.
Mahtava idea! Ehkäpä tälle tuleekin käyttöä, kun tosiaan näille raiteille ollaan saunan puolella ajauduttu. :mrgreen:
Mulla on monta viikkoa mennyt jo masennuksessa ja olen jopa itkenytkin suht paljon. Mennyt niin pahaksi, etten pariin päivään tällä viikolla edes jaksanut nousta sängystä, paitsi jos oli ihan pakko. Tuotti sekin tosin kauheita tuskia ja oli pakko ottaa Diapamia, et en ois purskahtanut itkuun.
Pohdin mä tossa kauankin, että oonko ihan oikeasti taas 3 kuukautta kotona olleena muka jo laitoskamaa. Siis tuntuu, että voimat on kertakaikkiaan loppu. En ole jaksanut siivota, enkä syödäkään. Jotain keittoja oon lämmitellyt ja housut taas tippuu päältä tyyliin… Vaikka mun tuumakoko onkin 24. Vaa’alla en oo käynyt, mutta veikkaan et paino on taas alle 40. Mä siis päinvastoin haluaisin olla hieman lihavampi, mielummin vaikka lihaksikkaampi, mutta en oikeasti jaksa tarttua tuumasta toimeen. 
Vaikka satunnaisesti jaksaiskin, niin ei se mitään näkyvää muutosta tuo. Yksinään kotona on kans vaikee alkaa yhtäkkiä syömään hyvin, kun se aterian suunnittelukin tuntuu vievän voimat.
En vaan millään jaksais ja haluais laitoskierrettä, varsinkin kun se lääkäri on niin mulkku. Siellä tulee yleensä kahta kauheampi olo sen ilkeistä sanoista ja kun ei ees rauhottavia saa perkele. Stilkkareita tosin saa joka vitun yö siltä, mut veikkaan et se pelle ei tajua, et ne on bentsoja. 
Ajattelin nyt sit kituutella niin kauan, et viekööt pakolla sit kun katsovat parhaaksi.
Tosin mua nyt vituttaa tuo mun psyk.polin hoitokontakti. Mulla on sellanen olo, et niille vois vaikka julistaa hirttäytyvänsä heti kotona, eikä niitä kiinnostais. Saa nähdä, jaksanko edes mennä juttelemaan sinne huomenna.
Tulee sitä tosiaan kelattua, että eikö mun tautia muka millään saa kuriin. Tää liikkuu aina tällasissa kolmen-neljän kuukauden sykleissä. Pahimmat masennukset, jolloin yleensä oon lataamoon joutunut, ajoittuu vuoden pimeimpään tai sit vuoden valoisimpaan aikaan.
Tänään taasen ei VIELÄ ole ihan niin kauhea olo, mut jos oon joka päivä Diapameja ottanut niin en kyllä ihmettele, et jos on tunteet turtuneet loppuviikkoon mennessä. Hyvä vaan. Ja tosiaan, tsolpideemirespan uusiminen ilahdutti.
Juu ja tuo on ihan totta, että ei sitä välttämättä tarvi olla mitään rankkoja taustoja sairastuakseen. Voihan se olla ihan synnynnäistäkin. Itse katson mun ongelmani osittain synnynnäisiksi. Äidin puolella on bipoa ja skitsofreniaa. Oon lueskellut päiväkirjaa, jota musta on täytetty vauva-ajalta, niin olen kuulemma jo vauva- ja taaperoikäsenä ollut esim. uneton ja tempperamenttinen. Verrattuna vaikka kahteen sisarukseeni. Ja ekan kerran oon joskus ala-asteella käynyt psykiatrilla, kun koulusta huolestuttiin, kun sain päähäni että olen liian läski, mut se jäi pariin kertaan, kun kasvoin ulos siitä päähänpinttymästäni.
Totta kai mulla on ollut myös rankkoja elämänkokemuksia taustalla, ovat ehkäpä voineet pahentaa tai sitten eivät. Ainakin jonkinnäköstä traumatisaatiota niistä on ollut pakko tulla taustalle, jos ei muuta.
.
Tuli tuplat vahingossa
Vaikka tahdon olla joka ilta valmis lähtemään täältä ja kaikki elämässä on niin juuri ja juuri, silti jään sairaalloisesti hiomaan yksityiskohtia milloin missäkin. On mahdollisuus, että asettaudun tänne jäädäkseni. Vaikkapa suvulla on maata tontille. Koko ajatus on hyvin kaukainen. Ajattelen, että kaipa nyt vielä edes juhlin ja ihmisiä näen täälläpäin, kuten ensi viikonloppuna. Sillon tuntuu, ettei vittu kyllä mitään voi olla missään. Eikä vaan huvita lähtee ihan vaan tsekkaamaan kolmenkymmenen kilometrin päähän, jos tahtoo hiukankin vaihtelua, kuin harvoin.
Kaikki laitokset taas ovat kuitenkin niin helvetin askeettisia kaikkine sääntöineen. Ja kun olen vielä sellainen luonnollisuusfriikki, etten tahdo syödä säännöllisesti sellaista ruokaa, josta en tiedä, mitä kaikkia kemiallisia lisäaineita niihin on tumpattu. Ja kaikki lääkkeet pitää olla niin vitun isoilta firmoilta. Tiedätte kaikki mitä ne tekee. Suomessahan ei voisi kasvattaa laitos itse lääkkeitä, osaa niistä.
Tämä oli minun purkautumiseni.
Täällä yksi bipopää. Mä en masentuneena syö juuri mitään, ihan viimeisenä mielessä. Ruokaa ei viitsi laittaa kun yksin elää eli menee lähinnä proteiinijuomilla ja smoothieilla. Ei kai se ihan huono vaihtoehto ole? Kunnalliselle pääsin ja nyt ekalla kerralla oli psykiatri ja sairaanhoitaja sitten mietitään jatkoja pari kertaa sh:n kanssa. Nyt pukkaa pientä hypoa joka kaiken tän masennuksen jälkeen tuntuu helpottavalta. Lääkkeitä en huoli, välillä ollut vähän aikaa diapamia josta aina päässyt eroon. Tämä kun ei oikeesti lopu ikinä, valitettavasti. Keskustelut minun mielestäni parasta mikäli vastapuoli on edes ok, ei tarvi mikään ihmeidentekijä olla. Sähköhoitoa itse taas toivon kun ei ole koskaan kokeiltu (siis masisjaksoissa). Tsemppiä kaikille teille!
.
Hyvä ketju. Pähkinänkuoressa oma stoorini: paska lapsuus faijan alkoholismin ja vuosien koulukiusaamisen johdosta, jonka jälkipyykkiä puin edelleen mm. univaikeuksien, ahdistuneisuushäiriön (yleistyneen, lähinnä sosiaalisissa tilanteissa), ajoittaisen lievän tai keskivaikean masennuksen sekä enemmän tai vähemmän päihdeongelmaksi luokiteltavan tilanteeni kanssa. Tramadolilla (jota alunperin määrättiin polvimurtuman jälkeiseen, nykyään kroonistuneeseen muttei niin överiin kipuun enää) jaksan käydä duunissa ja hoitaa hommat, harrastaa, nähdä ihmisiä jne ja Diapamilla pysyy ahdistukset kurissa ja unta useimmiten tulee. Sisimmässäni tiedän, ettei tämä voi kovin pitkään enää näin jatkua, vaikka annokset maltillisia ovatkin, vaan sitä omaa mustaa möykkyä pitäisi lähteä taas tonkimaan mielen syvyyksistä. En vaan vittu enää jaksaisi, enkä tiedä onko siitä edes lopulta mitään hyötyä. Alkoholia menee jälleen liikaa, antabusta pitänee huomenna heittää huiviin jotta perusmasis hellittäisi, edes hetkeksi. Päällisin puolin mulla on siis kulissit kunnossa: korkeakoulututkinto, lähes vakituinen duuni josta pidän ja jolla elän ihan kivasti (jos en dokaa tai muuten hölmöile rahojeni kanssa) ja tällä hetkellä jopa eräs mimmi, josta pidän. Silti perimmäinen tunne kaiken takana on edelleen jokin helvetin käsittelemätön pelko - trauma tai traumat jostain asioista, joita en ole vielä tiedostanutkaan, todennäköisesti. Siksipä varmaan puudutankin itseäni depressanteilla päivittäin.
Itse kysymykseen: Tämä päivä on alkanut aika sumuisesti, nukuttuani ehkä tsägällä n. 2h tuon tytsyn kämpillä. Sekavat fiilikset, ollako vai eikö olla. Vaikka oli sinänsä oikein kivaa Nukkua pitäisi, mutta sitten menee unirytmi aivan päin vittua. Mietin myös sitä, että haluanko tässä ihmissuhteeseen ihan vain sen takia, etten jaksa enää olla yksin - mimmi on fiksu, nättikin, hauska ja diggaa samoista asioista kuin minä mutta on silti lopulta varmaan enemmän frendi kuin mitään muuta. Kenties taas yksi keino paeta omaa tyhjyyttään… Eipä sitä kumpikaan vakavissaan vielä ole ottamassa, tosin.
.
Siis sama tila, jolla nyt asun, oma asunto, mutta ei oma piha. Itseäni varten en ainakaan aio alkaa mitään taloa rakentamaan. Eikä tämä vielä nykyinen suhde, jossa emme näe toisiamme fyysisest ollenkaan motivoi. Ei ole edes yhteystietoja. Ei tuo kolmekymmentä kilsaa paha olisi silloin tällöin autolla hurauttaa. Ei tämä toki ihan unelmapaikka ole, kuten vaikka jonkin järven rannalla tai sitten jossain lämpimässä maassa. Tiheämmin asuessa saisi olla hyvin hiljaista autojen suhteen, sekä hiukan samansuuntaisia näkemyksiä naapureilla kehityksen suunnasta.
Mulla on taas kognitiiviset kyvyt oikeasti laskeutuneet ameeban tasolle, eli joo pahasti nyt mennän sivuraiteille. Luin kyllä teidän kaikkien viestit, koitan saada jotain järkevää kommenttiakin aikaiseksi, enpä vaan tiedä, kuinka hyvin se onnistuu. Mun aivoissa tuntuu olevan joku loputon solmu tai ihan kuin ajatukset uis jossain liisterissä.
Tuosta laitoskunnosta, musta tuntuu, että pahasti ollaan sinne suuntaan menossa, vaikka mitä yrittäisin. Etenkin, kun olen koittanut helpottaa oloani sen, minkä jaksan tältä ololtani, eikä helpotusta oo vieläkään tullut. Pikemminkin oon akselilla elo-lokakuu valunut koko ajan vaan alemmaksi. Nytkin jo näin unta siitä, että tapan itseni.
Mulla on oikeastaan tää koko vuosi ollut aikalailla masispainotteinen, satunnaisia parin viikon hypomaanisia/sekamuotoisia oirehdintoja lukuunottamatta. Kevättalvella oli pitempi pirteä jakso ja sit jonkun aikaa, kun kotiuduin lataamosta, mutta sehän saattoi olla vaan lääkkeiden aikaansaamaa. Musta tuntuu, että kunnolla tää alkoi toukokuussa, eikä oikeastaan ole hellittänyt siinä välillä, paitsi hetkeksi tollon loppukesästä.
Valmisateroilla mä pitkälti elän ja oon niitä varastoinut tonne pakkaseen, koska en nyt sentään pyhällä hengelläkään pysy hengissä. Mut ravintoarvo niissä on melkoisen köyhä, ja kun kerran päivässä sellaisen syön (keittoa, makaronilaatikkoa tai puuroa), niin eihän se mitenkään oo riittävästi. Tiedetään. Mut kun ruokahalua ei ole. Siitä pitkälti syytän tätä mun hurjaa laihtumista.
Toi vastuunotto, joo ihan totta, että se pitelee jotenkin pinnalla. Mulla tuntuu aina olleen niin, että jos mulla on ollut joku, josta pitää huolta, niin sit oon jotenkin pakolla puskenut eteenpäin. Sun kanssa, Lucrezia ainakin oon jutellut tästä, en oo varma oonko muualla täällä maininnut, mutta siis biologinen huoltajani on kuollut mun ollessa teini-ikäinen ja aivan taatusti olin hänen sairausaikansa masentunut, mut pidin huolta hänen puolestaan nuoremmista sisaruksistani, kun hänen sairautensa pääsi pahentumaan ennen kuin joutui sit sairaalaan. Sit kun seurustelin eksäni kanssa, niin taas pidin huolta, et toinen ois mennyt töihin ja kouluun, eikä vaan ois jäänyt nukkumaan mun kämpille. Muutenkin katsoin sen perään, et ei ois häkki heilahtanut sen ehdonalaisen takia, jota tosiaan suoritti amfesta.
Mulla on lemmikkejäkin, muttei ne asu mun luonna, koska en luota oikein itseeni, että saisin pidettyä niistä huolen. Toinen ihminen osaa aina loppupeleissä pitää itsensä hengissä, mut eläin ei.
Toisaalta pitäis muistaa, että sekin, että huolehtii muista itsensä sijaan, ajaa vaan niitä ongelmia syvemmälle ja ne pulpahtaa sit jossain kohtaa esiin. En usko, että loputtomasti jaksaisin pysyä toimintakykyisenä pelkästään huolehtimalla muista, vaan loppujenlopuksi se kävis varmaan psyykkisen kunnon päälle ja tulis romahdus.
Tosiaan mulla menee myös Voxra lamotrigiinin rinnalla. Tuossa elokuun alussa oli sit taas liikaa aggressioita ja vauhtia, niin lääkäri määräs ton Voxran vain joka toinen päivä otettavaksi. Sit jossain vaiheessa en jaksanut säätää noiden lääkkeiden kanssa ja olin kokonaan ilman. No, mitkään lääkkeet ei ole koskaan saaneet munKAAN sairauttani kuriin, jossain vaiheessa musta tulee niille immuuni. Viime vuonna saatiin mut pariksi kuukaudeksi oireettomaksi, kun meni Voxra + Sertralin + Lamictal, mut Sertralin aiheutti niin hirveitä sivareita, et se lääkitys oli pakko purkaa ja alkoi siinäkin sit jossain kohtaa lääkityksestä huolimatta pukkaamaan esim. niitä ääniä tai pakkoajatuksia tai mitä lie ja masennusta. Tätä hoitoa komplisoi myös se, että mulla on vaikeita lääkeaineallergioita ja kotioloissa ei noin vaan sen takia voi alottaa uusia lääkityksiä.
En minäkään haluais tuohon sähköshokkihoitoon. En tiedä, mitä sä ajattelet, mutta ehkäpä sit oikeesti lähempänä vanhuuseläkeikää (vaikka eläkkeellähän allekirjoittanut muutenkin on, muttei kovin vanha ) vois harkita, ellei ole saanut itseään kuntoon siihen mennessä. Mä ajattelen, että sitten ei oo enää niin paljon menetettävää, että ihan sama. Tosin voihan siihen mennessä olla jo muitakin hoitoja tarjottavana.
Mä kävin kans joskus ryhmäterapiassa, mut mun osalta meni reisille mm. sosiaalisten tilanteiden pelon takia, en oikeen pystynyt saamaan siitä kaikkea irti, kun en uskaltanut oikeen osallistua keskusteluihin ja olin jossain omissa maailmoissani koko ajan. Mullakin nuo sosiaalisten tilanteiden pelot johtaa juurensa koulukiusaamiseen, oon vaan niin tottunut, että mitä tahansa sanon, tai teen, on tyhmää aina. Jos sitä on taottu päähän koko 9 vuoden peruskouluajan, niin vaikee siitä on aikuisenakaan päästä eroon, etenkin, kun olen varmaan perusluonteeltanikin ujo.
Jos ei tosta masennusryhmästä muuta hyötyä ole, niin ainakin vertaistuki ja mahdollisesti voi saada ystäviäkin. Mä koen ainakin hyötyneeni valtavasti osastolla luoduista ystävyyssuhteista. Esim. eilen oli tosi paska päivä, mut sit eräs osastokaveri jota en oo yli vuoteen nähnyt, pyysi kahville, niin lähdin. Tuli vähän parempi fiilis, kun sai hänen kanssaan purettua semmosia asioita, joista monella ei oo kokemusta välttämättä, esim. vanhempien kuolema ja päihteiden käyttö.
Mä itken silkkaa henkistä pahaa oloa ja kai sitä, et en näe itselläni tulevaisuutta, paitsi sen, että mä omasta mielestäni tuun kuolemaan tähän. En osaa nähdä, että tästä toipuisin ikinä. Etenkin, kuten sanoin, kun oon lapsesta asti tod.näk kärsinyt mielenterveysongelmista, mut vasta aikuisiällä hakenut hoitoa. Ei itkeminen helpota tällä hetkellä muakaan laisinkaan. 
Voimatoivotukset myös sinne, toi on kyllä kauheeta, kun nukkuu liikaa ja sit jossain vaiheessa uni ei tuukaan enää edes välttämättä unilääkkeillä. Arvostan kovasti, kun olet jaksanut kaikesta huolimatta vastailla täällä ihmisille! <3
Lizzy: Noi proteiinijuomat ja smoothiet on ihan ok, mulle syötettiin niitä joskus osastolla, kun en kertakaikkiaan pystynyt pahalta ololtani syömään, lääkkeiden takia oli fyysisesti paha olo ja henkisestikin oli paha olo, joten ei ollut ruokahalua ja kaikki tuli väkisin ylös.
Mulle psyk. polin käynnit tuo lähinnä rytmiä arkeen, vaikka aika perseestä ne keskustelut välillä ovat, mut jotenkin niistä saa ees vähän toivoa. Esimerkiks nyt on helpottavaa ajatella, että aika on ylihuomenna ja huominen vaan selvittävänä tyystin yksin.
Gripille hatunnosto, että kaikesta huolimatta olet saanut itsellesi korkeakoulututkinnon ja duunipaikan. Ei kuulosta helpolta todellakaan sinunkaan tilanteesi tai lähtökohtasi.
Ja miksei myös muille, jotka ovat kaikesta huolimatta onnistuneet saattamaan opiskelunsa loppuun ja pärjänneet työelämässä. Itse en vakituiseen työelämään koskaan päässyt ja opinnotkin loppu lyhyen. Yritin lukea geeniteknologiaa ja psykaa, mut sit vaan romahti. Mä koen, että mun ollessa näin huonona kuin nyt, en kykenisi edes lääkityksen voimin töihin, koska jos menisin pyytämään tehokkaampaa lääkitystä (nykyinen ei nyt juurikaan toimi), olisin ihan zombi, enkä ptstyis missään määrin mihinkään älylliseen. Harmi, kun tietyssä pisteessä sairautta lääkkeetkin vievät ojasta allikkoon, on työkyvytön lääkkeillä tai ilman.
Ja tuosta masennuksen selättämisestä vielä, olen Lucrezian kanssa samoilla linjoilla. Vaikka sen ois kerran selättänyt, niin helposti se asettuu uudelleen “taloksi.” Mä olen muutenkin vähän sitä mieltä, että kun on kerran sairastunut, niin siitä ei koskaan tokene täysin, vaan sairaus saattaa olla epäaktiivisena, mutta helposti se stressitilanteissa tai elämänmuutoksia kohdatessa saattaa taas aktivoitua. Miksei toki ihan ilman laukaisevaa tekijääkin. Mitä mieltä te olette?
Toivottavasti joku jaksoi lukea ja pahoittelen, jos multa on jäänyt tässä jumitilassa huomaamatta jotain oleellista teidän kirjoituksista ja pahoittelut, etten osaa kirjottaa nyt just mitään kamalan rakentavaa.
Hyvä ja tarpeellinen ketju. Avataan nyt vielä kertaalleen omaakin taustaa.
Paskaa oli lapsuus täälläkin. Faija oli alkoholisoitunut väkivaltainen tyranni, ja mutsi täysin alistettu hiljaa hyväksymään kaikki mahdollinen perseily. Joskus ylä-asteen alussa aloin olemaan aika kyllästynyt nyrkkeilysäkin viran toimittamiseen ja jatkuvaan jännittyneeseen ja räjähdysherkkään ilmäpiiriin himassa. Muistan olleeni jatkuvasti tolkuttoman vihainen ja katkera isääni kohtaan, ja tuota sitten purin äitiini, kun en faijaan uskaltanut. Pyörittelin mielessäni älyttömiä kostofantasioita ja vannoin antavani samalla mitalla takaisin heti kun vaan pystyisin. Koulussa uhmasin kaikkea mahdollista, opettajia, talkkaria, vanhempia oppilaita jne. Olin kuitenkin kiinnostunut useammastakin aineesta, ja todistus pysyi ihan kohtuullisena koko ylä-asteen ajan. Aloin haastamaan tappeluja koulussa ja kaupungilla aina kun mahdollista. Vihasin kaikkia jotka mielestäni sortivat heikompia, ja asetuin aina kiusattujen puolelle. Olin ikäisekseni iso kokoinen ja harrastin judoa, joten tiettyyn pisteeseen sain mellastaa mieleni mukaan. Ongelmiahan noista jutuista sitten alkoi tulemaan, ja luulen että olisin joutunut huostaanotetuksi jos en olisi ollut “hyvän perheen poika”.
Tutustuin jossain vaiheessa pariin vähän vanhempaan kundiin jotka olivat skinejä. Hurahdin täysin siihen alakulttuuriin, veljeyteen, musiikkiin, koko hoitoon. Niissä piireissä sain arvostusta kyvystäni käyttää väkivaltaa ja sain kohteen johon keskittää vihani. Noihin aikoihin alkoi päihteitä mennä viikonloppuisin enemmän ja enemmän, ja olenkin monesti ihmetyllyt kuinka sain siinä ohessa käytyä lukion ja kilpaurheiltua. Intissä aloin miettimään että nyt täytyy muuttaa kurssia, lähipiirissä alkoi näkymään varoittavia esimerkkejä. Tyypit alkoivat saamaan ehdottomia tuomioita, rikkoivat itsensä päihteillä jne. Lopetin kaiken päihteiden käytön, vaihdoin kaveripiiriä ja aloin keskittymään opiskeluun, duuniin ja treenaamiseen. Sain myös melko suuren perinnön ja ostin kämpän, en enään tuntenut olleenkaan kuuluvani vanhoihin piireihin. Näin meni hienosti 4-5 vuotta, mutta muistan olleeni noihinkin aikoihin usein aika onneton. Se paha olo purkautui tällä kertaa väkinäisenä ylisuorittamisena. Isäni kanssa en ollut enään missään tekemisissä ja äitinikin kanssa välit olivat etäiset.
Muutama vuosi takaperin lähdin baariin vanhan kaverin kanssa, jota en ollut nähnyt vuosiin. Kaveri tarjosi kokaiinia ja jostain syystä otin, vaikka olin pitkään ollut melko huumevastainen. Alkoa olin käyttänyt kohtuudella ja satunnaisesti poltellut pilveä. Kokaiini tuntui samalta kuin amfetamiini ensimäistä kertaa joskus teininä, rakkautta ensisilmäyksellä. Aloin sitten pikkuhiljaa viihteilemään stimulanteilla, ne tuntuivat täyttämään sitä sisäistä tyhjyyttä. Pitkään homma pysyikin hanskassa, mutta jossain vaiheessa sitten huomasin vetäväni viivoja harvase päivä duunipaikan vessassa. Käyttö ei enään täyttänyt mustaa-aukkoa, vaan kasvatti sitä. Tästä ahaa-elämyksestä on nyt pari vuotta, ja suunta on ollut kokoajan alaspäin. Viimeisimmän täysin katastrofaalisiin mittoihin yltyneen putken jälkeen, päätin lopettaa ja hakea apua ongelmaani. Nyt yritän pysyä niin raittiina kuin mahdollista ja ratkoa niitä mielen solmuja. Pystyn myöntämään olevani narkomaani, ja siitä on mielestäni ihan hyvä lähteä.
Ei juuri nyt. Olen elämäni aikana käynyt vissiin neljässä tai viidessä eri terapiassa jo 17-vuotiaasta asti, ja oli niistä osasta jotain hyötyäkin, lähinnä sitä kautta että tiedostin syyt siihen, miksi voin niin helvetin huonosti. Senkin myöntäminen itselleen oli kova paikka aikoinaan, kun oli kasvattanut itsestään pärjääjä-suorittaja-miellyttäjä -minän. 7 vuotta sitten hain Kelan korvaamaan terapiaan ravattuani psykiatrisella poliklinikalla n. vuoden verran (joka oli aivan totaalista ajanhukkaa, kemiat ei natsanneet ja tyyppiä ei vaan tuntunut kiinnostavan vittuakaan) kahdesti, mutta hakemus hylättiin molemmilla kerroilla koska lääkärikontakteja ei ollut ollut “tarpeeksi” tuon vuoden aikana. Tätähän mulle ei tietenkään kerrottu tuon terapiajakson aikana. Lähetteen kirjoittanut lääkäri oli täysin tyrmistynyt tästä, ja itse vittuunnuin koko hommaan tuolloin niin totaalisesti että päätin haistattaa vitut koko systeemille. Sitten lähtikin hiljalleen käsistä niin alkoholin, nukahtamislääkkeiden kuin satunnaisesti monien muidenkin mömmöjen kanssa kolmen vuoden ajaksi. Opiskelin kuitenkin koko ajan (laiskasti) ja tein keikkaduuneja - ja otin velkaa, jota makselin vielä viime vuonna pois.
A-klinikalle ajauduin ekan kerran huhtikuussa 2012 myönnettyäni vihdoin itselleni, ettei pysy alkoholin käyttö käsissä. Olen käynyt siellä on-off sieltä asti, en tosin viime kevään jälkeen. Silloin olin myös aikuisikäni pisimmän jakson holitta, 5,5 kuukautta. Kuvittelin, että juomattomuus ratkaisisi ongelmani, mutta eihän se tietenkään niin mennyt. Tajusin lähinnä olevani aivan helvetin masentunut, stressaantunut ja kaikkea mahdollista. Joka tapauksessa tunsin oloni paljon tasapainoisemmaksi kuin varmaan koskaan (aikuis)elämässäni aiemmin, mutta en lopulta vain kestänyt tylsyyttä ja sosiaalista tyhjiötä, jonka baareissa käymättömyys (edes lievästi juopuneita en jotenkin kestä ollenkaan oltuani pidempään korkki kiinni) yms. aiheutti, joten kesällä lähti taas. En tiedä, olenko alkoholisti, mutta juon liikaa ja usein. Mistä päästäänkin…
Joo. Päivittäin Diapamia 5-10 mg kohta vuoden verran. Sitä ennen Tenoxia kuutisen kuukautta 10-20 mg, jonka vaihdoin pois koska jatkuvassa käytössä olo muuttui hyvin zombiksi. Aluksi saattoi riittää 2,5 milliäkin, mutta toleranssihan kasvaa. Virallisesti tuota on määrätty univaikeuksiin, mutta käytän sitä lähinnä yleiseen ahdistukseen. Satunnaisesti (ehkä kerran-pari viikossa tai harvemmin) menee myös Tenoxia 5-10 mg illalla, jos ei meinaa unta tulla muuten (noita jäi kaapin perälle). Työni on hyvin sosiaalista, hektistä ja stressaavaa enkä rehellisesti sanottuna tiedä miten pystyisin tekemään sitä ilman tuota lääkitystä. Ohella menee Tramalia 100-150 mg päivässä, nykyään oikeastaan enemmänkin mielialalääkkeenä kuin koviin kipuihin. Tosin kyllä mulla polvea alkaa kolottaa jos jätän lääkkeen ottamatta, mutta se voinee olla myös vieroitusoire… mene ja tiedä. En koe varsinaisesti käyttäväni mitään näitä lääkkeitä päihtymistarkoituksessa, mutta lienee selviö että sekä henkinen että fyysinen riippuvuus molempiin on varmaankin ehtinyt tässä ajassa syntyä. Pohjimmiltaan mua on alkanut vituttaa niiden aiheuttama emotionaalinen turtumus erittäin paljon - ei niin paha kuin esim. SSRI-lääkkeillä, mutta sellainen jatkuva sumuinen olo, useimmiten. Alkoholistahan sitä sitten hakee lisäboostia esim. viikonloppuisin. En varsinaisesti ota lääkkeitä samaan aikaan, mutta vaikuttavathan ne siellä taustalla varmasti pitkän vaikutusaikansa takia. Tosin nyt ollaan taas kerran siinä pisteessä, että ns. riittää holin aiheuttamat lieveilmiöt ja “hauskanpito” - tiedän varsin hyvin sen pahentavan kaikkia niitä oireita, joihin lääkkeitäni käytän, ja olen lopen kyllästynyt dokaamiseen. No, taas toistaiseksi ainakin.
Kommentoin muiden kirjoituksia myöhemmin, nyt ei riitä energiaa enää.
.
Näätä,
Enpä ollenkaan ihmettele aggressioitasi, jos kasvuympäristö on ollut tuollainen. Harrastan nyt kyökkipsykologiaa, vaikka on tästä tutkimuksiakin, mutta siis, pojilla huono kasvuympäristö useimmiten aiheuttaa väkivaltaista käytöstä ns. ulospäin ja tytöillä se väkivaltakäytös on sisäänpäinkääntynyttä, eli vahingoittavat useimmiten itseään.
Toisaalta, en mä tiedä, voi kai huonot piirit jotenkin laskea itseään vahingoittavaksi toiminnaksi sekä sen, että etsii tappeluja. Itse ainakin olen kokenut, että liikuin huonoissa piireissä, koska en kokenut (tai edelleenkään koe) itseäni tarpeeksi hyväksi olemaan paremmassakaan seurassa. Ja olenhan satuttanut itseni noissa pyörimällä vaikka millä tavalla. Jos olisin arvostanut itseäni, tuskinpa vaan olisin sellaisessa seurassa hengannut.
Mäkin muuten sain aika suuren perinnön ja sillon mä yritin ostaa tavallaan onnea itselleni. Sainhan mä hetken helpotusta kaikkeen, oli kiva käydä matkoilla ja kivaa, kun oli uusi puhelin ja uusi tietsikka sitä mukaa, kun uusimpia malleja vaan tuli, oli kivaa saada kaupungin parhaalta paikalta just rempattu yksiö ja käydä kampaajalla, syömässä, ostelemassa hienoja vaatteita ja jaada jaada… Lopulta tosta ei oo kyllä jäänyt käteen yhtään mitään, paitsi ehkä kämppä, mut tää on nyt karsea, kun en oo jaksanut siivoilla.
Tuo ylisuorittaminenkin kuulostaa tutulta. Mulla kesti ihan älyttömän kauan myöntää, että jokin olis huonosti, joten paikkasin niitä tunteita ylisuorittamalla koulussa, töissä ja harrastuksessa. Siis joka päivä olin aivan vitun väsynyt ja kärsin jo sillon unettomuudesta, mutta silti opiskelin 8-16, kävin töissä 18-23 ja sit muutaman kerran viikossa siinä ohella treenasin ja en mäkään mitään maailman helpointa lajia todellakaan harrastanut.
Stimut on kyllä monelle petollisia ja ihmettelen, etten itse sen kummemmin ole pelaillut niillä. Mä olen ihan vaan satunnaisesti käyttänyt kokaiinia, eikä mun koskaan oikeastaan edes tee mieli stimuja. MDMA on ainut, josta voisin sanoa todella pitäväni, mutta sehän ei ole mikään täysstimulantti vaan empatogeeni, vaikkakin jokseenkin stimuloiva. Stimut taitaa tuoda liikaa painettuja tunteita pintaan, esimerkiks nousuvaiheessa mulla on aina ihan törkee kuolemanpelko ja jostain syystä tulee mieleen aina kans faija, ja sen saarnat huumeista, että “jos sä ikinä käytät huumeita, niin voit olla varma et välit menee.” Ja tunnen sit itseni paskaksi ihmiseksi. Omituista, ettei mulla tuu noita tunteita pintaan hallusinogeeneistä niinkään. Voipi toki olla, että kun meen paniikkitilaan stimuista aluksi, niin sieltä nousee sen takia ne kaikki pelot. Ehkäpä siksi olenkin mieltynyt hitaisiin, koska ne tosiaan tekevät vaan euforian ja uneliaan olon, niiden kanssa on niin helppo unohtaa kaikki, kun turtuu.
Lucrezia,
Mäkin menin lukiossa välillä kännissä kouluun, mutta ei mullakaan kukaan ikinä huomannut sitä. Onneksi. Ihmettelen, miten onnistuin välttämään huostaanoton sen ikäisenä, kun tosiaan örvelsin ja läträsin viinan kanssa, ei ollut viikonpäivästä niin väliä, saati että oliko koulua.
Tai no, huostaanotto meinas seurata siitä, että tappelin poliisien kanssa ja sit hakkasin kopissa päätä ja huusin, et tapan itseni. Myötähäpeä muistellessa noita aikoja, mutta toisaalta, onhan tuo nyt vitun selvä merkki siitä, että ei ole voinut laisinkaan hyvin, vaan on ollut aika todella sairas. Muistan, kun multa takavarikoitiin hiustenpidennyksetkin tolla keikalla, kun yritin kuristaa itseäni ihan kaikella. Lopulta mä haistattelin niille jotain, että haistakaa vittu, ettette voi ainakaan pakottaa mua hengittämään ja sit koitin pidättää hengitystä.
En ole varma, miksei tosta lopulta sitten seurannut huostaanottoa, mut lähetteen sain päihdepsykiatrialle, mutta enpä TIETENKÄÄN mennyt sinne. Ajattelen, että toisaalta ihan hyvä, etten mennyt, koska siellä kertomistani asioista ois voinut seurata huostaanotto, mutta toisaalta huono, koska ongelmia oli sit tietenkin kasautunut aikuisikään mennessä ihan pirusti.
Aika monella täällä tuntuu muuten olleen tuollainen pärjääjä-suorittaja-miellyttäjä-rooli päällä. Kuulostaa niin tutulta, kai sen taakse on helppo piiloutua omia ongelmiaan, kun yrittää miellyttää koko muuta maailmaa.
Moi,
Tulin piipahtamaan lataamon puolella. Ja tuo sinun miettiminen sähköshokkihoidosta. Minä olin joskus suljetulla psykoottispiirteisen masennuksen takia. Annettiin sairaalassa silleen kahden päivän välein kaksi viikkoa. Sen jälkeen vuosi joka kuukausi ylläpitohoitona. Aika miellyttävää se on kun nukutetaan. Sitten heräillään. Ennen sitä laitetaan jotain johtoja päähän. Ei siinä oikeasti ole kuin se yksi päivä kun on tosi väsynyt. En tiedä parantaako se ketään. Saattoi nukkumisongelmiin vaikuttaa positiivisesti mutta ei se mun vaikeaa masennusta ole parantanut. Ennen hoitoja normaali nukahtaminen oli vaikeaa ja valvoskelin. Siihen se taisi auttaa. Ei se mun persoonallisuutta tai mitään ole muuttanut. Kyse ei ole mistään Lobotomiasta. 
Voi se sinua auttaa kun se on kuulemma yksi tehokkaimista hoitokeinoista vaikeaan masennukseen. Mistä sitä tietää jos ei kokeile. Silloin olin henkisesti niin romuna niin ajattelin, että ihan sama. Haluan tästä paskasta olosta eroon ja jos se auttaa niin tehkää se. Kerran toi juttu on mulle tehty. Ei sitä oikeasti tiedä mitä se Sinulle tekee jos ei kokeile.
.
^
Niin… Mulle se annettiin varmaan noin viisi vuotta sitten. Olin kait silloin kauan ennen sitä ECT-hoitoa(en siis sairaalassa ennen toimenpidettä 
) nähnyt jonkun koskettavan dokumentin, jossa joku pitkään vaikeaa masennusta sairastava parantui siitä sairaudesta. Teki jonkun ihmeen jollekin naiselle. Mutta on se totta, että siinä on kuten sanoit jonkinlainen vaikutusaika minkä se ECT-hoito auttaa. Niin on mullekin puhuttu. Muistan kuulleeni kahdesta vuodesta. Aattelin, että se voisi sinua auttaa siksi halusin vastata.
Masennuksesta ja ahdistuksesta… Onko teillä ns. psykosomaattisia oireita niiden johdosta? Mä olin pitkään siinä uskossa, että epämääräiset selkä -ja nivelkivut, vatsaoireet, hedarit, lihasjännitykset yms yms. johtuisivat vain fysiologisista syistä (liikaa/liian vähän liikuntaa & unta, huonoa tai vääränlaista ravintoa, huono sänky, joku geneettinen vika jne) mutta viime aikoina olen alkanut miettimään että omalla kohdallani ne ovat mitä todennäköisimmin masennuksen ja ahdistuksen fyysisiä oireita. Vaikkei siis välttämättä henkisesti tuntuisikaan ahdistuneelta tai masentuneelta. Oon miettinyt tätä lähinnä sen takia, että noi lääkkeet mitä syön toimivat aluksi aivan mahtavasti sekä henkisiin että fyysisiin oireisiini - en usko että olisin saanut opintojani päätökseen, suoraan sanottuna, ilman niitä viime keväänä. Olo oli ehkä ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin rento, sosiaaliset tilanteet eivät ahdistaneet ja olin hetken aikaa jopa onnellinenkin. Sitten huomasin hiljalleen, ettei vaikutus enää ollutkaan sama, ja nykyään samat annosmäärät pitävät mut lähinnä toimintakykyisenä. En siis varsinaisesti päihtynyt niistä silloinkaan, tai ainakaan kokenut niin (eikä kukaan lähimmistä ystävistänikään koskaan mitään huomannut). Tietoisesti olen pyrkinyt pitämään annokset mahd. alhaisina, sillä Imovanesta vieroittatuneena tiedän kuinka vitun perseestä bentsojen tai niiden johdannaisten viekkarit voivat olla. Tramalistakin pidin viime vuonna ns. pakkotaukoa viikon, enkä muista olleeni niin kipeä ja masentunut ikinä - mutta olotila oli kuitenkin ihan siedettävä vrt. bentsoviekkareihin…
Karkasin taas aiheesta. Eli siis, onko muilla ollut vastaavankaltaisia oireita? Oletteko löytäneet niihin helpotusta muuten kuin lääkkeiden kautta? Mä olen huomannut, että ravinnolla on suuri merkitys… sekä tietysti muiden päihteiden käytöllä, erityisesti alkoholin Liikunta sopivissa määrin hyvänä kakkosena. En mä niistä eroon siis pääse, mutta helpottavat huomattavasti kun ei syö paskaa ravintoa ja liikkuu sen kolme kertaa viikossa tunnin-pari ja ajelee työmatkat fillarilla (40 minsaa päivittäin). Tämä on tietysti välillä hankalaa jos/kun on jo valmiiksi paskana…
.