Vertaisterapiaketju

Luc: Noiden kuvaamiesi oireiden rinnalla omani tuntuvat lähinnä asioiden suurentelulta; mulla on “vaan” jännitysvatsaa ja se reagoi tiettyihin ruoka-aineisiin (viljat, maito, sokeri ja alkoholi) voimakkaasti mutta ilman niitä pysyy suht. kondiksessa. Ajoittain ei kyllä silloinkaan, mikä on yleensä merkki ylirasituksesta/stressistä jne.

Mähän en siis syö mitään varsinaista masaria, mutta käytän tuota Tramalia pääasiallisesti siihen mielialankohotus-tarkoitukseen. Tätä en ole lääkärille kertonut, pitäisi varmaan. Annokset pysyneet siis samana nyt sen 1,5 vuotta joten en ole kokenut tarvetta - vaikka yksityisellä käynkin, niin pelkään sitä että jos ihan rehellisesti sanoisin että ei mua nyt enää niin hirveästi satukaan tonne jalkaan mutta pää pysyy kondiksessa tolla Tramalilla että respa evättäisiin, joko hiljalleen tiputtaen tai sitten vaan yhtäkkiä kaikki pois. Mikä vituttaa suurenmoisesti, mutta täällä Suomessa ei käsittääkseni ole sellaista käsitettä kuin masennuksen/ahdistuksen hoito tramadolilla (mitä on esim. Jenkeissä ja muualla Euroopassa tehty jo pitkään hyvin tuloksin…). Oon siis joku 10v sit syönyt Cipralexia, joka pisti totaalizombiksi enkä todellakaan halua palata siihen, kyllähän tää tramadolikin turruttaa muttei läheskään niin pahasti, ja tunteet kuitenkin säilyy. Enkä edes tykkää isompien annosten vaikutuksista, jotka menee enemmän sitten opparipuolelle… joten näillä mennään.

Hyvä ketju :slight_smile: . Luen tarkemmin ja kommentoin enemmän, jos herään joskus.

Noista psykosomaattisista oireista: kyllähän mulla niitä on; vatsavaivoja laidasta laitaan, sydämentykytyksiä ja silloin tällöin päänsärkyäkin, joka tosin aniharvoin yltyy kovin pahaksi ja sen saa kyllä katkaistua helposti ihan normimäärällä jotakin käsikauppasärkylääkettä. Mulla noihin kaikkiin oiereisiin saattaa kyllä suuresti vaikuttaa syömishäiriöni, eli kyse ei läheskään aina ole “vain” psykosomaattisesta oirehdinnasta, joka johtuisi esim. stressistä tai jännittämisestä, vaan epämääräinen syöminen aiheuttaa tietenkin kaikenlaista vaivaa :confused: . Tosin, jos stressaan, jännitän, ahdistelen tmv. jotakin juttua, nuo vaivat useimmiten pahenevat, joten on niissä myös sitä ihan silkkaa psyykkistä taustaa, ainakin jossakin määrin.

Grip: Jos sä koet tramadolin itsellesi hyödyllliseksi lääkkeeksi, siis pääpolitiikkasi kannalta, vaikka polvesi olisikin jo parempi, etkä välttämättä tarvitsisi siihen noin voimakasta kipulääkitystä, niin en kuitenkaan suosittele, että menet avautumaan lääkärille Tramalin mielipidelääkekäytöstäsi, sillä se voi hyvinkin poikia ongelmia, vaikket varsinaista liika-/väärinkäyttöä harrastakaan. Sanot vain polvesi kipuilevan ja Tramalin auttavan siihen. Kun se tässä maassa kerran on virallisesti kipulääke, niin mielialalääkekäyttö saatetaan hyvinkin katsoa ties miksi viihteilyksi :unamused: . Itsekin olen sitä mieltä, että tramadolia tulisi määrätä ihan silkalla mielialalääkeindikaatiolla niille ihmisille, jotka kokevat siitä parhaiten hyötyvänsä, vaikka eivät kärsisi mistään fyysisistä kivuista.

.

Noista fyysisistä vaivoista. Itselläkin on aika pahojakin vaivoja ajoittain, mutta koko ajan vähintää ne vatsaan liittyvät ongelmat. Tuossa viime vuoden loppupuolella oli niin pahoja ylävatsakramppeja, että olin varma vakavasta ongelmasta. Lääkärissä ei kuitenkaan selvinnyt mitään outoa. Lääkäri vaan lopuksi totesi stressistä johtuvaksi. Se kylkikipu oli niin saatanan kova, että meinasi taju lähteä. Piti vaan maata sikiöasennossa ja odottaa muutama tunti ohimenoa. Sitä kesti parisen kuukautta ja meni sitten ohitse.

Sitten on tietysti ahdistukseen/jännitykseen liittyvät vaivat. Aina kun pitää jonnekkin mennä, niin vatsa menee aika tehokkaasti sekaisin. Joudun Imodiumia siihen syömään. Paniikki/ahdistuskohtauksissa iskee niin kova fyysinen reaktio, että olen mm. alkanut oksentamaan. Kun tuohon paniikkiin liittyy niin kovat fyysisetkin ongelmat, niin ärsyttää hoitohenkilökunnan “oletko muistanut hengittää?” jutut.

Pitkäaikainen stressi/ahdistus sekoittaa kanssa hormonitoimintaa ja kuukautiskierrosta tulee pahasti oirehtiva. Hormonitasot heittelee ja välillä ei pahoinvoinnin takia voi syödä paljoa mitään, kun kaikki oksettaa. Kivut pahenee, migreeniä, rytmihäiriöitä, tulee kylmiä ja kuumia aaltoja.

Näitä kun lueskelen, niin omat vaivani tuntuvat edelleen varsin mitättömiltä… joskin ne aina vahvistuvat kun oon selvinpäin (aka ilman alkoholia). Itellä lähinnä ummetus on se suurin ongelma, mikä johtuu varmasti suurelta osin tuosta tramadolista, mutta sitä oli jo kauan ennen ko. lääkityksen aloittamista. Riittävä turtumus pitää oireet loitolla, sad but true :confused: En rehellisesti sanottuna tiedä, mitä voisin tehdä; tavallaan tietty haluaisin elää lääkkeettömänä, mutta tällä hetkellä se on täysi mahdottomuus. Silti vituttaa jatkuva itsensä turrutus, jotta pysyy työkykyisenä että saa vuokran, laskut jne maksettua. Mutta kuinka täysipainoista elämää tää sitten on lopulta… Välillä kun jätän lääkkeet ottamatta tunnustellakseni olotilaa selvinpäin, totean vaan että se musta möykky on liikaa, aivan liikaa käsiteltäväksi. Mutta samalla se luovuus jonka kautta tein biisejä nuorempana on hävinnyt jonnekin taka-alalle näiden troppien ansiosta. Että tota niin. Mitäköhän vittua sitä sitten keksisi… työterveyden kautta todnäk eteen tulisi joku random shrinkki jota ei varmaan kiinnostaisi vittuakaan, ja jos sille sanallakaan mainitsisi näistä lääkkeistä ja siitä mihin niitä käytän tulisi työnantajalle viestiä että nyt ei oo gripillä kaikki muumit laaksossa, ja lisää paskaa niskaan, vaikka niillä pitäisi olla vaitiolovelvollisuus. Mutta kunnallisella puolella se ei mee ihan niin. Toki mä voisin taas olla esim 6kk alkotta ja feidata sosiaalisen elämäni totaalisesti (karrikoidusti, mutta niin se vaan menee), ja varmaan pidänkin breikkiä alkosta kunhan kyllästyn siihen tarpeeksi. Aika sumuista ollut taas viime viikot ja kuukaudet… eipä toi ihmissuhteenpoikanenkaan mihinkään johtanut, koska liikaa emotional baggagea omalta osaltani. Eikä lopulta muutenkaan vaan natsannut. Toisaalta oon alkanut hyväksyä sen, että loppuelämä yksin ei välttämättä ole lainkaan niin huono vaihtoehto kuin mitä olen antanut itseni ymmärtää. Kunhan sitä vaan oppisi olemaan itsensä kanssa itekseen ilman mitään turrutteita…

.

On minulla Oxaminia paniikkiin/nukahtamiseen ja rauhoittumiseen hypomaniassa. Se toimii hyvin, kun olen pitänyt annokset pieninä. Minulla ei ainakaan ole teho hävinnyt (kun jotkut joskus puhuu, että kun pitkään syö niin ei enää vaikuta?) Jos ei tarvitse minnekään lähteä, niin päivässä menee puolikas illassa.
Tuon jännitysvessahädän takia pitää aina tietää, että on jossain vessan lähettyvillä. Inhoan mennä uusiin paikkoihin, kun ei tiedä mistä vessan löytää. Tuo on kyllä todella “vammautava” ongelma ja sen kaikki siitä kärsineet varsin hyvin tietää.

grip:
Noiden lääkkeiden kanssa tuntuu monilla olevan se ikuinen “ottaa, ei ota” -juttu. Niin on ollut minullakin. Itsellä tuo lamotrigiini auttaa masennukseen, mutta kiihdyttää hypomaniaa. Mutta jos täytyy valita kumman kanssa mielummin elää, niin hypomanian (kunhan ei maniaksi kiihdy). Neurolepteja en syö (enkä litiumia) vaikka sitä tasaavaksi koko ajan tyrkytetään. En halua olla ihan niin “tasainen”, kun olin ketipinorilla. Sen kanssa en kyllä edes pystyisi opiskelemaan, saati heräämään ennen yhtätoista. Mitä lääkkeitä sinulla oli grip?

Lucrezia:

On jäänyt täälläkin sosiaaliset kontaktit aika huonoon jamaan. Vielä enemmän nyt opiskelun takia. Kun on vihdoin vapaata, en jaksa taas rasittaa itseäni sosiaalisella kanssakäymisellä. Haluan olla vain rauhassa. Toisaalta olen melkein iloinen, ettei ole ystäviä, kun olisi ehkä saanut hävetä tuossa hypomaanisen kauden aikana. Menee aika levottomaksi touhu ja puhun, puhun ja puhun.

Eilen illalla se sitten iski se masennus. Oli odotettavissa, kun on hyppinyt viikon ajan nopeaan tahtiin hypomaanisen ja alakuloisen välillä. Se on aina se hypomaanisen kauden loppusoitto, sekajakso. Onneksi on nyt tosiaan tuo lääke, niin ei toivottavasti mene ihan pohjalle olo. Nyt on lähinnä raskas ja väsynyt olo henkisesti.

Voihan että, mulla taas noi turrukkeet ovat johtaneet siihen että nyt sitten ollaan kahden naisen loukussa eikä ulospääsyä ole. Ihan yhtä hulluja molemmat kuin itsekkin, eikä ketään voi hylätä toisen vuoksi. Olisipa joku kloonikone jossa voisi monistaa itseään, ja kloonit sitten tekisivät vastapuolet onnelliseksi autuaan tietämättömänä toisista. No, elämä on, ei voi muuta virkkoa.

Myös mun hormonitoimintani on aivan päin persettä, mutta mulla se johtuu lähinnä vaikeasta alipainostani. En edes muista, koska mulla olisi viimeksi ollut menkat. Ihan hiton pitkä aika siitä on ja sekin taisi olla jonkin leptikuurilihomisen tai sairaalan pakkoruokinnan seurausta. Kuukautisten puuttuminen ei oikeastaan haittaa mua tippaakaan, kun ei tässä lapsiakaan olla tekemässä. Turhanpäiväinen riesa moiset päivät vain ovat. Tuo hormonitoiminnan häiriintyminen tuo vain muita, ei-niin-mukavia lieveilmiöitä muassaan, liittyen lähinnä seksiin. Haluja kun riittäisi kyllä, tuolla yläpäässä siis, mutta useasti menoa “hieman” latistaa se, että limakalvot ovat kuivat ja arat, kuin milläkin menopaussimummolla :frowning: :mrgreen: . No, läheisyys, kaikenlainen pussailu ja halailu, on kyllä yllättävänkin mukavaa ja tyydytystä tuottavaa puuhaa ja sitä meillä onneksi riittää :slight_smile: . Onneksi mulla on myös niitä hypomaniakausia, jolloin haluja ja himoja riittää väliin melkein liiaksikin ja alapääkin jaksaa menossa mukana :stuck_out_tongue: . Myös benzoannosten vähentäminen saa seksihalut hyrräämään. Tarkoitan nyt sellaista vähentämistä, ettei ihan reflojen puolelle mennä, vaan pysytään kiltistä lääkärin määräämissä annoksissa tai jopa alitetaan ne, ts. vieroitusoireet pysyvät poissa, mutta niin pysyy se benzousvakin. Hypomania ja benzoannoksien lasku tosin kulkevat mulla usein käsikädessä, eli kun mielialani alkaa kohota, myös benzot jäävät väliin ottamatta, joskus niinkin pitkäksi aikaa, että huomaan homman vasta sitten, kun refloja alkaa tuntua ihan fyysisinä ja selkeästi.

Tuo vatsahomma on kyllä ilkeä vaiva, Ees-taas :frowning: . Tosin, jos se menee niin, että vatsa menee aina sekaisin, kun johonkin pitäisi lähteä, niin silloin Imodium on juuri hyvä apu. Mulla asia on niin, etten koskaan etukäteen tiedä, aiheuttaako stressi/jännitys mulle ripulia vai ummetusta, niin itsensä douppaaminen ulosmenokuntoon on hieman hankalaa. Onneksi asia on yleensä kuitenkin selvinnyt viimeistään siinä vaiheessa, kun olen astumassa kotiovesta ulos, joten vielä viime hetkillä ehdin napata Imodiumia, jos alkaa vaikuttaa siltä :laughing: . Kuitulisä kyllä auttaa mulla jonkin verran tasaamaan vatsan toimintaa ja opiaattien/opioidien käyttöni auttaa toki vatsakipuun ja ripuliin. Joskus nuo roippeet auttavat ripuliin vähän turhankin tehokkaasti, mikä ei ole pidemmän päälle hauskaa sekään :mrgreen: :unamused: . Yksi syy varmasti siihen, miksi oppareita kiskonkin, on juuri tuo, että vatsavaivat, ainakin kipujen osalta, pysyvät niillä jotakuinkin siedettävinä. Oppareiden käytöllä on toki itsessään oma osuutensa vatsavaivoihini, mutta olen kärsinyt hyvin moninaisista vatsanpuruista jo paljon ennen, kuin olin mistään oppareista kuullutkaan.

.

Tuli mieleen, kun Lucrezia mainitsi e-pillereistä. Eli jos käytätte e-pillereitä, niin onko vaikuttanut mielialaan? Olen kuullut, että jollain on näin käynyt.
On tuossa parin viikon päässä gyne, kun on endometrioosia jo pitkään epäilty. Vuoden alussa kävin ja gyne sanoi, että täällä näyttäisi olevan endometrioosia, mutta sitten sanoi ettei se varmaan olekaan. Että olisi vaan kohtu sydämenmuotoinen. Nyt on vaan ollut niin kovat kivut (varsinkin juoksulenkillä, hyvä että olen välillä kotiin asti päässyt kyyryssä kävellen) kierron puolivälissä ja kanssa viikkoa ennen kuukautisia. Endometrioosiin hoidoksi suositellaan jotain hormonijuttua, e-pilleriä tai keltarauhashormonia. Pelottaa vaan vähän ne sivuoireet :confused:

Lucrezia: Minulla on ainakin ihan sama juttu noiden yleisten vessojen kanssa :laughing: En kyllä käytä niitä muuhun kuin kusella käymiseen, ellei ole absoluuttinen pakko. Minulla on se kolme tuntia melkein minimiaika heräämisen ja uloslähtemisen kanssa. Olin ihan äimänä, kun sisko sanoi lähtevänsä puolituntia heräämisen jälkeen töihin :open_mouth:

.

Grip,
Eikö sun tarvii nostaa tramadolia jotta saat sen toimimaan mielialaa nostattavasti? Ainakin mulla menee siinäKIN teho jatkuvassa käytössä, kuten ihan kaikissa lääkkeissä. Toki eihän se mielialalääkkeeksi olekaan tarkoitettu.

Noihin psykosomaattisiin kipuihin… Jep, kokemusta löytyy. Tai siis lääkärit ovat tulkinneet selkäkipuni masennuksesta/ahdistuksesta johtuvaksi. Multa on kuvattu niska kipujen takia, koska ei auttanu mikään siihen jäätävään kipuun. TOISAALTA mä olen edelleen sitä mieltä, että multa on ensinkin kuvattu ihan väärä kohta selästä, kipupiste on selkeästi alempana kuin niskassa ja kipu tuntuu nivelen ympärillä. En osaa tosin paikantaa mistä kohtaa se sattuu eniten. Oli psykosomaattista tai ei, niin ei epämääräiset kivut ole laisinkaan ennenkuulumattomia pääkoppaongelmien yhteydessä. Uskon, että ahdistus voi tosiaan pahentaa tuota särkyä, kun jatkuvasti jännittää lihaksiakin ja nostaa hartioita korviin.

Mä sain Panacodia ennen noihin kipuihin, mut enpä tietenkään enää, sillä kuten oon kertonut, niin se yks mulkku lääkäri kielsi niiden määräämisen enää ja psykiatrin sanahan on laki muille lääkäreille. :unamused: Panacod tosiaan autto ja aina kun sen lopetan, niin kivut tuntuu palaavan kahta kauheempina. Siinä mielessä voiskin olla psykosomaattisesta kivusta kyse.

Kun olin vielä työelämässä, jouduin olemaan jatkuvasti pois migreenin takia. Se tosin on ihan tosi sairaus mun kohdalla, todettu joskus, kun vielä kuljin vaipoissa. Se vaan oireilee herkästi, jos on jotain kuormittavaa, esim. masennus ja toi kun loppuun poltin itseni töissä ja opiskelujen kanssa ihan täysin.

Myös nuo sydänongelmat on täälläkin tuttu juttu, eikä siinäkään - siis sydämessäni ole mitään todettua vikaa.

Nyt mä olen ollut jossain ihmeen tulehdus-kuume-kierteessä. On ollut VTI:tä ja silmätulehdusta ja kuumetta. Ihan koko ajan. Muistan kyllä migreenin ohella sairastaneeni herkästi kuumetauteja vielä työskennellessäni ja opiskellessani. Matkoillakin kun tulee stressattua, olen lähes aina kuumeessa. Tätäkin vaivaa on tutkittu ja syytä ei ole löytynyt. Veriarvot on aina ihan kunnossa. :confused:

Ja ah. Naisena tunnen sun tuskan, Ees-Taas. Mulla ihme ja kumma tulee menkat edelleen, vaikka BMI näyttää sairaalloisen alipainoista nyt just. Voipi toki johtua siitä, että olen luonnostaankin pieni, että en mä nyt NIIN hurjasti ole laihtunut verrattuna normaalipainooni. Mut tosiaan ongelmat mielen kanssa pistävät kierron ihan sekaisin. Onpa joskus vuotanut kakskin viikkoa putkeen. :unamused: Ja luulin, et syöpä on iskenyt. Kivutkin on täällä saatanasta, ne tosin ovat aina olleet, ihan ekoista kerroista lähtien. Vuosien mittaan ovat pahentuneet, en pääsääntöisesti pärjää ilman Tramalia, mutta tässäkin oon taas huomannut, että jos psyykepuolella menee huonommin, ovat noikin kivut pahemmat. Epäilen kyllä endometrioosia itsellänikin, mut hah ja hoh, Lamictal + halvausoireinen migreeni on molemmat kyseenalaisia hormonaalisen hoidon kannalta. Mulla mielialaoireet on tosin ihan ilman e-pillereitäkin kierrosta riippumattomia.

Lucrezia: Kyllä meilläpäinkin liukkari tunnetaan, sitä löytyy ihan yöpöydän laatikosta ja sitä jopa käytetäänkin :wink: . Musta itsestäni vain tuntuu häiritsevältä ja tunnelmaa latistavalta se limakalvojen kuivuus, vaikka yhdyntä onnistuisikin kivuttomasti ja mukavasti liukkarin avulla. Ongelma on siis tuolla yläpäässäni; tulee jotenkin sellainen “haluton” olo, vaikka niitä haluja kuinka olisikin, jos alapää on “luonnostaan” kuiva, kuin Saharan autiomaa. Äh… vaikeaa selittää :unamused: . Miehenikin kyllä tajuaa, että vika ei suinkaan ole haluttomuudessani, vaan vaan ihan siellä limakalvoissa, mutta mua asia häiritsee, joskus enemmän, joskus vähemmän.

E-pillereistä: Mulla ei ole ollut sellaisia pitkiin aikoihin, mutta joskus nuorempana, kun niitä söin, en huomannut mitään mielialavaikutuksia ja silloin e-pillerit luultavasti sisälsivät enemmän hormoneita/omasivat enemmän haittavaikutuksia, kuin nykyisin. Tiedän kyllä, että monet saavat e-pillereistä pahojakin haittavaikutuksia. Tuo oli vain oma kokemukseni. Nykyään en pillereitä enää tarvitse. Vaikka kuukautiskiertoni/hormonitoimintani olisikin ihan normaali, niin en voisi tulla raskaaksi. Hoidin asian lopullisesti pian kolmekymppisteni jälkeen :wink: . Avaudutaan nyt tästäkin, kun kerran täällä tilitysketjussa ollaan: Tulin joskus raskaaksi, siitä on n. 8 vuotta aikaa. Olin jo päätynyt aborttiin, mutta luonto ehti tulla väliin. Päätös abortista oli sinänsä helppo, sillä mikään muu vaihtoehto ei olisi siinä elämäntilanteessani tullut kysymykseenkään, mutta kyllä se silti hieman mietitytti, että mitäs jos…? Vaikka keskenmeno olikin hiton kivulias ja verinen juttu, niin tavallaan olen iloinen, että luonto hoiti homman pois, ts. mun ei tarvinnut osallistua siihen mitenkään aktiivisesti. Vaikka tuosta kaikesta onkin jo aikaa, niin silti mietin välillä, että voisin olla nyt sen ja sen ikäisen muksun äiti ja millainenhan siitä olisi tullut :confused: . No, äidiksi musta ei ole, se on selvää, joten siksi ehkäisy on hoidettu lopullisella tavalla, jottei noita vahinkoja pääsisi enää sattumaan, eikä tarvitsisi miettiä ja surra enää uudemman kerran vastaavaa asiaa. Onhan se oma lapsi ollut silloin tällöin haaveissa ja edelleen vauvakuumeilen joskus, mutta tämä ratkaisu on ehdottomasti paras kaikkien osapuolten kannalta.

Edit: Hih, tarkennuksena nyt vielä, että kun kirjoitin, ettei e-pillereillä ollut muhun mitään mielialavaikutuksia, niin mulla oli kyllä e-pillereitä syödessänikin erittäin rankkoja mielialavaihteluita, mutta koska meno oli/on ihan samanlaista pillereillä tai ilman, niin en usko niiden vaikuttaneen asiaan mitenkään olennaisesti.

.

Kun porukka on kertoillut mm. tässä ketjussa juttuja siitä, kuinka faija oli alkkis ja mutsi oli hullu jne. ja mä olen aina ylistänyt vanhempiani suorastaan maasta taivaisiin(Mikä kyllä on ollutkin ihan aiheellista, kun miettii monen muun lapsuuden kotioloja), niin tulipa nyt sellainen mieleeni, että olihan mun isäni aikamoinen työnarkki silloin, kun mä olin lapsi. Ei hän tosin tyystin paennut perhe-elämää töidensä pariin, vaan esim. lomillaan oli hyvinkin läsnä ja touhusi paljon meidän lasten kanssa kaikkea mukavaa, mutta silloin, kun niitä töitä oli, eli suurimman osan vuodesta, niin kyllä hän niitä aika pitkää päivää painoi ja intensiivisesti niihin keskittyi, ehkä myös perhe-elämän kustannuksella ja paljon enemmän, kuin olisi ollut tarpeen :confused: . Muistan kyllä lapsuudestani joitakin tapauksia, kun olisin tarvinnut/tahtonut isän huomiota/apua johonkin ja hän vain sivuutti asian kylmästi työkiireillään ja olen noista jutuista shrinkillekin puhunut, kun on niistä sitten kait jotakin jäänyt mieleen kaihertamaan, mutta oikeastaan aloin miettiä asiaa vasta pitkälti aikuisiällä, kun isäni itse otti mun kanssani puheeksi sen, kuinka pahoillaan on siitä, ettei ollut tarpeeksi läsnä mulle ja sisaruksilleni, kun olimme lapsia/nuoria. Enpä siis usko, että tuon vuoksi olisin kovin pahasti traumatisoitunut, saati, että kaikki ongelmani tuosta johtuisivat. Jos tuollainen ihmisen psyyken sotkisi ja suistaisi tämän huonoille teille, niin varmaan 90% tämänkin maan ihmisistä olisi bipopäisiä, harhaisia, ääniä kuulevia persoonallisuus-, ahdistus-, paniikki- pakko-oire- ja syömishäiriöisiä juopponarkkeja, jotka eivät juuri muuhun kykenisi, kuin sekoilemaan, joko aineissa tai ihan selvinpäin :laughing: . Ajattelin nyt kuitenkin jostakin valittaa, etteivät vanhempani aivan täydellisyyksiltä vaikuttaisi :mrgreen: . Isääni asia tosin taitaa vaivata huomattavasti enemmän, kuin mua.

Henk.koht. olen sitä mieltä, että tramadoli on paljon parempi juuri mielialalääkkeeksi, kuin kipulääkkeeksi, ottamatta tässä nyt millään tavoin kantaa ihmisten yksilöllisiin kipuihin ja siihen, mikä lääke heillä niihin parhaiten tehoaa. Sillä nyt ei ole mulle paskankaan väliä, että tramadoli on Suomessa virallisesti indikoitu kipulääkkeeksi. Eihän perus-SNRI-lääkkeidenkään annostuksia yleensä tarvitse jatkuvasti nostaa(ja olisihan sellainen pidemmän päälle aika vitun vaarallistakin), vaan ne toimivat samalla annoksella vuosikausiakin, siis niillä ihmisillä, joilla toimivat, kunhan sopiva annostus on kerran löydetty. Jos siis tramadolia vetää puhtaasti mielialalääkkeeksi, eikä hae siitä opparioloa tai kunnon Tramal-pärinöitä, niin tuskinpa jatkuvalle annoksien nostolle on silloin tarvetta. Itselläni kyllä meinaa karata Tramalin kanssa herkästi lapasesta, koska mä haen siitä usein vähän liikaa niitä oloja, mutta sen vuoksi pidänkin sen vetämisessä aina taukoa ja vaihdan lennosta muihin oppareihin, jottei se menettäisi tehojaan.

Nuo selkä- ja niskajumit liittyvät mulla ainakin ihan suoraan psyykkisiin juttuihin. Mulla saattaa siis olla jokin ihan pieni kipu jossakin, kun olen esim. ollut pitkään huonossa asennossa ja se pahenee siitä, kun stressaantuneena ja/tai ahdistuneena jännitän kehoani, enkä aina muista hengittääkään kunnolla, vaikka muuten kyseessä olisi niin lievä jumi, että se paranisi välittömästi parilla pikkuvenytyksellä. Mulla tosin nuo vatsavaivat ovat huomattavasti häiritsevämpiä psykosomaattisia oireita, kuin mitkään selkäkivut tai niskajumit.

Lucrezialle vielä siitä Xanorista: Sanoit, että sun pitäisi laskea annosta lääkärin mieliksi, mutta kyllä sun kannattaa IMO tehdä se myös ihan omaksi parhaaksesi :wink: . Tuskinpa sä tahdot, että toleranssisi vain kasvaa ja kasvaa ja lopulta sun on rouskittava Xanoreita kourakaupalla. Tietenkään itseään ei kannata ryhtyä rääkkäämään lääkevähennyksillä silloin, jos on muutenkin aivan paska elämäntilanne pahimmillaan päällä, mutta jos niitä parempia aikoja on/tulee, niin silloin on toki viisainta yrittää pärjätä mahdollisimman vähällä lääkityksellä ja kestää vaikka pienia reflojakin, jotta sitten mahdollisen kriisin taas sattuessa lääkkeet tehoaisivat paremmin/pienemmillä annoksilla. Itselläni tuohon benzotoleranssin kontrollointiin toimivat hyvin nuo hypomaniajaksoni, joista jo aiemmin mainitsin. Näin siis nykyään, kun olen päässyt siitä pahimmasta ryynien väärinkäytöstä eroon.

Winston olen noita samoja juttuja pohtinut… Oikeastaan inhoan puhua tästä, mutta vain sen takia, että se on niin arka asia vielä minulle. No niin, aloin jo itkemään, vaikken mitään ole vielä kunnolla kirjoittanutkaan. Minäkin olen sen myöntänyt, että en voi hankkia lapsia. Kaikkia päätöksiä ei voi elämässä tehdä sen perusteella mitä haluaisi tehdä. Ne pitää perustua myös realiteetteihin. Mutta se sattuu, niin perkeleesti.
Puolison kanssa ei voi tästä oikein puhua, kun hän on vain tilanteeseen tyytyväinen. Hän ei halua lapsia. Ja hän ei ehkä ymmärrä sitä miten voin samanaikaisesti välillä olla surullinen asiasta, mutta tietää että asian on oltava niin. En vaan voi sille surulle joskus mitään, kun siihen ei järkipuhe auta.

^ Juu, monethan sanoo, että toimii mielialaa nostattavasti eikä sillä oo väliä mihin se on alunperin kehitelty. Ja tiedän, et noita ei voi nostella pilviin. Mullakin Tramal teki aluksi tosi pirteän ja energisen olon sitten kun pöhnä oli hälvennyt. Mutta jos olen joutunut useamman päivän putkeen käyttämään niin se ei oo sen koommin vaikuttanut mieleen suuntaan tai toiseen. Ei pöhnää, muttei kyllä sitä hyvääkään fiilistä niin voimakkaana, et kokisin sen mielialani kannalta sen hyödyllisemmäksi kuin esim. Voxrankaan. Paitsi sitten, jos pidän taukoa siitä, niin on yks lemppareistani.

Yksilökohtaisia juttujahan nää. Mulla sais varmaan minkä tahansa lääkkeen lopulta nostaa pilviin, paitsi tsolpideemin. Toisaalta asian laita voipi olla niinkin, että syystä tai toisesta en vaan kestä sitä “normaalia” olemista ja siks kaikesta menee sit teho päivittäiskäytössä. No, joltain lepteiltä ei ehkä menisi, mut sitä oloa en muuten vaan halua.
:laughing:

Taitaa mussa silti olla ns. elämyksenhakuisuuden vikaa. Kaiken pitäis mieluusti tuntua kivalta potenssiin tuhat, jotta jokin asia mua oikeasti kiinnostais ja motivoisi. Koitappa tässä sit vittu miettiä mitä sitä tekis elämällään. Kun onhan se nyt aika selviö, tai no kuka siitäkään ottaa selvää, et ei normaalinkaan ihmisen elämä aina ole jotain pilvilinnoissa leijumista. No, tämän ratkomiseen ja pohtimiseen terapia onkin kai tarkoitettu.

Äitiysasioihin: mielelläni mäkin olisin äiti, mutta pikkuhiljaa mäkin oon tässä tajunnut, et ei musta varmaan ikinä ole äidiksi. Vaikka mä olisin miten juomatta, bentsotta, oppareitta, niin siltikin mentaalipuolella on sen verran hatara, et en mä halua riskeerata kenenkään kokonaista elämää. Ei maailmaan tarvii yhtään lisää laitoslapsia.

Ihme ja kumma et mulle ei oo sattunut mitään suurempia vahinkoja näiden asioiden kanssa. Epäilen olleeni myöskin raskaana joku vuosi takaperin. Menkat oli yli kuukauden myöhässä, mut ei se toisaalta olis ihme mun ravitsemustilallani, mut silti kuten kirjotin niin jostain ihmeen syystä ne on kuitenkin melkeen aina ajallansa.

Jos olin raskaana, niin olin kyllä tosi alkumetreillä. Se testi oli aivan tosi haalea plussa, niin et päätin tehdä testin myöhemmin uudelleen, kun siitä ei oikeen selvää saanut. No, en ehtinyt, kun alkoi vuotaa niin saatanasti sitten jossain kohtaa. Oli aikamoinen helpotus, koska lapsen isä ois ollu megaluokan kusipää ja äiti hullu. :laughing: Että lapsi parka. :unamused:

Mutta vakavasti puhuen, en usko, että olisin edes henkisestikään ollut välttämättä tarpeeksi vahva läpikäymään jotain aborttia. Vaikka sen totta kai olisin tehnyt, jos ois niikseen tullut, mutta kun noita asioita kelaili, niin tuntui se tosi epäreilulta, että paremmassa tilanteessa ois ikänsä puolesta voinut lapsen ihan hyvin pitääkin. Lapsia kun olen kuitenkin aina halunnut.

Eipä sillä loppujenlopuksi hirveesti ole väliä, olinko raskaana vai en, mut tuli sitä kelattua aika paljon noita juttuja sillon. Vuodon runsaudesta ja kivuliaisuudesta johtuen olen pohtinut, että josko oli keskenmeno. Onhan mun kivut muutenkin saatanasta, mut se oli ylivoimaisesti hirvein kerta, jonka muistan. Enkä muutenkaan ole ikinä ennen tai jälkeen vuotanut kuin joku Niagara.

Vaikka tosiaan olin JO silloin hyväksynyt - tai no ennemmin alistunut kohtalooni lastensaannin osalta, niin tuntui se silti vitun pahalta. Kaveri oli niihin aikoihin tulossa kummitädiksi ja mä kun mietin siinä vauvanvaatteita katsellessa, että JOS olisin normaali ja JOS saisin nyt lapsen ja jos ja jos… Ja miksi en voi elää normaalia elämää ja miksi ja miksi. Toisaalta olen jälkeenpäin pohtinut asiaa niinkin päin, että jos tuo oli keskenmeno niin onneksi en ole kykenevä äidiksi, olisi saattanut meinaan olla jonkin verran musertavampi juttu siinä tapauksessa.

.