Sain soitettua AA:han ja "sain itselleni ajan 
Eli pääsenhän juttelemaan jonkun kanssa asiasta toivottavasti en itse joudu silmätikuksi ja nalkuttavaksi akaksi:-( Eipä tässä muuta koulu kutsuu heipä hei taas
AA:lla ja Al-anonilla on Taara sulle paljon annettavaa. Hyvä että pääset juttelemaan sinne.
Kun otin hapuilevia ensiaskeleita matkalla raittiuteen, niin törmäsin lehdessä ilmoitukseen: Onko alkoholi ongelmasi. Soitin laskuhumalassa ja tapasin seuraavana päivänä ihmisen, joka vei minut myöhemmin AA-kokoukseen. Vaikkakin sorruin alkon kiroihin jatkuvasti niin tuo yhteys on pitänyt näihin päiviin. AA:sta muistan lämpimän ja suvaitsevan hengen. Suosittelen lämpimästi! 
hei taas!
Mulla vähän asiat sekoo päässä ku sain kyllä sanottua miehelle että nyt jos koskaan pitää tehdä valinta perheen ja alkon välillä no hän tekikin ratkaisunsa eli perjantaina hän ei ottanut alkoa mutta lauantaina jo aamusta maistui taas, kysyin että etkö eooanut todesta minun sanomaani hän siihen et kyllä otin minä taas ett kuinka kun taas olet kännissä? No hän huutamaan minulle päin kasvoja että v… pitääkö hänen absolutistiksi alkaa vai uskovaiseksi vai “pedofiiliksi”(tota heittoo en itekkään ymmärtäny) sanoin että kyllä sinun kohdallasi absolutisti olisi paras vaihtoehto, no mieheni veli ja isä yritti puhua hänelle myös järkeä mutta heillekkin hän vaan huusi että saata… mä olen 25v juonnut näin miks nyt valitetaan. Tänään hän ei ole puhunut asiasta yhtään mitään ihan kuin hän ei haluaisi muistaa vaikka varmasti muistaa on kuin mitään ei ois tapahtunu nyt en taas osaa ite mennä eteenpäin pitäs vissiin sanoo jotain mut mitä vai alanko vaan ettiä asuntoo itelleni ja lapsille en aijo jatkaa tätä suhdetta enään asia on minulle ihan selvä mutta miten saan sen myös selväksi miehelleni?
Ei sinun tarvitse sitä miehellesi selväksi saada. Hänelle kelpaa tämä nykyinenkin tilanne, jossa sinä valitat, asetat ehtoja, uhkailet, mutta hän voi jatkaa juomistaan ja kaikki jatkuu kuten ennenkin. Riittää, kun asia on selvä sinulle itsellesi, lopetat puhumisen ja toimit niin kuin olet hänelle sanonut toimivasi.
Tämä tähän moneen kertaan.
Taara, sinun miehesi on alkoholisti. Sairas ihminen. Ei hänellä ole todellista mahdollisuutta valita perheen ja alkoholin välillä. Jos hänellä olisi syöpä, sanoisitko hänelle että jos rakastat minua niin paranet?
Ainoastaan omiin tekemisiisi sinä voit vaikuttaa, ja tyhjät uhkailut ja ehtojen asettamiset vain aiheuttavat itsellesi lisäharmia. Uhkailusi ovat samaa sarjaa kuin miehesi lupaukset. Vain teoilla on merkitystä. Molemmin puolin.
Jos sitä nalkuttamalla raitistuttaisiin, niin eihän tässä maassa olisi yhtään alkoholistia.
No terveppä taas!
Asiaa kirjoititte mutta on aika vaikeeta tehdä asioille mitään kun mies ei reakoi mihinkään mitä sanon hänelle ihan sama kuin seinille puhuis en tiedä miettiikö vai mitä? 3 päivää pysyi selvänä mutta tänään jo ratkes tulin koulusta ja täälä hän juovuksissa kotona. Todella väsyttävää on hankala vaan lähteä, kun on velkainen omakotitalo ja kaikkea muuta mahdollista mutta olen kyllä alkanut laittamaan asiohin vauhtia esim pankista pyysin laskelman lainalle jota jäljellä no saas nähdä kuin käy mutta kirjuuttelen taas paremmalla ajalla lisää heips kaikille
No sähän etenet melkoisella vauhdilla. Minä taas olen vasta nyt alkanut jaksaa pikku hiljaa käynnistyä miettimään tuollaisia kuin mitä tehdä yhteiselle omaisuudelle (=yhteisille veloille ). Aiemmin ajatus on ollut liian raskas, siihen sisältyy niin isoja päätöksiä, että olen vaan halunnut lykätä myöhemmäksi.
Ja mitäpä sitä tosiaan seinille juttelemaan kun maailmassa riittää korviakin. Onnittelut munkin puolelta tonne al-anoniin menosta, perästä tullaan!
Heips vaan!
Juu olenhan mä miettinyt näitä asioita alitajunnassani jo monia vuosia mutta nyt on alettava tekemään jotain että asiat edistyis täytyy katella ei tää niin helppoo ole mullekkaan mut ei tuu mitään jos alan ketteleen seiniä hänen kanssa nyt taas ulkona istuu ja kalja maistuu mut maistukoon en jaksa enään ajatella sitä. Olen tosi tyytyväinen kun löysin tän sivun ja sain teistä tukea ajatuksilleni sekä neuvoja kiitos teille kaikille 
On ollut aika sydänsuruinen kuukausi.
Olen pakottanut itseni miettimään tulevaisuutta, että mitä ratkaisuja nyt tekisin. Miettiminen on tuntunut yhtä pahalle nyt kuin vuosi sitten. Muuttoa olen yrittänyt miettiä paljon, mutta se on niin ahdistavan lopullista. Kaikki tuntuu hieman - tyhjälle.
Olen saanut muitakin masentavia uutisia, ei mitenkään alkoholiin tai eroon liittyviä kuitenkaan. Sydän tuntuu kipeältä möhkäleeltä. No, monilla on suuremmat murheet. Mukavaa on se että arki vie niin mennessään. Ja että kevät lähestyy, odotan sitä ja luonnon heräämistä ehkä enemmän kuin aiemmin. Silti. Huokaus.
Miettiminen ei taida pitemmän päälle auttaa kuitenkaan? Mikään ei muutu miettimällä. Asiat muuttuvat ainoastaan tekemällä.
Jos arki kantaa, se on jo paljon. Elät kevään odotuksessa ja sekin kertoo toiveikkaasta olosta.
Onnea matkaan, mitä ikinä teetkin!
Kiitos Cricket.
Heippa taas!
Minäkin taas pitkästä aikaa tänne sepustan omat juttuni. Ei ole asiat paljon muuttunut täälläkään ainakaan parempaan suuntaan eli en ole edistynyt ajatusta pidemmälle. PITÄIS SITÄ JA TÄTÄ MUTKU … EI SAA MITÄÄN AIKAAN. Pelottavaa ajatella et tää vois jatkua vielä pitkään koska mun hermot menee ei ole tapahtunut miehen puolelta mitään edistävää eikä varmasti tapahdu me ei puhuta MISTÄÄN enään yhdessä.Väsyttää vaan tää paikallaan oleminen ja tieto et jotain pitäs asialle tehdä mut mitä. Eepos voimia sulle kyllä me pärjätään näytetään kaikille epäilijöille et meitä ei lannisteta:-) Hauskaa kevään odotusta kaikille ja kirjotellaan kuulumisia sekin auttaa meitä
Halusin vaan tulla kertomaan, et jos oisi mahdollista, niin kyllä mä jatkaisin mun mieheni kanssa elämää kuten ennenkin. On niin paljon asioita, joista olen pitänyt ja joihin olen ollut tyytyväinen. Yhteistyö, miten yhteiset toimet soljuu, yhteiset kaverit ja tutut, yhteiset vitsit ja jutut.
Olen myös iloinen, että mun mieheni on tän vuoden sisällä hakeutunut hoitoon, kay aa:ssa säännöllisesti. On sääli, ettei se riitä mulle.
Mun mielestä kaikesta huolimatta mun mieheltä puuttuu tästä asiasta tahto. Se käy aa:ssa, mutta tuntuu että se käy siellä tyydyttämässä tarvetta kuulua johonkin - mikä sekin on tosi hienoa ja poikii varmasti hyviä asioita, pitkällä tähtäimellä varmaan isojakin muutoksia. Mutta ei miehelläni ole - mun mielestä - tahtoa lopettaa juomista. Mulla puolestaan ei ole enää uskallusta antaa itselleni tapahtua sitä, että joutuisin taas vastaanottamaan valheita - siis niitä: en ole juonut, en juo enää - vaikka näet että juodaan ja vielä monta päivää. Mä tahdon voida luottaa. Mä tahdon sopia että sä hoidat sitten ton ja ton, ja luottaa että ne tulevat hoidettua.
Ja - tiedän että toistan vaan itseäni - mun on hirveän vaikea luopua tästä kaikesta. Kaikesta mikä tässä olisi valmiina. Ja torjua ihminen, jota pitää parhaana ystävänään. Mä jäisin ja jatkaisin yhdessä, perheenä, jos mulla olisi yhtään toivoa. Mä todella haluaisin sitä. Nyt se tuntuu kuitenkin epätodennäköiseltä, vaikka seuraavan “inventaarion” aika taitaakin olla vasta sitten loppukesästä, koska mitään päätöksiä en jaksa itseltäni nyt vaatia.
Sellaista tällä kertaa . Hauskaa viikonloppua teillle!
Ajattelin pistää eropaperit vetämään.
Ai niin, sain osakseni parisen viikkoa sitten melkoista paheksuntaa asumuseromme takia. Erään tuttavan mielestä edes perheväkivalta ei kuulemma riittäisi syyksi erota, eroaminen on niin väärin. No, kiitin mielipiteestä. Tiedän ettei hän sanonut sitä pahoittaakseen mieltäni, mutta tuli surullinen olo kaikkien niiden puolesta, jotka joutuvat antamaan elämänsä valua viemäristä vain siksi, että läheisimmällä ihmisellä on liian suuria ongelmia, mutta joiden ympäristö ei hyväksy pakoon juoksemista 
. Miltä se tuntuisi, jos eron joutuisi työstämään ihan yksin, ilman tukea? Kiitos teille kaikille, jotka olette tukeneet minua, se on ollut paljon.
En jaksa kirjoittaa enempää nyt. Teki vaan mieli julkaista tuo uutinen, ensin täällä, sitten omassa tuttavapiirissä. Ja jonain päivänä kai tuolle tuttavallekin, jonka mielestä asumuserokin on niin väärin…
Luin kivan ajatuksen: vaikeudet paljastavat ihmisen vahvuudet. Ongelmia kohdatessaan ihminen hyödyntää koko persoonaansa ja historiaansa kokonaisvaltaisesti, tietoa siitä millaisia vaikeuksia on aiemmin kohdannut ja miten niistä selviytynyt.
Sitä lukiessa ajattelin ensin, että olenkohan edes selviytynyt koskaan mistään - olen vaan vähentänyt, pienentänyt itseäni ja perääntynyt vähin äänin. Hengissä ollaan tietty yhä, mutta elän elämääni vuodesta toiseen alisuoriutujana, vältellen konflikteja. Sitten mietin, että olen viime päivinä kohdannut hirveästi epäonnea. Minulla on sellainen ihan höpsöksi tietämäni uskomus, että kun epäonnea on kerääntynyt epätavallisen paljon, sen täytyy tarkoittaa että tulossa on iso onnenpotku tai paljon myötätuulta: täytyykin muistaa lotota tällä viikolla. Ja tajusin, että tässähän on yksi vahvuuteni, usko siihen että ehkä nurkan takana sittenkin on jotain kivaa odottamassa, eli antaa näiden nyt mennä menojaan, mutta sitten katsotaan se seuraava nurkka. Ja tavallaan tuo uskomus toteuttaa itse itseään: kun riittävästi saa selkäänsä, antaakin se vaan rohkeutta kokeilla jotain, mistä voi poikia jotain hyvää joka nostaa taas jaloilleen. Vahvuuteni on siis piristää itseäni höhlillä uskomuksilla .
Mies rukoili yrittämään vielä, kertoi, että viimeinenkin syy elää meni nyt sitten tän eron myötä. Mutta minähän olen tätä eroa punninnut jo niin paljon, että tuntuu että harkinnat on jo tehty. Komensin miehen jaksamaan ja katsomaan hiukka eteenpäin, ja huomaa että kaikki onkin hyvin. Ja että hän on tärkeä ihminen minulle ja pojalle aina. Ihme kyllä mies vastasi kiittämällä. Siitä kiitoksesta heräsi pieni toiveikkuus, että ehkä mieheni jaksaa tän rankimman erovaiheen yli, koska selväähän se on että jossain vaiheessa helpottaa. Toinen hyvä lause, jonka olen lukenut, onkin: jokaisen velvollisuus on pitää itse itsensä hengissä. Minä en voi sitä tehdä mieheni puolesta.
Ja eihän meidän yhteinen historiamme mihinkään katoa, vaikkemme yhdessä enää olisikaan. Meillä on ollut paljon hyvää, hyviä vuosia. Kenen muun kanssa jakaisin esikoiseni ensiaskeleet ja muistot ensimmäisestä oikeasta kodista? Se mikä meillä on ollut, on aina.
Mun miehen suurin ongelma on kai masennus, syvä masennus. Että tätä juomista voisi pitää sen oireena. Mun ongelma taas on miehen juominen. Jos mies olisi masentunut ilman alkoholiongelmaa, vaatisin itseltäni varmaankin jaksamista. Alkoholi oli se, mikä riutaisi irti tästä. Niin kauan kuin näen sitä, en pysty uskomaan että mies yrittää, ja jos mies ei yritä, miksi minäkään yrittäisin. Miten mies voi luulla voivansa juoda yhtäkään, kun hänkin tietää että ongelmansa alkoholissa on se, ettei korkki mene kiinni?
Masennuksesta taas itse muinaisten teinivuosien anorektikkona ajattelen, että se on ajatushäiriö, ihan kuin syömähäiriökin on sitä. Siinä piilee pieni toiveikkuus: ajatuksia pystyy halutessaan kouluttamaan. Onhan se vaikeaa, koska samoin kuin se pitkään jatkunut aliravitsemus kuluttaa ja tuhoaa elimistöä, samoin tuhoaa varmasti masennuskin, mutta osaan niistä elimistöllisistä ongelmistahan on keksitty lääkkeitä. Masentuneiden vuosien mittaan koko maailmankatsomus on muovaantunut yhä enemmän masennusta ylläpitäväksi ja niiden tuhoisien ajatusten havaitseminen ja muuttaminen, jatkuvaa työtä ja valppauttahan se vaatii. Mä kuitenkin uskon, ettei masennus ole loppuelämän tuomio. Onhan mun mieheni ennenkin osannut nauraa ja olla onnellinen. Mutta mulle se, että korkki olisi tähän mennessä jo mennyt kiinni, olisi ollut merkki siitä että uskallan luottaa tulevaan ja satsata suhteeseemme, vaikka miehellä olisi surunsa käytävänä. Mitä näyttöä mulla nyt on mistään? Miksi mä käyttäisin tähän nyt energiaani?
Minä katson itseni eronneeksi nyt. En sano, ettei tulevaisuudessa voisi tapahtua mitä vaan, toistemme uudelleen löytämistäkin, mutta se on oma tarinansa sitten. Tietty harmittaa heittää rukkaset naulaan, mutta mun mielestä olen tehnyt tämän ihan hyvässä hengessä. Mun mielestäni meillä oli aikamme hyvä ja toimiva perhe, hyvä työjako ja kaikki toimi, joten en tunne itseäni oikeastaan edes epäonnistuneeksi, ainoastaan surulliseksi. Kummastuttaahan se, mikä tähän tilanteeseen ajoi, ja tulen etsimään syitä varmaan pitkään. Niistäpä sitten kenties jotain oppii, jos oppii. Mutta huonomminkin asiat voisivat olla, joten siitä lähdetään.
Itsensä suojeleminen (ja sitä kautta mahdollisten lastensa suojeleminen) on hyvä tavoite. Sinun täytyy saada itsesi toimintakykyiseksi aikuiseksi taas, ja joskus vaan käy niin, että se edellyttää sitä, ettei enää hoida ketään muuta siinä rinnalla. Kaikki energia tulee käyttää omaan mielenterveyteensä ja jaksamiseensa.
Tuohan on positiivista ajattelua parhaimmillaan!
Onnea ja menestystä!
Kurjaa, surullista ja ehkä kuitenkin yhtä aikaa helpottavaa?
En oikein tiedä, mitä osaisin sanoa. Olen ihan varma, että tipahdat jaloillesi, olet sillä tavalla sitkeä ja suhtaudut positiivisesti asioihin. Mutta onhan eropäätös iso asia ja siinä on paljon surua surtavaksi.
Ja senhän jo tiedätkin, että me olemme kaikki täällä. Jaksamista.
Mä pahoitin syksyllä mieleni yhden tutun puheista. Hän paheksui työkaveriaan, joka oli eroamassa, koska he olivat “kasvaneet erilleen”. Tutun mielestä “erilleen kasvaminen” ei ole mikään syy, hän kun itse oli pysymässä liitossa paljon suuremmista ongelmista huolimatta. Mulla nousi niin karvat pystyt. Ei kenelläkään ole oikeutta päättää toisen puolesta, mikä on tai ei ole hyvä syy erolle. Mistä sen edes tietää, mitä kaikkea “erilleen kasvamisen” taustalla on. Hyvä syy eroon on se, ettei haluta olla enää yhdessä.
Mullakin eron ajatteleminenkin on ottanut yllättävän koville. Kai se on just se, ettei haluaisi luovuttaa. Vaikkei se mitään luovuttamista ole. Varman tappion uhatessa taistelusta perääntyminen on vain järkevää omien tappioiden minimoimiseksi. Mun terapeuttini sanoi, että avioliitto on kahden ihmisen välinen sopimus, jonka voi purkaa, jos sopimuksen ehdot eivät enää täyty. Mulle se oli hirveän lohduttava ajatus. Avioliitto on pohjimmiltaan vain sopimus, eikä mitään niin ihmeellistä ja pyhää, että siinä pitäisi roikkua kiinni hampaat irvessä.
Meillä tilanne on se, että mies muuttaa piakkoin takaisin. Mua pelottaa, mutta silti se tuntuu hyvältä ratkaisulta. Riskihän se on, mutta niin on parisuhteet muutenkin ja oikeastaan koko elämä. Mies on ollut nyt kylässä pitkiä pätkiä kerrallaan, nytkin on ollut pari viikkoa yhteen putkeen. Sinällään virallisesti takaisin muuttaminen ei siis ihmeemmin asioita muuta käytännön tasolla. Ajatusten tasolla asia on tietysti ihan eri. En ole tähän asti suuremmin edes miettinyt miehen retkahtamista tms, mutta viime päivinä asia on pyörinyt mielessä tiuhaan. Varsinkin kun täältäkin olen lukenut vastaavia tarinoita. Mulle on kuitenkin hyvin erilainen tilanne, jos mies retkahtaa muualla tai jos se retkahtaa saman katon alla.
Eilen käytiin ensin yhdessä kävelyllä, jonka jälkeen mies meni pilkille ja minä ripustelin ikkunoihin kesäverhoja. Myöhemmin istuin terassilla juomassa teetä ja lukemassa kirjaa, katselin kun kissa jahtasi auringon herättämää, hieman tokkuraista kärpästä. Kaikessa normaaliudessaan ja mukavuudessaan kertakaikkisen surrealistista, kun ajattelee, millaista meidän arki oli vuosi sitten. puistatus Huomasin yksi päivä kotiin tullessani, että auto pihassa tarkoittaa mulle taas “kiva, mies on kotona”, eikä “voi vittu eikö se ole tänäänkään ajokunnossa”. Hassua, miten sama asia voi tilanteesta riippuen aiheuttaa niin erilaisen fiiliksen.
Pidä häntä pystyssä ja muista tosiaan, että me kaikki ollaan täällä olemassa aina kun tarvitset kuuntelijaa! 
Olen 45 v nainen ja ollut yli 20v. liitossa alkoholiriippuvaisen miehen kanssa. Lapsia meillä on kaksi, nuorimmainen kohta 14v. Mieheni juo joka ainut vkonloppu ja viikoillakin menee olutta harvase ilta, viikolla ei kuitenkaan niin paljoa että työtä haittaisi. Aamulla kykenee kyllä viikolla töihin lähtemään, mutta viikonloput tuntuvat niin raskailta katsoa ihmistä josta välittää kovasti ja nähdä kuinka tärkeä on olutpullo hänen elämässään. Viikonloppuisin ei ole meillä siis mitään yhteistä, vain hän ja olut. Tv:tä ei voi kukaan rauhassa katsoa koska hän selostaa mielipiteitään jatkuvalla syötöllä, hiljaista ei ole hetkeäkään. Lapset kaikkoavat omiin huoneisiinsa ja minä etsin rauhallista paikkaa tai menen eri huoneeseen tv:tä katsomaan. Kokoonnumme lasten kanssa sitten tv:n ääreen kun mieheni on nukahtanut. Hän imee läsnäolollaan “hapen” koko huoneesta.
Eroajatusta olen pyöritellyt mielessäni useampaan otteeseen, mutta koskaan en ole jaksanut asialle tehdä mitään.
Häpeän häntä suunnattomasti ja sen myötä myös itseäni.Tunnen alemmuuden tunnetta ja jopa vihaa toisia kohtaan koska muilla elämä on helppoa ja itse olemme epäonnistuneet täydellisesti. Vihani alkaa purkautua muuhun lähipiiriini, en jaksaisi/haluaisi olla aina itkemässä/valittamassa heille pahaa oloani, mutta kun ei minulla ole muitakaan kenelle voisin taakkaani purkaa. Läheisyyden antaminen miehelleni tuntuu vastenmieliseltä, eihän hän sitä koskaan haluakkaan muuton kuin humalassa.
Olemme aina olleet kun paita ja peppu, aina yhdessä. Itse käyn hyvin harvoin missään tai jos käyn, mies on aina mukana josta sitten taas seuraa harmia. Minua inhottaa seurata hänen käytöstään ja usein seurauksena on vain riitaa ja pahaa mieltä.
Puhevälit ovat huonot, asiasta mainitessani juominen on hänellä kuulemma hallinnassa ja voi lopettaa heti jos vain haluaa. (Eipä vain ole koskaan siis halunnut). Ongelmista yrittäessäni puhua, ongelmat ovat hänen mielestään aina aivan muualla, esim. muut sekoittavat elämäämme. Juomisesta puhuminen on hänelle erittäin arka paikka! Mutta ehkä olisi jälleen sen yrityksen aika.
Ehkä minun olisi jo aika ajatella itseäni ja tunteitani. Elämä ei tunnu enää todellakaan mukavalta, tämä on ahdistavaa itkusilmässä olemista. Olen aina ajatellut että lasten vuoksi jaksan kyllä, nyt lapset alkavat olla isoja, vanhempi lapsista tietää tilanteen ja onkin kehottanut eroamaan mutta nuorempi ei haluaisi menettää isäänsä.Säälin miestäni suunnattomasti ja rakastankin, mutta onko se sen arvoista, tulenko kohta itse sairaaksi tässä ahdistuksessa.
t : niisku