Vertaisterapiaketju

[Ees-taas]

Voimia Lucrezialle. Se on tosi vaikeaa, kun läheiselle tapahtuu jotain ikävää ja joutuu odottelemaan. Omat paskat aina kestää paremmin.

Nnaana, tiedän kanssa vähän tuosta koulukiusaamisesta. Mutta toi nettiin juttujen laittaminen on ihan next leveliä. Minulla oli sellaista ”lokeron ovi murrettu auki ja kaikki tavarat/ulkovaatteet tungettu ympäri koulun roskiksiin ja kynät varastettu/heitelty pitkin pihoja” -touhua. Minä olin sellainen vähän outo nörtti ja helppo kohde, joten parisen kertaa viikossa tuo tapahtui. Siihen tottui, vaikkei sellaista pitäisi hyväksyä. Vitutti vaan ostaa, joka viikko uusia kyniä hävinneiden tilalle.

En ole oikein jaksanut kirjoitella, kun on ollut rankkaa. Terapiassa käyty ja tullut sellaista shittiä esiin, etten olisi koskaan uskonut. On käynyt ilmi, että minulla on varhaislapsuudessa syntynyt dissosiatiivinen identiteettihäiriö. En tiedä onko tuttua teille, mutta on se kyllä sellaista viiden tähden hulluutta. En aio kyllä ihan lähiaikoina siitä ihmisille kertoa, koska se pitäisi juurta jaksain selittää, että ymmärtäisivät. Puoliso kyllä tietää. Aika vaikeaa sitä olisi salata. Pienestä pitäen kuullut ääniä pääni sisältä ja tajuan nyt niiden olevan eri persoonia. Vain osa näistä persoonista on päässyt aiemmin pintaan ohjaamaan minua, mutta terapian ja trauman käsittelyn vuoksi ne ovat totisesti aktivoituneet ja kaikki osat ovat tulleet tietoisiksi toisistaan. Minä luulin, että tälläistä tapahtuu vaan jossain elokuvissa…

[Nnaana]

Joo, kiittäkää onneanne, ettette ole kasvaneet netin valtakaudella. Siis ei välttämättä munkaan yläasteaikoina kaikilla ollut nettiä, eikä sosiaalisen median palveluja läheskään yhtä paljon, no, IRC-galleria, Youtubekin tuli vasta joskus niihin aikoihin. Voi vaan kuvitella, että millaista se koulukiusaaminen on nyt, kun ladataan Youtubeen, Instagramiin, Faceen yms kaikkea paskaa ja se yleisö on tosi paljon suurempi nyt, kun valehtelematta melkein joka kodista löytyy nettiyhteys.

Juu, varmasti jättää traumoja ja toki tuo nettiperseily luo oman lisämausteensa sille. Mä luulen esimerkiksi kärsiväni sosiaalisten tilanteiden pelosta ihan kouluaikojeni takia. Kun on iskostunut aivoon, että kaikki, mitä koskaan sanoo, on typerää. Mainitsemattakaan nyt muita mukavia lieveilmöitä, eli mun on vitun vaikea luottaa, että kukaan musta pitäisi. Näen vaan ne viat, joita mulle siellä toitotettiin.

Mutta joo, varmasti on onni, että ei ihan kaikkea muista. Ja kunhan tästä henkisesti vakautuu, niin haluaisin johonkin oikeaan traumaterapiaan.

Kiitos teille vastauksistanne. <3

Eestaas,
Mulle dissosiaatiohäiriö on tuttu. Vaikken sitä sen ainakaan sen rajussa muodossa sairasta - epävakaushan on eräänlainen dissosiaatiohäiriöihin kuuluva tauti. Mutta nyt olen kännissä sen verran, että dissosiaatio, jo muutenkin vaikeana käsitteenä, menee totaalisen ohi.

Huomasin sellaisen kivan pikkujutun, että olen saanut painoni hilattua 43kg:n. Varmaan ryyppäämällä kaiketi, koska en mä hirveän eri tavoin ole syönyt kuin ennenkään. Harmi vaan, että toisaalta se ei ollut ollenkaan kiva juttu. Joku mussa ei selkeästi halua mulle onnea ja terveyttä mistään. Arvatkaa iskikö sellainen olo, että äkkiä vitun laiskimus dieetille, koska se on mulle oikein. Muonimuotoisia ja kaikenkirjavia ovat nämä mun itsetuhon muotoni. Vaikken todellakaan halua näyttää järkyttävältä luurangolta, ei se siitä tosiaan ole kiinni, vaan siitä, että en pysty hyväksymään itselleni mitään hyvää, minun kuuluu kärsiä.

[Ees-taas]

Nnaana, tsemppiä huomiseen oikeudenkäyntiin! (jos nyt ihan oikein tajusin, että huomenna olisi) Olen ollut oikeudenkäynnissä nuorempana, uhrina todistamassa ja se on todella uuvuttavaa. Itse yritin silloin vaan keskittyä siihen, että saa homman hoidettua ja sitten pääsee kotiin taas rauhoittumaan. Voimia!

[Winston-84]

Nnaanalle hurjasti tsemppiä oikeudenkäyntiin minunkin puolestani <3.

Eivät ole kivoja juttuja nuo ensinkään . Kokemusta on, niin syytetyn penkillä istumisesta, kuin todistajan/asianomistajan roolistakin.

[Nnaana]

Kiitokset teille! <3

Ajattelin täällä purkaa enemmän tuntojani tuon oikeusjutun suhteen, koska ehkä ennemmin sopivat paremmin tänne Lataamon puolelle. Olen totta kai iloinen päätöksestä - tekijälle vankeutta, mutta samaan aikaan mua masentaa. En mä sääli syytettyä ollenkaan, mutta musta tuntuu, etten mä ole sen tuomion arvoinen. Pohdituttaa, että entä jos ylireagoin vaan? Vaikka syyttäjän mukaan syytetyn oli pakko ymmärtää tekohetkellä, että reagoin, miten reagoin, etenkin kun hällä todistettavasti oli tiedossa mt-taustani, ja mun ylireagointini olisi syytetyn kannalta raskauttava asia.

Mulla on vaan tunteet aivan sekaisin. Eivät nuo tapahtumat ole mua traumatisoineet, mulle on tehty pahempiakin asioita ja ne ihmiset ovat saaneet jatkaa elämäänsä. En ole ehkä tottunut siihen, että pahuudesta mua kohtaan seuraisi jokin rangaistus, on vaan tuntunut, että mulle voi tehdä mitä tahansa… Kuitenkin juttu käsiteltiin suljetuin ovin ja julistettiin 60 vuodeksi salaiseksi sen takia, että se sisälsi arkaluontoista materiaalia ja teot katsottiin törkeiksi ja erityisen loukkaaviksi - syyttäjän mukaan myös traumatisoiviksi.

En mä ole vaan koskaan ajatellut, että joku oikeasti olisi mun puolellani jossain asiassa.

[Ees-taas]

Nnaana, nuo taitaa olla tyypillisia ajatuksia jo aiemmin traumatisoituneen mielessä, että ansaitsee tulla toisten ihmisten satuttamaksi ja justiinsa tuo: “ehkä ylireagoin”. Kun on kokenut elämässään tarpeeksi paskaa, niin katoaa se suhteellisuudentaju, että milloin mennään rajan yli. Etköhän sinä voi luottaa siihen, että ovat oikean päätöksen tehneet (ja varmaan sen järjellä ymmärrätkin).

Hyvä, että oikeus oli tällä kertaa sinun puolellasi ja sinua satuttanut henkilö sai rangaistuksen. Mutta voimia vielä sinulle toipumiseen!

[Chas]

,

[Chas]

,

[Winston-84]

^ Ikävä kuulla, että sulle on sattunut jotakin paskaa , mutta ehkä se sitten oli tarpeen, jos se lopulta poikii jotakin hyvää. Toivottavasti ei nyt mitään oikeasti niin pahaa, mistä ei pääsisi jossakin vaiheessa ylitse.

Niinhän sitä aina sanotaan, että pitää löytää se oma pohjakosketus ennen kuin tajuaa tosissaan lopettaa, mutta omakohtaisesti mä en jotenkin usko minkään päihteettömyyden tulevan mulle sen pohjan kautta, koska se olisi tavallaan pakotettua ja mä en usko mihinkään pakotteisiin tässä(kään) asiassa. Ajattelen jotensakin niin, että mun päihteettömyyteni tulisi lähteä jostakin positiivisesta ahaa! -elämyksestä, eli päihteet kävisivät vain jotenkin turhiksi tjtn. Äh… tätä on vaikeaa selittää. Ehken mä sitten ole käynyt tarpeeksi pohjalla, mutta toisaalta, kun miettii, niin onhan tässä vuosien varrella tullut päihteiden vuoksi vaikka mitä paskaa: katkoja, sairaalareissuja, melkein hengenlähtöjä, oikeusjuttuja, MT-ongelmien pahentumista, ihmissuhteiden menettämistä ja mitähän kaikkea vielä . Ovat jotkin pahat jutut toki säikäyttäneet sen verran, että olen himmannut menoani joksikin aikaa, joskus hyvin radikaalistikin, mutta enpä mä tyystin päihteettömäksi lopulta noiden säikähdysten johdosta ole tullut. No, sanotaanhan sitä niinkin, että joillekin tulee se oma pohja vastaan vasta haudassa. No, nämä ovat mun mietelmiäni. Toisaalta tässä on nyt myös helppo puhua, kun viimeaikoina mun päihteilyni(Alkoholin kanssahan mä sitä kunnon sekoilua olen lähinnä harrastanut, kaikki muu hoituu ihan ohimennen arkielämän ohessa, eikä niistä jutuista mitenkään sekaisin mene) on sujunut melko vähillä vaurioilla. Se juoppoputkaan joutuminen vappuna on ollut suurin kohellus, mitä tässä on sattunut, eikä se nyt lopulta ollut yhtään mitään, kun miettii, mitä kaikkea olen känni-, piri- tai sekakäyttöpäissäni joskus aikaan saanut .

Tietty terveellisempi elämä, liikuntoineen ja ruokavalioineen on aina hyvästä, mutta otathan kuitenkin rauhallisesti senkin asian kanssa. Tarkoitan siis, että älä lähde hirveällä vimmalla suorittamaan noita juttuja, koska jos siinä tuleekin jotakin takapakkia, ts. et jaksakaan, ihan masennuksesi vuoksi, tehdä kaikkea niin hyvin, kuin tahtoisit, niin sitten edessä saattaa olla jälleen jokin isompi romahdus, jos petyt itseesi.

Sulle ihan hirmuisesti voimia <3. Toivotaan, josko nyt vihdoin sullekin alkaisi aurinko paistaa ja tuo elämänmuutos toisi kaikkea mahdollista hyvää tullessaan .

[Chas]

,

[Nnaana]

Jep, totta että niihin traumoihinsakin turtuu. Järjellä sen tiedostaa, että mulla on samat oikeudet kuin kellä tahansa ja onneksi tuo systeemi pelaakin edes joskus. Kiitos teille valtavasti tuestanne. <3

Minäkin toivon, ettei sulle, Lucrezia ole mitään ylitsepääsemättömän pahaa päässyt tapahtumaan. Oli miten oli, aina on hyvä idea vähennellä erinäisiä substansseja, alkoholia tai nappuloita - miksei toki jauheitakin, tosin ethän sä sellaista olekaan pitkään aikaan harrastanut edes. Tuo on totta, mitä Winston kirjoitti, että suorittamalla suorittamaan ei kannata lähteä, koska siitä tulee entistä paskempi fiilis, jos ei onnistukaan. Ainakin mulla on omakohtaista kokemusta, että kun en olekaan pystynyt siivoamaan kerran viikossa esimerkiksi, niin mulle on tullut kauhea morkkis ja se vaan pahentaa oloa. Pitäisi olla armollinen ja tehdä niitä juttuja pikkuhiljaa, tosin sekin saattaa olla vaikeaa, tiedetään, kun mä olen ainakin sellainen kaikki heti mulle nyt-tyyppinen ihminen.

Mitäs tänne… Känni päällä, kun ajattelin, että sama kai se, valvon niin tai näin. Tämä kesämasennus on vaan viimepäivinä tuntunut ihan vitun sietämättömältä. En mä tiedä tarvitseeko masennusta nyt niin kauheasti avata, tuttuja fiiliksiä varmaan itse kullekin, tunne, että olisi kaikille vaan parempi, jos mua ei olisi.

Muutenkin mulla on ollut paska fiilis ehkä eläkkeen uusimisestakin, kun siinä alkaa aina kelata kaikkea paskaa, että vuosi on taas mennyt hukkaan ja blaablaa. Lisäksi osa läheisistäni ei ole mitään empaattisuuden perikuvia, niin sieltä on tietysti tullut kommenttia, että miksen voi mennä töihin, miksen kuntoudu, kun ei se voi olla niin vaikeaa. Juu, tiedostan aivan hyvin, että mulla on erittäin pätevä syy uusia se eläke, mutta silti tuollaiset kommentit ovat niin helvetin lannistavia.

Muutoin mulla on itsetuhoinen fiilis ollut useamman päivän ja hyvin masentunut. Sellainen olo, että voisipa taas vetää lääkeöverit. Mutta eiväthän ne mitään ratkaise. Toki tässä voi miettiä, että onko mulle ylipäänsä hyväksi säilyttää niitä kotona, mutta en mä vittu mitään annosjakeluakaan halua. Toisaalta mua on alkanut myös kuumottaa, kun mulle taannoin sanottiin, että on aika ihme, ettei mulle ole tullut minkään sortin kognitiivista haittaa tai pysyviä sisäelinvaurioita noista överöinneistä. Mietin vaan, että koskakohan opin, ellen parasetamolimyrkytyksestäkään, joka tosin edelleen oli tahaton, muttei se ole estänyt mua överöimästä muilla substansseilla. Pelkään sitä päivää, kun herään vihanneksena, mutta silti toisaalta tuntuu, että ei mulle nyt niin käy.

En mä vaan vittu tiedä mitä ihmettä teen taas tämän kesän kanssa ja elämän ylipäänsä. Kun joka ikinen kesä on tätä samaa. Valvomista ja psykoottisen toivottomia tunnelmia ja helvetillistä ahdistusta ja masennusta. Kuinka kauan ihminen kestää sellaista? En haluaisi suostua levaritipautukseenkaan osastolle, mutta se nyt taitaa olla kohta vääjäämättä taas edessä. Hyi vittu.

En mä tiedä sainko nyt edes alkuunkaan sanottua kaikkea, mitä halusin, ja onko jutuissani ylipäänsä päätä tai häntää, koska tuo känni ja Tenoxit hidastavat aivotoimintaani ihan “hieman.” Mutta helpottipa purkaa tuntoja edes hieman.

[Chas]

,

[Nnaana]

Joo, on mulla Ataraxia, mutta se on siis mun perusantihistamiini, niin ei se mua nukuta. Voisi testata toki ottaa hieman enemmän (2kpl) Tenoxin kylkiäisiksi. En mä nuku edes Tenoxeilla, niin mä taidan kyllä mennä ihan osastolle. Joka kesä tää sama juttu, niin tietää jo, koska on leptitipautuksen paikka. Ajattelin huomenna soittaa psykan polille ja neuvotella, josko mä saisin kesäksi jotain kunnon tukea, muuta kuin kahden viikon leptitipautuksen, koska kesää on vielä jäljellä 2kk ja kaksi viikkoa ei auta yhtään mitään. Jos voisivat edes sairaalan kirjoilla pitää kesän, ei mun siellä tarvitsisi sitten asustella, vaan voisin mennä tarpeen vaatiessa takaisin akuuteimman mentyä ohi. Ainahan tää kesä on samanlaista taistelua ja luulisi sen olevan niillekin siellä tuttu juttu jo.

Harmittaa vaan, kun oli vähän touhukkaampaa tuossa ja pääsin hyvään vireeseen kämpän sisustamisen ja siivoamisen kanssa ja tuntui, että olisin uskaltanut jotain opiskelua suunnitella, mutta niin se mieliala vaan muuttuu täysin helvetiksi nopeastikin.

Toivottavasti sä pääset treenaamisen makuun kunnolla, niitä tuloksia on aina kiva ihailla sitten, kun niitä alkaa näkyä!

[Chas]

,

[Chas]

,

[Chas]

.

[Nnaana]

Mulla on myös epävakaa persoonallisuushäiriö papereissa bipon lisäksi. Sä olet vielä niin nuori, että varma ei voi olla tuon ikäisellä, IMO, persoonallisuushäiriön olemassaolosta ja ehkä parempi niin, koska persoonallisuushäiriöt komplisoivat yleensä huomattavasti muiden mt-ongelmien hoitoa. Persoonallisuushan tuon ikäisellä kehittyy nopeasti huomattavan lyhyessäkin ajassa, joten sulla on vielä toivoa, että tuo tunne-elämäsi tasaantuisi tuosta. Toki en sano nyt ollenkaan, ettei sulla mitään ongelmaa olisi, että älä ymmärrä väärin. Tuo perhetilanteesi aiheuttaa masennusta varmasti ja niin kuin Lucrezia tuossa sanoikin, niin käsittelemättömät traumat. Olisi tosi tärkeää, että saisit tuohon jotain oikeaa terapiaa, eli kysypä, josko psykiatrisi voisi kirjoittaa sulle suosituksen terapiaan, varmaankin traumaterapiaan tuossa sun tilanteessasi ja tietty kysäise, että onko se laisinkaan mahdollista tilanteessasi. Liian huono tilanne jos on, niin Kelahan ei edes myönnä terapiaa, koska se saattaapi vain pahentaa asioita, jollei ole valmis käsittelemään niitä.

Noista lääkityksistä, niin epävakaaseen persoonallisuushäiriöönhän ei ole mitään varsinaista täsmälääkettä. Itse olen kokeillut varsinaisen repertuaarin erilaisia lääkkeitä, joista SSRI:t eivät todellakaan auttaneet, pahensivat vain yksinään käytettynä, tosin mulla nyt onkin taipumusta hypomaniaan ja aggressioon, joita nuo SSRI:t herkästi pääsevät bipoilla aiheuttamaan ilman tasaavaa lääkitystä siinä ohella. Nykyisellään mulla on peruslääkitys (aina kun jaksan sitä käyttää), Lamictal 100 mg, Voxra 150 mg ja Diapam 20 mg ja tuon kombinaation olen omalla kohdallani parhaaksi kokenut. Lamictal siis tasaa tuota olotilaa, itsekin kärsin aggressioista aika ajoin. Omasta puolestani pitäisin toimivimpana aggressioihin noita mielialan tasaajia, eli Lamictalia ja Deprakinea, mutta eiväthän ne tietysti kaikilla toimi. Bentsot eivät aina ole aggressioiden hoidossa se kaikkein toimivin vaihtoehto, koska ne alentavat impulssikontrollia, niin saattaapi olla, että niiden vaikutuksen alaisena tuleekin toteutettua aggressionsa ja impulssinsa, vaikka alkuperäinen tarkoitus olisikin ollut rauhoittua. Kokemusta löytyy…

Sulla on sikäli samankaltainen tilanne kuin mulla, että en hirveästi ole perheeni kanssa myöskään tekemisissä. Äiti on kuollut ja isän kanssa en järin hyvin tule toimeen. Se on rankkaa, jos on nuori ihminen, eikä ole ympärillä tukiverkkoa, koska mistäpä aikuisuuden kynnyksellä oleva ihminen tietäisi kaiken tästä elämästä ja selviytyisi aivan täysin omillaan… Sä tosin olet vielä sen ikäinen, että saattaisit saada sosiaalitoimelta jotain tukihenkilöapua asioidesi hoitamiseen, jos vanhemmat eivät ole tukena. Täällä päin ainakin itse olisin ollut oikeutettu siihen, kun 18-vuotiaana muutin pois, kun en vaan tullut toimeen perheeni kanssa. En tiedä, että kuinka paikkakuntakohtaisia nuo jutut ovat. Mä en sitä apua tosin ottanut vastaan, syystä tai toisesta, ehkä mulla oli halu näyttää, että pärjään, mutta nyttemin kaduttaa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä siis suosittelen ottamaan kaiken mahdollisen avun vastaan, vaikka se ehkä nololta tuntuisikin.

Mulla on epävakaa persoonallisuushäiriö diagnosoitu 19-vuotiaana, eli nuori mäkin olin kun se diagnosoitiin, mutta viime aikoina on tuntunut, että se on vain pahentunut. Tosin niinhän se paheneekin kahdenkympin jälkeen, mikäli siitä kärsii. Nuo hylkäämisenpelot ovat olleet viimeaikoina ihan järkyttäviä ja ihmissuhteet sen takia vaikeita.

Jaksamisia näiden asioiden kanssa painimiseen, helppoa se ei todella ole.

[Nnaana]

Kyllä ne psykiatrit tuntuvat pomppivan suorastaan ilosta kattoon, jos ottaa lääkityksen puheeksi. Eli jos eivät ise tarjoa lääkitystä, niin voit sä sen itsekin ottaa puheeksi. Tsemppiä lekurikäynnille!

Se on vain positiivista, jos jaksaa uskoa, että elämä kantaa vielä. Jos jaksaa uskoa siihen, niin onhan se paljon todennäköisempää, että se oikeasti kantaakin. Jos on menettänyt täysin toivonsa, niin eihän sitä jaksa edes enää tehdä sen elämänsä eteen mitään. Toivottavasti sulla pysyisi se toivo yllä.

En viitsi tarkkaa ikää kertoa täällä tunnistamisen pelossa, mutta en mä mikään hirveän vanha ole verrattuna suhunkaan. Usko pois, en mä aina olekaan meinannut jaksaa ja sen takia onkin tullut ravattua hullujen huoneella ihan kiitettävästi, pakkohoidossa ja vapaaehtoisesti, ja koitettua saada henki pois mitä erilaisemmin keinoin. Joskus tuntuukin tosissaan siltä, ettei jaksa enää päivääkään, mutta jostain syystä sitten on kuitenkin herännyt seuraavaan päivään. Yleensä doupin voimin, vaikka se miten säälittävältä saattaisikin tavan tallaajan korvaan kuulostaa. Ovat nuo selviytymiskeinot mullakin siis hakusessa.

[Winston-84]

^ Lämpimästi tervetuloa, hyppykeppi . Ensiksi sanon, että luin hieman puusilmäisesti(En ole vielä kunnolla herännyt) tekstisi, joten pahoitteluni, jos kommentoin aivan läpiä päähäni.

Mulla on myös epävakaa persoonallisuushäiriö, jos toki kosolti muitakin MT-ongelmia, bipo nyt etunenässä. Tämä tuskin lohduttaa sua nyt järin paljoa, mutta omasta kokemuksestani voin kertoa, että persoonallisuushäiriö helpottaa iän myötä hurjasti. Mä olen nyt 35 ja rauhoittunut ja seestynyt ihan hirmuisesti siitä, kun olin sun ikäisesi ja vähän vanhempikin. Ei mulla vieläkään elämä suinkaan pelkkää päivänpaistetta ole ja olenhan pysyvällä eläkkeelläkin MT-ongelmieni tähden(27-vuotiaana sain tämän eläkkeen), mutta asiani ovat nykyisin todella hyvin, kun vertaa nuoruusvuosiini, jolloin olin yksi laitoksissa ravaava, väkivaltainen ja itsetuhoinen raivohullu, joka ei löytänyt elämästään juuri mitään muuta hyvää, kuin päänsä turruttamisen yhdellä jos toisellakin doupilla . Myös terapia on auttanut mua ihan järkyttävän paljon, paljon paremmin, kuin mikään lääkitys tai mielisairaalassa lusiminen koskaan . Tosin, löysin tämän nykyisen, hemmetin hyvän terapeuttini vasta yli kolmekymppisenä. Siihen saakka olin enimmäkseen pettynyt kaikkiin MT-ammattilaisiin, vaikka toki joukkoon hyviäkin tyyppejä mahtui. Ei ollut edes kyse siitä, että ko. ammattilaiset olisivat olleet jotenkin erityisesti perseestä, mutta kemiat eivät vain kohdanneet ja se on niin hiton tärkeä juttu, kun näiden kupolivaivojen kanssa pelataan.

Mä mietin tuota parisuhdettasi . Ihan riippumatta siitä, pettääkö tyttöystäväsi sua oikeasti vai ei, niin olisiko parempi laittaa homma nyt tyystin jäihin ja olla ihan sinkkuna jonkin aikaa. Jos päiväsi kuluvat noiden epäluottamus- ja mustasukkaisuuskelojen vatvomisessa, niin se ei taatusti tee hyvää mielenterveydellesi. Parisuhteessa se, että molemmilla on MT-ongelmia, voi olla hyvinkin kantava juttu, kun ymmärrystä löytyy suuntaan ja toiseen(Mulla on itselläni suht pahoistakin MT-ongelmista kärsivä mies, mutta toisiamme tukien tässä mennään, enkä mä totta puhuen ketään täyspäistä jaksaisi katsellakaan, joskaan tuskin kukaan täyspäinen muakaan :mrgreen: ), mutta yhtälailla se voi olla myös todella tuhoisaa, jos molemmat ovat niin helvetin syvällä omissa ongelmissaan ja käyttävät toista vain paskasankona, johon kaataa kaikki paha olonsa.

Olen pahoillani veljesi kuolemasta . Se asia on taatusti vaikuttanut ihan helvetisti tuohon tilaasi, kuten itsekin totesit. Sitäkin olisi hyvä käsitellä kunnolla terapiassa, mutta vasta sitten, kun aika on siihen kypsä(Voi tosin olla jo nyt. Mistäpä minä tiedän), koska väärään aikaan sattuvalla terapoinnilla saattaa saada aikaan enemmän vahinkoa, kuin hyötyä.

Kuten Nnaana totesikin noista lääkityksistä, niin persoonallisuushäiriöihin ei ole mitään täsmälääkettä. Terapia olisi se oikea keino hoitaa ko. vaivoja, mutta se on toki pidempi ja kivisempi tie, kuin napin naamaan nakkaaminen. Lääkkeistä voi olla paljonkin hyötyä ns. kainalosauvoina, mutta ne voivat aiheuttaa myös pahaa haittaa, koska mielialalääkkeillä, rauhoittavilla jne. on se kääntöpuolensa, että ne saattavat tehdä ihmisestä piittaamattoman, tunnekylmän, pahentaa aggressioita ym. “mukavaa”. Olen sitä mieltä, että sun kannattaa kokeilla lääkityksiä, mutta hyvin varovasti ja tiiviisti yhteistyössä lääkärisi kanssa ja lopettaa heti, jos koet, että lääkitys vain pahentaa asioita. Valitettavan usein on myös niin, että vaikka jokin sopiva lääkitys tietylle ihmiselle olisikin olemassa, niin sen löytäminen menee useamman mönkään menneen kokeilun kautta, eli aikamoista vekslaamista voi aluksi olla eri roippeiden kanssa, kaikkine ei-toivottuine vaikutuksineen .

Tsemppiä .

Edittiä vielä hyppykepille: Saattaa olla kyse siitä, että tyttöystäväsi testaa noilla “yöjuoksutempauksillaan” sinua, koska on niin epävarma itsestään ja suhteestanne. Erittäin typerä ja vittumainen tapa testailla, eikä yleensä pidemmän päälle johda mihinkään hyvään, mutta melko tyypillistä käytöstä persoonallisuushäiriöisiltä. Mä olen ollut mieheni kanssa liki 11 vuotta ja silloin suhteemme alkuaikoina harrastin minäkin kaikenlaisia “testejä” juuri siksi, että olin niin helvetin epävarma siitä, voiko tuo mies olla ihan tosissaan mun kanssani. En mä pettänyt, enkä edes antanut ymmärtää mitään sellaista, mutta kyllä mä silti yritin jotakin mustasukkaisuutta herätellä+muut typerät temppuni . No, meidän suhteemme kesti mun alkuaikojen pelleilyni(Olin tuolloin tosin muutenkin paljon sekopäisempi tapaus) ja nyt meillä menee todella hyvin, on mennyt jo vuosia, eikä mieleenikään tule enää testailla mitään, koska totesin sen jo kauan aikaa sitten tyystin tarpeettomaksi. Joka tapauksessa, jos suhteenne on enimmäkseen pelkkää riitaa, epäilystä ja temppuilua puolin ja toisin, niin ehkä se olisi parempi pistää jäähylle. Toki kaikissa suhteissa on omat ongelmansa, mutta jos suhde ei perustu ensinkään rakkauteen, vaan siihen, että on joku johon purkaa paskoja olojaan, niin se ei liene kenellekään hyväksi, vähiten niille, joilla on kovasti vaikeaa ihan muutenkin .

[Winston-84]

^ Hieman jännä juttu IMO, jos epävakaa persoonallisuus diagnosoidaan vain yhden käyntikerran perusteella, joskaan en tiedä, mitä kaikkea kyseinen käynti piti sisällään, enkä muista noita aiempia viestejäsi, että kuinka paljon tuosta epävakaasta on ollut jo puhetta hoitotahosi kanssa . Itselläni silloin aikoinaan epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosin saaminen vaati useamman käynnin ihan ko. asian selvittämiseksi ja niihin käynteihin sisältyi myös joitakin testejä, joita en enää voi sen tarkemmin muistaa. Bipokin mulla diagnosoitiin sairaalaoloissa, eli olin useamman viikon valvovan silmän alla. Olen tosin pistänyt merkille, että nykyään diagnooseja lätkitään ihan miten sattuu, vaikka vain kerran kävisi ihan tavallisella keskustelukäynnillä valittamassa, että on ollut sitä ja tätä oiretta. Kai sitä tänä päivänä pitää kaikelle saada jokin nimilappu ja mahdollisimman nopeasti. Joskus se voi olla hyvä asia, jos diagnoosi osuu nappiinsa, niin eipä tarvitse vääntää sen kanssa ties kuinka pitkään ja rasittaa niin potilasta, kuin kuormittaa hoitotahojakin, mutta yhtälailla tuo voi olla aivan perseestä, kun porukka saa ihan vääriä/turhia diagnooseja .

En suinkaan väitä, hyppykeppi, etteikö sulla hyvinkin voisi olla epävakaa persoonallisuushäiriö, mutta varsinkin, kun ottaa huomioon nuoren ikäsi ja kaiken paskan, mitä sulle on tässä sattunut, niin tuo oireilusi voi johtua ihan niistäkin seikoista, ts. olla tyystin nk. ulkosyntyistä ilman mitään sen kummempaa psyyken häiriötä. Terapiaa tuo tilasi joka tapauksessa vaatinee, johtui, mistä johtui. Sitä mieltä olen edelleen.

Citalopramista on kokemusta ja mulle se ei sopinut ensinkään, eli aiheutti sitä saamarin levottomuutta, unettomuuden ja aggressiivisuuden pahenemista jne., kuten järjestäen kaikki mielipidelääkkeet(SSRI/SNRI), joita olen kokeillut . Mulla tosin on se bipo ja nuo kyseiset roippeet ovat monesti bipoille hieman riskaabeleita. Jos kärsit vain ns. tavallisesta masennuksesta, perusmasennuslääke voi hyvinkin auttaa sua. Tietty siinä kestää min. 2 viikkoa, yleensä pidempäänkin, että tuon lääkeryhmän lääkkeet alkavat tepsiä, joten kärsivällisyyttä vaaditaan. Lisäksi aloitusoireet voivat huonontaa oloa hurjastikin ennen kuin se lähtee paranemaan. Hankalia hommia nämä, kun ne aloitusoireet voivat olla sen verran rankkoja, ettei siinä tiedä, pitäisikö lääkitys lopettaa samoin tein vai odotella vielä, josko siitä lopulta olisikin apua . Kannattaa ainakin tarkkailla tuntemuksiaan ja raportoida heti hoitavalle lääkärille mahdollisista oireista. Niin no, toki liian vainoharhaiseksi ei pitäisi ryhtyä, eli etsimällä etsiä itsestään kaikki mahdolliset sivarit, koska silloin niitä taatusti alkaa löytyä :mrgreen: . Lisäksi pitää toki punnita hyöty-/haittasuhde, eli vaikka lääkkellä olisikin jokin ei-niin-mukava sivuvaikutus, niin mikäli se kokonaisvaltaisesti kuitenkin parantaa elämänlaatua, niin sen käyttöä kannattaa jatkaa, jolleivat ne sivarit tyystin sietämättömiä ole.