No voihan perkule sentään, Nnaana. Mulla on kans aikamoista myllerrystä tämä olo. Pää tekee tepposia, hetkittäin ahdistaa aivan helvetisti ja miettii, etä näinköhän tää kaikki vaan selkiytyy ja on tän arvosta. Mutta uskotaan, että on. Toivottavasti sullakin tnään parempi päivä, tsemppiä ja voisia sulle toivon.
Ai Primperan auttaa opparipahoinvointiin? Mä meinasin, että oisin ottanut sitä, mutta sitten ajattelin, että pää saattaisi mennä kahta kauheammin sekaisin. Mä siis olen kituutellut tän viikon Tramalin voimin. Oli kyllä aika vitun epätodellisen tuntuinen olo jo, kun kävi ulkona.
Lamictalia olen koittanut jaksaa nostaa, edellispäivänä jäi välistä, mutta se ei kaiketi haittaa. Luulen rankimman vaiheen olevan ohi, eli tuskin enää tarvitsee pelätä ihottumaa tai pahoinvointia. Ne sai osastolla hoitumaan. Tosin se aiheuttaa pahaakin heitehuimausta ja koordinaatiokyvyn puutetta sitten, kun en syö. Tosin ihmekös, kun syömättömyys jo yksinään aiheuttaa sitä. Huomasin juuri, etten mä olekaan maanantain jälkeen syönyt juuri mitään. Ei vaan ole nälkä, eikä ruokahalua. Pitäis pakottaa itsensä kaiketi syömään, kun paino oli taas jo vaarallisen alhaalla, muutoin mä löydän itseni jostain tiputuksesta.
Mulla on aika vaarallinen olo. 
Samaan aikaan toivoo voivansa tappaa itsensä, mutta samalla pelkää sitä niin vitusti, se parasetamolikeikka oli sellainen opetus mulle, etten halua kuolla niin, että olisi mahdollisuus palata tajuihinsa ja ehtiä katua. Ei siinä mielessä tarvitse huolestua mun fiilareista, koska aion tosiaan mennä sinne mt-päivystykseen, jos voin näin pahoin viikonloppunakin. Sitä vaan pohtii, että kuinka vitun kauan ihminen jaksaa sitä touhua ennen kuin tyyliin hirttää itsensä.
Laukaisisipa aurinko mullekin hypomanian, olisi nimittäin kiva joskus viettää kesänsä niin, että MUISTAA siitä jotain ja voisi tehdä normaalien ihmisten asioita. Niin kuin vaikka ihan istuksia tuolla auringossa, no ei kai juuri nyt mikään mua estäkään, mutta meinaan, että kesät 2013 ja 2014 olen viettänyt pakkohoidossa. 
Enkä kumpaisestakaan oikein edes muista mitään johtuen psykoottisesta masennustilasta.
^ Hyvinhän se Primperan pahoinvointiin auttaa, ainakin minulla. Tarkoitin tuossa ylempänä siis reflapahoinvointia, en sitä varsinaista opparipahoinvointia, jota mulla ei oikeastaan koskaan ole ilmennytkään, paitsi opparipäänsäryn muodossa. Voihan Primperanilla olla aika hurjiakin sivuvaikutuksia, kun pakkausselostetta lukee, enkä sitten tiedä, millaisia yhteisvaikutuksia sillä on kaikenmaailman muiden lääkkeiden, esim. sen Lamictalin kanssa(Nyt en jaksa tarkistaa), mutta itselläni se ei ole koskaan mennyt mitenkään päähän tai aiheuttanut mitään kummempia sivuoireita, en ainakaan ole huomannut. Auttaa hyvin pahoinvointiin/oksettavaan oloon ja siinä se. En mä tosin Primperania koskaan ole tainnut ottaakaan, kuin sen 10 mg kerrallaan, koska se toimii mulla jo loistavasti siihen, mihin tahdonkin. Jos tulee tarvetta buustata annosta, niin sekin iskee vasta useamman tunnin kuluttua ekan napin ottamisesta.
Mulla on tosiaan tämä hypomanioiden lisääntyminen ja kevätauringosta piristyminen alkanut vasta vanhemmalla iällä. Nuorempana olinkin huomattavasti enemmän masennuksiin kallellaan. Kannattaa siis yrittää elää vanhaksi 
. Tsemppailla tässä yritän 
. Toki tämä on vain minun pääni, eikä homma taatusti kaikilla bipoilla kulje tuohon suuntaan, kun käsittääkseni masennuksen paheneminen ja hypomanioiden/manioiden väheneminen iän myötä olisi se tavallisempi ilmiö .
,
Joo, siis meinasin itsekin sitä pahoinvointia, joka tulee Tramalien jälkeen, en niinkään sen käytön aikana, vaikka en mä nyt mun käytölläni varsinaisen reflaiseksi tule.
Uskon, Lucrezia, että vituttaa ja stressaa. Ketä nyt ei stressaisi raha-asiat, jos ne ovat tiukilla. On kyllä ihan uskomatonta tuo, että sun pitäisi olla muka työkykyinen, vaikka samaan aikaan diagnoosina on vakava masennus. Senkin uskon, ja tiedän kokemuksesta, että siinä määrätyssä lääkeannoksessa on vaikea pysyä, kun ahdistaa ja stressaa kovin, mutta jos on oikeasti hätä, niin voihan sitä sallia itselleen kertaluontoisesti enemmän tabuja kuin normaalisti. Joo, toisaalta siitä alkaa helposti kierre, että ottaa aina vaan enemmän.
^^ Huoh, Lucrezia. Sulla eivät vain vastoinkäymiset tunnu hellittävän sitten millään 
. Voimia <3.
Jos lääkäri, siis se oma psykiatrisi, on todennut sut vaikeasti masentuneeksi ja täten työkyvyttömäksi, niin kyllä se ihan pätevä lausunto on, eikä sun todellakaan tarvitse niillä papereilla töihin mennä. Toki rahantulo Kelasta(Vai mistä eläkepuljusta sä nyt rahasi saatkaan) voi ehtyä, jos se paperilääkäri siellä päättää, että sä et ole työkyvytön ja piste, mutta olethan sä aina toimeentulotukeen oikeutettu, jollei rahaa miltään muulta suunnalta tule. Sossuun vain sitten “hullunpaperiesi” kanssa. Vittumaista se tietenkin on joutua ravaamaan luukulta luukulle, etenkin, kun voimat ovat muutenkin vähissä . Toimeentulotuella kyllä elää, vaikkei paljoa juhlikaan ja vaikka vähän juhlisikin .
Nuo Kelan paperilääkärit kyllä jaksavat sapettaa muakin, vaikken henk.koht. ole onneksi joutunut moisten paukapäisten päätösten uhriksi. Sitä vartenhan ne niitä “olet työkykyinen” -päätöksiään tekevät, vaikka joku olisi pää kainalossa, ettei yhteiskunnan tarvitsisi maksaa sille sairaalle ihmiselle eläkettä, mutta kun ei tuo systeemi lopulta mitään säästöä tuota, kun ei se työkyvytön ihminen kykene työhön, jos se todella on työkyvytön. Tuosta luukulta luukulle ja lekurilta lekurille pompottelusta ja iänikuisesta papereiden ja päätösten pyörittelystä seuraa vain sellainen rumba, joka taatusti maksaa yhteiskunnalle enemmän, kuin se, että jollekulle vain suoraan myönnettäisiin se (määräaikainen) eläke. Ja jos se työkyvytön tapaus yrittääkin jotakin duunia painaa, niin eipä se pitkälle kanna ja vähän työstä riippuen moisella vajaakuntoisena työskentelyllä saattaa olla myös hyvin vakaviakin seurauksia .
,
Nnaana: oleksä ennen ilmassu vihaa, aggressiota paljo ulospäin? Vai vahingoittamal itteäs, tai masentumal tai jotai semmost. Kun tunnistin (?) tommosen turhautuneen raivoamisen (?) jostain sun kirjoituksestasi. Mä otin ennen k a i ke n vastaan, ja pahimmat tavat ilmaista vihaa muiden ihmisten suuntaan oli “haista sinä pska!" tai jos mul todella oltiin ilkeitä "haista vttu!”… Ja sit lähdin käveleen… No, niistä ajoista on kauan . Mut nyt mun vihan ja raivon takia, ja lääkärin tulkinnan, että olisin siitä kovasti huolissani, mul määrättiin Risperdal. Lekurilta taisi jäädä pohtimati, voisko mul olla syytä olla vihainen… Ja lisäksi, kuten johki Saunan puolel kirjotin, taisin reagoida “väärin” omaisen kuolemaan, kun tuli viharaivosyytös johonkin en tiä mihin suuntaan, ja räjähtävänä epävakaana persoonana “kohtauksista” tuli ihan kummallisia huutamisia läheisil ja vierail.
Mut ihan pimeetä jos net eivät ymmärrä ihmisen aggressiota sairaalas. Sun syistä en tietenkään tiedä ja voi olla, että vain oletan, että ois jotain samoi ku mul, eihän sen tarvi olla niin… Mut joku fiksu shrinkki aikoinaan sanoi mul jotai sellattis, että “…tuntien sinun menneisyytesi, on joka tapauksessa parempi, että vihdoin ilmaiset aggressiota myös ulospäin”. En siis enää vahingoittanut itseäni suoraan. Sanallisesti musta taisi sitten tulla melkoisen veemäinen psykobitch, mut enpähän vetänyt tolkuttomia yliannostuksia itsetuhotarkoitukses tai ahminut ja oksentanu tai viillellyt itteäin tai polttanut tai lähes repinyt paloja ihosta…huoh. Enkä vahingoittanut fyysisesti ketään, ku must ei vaan helkkari taida olla siihen…sillonkaan kun olisi aihetta . Telkkari meni säpäleiks, mut omapa oli töllötin. Ja huonekalut ja sen sellaiset. En tiä kui paljo isännöitsijäl ja vuokranantajal täst ilmoteltiin, ku häiriövalitusta ny ei kuitenkaan tullut.
Siis noi on mun menneisyyttä, mut pointti siis se, että minusta sairaalas pitäis tajuta, että aggressiivisesti käyttäytyvä ihminen voi olla ylikävelty ihminen, jonka oikeuksia on rikottu hemmetisti. Tietty siel sit taas löytyy jos jonkinsortin leptiä ihmistä rauhottaan ja sit laahustetaan kuola valuen pitkin käytäviä… En tiä. Tän piti olla terapiaketju, en tiä kui paljo tästä tukea oli, mut vertaisuutta ainakin.
Winston: mäki olen syömishäiriöstä teininä ja nuorena ja keski-ikäisenä kärsinyt, erilaisista versioista, sekamuotoinen taitaa tuokin usein olla. Nyt olen reilusti voiton puolel siin asiois, ku mul on lähes aina jollai taval säilynyt liikuntaharrastus, ja joskus tajusin, että ei saatana, emmä jaksa treenaa, jollen mä syö!!! Sä taidat olla aika lail nuorempi ku minä, ku mä olen jo liki 50vee, mut helvetin kauan mul kesti… Must se o/voi olla jonkinmoista sijaistoimintaa, jos ny sana, nimi mitään selventää… Esim. mul opiskeluaikoina, kun olin kovasti ressaantunu ja tavoitteet korkial ja pelko siitä, etten pystyiskään niitä saavuttaan - mihin ei ollut järjellistä perustet, vain pohjattomat itse-epäilykset ja ajatus, että mul ny vaan jostain syystä ei ole o i k e u t t a tavoitella mitään 
- alko tuskallinen ahmimis-oksentamispakokierre… Se oli ihan helvettiä ja olin aivan yksin… Tai sitten piti syödä joiden herraties mistä tulleiden sääntöjen mukaan “oikein” ja treenata…liikaa liian vähäl safkal… No oisko tästä mitään tukea: nämät on ohi!!! Emmä olis ikinä uskonut, mut ehkä musta kuitenkin tuli hintsusti armollisempi ittelleni… En tiä… Viime vuosien aikan ainoastaan sillon, kun vetelin isoja määriä bentsoja, aloin ahmia niin hirveästi, että se ähky olo pisti oksentaan. V ä h i t e l l e n tää on tapahtunut, niinku myös bentsojen (ylläpitoannos perhetilanteen takia on huimat 1,5mg Rivaa/d + 15mg oksatsepaamia, jiihaa…) hallinta tullut vähitellen, erinäisten retkuiluitten jälkeen. Alkoholi jäi aikoinaan kokonaan…sekin vähitellen, ei kertaiskulla. Välit piteni… Halu väheni… Bentsoriippuvuus korvasi…
Lucrezia: syvä masennus on vittumainen tila 
. Kyl se raha jostain järjestyy, toimeentulotuki tai tt-tuki yhdes työmarkkinatuen kansa/ jonkin työttömyyyskorvauksen kaa esim. Mut se o helkkarin raskasta kun on todella kuopas tai jopa k u i l u s s a ja pitäis jaksaa hoitaa jostain ittellensä jokin tulo vaiks täks kuukaudeks… Mä olen pysyväl sairaseläkkeel, eikä tuo mua enää vaivaa juur missään, vaan on antanut juuri sen vakauden, että se perustulo tulee tilil varmasti ku kuppa kuuttomana yönä . Sitä ne ei ilman lainmuutosta saa mult poies. Ja mä en tarvi paljon… On alkanut tavara ja törsääminen todella pänniä… ruokaa tarvin juu, mut jos ei ole rahaa, täs kaupungis sitä saa aina, jostain ruokajakelust…mikä on hyvä, kun ne ei kysy mitään eikä ala mihkään sosiaalipoliittiisiin toimenpiteisiin, joita monikaan ruokailija ei kaipaa… Ei ole tarvinnut aikoihin käydä nois. Pärjään muuten t o d e l l a vähällä…Ja uskon, että monen pitäisikin tulla toimeen huomattavasti pienemmäl, jotta järjetön kulutus vähenis (musta tuliki pienehkö vihreä nainen näis vaaleis, ja vasemmisto menetti, hmph ). Kyl mul o ollu erilaisia vaiheita elämäs ja sairaudes, mut mielestäni olen kulkenut jo hyvin pitkän matkan eteenpäin… vaik se ei ulkoisesti meinaa kummosia. Mutta sisäisesti kyl… Käsittääkseni se on mahdollista kaikille.
,
Pölönen,
Sekä että, olen kohdistanut aggressiota ulospäin, sekä itseeni. Ulospäin lähinnä sanallisesti ja viskelemällä tavaroita. Joskus löin eksääni, mutta se oikeasti ansaitsi sen. Enimmäkseen kyllä kohdistan aggressiot itseeni.
Tuolla sairaalassa kyse taisi lähinnä olla - noh - epävakaasta mielentilasta. Lääkitys ei pelittänyt vielä kunnolla, eli Lamictal ei tasannut mua, mutta Voxra nopeavaikutteisuutensa takia pisti kierroksille ja lisäsi aggressioita, ihan kuin piri. No, sitähän se melkein onkin, paitsi että edes katupiri ei flipauta mua tuolla lailla. Kyllä se Voxra on mulle hyvä lääke sitten, kun Lamictal alkaa pelittää, mutta ilman tasaria katastrofi.
Mutta kyllä olet oikeassa, että mun ylitseni on kävelty, eikä mua olla kunnioitettu. Ihmekös, jos ihminen siitä tulee aggressiiviseksi ja on sitten aina ns. puolustuskannalla. Mutta mulla on myös sen epävakaan diagnoosin lisäksi bipo, niin oletan tietynlaisen aggression kuuluvan siihen ihan senkin taudinkuvaan.
Risperdalia aggressioon? 
Toki en sun aggressioistasi tiedä, mutta kuulostaa hieman radikaalilta lääkkeeltä siihen. Voishan sen hoitaa noilla tasareillakin ja itse ainakin valitsen ne miljoonasti mielummin kuin yhtäkään leptiä.
Mulla menee niin ja näin, kiitos kysymästä Lucrezia. <3 Eilen nukuin melkein koko päivän ja tänään hieman suutahdin ystävälleni, en nyt jaksa avautua tässä koko tarinaa, mutta riidat ja ihan erimielisyydetkin syövät mua todella paljon, niin siitä heräsi itsetuhoimpulsseja. Muutoin olen ollut enemmän tai vähemmän taas jonkun substanssin vaikutuksen alainen. Tenoxeja ja Tramaleita mä olen rouhinut ja oikeasti muisti ei meinaa edes pelata viimepäiviltä, sillä Tenoxhan aiheuttaa sitä. No, se on vähän niin kuin ollut tarkoituskin tässä. Että ei tajua mistään mitään.
Syömään olen pystynyt hieman paremmin, mutta vaikeaa on edelleen… Eilen mä en syönyt kuin kaksi lautasellista puuroa. Tuo sun kokkailusi kuulostaa hyvältä ja tosiaan säästää pitkän pennin, kun sitä safkaa syö sitten useampankin päivänä. Mä tykkäsin ennen laittaa ruokaa, mut yksinään koen sen jotenkin turhaksi. Plus että ei mua nyt edes inspiroi. Toivottavasti mäkin löytäisin sen ilon taas.
,
Jaksaahan se elämä vaan potkia päähän. Juuri tuli tieto erään potilastoverin kuolemasta. Tiedän, että jokaiseen lataamossa tavattuun ihmiseen ei voi jäädä kiinni, mutta hän ei ollut sellainen ihminen, jonka olisin heti ensimmäisenä uskonut tekevän itsemurhaa. Tunsin hänet siitä lähtien, kun itsekin olen lataamossa ravannut. Ihana ihminen, en voi uskoa tätä edes todeksi. Juurihan hän toi mut kotiin lataamosta, kun en itse jaksanut. En ikinä unohda, miten paljon sain kannustusta ja tukea häneltä. Yksi inspiroivimmista ihmisistä ikinä. Lepää rauhassa, pieni. <3
Mä olen panikoinut ja itkenyt tiedon saannista lähtien. En vaan pysty ottamaan nyt ainakaan mitään ammattiapua vastaan, vaikka olenkin niin palasina, että omakin elämänhalu katoaa, ne lähettäisivät vaan osastolle. Enkä halua sinne nyt. Se toisi vaan liikaa ikäviä muistoja mieleen tällä hetkellä.
Lucrezia: Tosi surullista. jos mä oisin nuorena, tai viel pahempaa:lapsena, menettänyt isosiskoni, se ois ollu karmeaa. kyl sekin on puolustanut mua. Kimppuunkäymistä sekään ei voinu estää, mitäs ny pikkupenskat isol äijäl mahtaa…
Kuten sanoit aiemmas kirjotukses, myös vihaa voi tulla… niin on käynyt ja sit taas vellotaan syyllisyydes ja omas pahuudes. Vaikea ihminenhän se äiti oli, mut sit ku se heikkeni ja pieneni ja oli avuttomampi ku minä, sillon ei ollut vihaa eikä katkeruut häntä kohtaan, vaan tunsin hänen pahan olonsa ja tunsin hellyyttä. Siis mun siskohan- terkkuja vaan, voisit sinäkin joskus vastata mun viesteihin- se hoiti mä olin joku mitätöity orja siin systeemis. Mä olen niin vihainen, että mä halkean voi perse. Tekis mieli vaan lähteä kävelemään ja kävellä ja kävellä vaik vanhal kunnon Etelänaval. Toisaalt, onhan vihas voimaa… kun sen nyt vaan käyttäis johki rakentavaan - ja tämä qluu ärsyttävien sanojen listal. Mul o taas halu repiä ja hajottaa… Aluks mä sain sen kanavoitua -ärsyttäviin sanoihin :mrgreen: !- omien tavaroitten kaseeraamiseen ja lahjottamiseen ja lajitteluun ja kierrättämiseen ja roskiin vaan tommost on turha säilyttää, koska en kuitenkaan tule käyttämään sitä ikinä. Elämä on rajallinen, se meni niinq jakeluun. Mut nythän sit pitäis ite elää täysil, just. Mut vittu ku ei jaksaaaa. Ja mitä mä oikeest itte haluan tältä elämältä, en vieläkään tiijä. En ole koskaan haaveillut mistään… Malibu oli kirjottanut Saunaan, että sallikaa itsellenne haave. Se oli viisaasti, oivaltavasti sanottu… 
Mä luulen ett ne rakkaat muistot- onhan niitäkin- tulee myöhemmin, ny kaikki o vaan pirun sekavaa ja tavallaan kuiteskin niin normaalia. Ihmisel o yksi äiti, kuten sanoit ja kuten Sivullseski sanotaan…heh, tämä aasi osaa kyl rakentaa sillan melkein mistä tahansa aiheesta Sivulliseen.
Tosin täl kertaa aihe menee läheltä… “Äiti kuoli tänään. Tai ehkä eilen.Sain vanhainkodista sähkeen:´Äiti kuollut.Hautaus huomenna. Osanottomme.´ Samantekevää. Ehkä se tapahtui eilen.”
Sivullinen - ajankohtaisempi kuin koskaan… 
Nnaana: niinhän se on, että mielenterveyspotskujen lähtö ennen aikojaan on perkeleen yleistä… Hieno sana toi “potilastoveri”, se ilmaisee hyvin sen, mitä mä olen kans aikoinaan laitoskierteessäni kokenut toisia potskuja kohtaan ja heidän kanssaan. Hei tulikin mieleen: sellanen helkkarin hyvä kirja on ku Hullujenhuone, kirjoittanut Karin Fossum. Koeta jaksaa surussa… Äkkilähdöt sattuu tovereihin ja omaisiin ja ystäviin. Ja henkilökuntaan… Lopulliset äkkilähdöt eniten.
Niin. Mua ihmetyttää, että oliko lähtö tarkkaan harkittu vai “vahinko.” No, sitä en saa koskaan tietää, enkä ole lainkaan varma, että haluaisinko edes. Todennäköisesti en. Häneltä jäi lapset kaipaamaan, joiden tiesin olevan hänelle suuri voimavara. Toisaalta pudotus hypomaniasta masennukseen on tuskallinen ja hänellä oli psykoositaipumusta. Silti hän ei ollut ensimmäinen ihminen, jonka ajattelin tekevän itsemurhan.
Syytän suoraan paskaa hoitoa hänen kuolemastaan. Entä jos oltaisiin kuunneltu ja hoidettu kerralla kuntoon? Kenties se olisi ehkäissyt uuden sairausjakson puhkeamisen. Tiedän, että hän ei halunnut kotiutua, kun kotiutui.
Lohduttavaa silti, että halasimme viime tapaamisen päätteeksi, joten viimeinen muistikuva on lämmin päivä ja välittävä halaus. <3
Vittu mä olen valvonut ja itkenyt silmät turvoksiin. Eikä huvittaisi edes syödä. Niin surullinen mä olen. Nuorempana nukuin vaan, jos olin surullinen, mutta nyt en kykene vaikka vetäisin bentsoja. Enkä halua vetää niitäkään nyt, koska kohta olen sitten vielä syvemmällä suossa.
,
Meinasin vain, että olikohan hetken mielijohde, jonka ei ollut tarkoitus johtaa kuolemaan, mutta vahingossa johtikin. Emme koskaan saa tietää, mutta mulle on aina jotenkin tärkeä miettiä ja pohtia asioita. Vaikka eivät ne surua poista tai häntä tuo takaisin. On vaan niin vaikea uskoa. Vielä viikko sitten hän on ollut muiden silmiin täynnä elämää ja nyt poissa. Hän oli osastolla hypomanian takia nyt, siksi on niin vaikea uskoa. Ehkä sitten pudotus sieltä kotiutuessa oli liian kova takaisin masennukseen. Silti jäi niin paljon kysymyksiä ja ihmetystä, juuri lasten tähden, koska hän useasti toi ilmi välittämisensä ja, että lapset ovat hänen voimavaransa. Toisaalta, kun kovin masentaa niin sitähän ajattelee, että kaikkien on parempi olla, kun kuolisi vaan pois. Ehkä hän halusi suojella lapsia sairaudeltaan. En tiedä… Itkettää vieläkin vaan.
Kiitos osanotoista. <3
Hyvä, Lucrezia, jos olosi on kohentunut. Pidän peukkuja, että olosi jatkuisikin parempana. Mulla oli viime kesänä koko käsi ihan musta pieleen menneen tiputuksen takia, kun joku lääkärikandi pisti ohi. Sekin oli aika vitun hehkeän näköistä, niin jouduin käyttämään pitkähihaisia, vaikkeivät nekään suojanneet koko kättä, kun se oli ranteeseen asti ihan musta. Näytti siltä kuin oisin narkannut sen paskaksi.
Osanottoni suruusi minunkin puolestani, Nnaana <3. Tämän hetkisen tilani, ihan itseaiheutetun sellaisen :mrgreen: , tähden, en osaa mitään kummempaa sanoa, mutta eivätpä mun lässytykseni asioita paremmiksi muuttaisikaan . Voimia joka tapauksessa.
Olen pahoillani Nnaana, että olet tuollaisen surun keskellä. Se tuntuu niin lopulliselta, niin täysin käsittämättömältä, kun joku vain katoaa, lakkaa olemasta. Itse uskon korkeampaan voimaan, mutta surun hetkellä en osaa iloita jälleennäkemisestä, koen, että olen uskossani hetkittäin heikko. Joskus elämä uuvuttaa toisen “salaa”, ei tiedä eikä nää kaikkea sitä toisen kantamaa surua. Otan osaa ja toivotan vilpittömästi voimia sinulle.
Lucrezia, halauksia halauksia sinulle. Ja kaikille muillekin. Menen juuri kohta itse sille ammattilaiselle avautumaan kaikesta, yritän kerrankin olla rehellinen ja kertoa, kuinka paskana olen ollut. Kunhan olo hieman kohenee, palaan kirjoittamaan tänne fiksumpia. Voimaa teille!
,
Äh, että mua harmittaa!! Sama kevyt lääke jatkuu, ei mitään apua koko käynnistä. Voisin repiä satasia, ihan yhtä hyödyllistä. Mistä mä löydän jonkun, joka ottaa mut tosissaan?! Äh, odotin niin et olisin saanut jotain apua tähän saatanalliseen ahdistukseen, en tiedä, ehkä vaikutin liian reippaalta. Musta tuntuu, et mut laitetaan lokeroon “herkkä nuori nainen, kyllä se siitä”. No niiin varmaan joo, mutta kun elämä valuu aivan ohi, harmittaa, kun tiedän et apua olis jos vaan löytäisin oikean väylän. Turhauttaa niin!