesi, että elämä tämän sairauden (bipo) kanssa on sitä, että tasapainoilee elämän ja kuoleman välillä, ja kuoleman mahdollisuus tekee elämästä jännittävämpää (viittasi ilmeisesti itsetuhoonsa), ja kun voittaa kuoleman, tulee ylivertainen fiilis, mutta täytyy aina varoa, ettei tipu kuiluun ja kuole oikeasti. Sitten mietimme, että meillä on molemmilla ollut aikamoinen tuuri, että olemme tässä. Monet kerrat olisi voinut henki lähteä. No, nyt se sitten lähti oikeasti ystävältäni. :frowning: En mä kiinnittänyt tuohon keskusteluun silloin mitenkään erityisempää huomiota, koska hän nyt oli filosofinen ihminen, oli kyse sitten elämästä tai kuolemasta, mistä tahansa. Nyt vaan alkaa pohtimaan, että oliko tuossa kenties jotain vihjausta siihen, mitä tuleman pitää.

Voi ei, kurja kuulla aamuaurora, että et saanutkaan sitä apua, jota olisit toivonut! Olisko sulla sitten ollut jokin tietty lääke mielessä? Joihinkin lekureihin ei vihjailut tehoa, vaan täytyy pamauttaa suoraan, mitä haluaa.

422

No niin, olen hieman toipunut pettymyksestäni, niin avaan hieman sanaista arkkuani ja kiukuttelen täällä, niin ei avokki parka saa kaikkea niskaansa… Eli mulla on vahvasti sellainen tunne, että ssri-tyyppinen lääke ei oikein toimi, tai siis ei varmasti toimikaan, kun olo on tällainen. Haluaisin tuota venlafaxinia kokeilla, kun oon ollut niin puhti pois. Nyt tarvitsee varmasti useammalta suunnalta apua ja olen täysin tietoinen, ettei ole mitään taikasauvaa olemassa näihin oloihin. Tarvitsis vain saada tää kovin flegmaattisuus ja ahdistus pois, että vois alkaa toipumaan ja korjaamaan asioita. Olen hieman turhautunut siitä, että oon soittanut valehtelematta 10 paikkaan eikä apua saa mistään. Noi yksityisellä käynnit on niiiiin kallita, kun kuukausitulot on alle tonnin luokkaa, ettei kauheen moneen hutiin oo varaa. Teen tällä hetkellä koulun lisäksi kuitenkin 20-30 tuntia töitä/per viikko, tiedän, etten enempää pysty tienaamaan nyt. Tää kaikki on niin rajusti poikkeavaa, että olen ihan vipittömästi huolissani itsestäni, mietin kuinka syvälle kuiluun vajoan ja mitä tapahtuu, kun menee vaan ämpäri nurin. Monella palstalla törmää ajatukseen, että tää on jotain huomionhakua tai muuta, mutta mä en kyllä saa edes lähimmilleni tästä puhuttua. En ainakaan koe itse, että hakisin mitään säälipisteitä, olisin paljon mieluummin tuolla lenkillä ja iloisesti kavereiden kanssa kahvilla, kuten yleensä :unamused: Ja luulen, että niin te kaikki muutkin, voi kun joku keksis, mikä piru tällasta aiheuttaa.

Olen varmasti googlannut kaikki tämän maan psykiatrit läpi, nyt toivon niin kovasti, että löytyisi joku, jonka kanssa synkkaisi ja saisin asioita vähän auki. Teille jotka pidätte radio-ohjelmista vinkkinä, että Sarasvuon ohjelmat löytyy nyt podcasteina. Myös Perttu Häkkisellä on hyviä ohjelmia joissa aiheena mm. erityisherkkyys ym. Sarasvuolla ja mulla on hyvin erilainen maailmankatsomus, mutta ohjemista löytyy aika hyviä pointteja. Toimii myös nukuttavana iltasatuna. Kauniita ja rentouttuvia unia kaikille, palaan taas pian.

423

Aamuaurora,
Venlafaxin saattaa pahentaa ahdistuneisuusoireita sen SNRI-vaikutuksen takia, koska se kiihdyttää elimistöä eri tavalla kuin SSRI-lääkkeet. Tosin Venlafaxinin pakkausselosteessa kylläkin mainitaan sitä käytettävän ahdistuneisuushäiriöiden hoidossa, mutta oma, ja monen muun kokemus on, että se jopa pahentaa ahdistuneisuutta. Eikö sulla ole tarvittavana bentsoja? Joo, toki niistä saa kehiteltyä itselleen ihan pirunmoisen ongelman, mutta jos ei ole väärinkäyttötaipumusta, niin ehkä saisit niistä avun? En kyllä tiedä, että miten nihkeitä nykyään mahdetaan olla bentsojen kanssa, kun omani sain jo 17-vuotiaana.

Tietysti olisi hyvä, jos saisit myös jotain terapiaa tuohon oloosi, mutta tiedetään - senkin eteen saa tapella. Eivät lääkkeet tosissaan olekaan mikään taikakeino, jolla itsensä saa terveeksi. Eräs lääkärikin aikoinaan mulle sanoi, että eivät lääkkeet toimi tyhjiössä.

En mä ole ainakaan saanut kirjoituksistasi sellaista kuvaa, että olisit vain huomionhakuinen, mutta tiedän kokemuksesta kyllä, että monesti nuorten naisten ongelmat (ymmärsin sinunkin olevan suht nuori) sivuutetaan sillä, että on vaan yliherkkä ja/tai huomionhakuinen.

Mulla on nyt itselläni herkkä hetki meneillään. Tylsyyksissäni eksyin selailemaan vanhoja valokuvia ja meinasin ruveta itkemään, kun katson kahden vuoden takaisia kuvia ja vertaan nykyiseen. Näytin paljon terveemmältä ja eläväisemmältä. Tosin 2013 alkuvuosi ja kesä menikin aika railakkaasti ja hypomaanisesti, sitten 2013 kesäkuun lopulla jouduinkin suljetulle ja katson, että siitä mun alamäkeni alkoi. Nykyään näytän ihan haamulta verrattuna kahden vuoden takaiseen. Kaksi vuotta sitten on näköjään ollut paksumpi pehko, vaikka nykyisellään hiuksillani onkin enemmän pituutta. Nykyään mulla on myös posket ihan lommolla, mutta onhan kiloja tässä lähtenytkin ihan roimasti, kun painan nyt jotain 39 kg kai. Eikä nyt edes aloiteta näistä mun kestomustista silmänalusistani, jotka eivät näköjään ole pari vuotta sitten olleet näin mustat. Huonossa kunnossa vaan ole jaksanut huolehtia itsestään niin, että jaksaisi syödä terveellisesti. Tiesinhän mä sen, että voin huonosti, mutta en mä tajunnut, että se vaikuttaa ulkonäköön niin paljon.

Tämän taannoin pois menneen ystäväni viimeisimpiä toiveita oli, että saisin jotain apua tähän aliravitsemustilaani. Jostain heräsi pieni taistelutahto, että vittu, en mä tahdo näyttää keskitysleiriltä tulleelta zombilta, vaan tahdon näyttää siltä, miltä näytin ennen todella pahaa masentumista. Haluan koittaa korjata ravitsemustilaani myös ystäväni toiveen takia, se olisi kunnianosoitus hänelle. Sitä paitsi mulla oli ennen kunnon tissitkin näköjään. :laughing: Enkä lainkaan pistäisi pahakseni, jos nekin saisi bonuksena takaisin, vaikkakin nykyisetkin aiheuttavat selkä- ja hartiakipuja, mutta kai kauneuden eteen on kärsittävä. :mrgreen: Muutenkaan en tunne oloani hyväksi nykyisellään, koska tiedän, etten ole missään nimessä ollut ruma ennen, niin tietenkin haluaisin sen ulkomuodon takaisin ilman, että tarvitsisi korjailla ulkonäköään keinotekoisesti.

Joo, olen vetänyt tänään Tramalia, niin sitä tuntee pystyvänsä mihin vaan ja on helppo puhua läpiä päähänsä, kun katselee tätä maailmaa opparipumpulista. Saa nähdä, että jaksanko taistella masentuneisuutta vastaan alkuunkaan sitten, kun olen palannut täältä pumpulista taas karuun todellisuuteen.

424

Huomenta Nnaana ja muut:)
Olen siis nuori ja nuori, tällainen kolmekymppinen :sunglasses: Ihan hyvä ikä, vaikka välillä miettii, mihin kymmenen vuotta on karannut. Hyvä kuulla, että venla voisi kääntää tämän oloni pahemmaksi, osaa paremmin punnita vaihtoehtojakin. Menen taas tällä viikolla eri psykiatrille, toivon niin kovin, että löytäisin jonkun todella auttavan tahon. Mun ongelma on se, etten osaa koskaan sanoa oikeasti, kuinka paska olo mulla on. Nyt ajattelin vaikka kirjoittaa nää tuntemukset ylös ja ladella ne paperilta. Mulla sattui nyt sellainen uskomaton tuuri, että sain lyricasta apua olooni. Lyrica kirjoitettiin minulle siis ison leikkauksen jälkeen kipuun, mutta sillä häipyivät myös ahdistus ja paniikkikohtaus. Määrä on todella pieni, mutta olen saanut sellaista puhtia ja reippautta, en edes muistanut, että voisi olla näin hyvä olo normaalisti. Tältä kai kuuluisikin tuntea ja nyt haluan taistella, että saan itseni keinoilla millä hyvänsä kuntoon. En hirmusti ymmärrä kemiasta, niin en käsitä, mikä muuttaa näin radikaalisti oloani heti tunti lääkkeen oton jälkeen. Kohdallani bentsot eivät oikein toimi. Tai siis osa niistä on toiminut vähän liiankin kivasti. Mitään sellaista kohtauslääkettä ei ole oikeastaan ollut, joskus otin pamin ystävän hautajaisiin, että sain pidettyä puheen. Niissä pameissa ym. on ehkä sellainen juttu, että olen hyvin toiminnallinen ja aktiivinen ja koen, että pumpulissa ollessani esim. liikunta jää pois ja se taas tekee mun päälle toooosi pahaa. Sit noi tollaset nukahtamislääkket ja muut… Noh, sanotaanko et oon aika monta vuotta niillä hoitanut oloani ja ahdistustani iltaisin ja nyt alan ymmärtää, kuinka päin helvettiä olenkaan toiminut, kun en ole hakenut oikeaa apua.

Tää tällainen kotikemistiys mua harmittaa itseni ja monen muun puolesta. Tottakai ihmiset reagoi erilailla ja vain itse tietää, mikä sopii ja mikä ei, mutta tuntuu, että aika moni on oman onnensa nojassa ilman pidempää hoitosuhdetta ja niin sen ei kuuluisi olla. Kun on kipeä, tarvitsee apua. Ja pään sairaudet ei vaan parane kuten vaikka revähdys, eli yksi käynti ei riitä. Olen todella huolissani, mihin joudumme, kun ihmiset selvästi voivat pahoin ja yrittävät viimeisillä voimillaan etsiä apua.

Nnaana, painan 25 kiloa enemmän ku sä :smiley: Pidin itseäni joskus toosi lihavana ja muuta, mut nyt kun katon itseäni nuorempana ni oon ollut ihan nätti ja suloinen, voi kun olisin tajunnut sen silloin. Miksei sitä ymmärrä arvostaa itseään? Kuulostat kyllä niin pieneltä, että ymmärrän toiveesi saada vähän painoa. Noilla kaikilla pirtelöillä ja protskupatukoilla ym tällasia oon nähnyt alipainoa duunissa hoidettavan. Tiedät varmasti kaikki nää jutut, mut se fiksu syöminen voisi ihan todella parantaa sun elämänlaatua jopa ratkaisevalla tavalla. En ole viherpiiperö, mutta alan ymmärtää, kuinka rajusti toi munkin paska ruokavalio kaikkeen vaikuttaa. Tänään taas aloitin uuden elämän, yritän saada paaljon vitamiineja ja hyviä rasvoja, katotaan miten käy… Avokado-smoothie epäilyttää jo etukäteen. Aurinkoista ja herkkupitoista maanantaita sulle ja kaikille muillekin:)

425

Miten täällä menee?

Mulla on nyt sekamuotoista oirehdintaa, tai sitten masennus on taas ottamassa vallan. Eilinen päivä oli melkoista sahaamista ihan lyhyen ajan, tuntien, sisään. Hammaslääkäristä tullessa pillitin bussipysäkilläkin vielä sitä, kun sain tietää, ettei kuvissani ole mitään epänormaalia, vaikka sehän on positiivista, mutta turhautti niin kovasti, ettei syytä särylle löytynyt vieläkään. Sitä kelasi vaan, että onko vaan niin vitun hullu, että joka paikkaa kolottaakin ilman mitään oikeaa fyysisistä vaivaa.

Lisäksi mua pisti vituttamaan, että huomasin jälleen kerran kuinka se ulkonäkö vaikuttaa siihen, että otetaanko tosissaan vai ei, tai miten tosissaan otetaan. Mulla oli eilen hiukset pannalla, niin heti oli Kantaan ilmaantunut teksti “puhelias, laittautunut ja rentoutunut.” Yksikään noista ei pidä paikkaansa, paitsi ehkä puhelias saatoin olla, kun kerrankin oli asiaa polilla. Rentoutuneesta olin kaukana, kun sanoitin siinä sitä ahdistustani melkoisen kiivaasti ja laittautunut - pah, mulla oli hiukset sillä pannalla siksi, että nämä alkavat olla sen verran pitkät, että häiritsevät ja ne olivat muutenkin likaiset, niin halusin peittää sitä. :unamused:

Muutenkin mua ärsyttää, että sielläkin toitotettiin sitä “kun olet niin vahva, kyllä sä jaksat”-paskaa. Mä olen kyllä joutunut kestämään ja jaksamaan ja huolehtimaan muista, mutta eilen teki mieli itkeä, että entäs jos mä en enää jaksakaan olla siinä vahvan pärjääjän roolissa. Tuli noista yltiöpositiivisista jutuista sellainen olo, että mua ei huomata lainkaan tai, että kukaan ei tajua kysyä koskaan multa, että miten mä voin, vaan mulle annetaan herkästi asioita huolehdittavaksi ja oletetaan, että pärjään, koska olen aina ennenkin pärjännyt ja huolehtinut. Mahtaakohan vaan kellään olla aavistustakaan, että nimenomaan olen aikoinani sairastunut siihen “vahvuuteeni.” :unamused: Onhan vikaa mussakin, kun eilen pakotin itseni puremaan vaan hammasta ja käymään kaupassa sukulaiselleni, vaikka olinkin niin väsynyt, etä olisin voinut siinä kauppareissullakin itkeä pillittää.

Nyt painaa päälle huoli mt-ongelmaisen sukulaiseni asioista, toki kukaan ei aikuisesta ihmisestä voi velvoittaa huolehtimaan, mutta huolehdin, koska hän on mulle tärkeä ja ei kai omaa huoltansa muutenkaan voi poistaa noin vain. Toivon vaan, että hän ottaisi jostain apua vastaan, mutta kun ei hän halua hoitoon. Terapia sillä on, mutta eihän se sielläkään ole 24/7 ja pakkohoitokriteerit tuskin täyttyvät aikuisella ihmisellä, joka ei ole avoimen psykoottinen, vaikka viiltelisikin itseään reippaastikin. Ehkäpä tässä painavat pers.häiriöiselle ominaiset hylkäämisen pelotkin sen huolen lisäksi, kun pelkään aina herätessäni, että en näekään häntä enää, enkä kestä ajatusta, joten toki ahdistus vaan kasvaa.

426

,

427

Jep, joskus täytyy ajatella itseäänkin, mutta siis mä itse halusin alunperin käydä kaupassa, ostaa siis jotain hyvää ilahduttaakseni, kun muutenkin mun piti käydä ihan oman itsenikin takia ja asutaan aika lähekkäin tuon sukulaisen kanssa. Siinä vaan ehkä tuli jonkin verran ikäviä muistoja mieleen, kun on lapsena joutunut toimittamaan tuollaisia asioita tahtomattaankin. Siis kai tällainen sairaustapaus tuo mieleen aikaisemmat sairastelut ja sen huolehtimisen niistä silloin ja tuntui epäreilulta olla taas sellaisessa tilanteessa, että pelkää toisen hengen puolesta. Tänään taas olin jo paniikissa, kun huomasin, että sille ei mene viestit perille, eli tein jo mielessäni olettamuksia, että se on taas sulkenut puhelimensa, koska on tehnyt jotain itsetuhoista. Huoh. :frowning: Oikeasti se ei siis ollut tehnyt tänään mitään, vaan oli ihan vaan nukkumassa. Sitten kyllä kans tulee kelattua sitä, että itsekin on aiheuttanut ja todennäköisesti edelleen aiheuttaa ihan samanlaista huolta kanssaeläjissään, niin alkoi masentaa vaan ihan hemmetin paljon.

Kiitos voimatoivotuksista, kyllä tää toivottavasti alkaa helpottamaan. <3 Sain ainakin puhuttua tuon sukulaiseni nostamaan Seroquel ( :open_mouth: ) annostaan takaisin siihen, mitä se on ollut joskus. Muuten en olisi todellakaan ylipuhunut ketään sen paskalääkkeen käyttöön, mutta mun mielestä sen pahempi oireilu alkoi, kun se tiputti lääkeannostaan ja itsekin hän on todennut sen lääkkeen itseään auttaneen. Kun ei tässä tosiaan voi oikein tehdä hirveästi mitään muutakaan, jos ei osastohoitoa halua. Lyhyen tarkkailujakson se kyllä oli samaan aikaan kuin minäkin nyt alle kuukausi sitten. Hullu suku joo. :laughing: Mutta nyt kun siellä on taannoin todettu, että ei ole psykoosisairaudesta johtuvaa oireilua, niin ei sitä helpolla sinne vähään aikaan suljeta uudelleen.

Voimia kovasti sullekin masennuksesi kanssa! Tuo on kyllä totta, että jossain vaiheessa vaan alkaa kyllästyä tiettyjen asioiden vatvomiseen. Mulla itselläni se kyllästyminen ainakin liittyy siihen, kun on huomannut, ettei se puhuminenkaan täysin paranna, niin turhautuu ja on vaan hiljaa. Mutta totta tuokin, että sitten ne purkautuvat jossain vaiheessa jälleen ulos.

428

Tsemppiä Lucrezialle ja Nnaanalle, ja hieno homma, Nnaana, jos benzottomuus sujuu niinkin kivuttomasti, kuin olet antanut tuolla toisaalla ymmärtää :slight_smile: . Eipä niitä turhaan huoli popsiakaan.

Täällä on jälleen ihan toisenlaiset fiilikset, eli kovasti nousujohteessa mennään. Pirit ihan oman pään puolesta :laughing: . No, ei aivan, mutta ei kyllä paljoa puutu. Mieliala, jaksaminen ja aikaansaapuus ovat sen verran hyvässä mallissa, etten liioin valita, etenkin, kun keskittymiskykykin on jotakuinkin kohdillaan, eikä mitään kovin herkkää ärtyisyyttä ole ilmennyt, mutta lähinnä tässä huolettaa taas tuon fysiikan kestäminen :confused: . Nukun keskimäärin 4 h yöunia, jotka tuntuvat tyystin riittäviltä ja niiden jälkeen olen pirteä, kuin peipponen. Toki unenlaatu on oleellisempaa, kuin sen määrä, mutta onhan 4 h/vrk pidemmässä juoksussa auttamatta liian vähän. Lisäksi syöminen meinaa yksinkertaisesti unohtua, kun olisi niin paljon muutakin tekemistä ja energiaa tuntuu riittävän ilman ravintoakin :open_mouth: . Tietty mulla on sitä syömisproblematiikkaa ihan riittämiin tässäkin tilassa, mutta ei syöminen nyt niin järjettömiä ahdistuksia aiheuta, ettenkö niiden vuoksi voisi syödä. Tosin, onhan tässä sekin, että nyt mun ei tarvitse ahdistua syömisestä/syömättömyydestä, kun tämä muu olotilani painaa ko. asian hieman taustalle. Kyllä mä huomaan huonon syömiseni mm. siitä, että joka kerta, kun nousen ylös, mua alkaa huimata, väliin pahastikin, kun mä en yksinkertaisesti jaksa ottaa jokaikista perseeni nostamista riittävän rauhallisesti, jotta veri ehtisi nousta kunnolla ylös asti :unamused: . No, tasaantuuhan se huimaus nopeasti ja sitten, kun on pystyssä ja tuohussa, niin eipä sitä heikotusta juuri huomaa. Kofeiini ja nikotiini myös auttavat siihen, etteivät verenpaineet ihan liian alas pääse romahtamaan :mrgreen: .

Jokin tolkku mulla sentään on vielä päässä, eli yritän kyllä levätä säännöllisesti, vaikkei nukuttaisikaan ja syödä vaikka väkisin jotakin, mutta toisaalta, nyt olisi niin paljon asioita toimitettavana, että aikamoiseksi säntäilyksi tämä menee. Kyseessä eivät ole välttämättä edes tyystin pakolliset asiat, mutta ajattelen, että nyt on parempi hoitaa vähemmän kiireellisetkin jutut pois häiritsemästä, kun virtaa kerran riittää.

429

^Sullahan sitä hypomaniaa tuntuu pukkaavan. :smiley: Ei siinä, positiivista niin kauan kuin ei sössi asioitaan ja kuten taisit itsekin tuossa jossain todeta, niin ainakin kämppä kiiltää. Olen hieman huolissani, että missä mun siivousintoni luuraa, kohta täällä alkaa olla paskaista ja sitten mua ahdistaa entistä enemmän, kun tiedostan paskaisuuden, mutten jaksa tehdä sille mitään. :unamused:

Juu, eihän se fyysinen puoli kestäkään pitemmän päälle tuollaisia unia. Sulla ja mulla nyt vielä varmaan tavanomaista vähemmän, kun ei ole niitä tarvittavia ravinteitakaan. Suht vittumaista tosin, koska useasti mäkin voisin olla seitsemän tunnin unien jälkeen mieleltäni melko pirteä, mutta fyysinen puoli pistää vastaan. Siis saan sydämentykytyksiä ja päätä särkee ja mitä vielä, silmät tuntuvat painavan sata kiloa. Saatko sä levättyä päivisin, vaikket nukkuisikaan? Mulla meinaa olla nimittäin aika mahdoton tehtävä, eli olen usein valvomisen jälkeen niin ylikierroksilla, etten saa rauhoituttua päivisin lepäämään ja jos koitan, niin turhaudun vaan ja olen uudestaan taas ihan ylikierroksilla siitä turhautuneisuudesta ja hermostuneisuudesta.

Tuo bentsottomuus on joo mennyt melko kivuttomasti, en osaa nimetä mitään muuta merkittävää kuin sen, että olin viime viikolla todella väsynyt, siis fyysisestikin, vaikka olisinkin nukkunut ja syönyt ihan normaalisti. Otin mä viime yönä Stilnoctia, koska olin eilen melkoisen ahdistunut, että ei siinä sängyssä pyörimisessä olisi ollut mitään järkeä ja ellen olisi mennyt nukkumaan, niin se olisi todennäköisesti johtanut johonkin suht katastrofaaliseen, mutten nyt suoranaisesti laskekaan unilääkkeitä tuohon taukooni mukaan, tai siis ainakaan mitään Z-lääkkeitä. Olin huomaavinani, että kyllä se Stilnoct nyt kilahti hattuun paremmin, kun en ole ottanut Diapamia ja nukuin siis ihan sillä määrätyllä 10 mg tabulla.

430

^ Mulla lienee nyt tuo hypomania vähän pidempiaikaisempikin olotila, ts. jatkuisi varmaan vaikka vuositolkulla, jollen välillä ryyppäisi itseäni alamaihin :mrgreen: . Onhan mulla ollut vuosikausia kestäviä masennusjaksojakin ja kuten olen aiemmin sanonut, tämä mun tautini tuntuu iän myötä kääntyneen enemmän vauhdin puolelle. Hehheh, ryyppääminen ja sen jälkiolot ovat mulle hyväksi, koska sillä saan tähän hommaan vähän tasapainoa, eli nukuttua, levättyä ja syötyä kunnolla Diapam-kyllästyksessäni :mrgreen: . Muutenhan mä hosuisin itseni hengiltä. No joo, ehkä tuon tilanteen rauhoittamiseksi olisi olemassa hieman terveellisempiäkin konsteja, kuin tinata viinaa nukkumatta ja syömättä pari-kolme vrk., mutta tasarit ym. lääkkeet eivät kiinnosta.

Päikkäreitä en yleensä saa nukuttua, jos mulla on vähänkin kierroksia päällä, vaikka väsyttäisikin. Mäkin ahdistun siitä, jos yritän mennä “kesken kaiken” nukkumaan ja sitten en saakaan unta. Joskus tosin nukun ns. yöuneni parissa jaksossa ja se sopii ihan hyvin mulle, mutta silloin en yleensä ole kovinkaan vauhdikkaalla päällä. Pyrin kyllä lepäämään päivisin aika ajoin niin, että asetun vaikkapa sohvalle makaamaan ja lukemaan jotakin kevyttä, mikä ei liikoja keskittymistä vaadi. Eipä tuo juuri päätä lepuuta, mutta saa siinä sentään kroppa hengähtää hieman siltä kaikelta säntäilyltäni. Viime yönä olen nukkunut varmaankin 5 h, mikä on tässä tilassa jo todella paljon ja olo onkin hyvin levännyt :slight_smile: . Sehän tässä onkin, kun sitä unta ei tunne tarvitsevansa kovinkaan paljoa, kunhan nyt jossakin välissä saa silmänsä ummistettua. Jos mä muuten, siis ilman hypomaniaa, kärsin unettomuudesta/vähäunisuudesta, niin mä todella kärsin siitä. Nyt liian vähäinen nukkuminen ei juurikaan haittaa elämääni, vaikka toki tiedän sen olevan rasite, paitsi fysiikalleni, lopulta myös pääkopalleni. En osaa sanoa mitään varmaa unenlaadustani, mutta se tuntuisi olevan hyvää, koska pärjään niin vähällä määrällä mainiosti, tai sitten tämä on vain sekopääni aikaansaannosta, eikä lopulta taaskaan johda mihinkään hyvään :confused: .

431

Täällä sitten taas jatkuu tämä sekava olo, mä veikkaan, että tyypin II - nopeana bipona tulenkin aina pysymään, vaikkakin masennuspainotteisena. No, on kai sekamuotoisessakin jaksossa jotain hyvää, koska olen sentään siivonnut nyt kämpän lattiasta kattoon, vaikka se veikin parisen päivää. Välillä iskee hillitön innostus tehdä jotain, jonka nyt olen purkanut siivoamiseen. Välillä olen taas ollut ihan alamaissa, niin että siivoaminenkin on stopannut.

Muutoin kuin tuotteliaisuuden kannalta tämä on ehkä inhottavampaa kuin pelkkä masennus yksinään, koska tämä tuntuu vievän voimia fyysisesti ja psyykkisesti paljon enemmän. Mun unenlaatuni on ainakin ihan järkyttävän huonoa, koska en ole virkeä 00-8.00 unilla, eli sellaisella normaalin ihmisen yöunen määrällä. Tuli todettua eilen, kun kävin psyk. polilla ja olin sitten aivan poikki. Lisäksi mun uniongelmani tuntuvat nyt pahenevan, mutta niinhän ne aina, kun valon määrä lisääntyy. :unamused: Viime yönä tuli pohdittua kaikkea paskaa ja jopa itsari käväisi mielessä, niin en nukahtanut sitten millään ennen aamuyötä.

Lisäksi nyt todella mietityttää tuo sukulaiseni, välissä silläkin on ollut nyt tällä viikolla helpompaa, mutta nyt häneltä tulee sellaista tekstiä, että taas huolestuttaa. :cry: En keksi ollenkaan, että mitä pitäisi tehdä, muuta kuin katkaista akuutein vaihe lääkkeillä ja lääkärissä hän kävikin, mutta on nyt sitä mieltä, että lääkkeensä ovat myrkyllisiä. Ongelmahan tässä on, että ei hän ole avoimen psykoottinen, eli ei se varmaan 100% tosissaan usko tuohon, eli kyllä ne lääkkeet varmaan menisivät osastolla alas ja sitten se taas pääsisisi sieltä pois, eli tuskin saan häntä osastohoitoonkaan, sillä luultavasti hän haastattelussa kieltäisi ajattelevansa tuolla tavalla… Pirun hankalia nämä tällaiset tilanteet, kun toinen voi selkeästi huonosti, mutta ei ole ihan täysin umpisekaisinkaan, vaikkakin se on ihan selviö, että jos jotain apua ei hänen tilanteeseensa nyt saada, niin ei olisi ihme, vaikka psykoosi pamahtaisikin päälle. :confused:

432

,

433

Joo, niin mä meinasinkin, että jos noi jutut jatkuvat noin mahdottomina, niin pyydän arviota terveyskeskuksesta. Meinasin siis, että vaikka mä kertoisinkin noista myrkkyjutuista lääkärille, niin tod.näk sukulaiseni kieltäisi niin ajattelevansa, jos siltä kysyttäisiin asiasta. Eli ei hän varmaan aivan tosissaan elä siinä uskossa, että ne lääkkeensä ovat myrkyllisiä. Jotenkin niin hän esitti asiansa, että häntä epäilyttää, että ne olisivat myrkyllisiä/myrkytettyjä, mutta sen puhelun jälkeen tulin sellaiseen käsitykseen, että hän kuitenkin ne lääkkeensä otti ja uskoi mua, kun perustelin hälle, että miksi niitä ei olisi voitu myrkyttää. Ihan järkeviä hänen muut puheensa olivat ja tiedosti, että ei se myrkytysepäilynsä ole järkevä. Eli taitaa olla siinä ja siinä, että häntä ei hoitoon saa, kun ei itse sinne halua. Tosissaan, kun hän oli aivan taannoin tarkkailujakson osastolla ja näin ne perusteet vapauttavalle päätökselle, niin niissä oli perusteena juurikin, että “potilas on asiallinen ja rauhallinen, eikä osoittanut tarkkailujakson aikana enää merkkejä mahdollisesta psykoottistasoisesta sairaudesta.” Diagnoosina hällä on myös bipo, vaikkakin teininä oli skitsofreniaepäily. Toisaalta sopiihan nuo myrkytysharhat biponkin psykoottiseen masennusjaksoon.

Niinhän se on, että tositilanteessa on ihan vitun vaikea saattaa ihmistä hoitoon, juurikin noiden kaikkien lakikiemuroiden takia. :confused: Ja onhan sen joutunut omallakin kohdalla huomaamaan, että hoitoa saadakseen saa olla sellaisessa tilassa kuin mä olin viime kesänä, eli ihan avoimen sekaisin niin, että laulaa lääkäreillekin ne kaikki hullut ajatuksensa, koska ei vaan enää itse nää niissä mitään hullua. Multahan on mennyt muistikin kahden edellisen kesän romahtamisesta.

Tuo on juurikin ihan uskomatonta, että vakavastikin sairasta ihmistä saa roudata moneen kertaan osastolle ennen kuin uskovat. Ja mitä nyt muistelen, niin sullahan taisi olla läheiselläsi ihan kunnon psykoosi päällä, eikä enää mitään pientä todellisuudentajun horjumista. Ei tässä oikein voi muuta kuin toivoa, että psyykkisesti sairaat ihmiset vielä joskus laitettaisiin tärkeysjärjestyksessä ihan yhtä tärkeiksi kuin fyysisestikin sairaat, niin loppuisi se, että hoitonsa eteen tarvitsee tapella. Ei kaiketi kukaan joudu tappelemaan senkään eteen, että saisi vaikka jalkansa kipsiin.

434

,

435

…

436

^ Äh, olin tulossa kirjoittamaan sulle, mutta nyt en tarkkaan enää muista viestisi sisältöä. Kuitenkin voimatoivotukset, sillä terveyden pohtiminen on aina raskasta, koski se sitten itseään tai läheistä. Jotenkin tuntuu, että asiat tuppaavat valitettavasti kasaantumaan juuri silloin, kun niitä ikäviä asioita olisi muutenkin tarpeeksi pohdittavanaan.

Halusin vain kirjoittaa, että tiedät, että joku täällä lukee ja välittää. <3

437

,

438

Laita mulle vaikka spostia, jos siltä tuntuu. Ovathan nuo vaikeita asioita käsiteltäviksi yksinään, ja jos sulla on sellainen olo, että meili on helpompi keino purkaa itseään. Jos siis ylipäänsä koet tarvetta sille. Mielellään mä kuuntelen, mitä ihmisillä on sydämellään.

Toivon kuitenkin, että ei olisi mikään kuolemanvakava juttu kyseessä. Nimittäin ymmärrän hyvin tuon pelon toisen menettämisestä, nyt etenkin kun on myös mulla ollut lähiaikoina läheisellä ongelmia ja ihan muutenkin kun on tullut niin monta kertaa menetettyä joku tai tullut hylätyksi. Se on vitun vaikea kuvitella elämää ilman jotakuta tärkeää, siksihän mäkin sitä itsaria joskus yritin, kun se mun entinen kaverini ei hyväksynyt sairauttani. Yksi mun elämäni hirveimpiä hetkiä ehdottomasti. :frowning:

Mitä muille täällä mahtaa kuulua? Vai lomailevatko kaikki jo jossain?

Mä löysin vanhoja nettipäiväkirjoja, kun ne oli joskus in. Joo, ei ollut maailman paras idea todellakaan lukea niitä juttuja sieltä. Muistui mieleen, kuinka vitun hirveää mulla oli silloin. Esimerkiksi olin jo ihan tyystin unohtanut, että yläasteella meidän luokan kiusaajat latasivat musta nettiin jonkun videon, jossa löivät mua tunnilla kirjalla päähän. Siis olin kirjoittanut siitä keissistä, video poistettiin ihan poliisin käskystä. Olin jo ihan unohtanut koko asian ja hyvä niin. Muutenkin tuntuu, että se kaltoinkohtelu on koulussa ollut niin rankkaa, että olen monen jutun haudannut jonnekin mielen perukoille, en mä ollenkaan muistanut, että olen ollut niin yksinäinen kuin, mitä olen kirjoittanut. Tuli kyllä sellainen olo, että mitä niin pahaa muka pikkutyttö on voinut tehdä, että on saanut moista paskaa niskaansa. En mä koskaan ole syrjinyt ketään ja olen tietääkseni ystävällinenkin. Ehkä mua oli sitten herkkänä ihmisenä helppo pompottaa ja kiusata.

Tai ehkä mullakin on tuo efekti, josta Lucrezia, mainitsit, että sulkee ikävät asiat mielestään, vaikka ne olisivat nykyhetkeä. En mä muista esimerkiksi, että olisin kovin montaa kertaa pelännyt kouluun menemistä. No, kerran muistan, että itkin ihan hirveästi, kun meidän luokan tytöt päättivät pitää mulle mykkäkoulua ja lähtivät karkuun aina, kun tulin läheelle.

Muutenkin muistui mieleen kaikkea paskaa just teini-iästä. Että on kokenut väkivaltaa kirjaimellisesti sen jokaisessa muodossa.

439

^/^^ Voi Nnaana, mulle tuli ihan sairaan paha mieli, kun luin tuosta koulukiusaamisjutustasi :cry: . Itsehän olin koko helevetin kouluaikani kiusattu, väliin todella rankasti, väliin onneksi vähemmän rankasti. Onneksi mun aikoinani ei ollut tämä hemmetin netti niin suuressa huudossa kaikkien tavisten kesken, kuin nykyisin ja sun kouluaikoinasi, että olisi ollut muotia ladata kaikki törky sinne. Ainahan kiusaaminen on ihan vitun hirveää, perseestä ja jättää todella pahojakin traumoja uhriinsa, mutta tuo nykyajan nettipelleily kasvattaa homman potenssiin X IMO, koska siinä kiusaamisesta tehdään täysin julkista “hupia” koko maailmalle :imp: .

Kyllä mullakin aika, jos ei nyt sentään näissä asioissa kultaa :mrgreen: , niin ainakin haalentaa kovasti niitä muistoja, ja hyvä niin, koska hulluksihan tässä tulisi(hehheh :mrgreen: ), jos niitä kaiken aikaa kelailisi. Olen mä noista traumoistani puhunut paljon mm. terapiassa ja kyllä se on hurjasti auttanutkin, vaikka sillä hetkellä, kun niitä kaivelee, tuntuu todella raskaalta. Onneksi on se hyvä terapeutti, joka osaa antaa keinoja käsitellä vaikeita asioita :slight_smile: . Sitten tulee väliin harrastettua myös Winstonin omaa terapiaa, eli juon itseni niin helvetinmoiseen känniin, että siinä tilassa kestän miettiä vanhoja traumojani, ja sitten itken ja huudan räkä valuen elämäni kurjuutta :mrgreen: .

Lucrezia: Huoh. Miten me saisimme auringon paistamaan sinne sun risukasaasi :neutral_face: :confused: ? Tämä ei ole mitään yritähän piristyä masennuksestasi -paskaa. Tuo on oikeasti aivan hirveä tilanne, kun rakas ihminen sairastaa jotakin mahdollisesti vakavaakin ja sitten joutuu vielä olemaan epätietoisuudessa asian suhteen :frowning: . Sulle tuntuu tosissaan kasaantuvan noita vastoinkäymisiä. En minä osaa lohduttaa muuten, kuin toivottaa voimia ja eritoten toivoa, että asiat lähtisivät menemään parempaan päin <3.

440

,