Väsynyt alkoholismiin

Kotikanava
1

Hei!

Olenpa onnellinen että löysin tämän palstan! Olen uusi täällä ja on valtava tarve purkaa sydäntä…

Olen ollut toistakymmentä vuotta yhdessä mieheni kanssa, naimisissa, asuntolainaa ja lapsi, ala-astella. Ongelma: yllätys yllätys, miehen juominen. Tutustuessamme nuoruudessamme alkoholin käyttö kuului yleisiin tapoihin. Vaikkakin hänellä se oli ongelmallista jo silloin: Oli suorastaan perinne, että viikonloppuisin mieheni oli pihalla kuin lumiukko, mutta siihen suhtauduttiin lempeästi kuin vitsiin, ja minä jatkoin seurustelua muiden kanssa, kunnes jossain vaiheessa tulin herättelemään ja autoin taksiin. Mieheni ei koskaan juonut arkisin, jotta jaksaa töissä.

Raskausaikana vaadin, että alkoholi ei kuuluisi lapseni elämään. Minun ei tehnyt vaikeaa jättää menemättä iltarientoihin, olin niissä ihan tarpeeksi jo ravannut ja halusin elämältä nyt ihan muuta. Jos mieheni on pakko juoda, hän ei tule kotiin kuin vasta selvänä. No, eihän tuo koskaan ole toteutunut. Luin tekstejä täältä sen verran, että ehdin tunnistaa jokaisesta itseni: juuri noin olen kokenut, muistan että oli tuollaistakin… On kuin olisi lukenut otteita omasta elämästään.

Olen jaksanut elää omaa elämääni ja nauttia siitä, ja miehenikin on pysytellyt mukana. Tuntuu, että kaiken aikaa hän on tehnyt parhaansa, yrittänyt parhaansa, pinnistellyt että arvostaisin häntä… Ja sitten retkahtaa, ei jaksa pinnistää vaan luovuttaa… Mutta koska häpeää juomistaan niin paljon, hän väittää ettei ole mitään ottanut, vaikka silmät seisoo tyhmänä, kuola valuu ja alkoholi haisee kilometrin päähän. Se, mikä minulle on vähintä, mitä elämältä voi toivoa (=normaali arki) on hänelle ponnistelujen tulos. Alkometri on kiva apuväline kun yrittää opettaa toista olemaan valehtelematta: mutta miksi minä sellaista opetan! Aikuiselle ihmiselle, jonka pitäisi jo osata!

Nyt olen kuitenkin väsynyt tähän. Väsynyt pettymään. Ja miehenikin alkaa väsyä pinnistelemään. Hän on alkanut repsahtelemaan useammin, tissuttelee pitkin viikkoa, valehdellen jatkuvasti, hyödyntää lapsen sairaspäivien kotona oloa omaan juopotteluun… Ja jos minä joskus ottaisin, se “antaisi” hänelle luvan juoda enemmän. Sitä paitsi häpeän tätä ongelmaa, enkä tunne ihmisiä, joille haluaisin tästä jutella. En voi sietää sitä, että mieheeni aletaan suhtautua tyyliin: alkoholisti, epäkelpo, ja kaikki se hyvä mikä hänessä on jää sitten näkemättä. Kaikesta huolimatta, kaikista maailman ihmisistä olen valinnut juuri mieheni, eli luullakseni sitten parhaan:o), ja haluan että häntä kunnioitetaan - ja haluan olla hänestä ylpeä. Ja - minä inhoan häntä kännissä.

Luovuin sormuksestani viikko sitten. Kodista pois muuttaminen sietämättömälle. Rakastan tätä asuntoa ja taloyhtiötä, kaupunginosaa, tämä on minun maailmani! Mutta asumiskulut yhden palkasta maksettavaksi on liian kovat (vai onkohan edes niitä edullisempia asuntoja tässä kaupungissa…). Rahahuolet pelottavat. Ja pelottaa että mies juo itsensä deekikselle: tämä on ihan todellinen uhka, jos eroamme ja hän jää yksin. Tietenkään en halua, että lapseni joutuu näkemään isänsä sellaisena ja joutuu luopumaan samalla kaikesta kivasta yhteisestä isä-poika-meiningistä… Mutta en usko tähän enää.

Kaipaan iloa elämääni! Haluan olla onnellisten ihmisten parissa. En jaksa tulla kotiin, haistaa krapulan löyhkää, tai katsella hymytöntä, itseään inhoavaa miestäni. En syytä häntä, mutta en jaksa tätä enää. Olen ihan hirveän pahoillani tästä hänelle.

2

Tästä esittelystä jäi näköjään nimimerkkini pois, koska opettelen vasta järjestelmää…Eli äskeisen kirjoitti Eepos:)

3

Tervetuloa palstalle. Täällähän meitä kohtalontovereita löytyy. Mitäpä jos ottaisit askelen kerrallaan, etkä murehtisi kaikkea yhtäaikaa. Siihen minäkin sorrun alinomaan, mutta pitää opetella hoitamaan asia kerrallaan, muuten taakka kasvaa liian suureksi eikä sitä rohkeutta irtaantua sitten löydykään.

Jos olette päättäneet erota (mitä mieltä miehesi asioista on?), hoida käytännönasiat kuntoon pikkuhiljaa. Ota selvää asunnoista, laske tulosi ja menosi, suunnittele ja toteuta. Ota selvää mitä tukia saisit (elatusmaksu, lapsilisän yh-korotus, asumistuki). Onko nykyinen asuntonne yhteinen? Miten teette osituksen? Siinä nyt muutamia käytännön asioita, jotka pitää erotessa hoitaa.

Entä jos miehesi alkaisi tehdä ongelmalleen jotain? Ymmärtäisikö tilanteen vakavuuden jos sinä ja lapsi muutatte pois? Onko hän koskaan hakenut apua tai tehnyt asialle jotain vai onko kaikki leimattu vain sinun liioitteluksesi?

Tiedän oikein hyvin tuon tilanteen, jossa mies omasta mielestään yrittää, mutta turhautuu kun ei saa toivottua vastakaikua ja retkahtaa taas. Meillä tätä samaa on vatvottu myö kyllästymiseen asti 7 vuoden ajan. Minä en enää osaa enkä jaksa yrittää yhtään mitään. Minusta miehen yrittäminen on aina väärällä pohjalla, koska hän on tehnyt sen miellyttääkseen minua. Ei siksi, että olisi tajunnut itsellään oikeasti olevan ongelmia alkoholin kanssa. Jos kaiken tekee toisen takia, yritykset on tuomittu epäonnistumaan koska silloin ei yritetä rehellisesti ja omasta tahdosta.

Vaikeaa on, tiedän. Ja itse kokee syyllisyyttä kunnei enää pysty rakentamaan suhdetta kaiken valehtelun ja pettämisen päälle.

4

Tervetuloa!
Tunteet joita käyt läpi ovat varmaan tuttuja kaikille meille alkoholistien läheisille. Minustakin tuntui kurjalta kun mieheni ( ollaan asumuserossa) alkoi juoda yhä enemmän ja enemmän ja häneen alettiin kaikkialla suhtautua kuin hän olisi täysin epäkelpo ihminen. Mutta en sitä oikeastaan ihmettele kun ajattelee että esim. kaikissa sukujuhlissa hän oli aina aivan saappaat sekaisin ja yleensä onnistui aina jotenkin pilaamaan toisten ilonpidon. Kaikki se hyvä hänessä hautautui ongelman alle.
Minäkin surin aikoinani sitä kun minun piti muuttaa pois yhteisestä asunnostamme. Olin juuri kotiutunut uudelle paikkakunnalle (asuimme mieheni kotipaikkakunnalla) ja saanut kodin rakennettua. Minulle ei kuitenkaan ollut muuta ratkaisua kuin erilleen muutto. Se oli tehtävä oman mielenterveyteni vuoksi.
Ja vaikka se oli vaikeaa ja raskasta niin näin jälkeenpäin voin sanoa että se kannatti. Löysin uudelleen ilon elämääni ja vanhat ystäväni takaisin.Ja se jokapäiväinen pelko ja huoli katosi elämästäni. Meillä tämä ero sai aikaan vain yhden pitemmän raittiin kauden ja nyt ollaan taas samassa pisteessä. Eron harkinta-aika on loppumaisillaan ja juominen jatkuu entistä ankarampana.Mutta uskon että jollain tuo ero voi toimia ikäänkuin alkuun panevana voimana ja johtaa lopulliseen oivallukseen siitä että juomisen on loputtava. Toivon että teillä asiat sujuvat paremmin kuin meillä.
Tigera on oikeassa kun kehoittaa hoitamaan yhden asian kerrallaan. Silloin tulevaisuus ei näytä niin toivottamalta.
Jaksamisia!

5

En tällä palstalla monesti vieraile. Nyt sattui eepoksen kirjoitus kuin nyrkki silmääni. Juuri noin meni minun tarinakin. Sitten väsyin itsekin alkoholismiini. Menin aa-ryhmiin - ja raitistuin yli kolme kesää sitten- Yksin yrittämällä ja perheen tuella en koskaan olisi selviytynyt vaikka varmaan kaikkensa tekivät.

6

Hei Eepos,
olet havahtumassa todellisuuteen: perheessänne sairastetaan alkoholismia. Todellisuuden kohtaaminen on kamalaa kun on niin kauheasta sairaudesta kysymys kuin alkoholismista, mutta se on myös lähtökohta paranemiselle. Miehesi valehtelee ja kieltää ongelmansa koska se on eräs alkoholismin tunnuspiirre. Eräs tunnuspiirre on myös pakonomainen tarve juoda. Alkoholisti ei voi olla juomatta vaikka ihan itsekin sitä välillä haluaisi ja vaikka läheiset tukisivat ja auttaisivat miten paljon. Hän voi olla juomatta vasta kun hakee omasta halustaan apua ja haluaa todella raittiutta niin paljon, että on valmis tekemään sen eteen työtä - ITSE.
Olet itse ottanut ensimmäiset askeleet toipumisen tiellä tulemalla joukkoomme tänne Kotikanavalle ja kirjoittamalla tilanteestasi. Pikkuhiljaa asiat selviävät sinulle, jos vain olet valmis ottamaan tietoa vastaan ja soveltamaan sitä elämääsi. Meitä saman kokeneita on paljon - et ole ongelminesi yksin.
Ymmärrän hyvin pelkosi uusien ratkaisujen edessä. Miten selvitä taloudellisesti yksin? Miten voisi jättää kaiken tutun taakseen? Olen itse käynyt samat pelot läpi. Minun ratkaisuni oli, että jäin lasten kanssa entiseen kotiimme ja mies muutti pois. Jälkeenpäin huomasin, että monet pelot olivat turhia. Selvisin taloudellisesti ihan hyvin ja elämä oli monin tavoin selkeämpää, kun ailahteleva ja ongelmia aiheuttava alkoholisti ei enää asunut samassa taloudessa.
On myös turha kuvitella, että pystyisi estämään toisen alkoholisoitumista ja hänen elämänsä luisumista huonoon jamaan. Näennäisesti se näyttää onnistuvan, koska alkoholisti on ikään kuin “kunnossa” kun hänellä on vielä perhe, mutta perheen kannattelemana ja avulla hän vasta pystyykin juomaan itsensä rappiolle.
Ehdotan, että otat selvää alkoholismisairaudesta ja siitä, miten se sairastuttaa koko perheen. Kokemusperäistä tietoa tästä saat Al-Anon-ryhmistä. Kannattaa käydä katsomassa ja kokeilemassa, sillä sinne voi mennä nimettömänä ja käyminen on täysin vapaaehtoista.
Voimia sinulle, Eepos. Olet ottanut tärkeän askeleen, kun olet tunnustanut vaikean tilanteenne.

7

Alkometri. Lupa juoda.

Siinä pari sanaa, jotka sivalsi mun silmään. Yritä päästää irti, Eepos, tuosta. Juomisesta, kiinnijäämisestä ja muusta tulee peli. Sellainen peli, jossa on kaksi pelaajaa. Kun sitä on pelannut aikansa (juu, siihen kuuluu pullojen piilottamiset, hengen haistelut, pullojen etsiminen, sisupastillin imeminen ja paljon muuta) niin on vaikea lopettaa.

Toisen ei tarvitse tehdä kuin pieni, ulkopuoliselle lähes huomaamaton leikkiinkutsu, niin peli on taas käynnissä.

Aikuinen ihminen on vastuussa omista teoistaan. Ja varmasti hämääntynyt, jos joutuu jäämään pelikentälle yksin.

Jos vaivihkainen taka-alalle poistuminen ei onnistu, niin uusien sääntöjen tekeminen voi olla myös yksi tapa rikkoa samaa kaavaa. Juomahuone tai sakko tai kaupankäynti - kunhan molemmat vastaavat vain omasta käytöksestään. Toisen juominen kontrollointi millään tavoin ei ole ratkaisu.

Ja on al-anon. Otapa selvää ja raahaa takapuoles sinne.

8

Mieheni istui vapun jälkeisenä lauantaina (tavallaan “luvallinen” päivä juoda, kun on vkonloppu ja kaikkea. Olkoonkin, että se oli juomisen neljäs päivä) kanssani ulkona upeassa, aurinkoisessa säässä. Hänellä oli olutpullo, jota hän “fiksusti” hörppi. Minä olin juonut vappuaattona ja se jäi siihen.

Olin “hieman alakuloinen” istuskellessamme. Siis surullinen/masentunut/itkuinen, mutta en huutanut. Harrastan sitä ehkä liian vähän, järjetöntä karjumista, joka seisauttaisi veret naapurienkin suonissa? Sanoin vain, että enää en jaksa, nyt pitää tulla loppu tälle meidän liitolle. Mies sanoi ponnekkaasti, että jos se hänen juomisestaan on kiinni, niin se ei ole ongelma. Hänpä voi olla vaikka PUOLI VUOTTA juomatta ihan saman tien!

Kysyin, mitä 20 vuoden jälkeen merkitsee puoli vuotta ilman alkoholia? Että marraskuussa taas maittaa luvan kanssa, ollaanhan sitä näytetty puolen vuoden ajan, mihin pystytään? Häh?

Mies pahastui ja sanoi, ettei hän siihen pysty, jos minä en yhtään tue häntä. Että minun täytyy nyt tukea ja kannustaa häntä.

Sanoin, että ei minusta ole minkään valtakunnan tukemiseen. En jaksa enkä pysty. Enkä halua. Jos hän päättää olla juomatta, sitten on. Jos ei, niin sitten ei.

Mies sanoi, että miten hän ikinä voi onnistua, jos minä olen tälläinen.
Jaa, siinä kyllä mielenkiintoinen kysymys.

Jos minä kannustaisin/jaksaisin/viitsisin/osaisin, niin meillä kaikilla menisi paljon paremmin? Voi perkele. Olen NIIIIIN täynnä, että alan lopulta uskoa noihin houreisiin puheisiin.

Sen takia Paarman kommentti siitä, että edes perheen tuella ei olisi selvinnyt, lohduttaa minua. Vaikka kaikkein hankalinta meillä on se asetelma, että MINUN mielestäni miehelläni on alkoholiongelma. Miehen mielestä hän on kautta vuosien ehkä käyttänyt joskus liikaa alkoholia, mutta hänellä on niin raskas ja vastuullinen työ. Ja vastuu meidän perheestä, kun vain hän osaa ajatella ekonomisesti (?). Taivas. Olen aivan loppu.

9

Ihan oikeassa olet Hintriikka. Ja Paarma. Että vaikka kuinka yritettäisiin raitistua toisen puolesta niin se on sama kun kantaisi vettä kuivaan kaivoon. Ei se tuki siellä pysy.

Sitä janoista saa juottaa ja rakastaa ja tukea vaikka kuinka. Kaikki uppoo kuin onttoon tolppaan. Eikä mitään saa takaisin. Joten päästään taas siihen tärkeimpään: pidä huoli itsestäsi. Niinhän ne hengenpelastajatkin opettaa, ettei sitä hukkuvaa saa mennä suinpäin hakemaan, vetää vielä pelastajansakin aaltoihin.

Ei se pahuuttaan. Mutta se ei ymmärrä. Eikä se ymmärrä, vaikka kuinka selittää. Pitää näyttää. Puolin ja toisin: puheet on puheita, mutta teot sentään tekoja.

10

Heissan!Ajattelin kirjoittaa tarinani.Tapasin mieheni 11,5v sitten.Ja meillä on 2 yhteistä lasta.Alussa kävin muutamia kertoja hänen kanssaan baarissa,mutta rupesin miettimään,että en voi elää näin.Koska minulla oli jo tavatessamme 1 lapsi.Lopetin juoksuni ja mieheni jatkoi sitä joka viikonloppuista juomista riidoistamme huolimatta.Odotin ensimmäistä yhteistä lastamme.Ja hän juoksi baarissa joka viikko.Minua itketti,ahdisti ja suretti.Lapsemme syntyi ja juokseminen jatkui.Baarissa juokseminen loppui,mutta sit hän alkoi juoda joka viikonloppu kotona.Välillä enemmän ja välillä vähemmän.Meille tuli toinen yhteinen lapsi.Olemme myös rakentaneet 2krt ja siihenkin on kuulunu alkoholi.Kesälomat,matkat ja joulukin menee juoden.Ei kumminkaan aivan humalaan.Olimme puoli vuotta siinä pisteessä,että sanoin et joko vähennät juomista paljon tai lähden.Lapsetkin jo kärsivät tilanteestamme.Hän vähensi.Pystyi olemaan 3vkoa täysin ilman.Ja sit alkoi maistumaan joka viikko kalja.Mikäli itselläni on kaapissa lonkero 2-3vkoa.Hän haluaa ostaa sen minulta.Mieheni myös sanoi,että jos hänen tarvitsee valita alkoholi tai minä.Hän valitsee alkoholin.Onko minulla korvien välissä vikaa niin ,kun mieheni väittää,koska en voi enää sietää hänen juomista…Vai onko mieheni alkoholisoitumassa???Otan itsekin joskus,mutta se ei ole minulle pakkomieli.

11

Heippa taas!

Kiitoksia kommenteista! Ja juu, yritän ottaa asian kerrallaan ja järjestellä asioita pikkuhiljaa, kiitos viisaista neuvoista:). Ja Paarma, oli kiva kuulla kommenttisi, vien terveisesi miehelleni;).

Tää on niin tuttu juttu tää Hintriikan , miehenikin vetää tän kortin esiin silloin tällöin: “Mut mä tarviin sun apuu!” ja katsoo anovasti spanielinkatseella. Ja minä: “Mikä se on se käsi, mikä sen kaljan sinne kurkkuun kaataa, mikä! Mikä se on se käsi!” :laughing: Ihan naurattaa, kun se on niin meitä.

Oli helpottavaa kuulla kommentteja eron jälkeisestä elämästä, ja siitä, että se onkin luistanut paremmin kuin on odottanut. Tietenkään en haluaisi erota, koska niinkuin sanottu, tässä liitossa ja perheessä on paljon hyvää. Eikä alkoholi ole jokapäiväinen vieras, vaan välillä, joinain vuosina mieheni voisi luulla jo hallitsevan asian (hän ei ole koskaan kuitenkaan yrittänyt lopettaa kokonaan, on vaan välillä vahvempi tai jotain), mutta sitten on kausia … Ja siis, monet ihmiset, jotka juovat enemmän ja useammin kuin mieheni, eivät vaikuta minusta ollenkaan ongelmaisilta tai että alkoholi jotenkin liittyisi heidän elämäänsä enemmän kuin toisten - mutta miehelleni alkoholi on ongelma. Se on ongelma hänelle vaikka hän joisi kuinka vähän. Kultakala, kiitos vinkeistä, jos taka-alalle jääminen ei onnistu, mutta en usko voivani jäädä enää katselemaan juomahuoneita. Näkisittepä mieheni kännissä! Mieheen tulee 100 elettyä vuotta lisää, hänestä tuleekin vanha raihnainen, ilkeä ukko, selkä vääränä ja jalat vänkällään, naama valkoisena ja vastenmielisenä. Se näky hiipii mieleeni silloinkin, kun kaikki on hyvin ja kaikkien hormoonien pitäisi hyrrätä… Haluan haluta miestäni, en inhota!

En ole päättänyt mitä teen. Tuntuu, etten haluaisi suin päin sännätä eroon, vaan katsoa jos sittenkin… Mutta entä jos pettymys tulee taas? Hiljaa hivuttaen kuten aina. Ensin silloin tällöin muutama saunakalja, kaikki sujuu hyvin ja sitä katsoo silmien läpi. Sitten jonain kuukautena mies alkaa hukkua netin ääreen, jutut alkaa muuttua imbesilleiksi, talossa on vieras, jonka arvaat käyneen välinpitämättömäksi ja sitten irronneen kokonaan taas omaan maailmaansa. Näkisitte sen typerän ilmeen, kun hän yrittää näyttää selvältä: silmät hohkaa mustaa tyhjyyttä, kun hän nostaa toisen kulmakarvansa muka arvioivasti: Ai miksi sinä kuvittelet mun juoneen jotakin… Aargh! Ja arki on kuitenkin elettävänä ja hoidettavana ja toinen on kuin ankerias, mahdoton tehdä yhteistyötä tai luottaa.

Mutta lupaus, jonka nyt annan, on noiden taloudellisten seikkojen selvittäminen, tänä taloudellisen epävarmuuden aikakautena;).

12

Tuleepa outoja lipsahduksia kun innoissaan kirjoittaa: katsoo silmien läpi :unamused: . No, sormien tai silmien, jonkun joka tapauksessa;)

13

Muutama viikko kulunut tänne kirjoittamisesta. Mitäs on tapahtunut…

Meillä on jonkinlaista murrosta ilmassa, ainakin se, että koen että käsittelemme tätä alkoholiasiaa omilla tahoillamme ja siitä on tullut hieman julkisempaa (minulle ainakin). Mieheni ei ole tissutellut ollenkaan tällä välin, mutta ei sekään meillä nyt mitenkään tavatonta ole. Minusta on tuntunut, että mieheni on ottanut eroamisen mahdollisuuden ihan vakavissaan ja prosessoi sitä tavallaan. Mutta vasta aika näyttää tuottaako se hedelmää vai unohtuuko vaan taas.

Itse olen varovasti uskaltanut päästää mieheni taas hieman lähemmäs, vaikka en tiedäkään mitä tästä tulee. Osa minusta ajattelee katsoa taas mitä tuleman pitää, keskittyä taas vaan omaan elämäänsä. Minähän pidän nykyisestä elämästäni muuten. Osa taas muistaa jatkuvasti, että täytyy sitten pitää huoli ettei anna taas periksi ja ettei taas saa joutua pettymään. Paljoa en ole ehtinyt taloudellisia seikkoja miettimään, mutta täytyisi kai aloittaa tän kämpän miettimisestä ja pankissa juttelemisesta? Haluaisin hirveäsi jäädä tähän, mutta yksin ei taida rahapussi antaa periksi:(.

14

Aivan sama tilanne: rakas mies, joka vuosien varrella alkoholin avulla on muuttunut/muuttuu aivan vieraaksi. Sitten mulla halu elää omaakin elämääni eikä aina keikkua hänen mielialojensa ym. mukaan. Sitten tämä taloudellinen puoli…

Meillä on iso talo puutarhoineen. Niin kovasti haluaisin tähän jäädä lasten kanssa. Olen koettanut tehdä laskelmia ja lainanlyh. suunnitelmia. Vaikeaa. Toisaalta, ehkä total alku olisi edessä paremmin, jos muuttaisin lapsien kanssa johonkin sievään rivariin, pois näistä huoneista? Olemme kuitenkin yhdessä suurella sydämellä ja rakkaudella tehneet tämän kodin. Suurin toivein ja odotuksin. Suurin… helvetti! Tunteet on niin mukana, etten edes ymmärrä!

Olen miettinyt, olenko ihminen, joka näkee vain sulkeutuvan oven? Eikä tajua, että jos kääntyisi ja ottaisi silmän kouraan, huomaisi, että KOKO TAKASEINÄ ON POIS!! Että siellähän se maailma ja elämä ja kauneus ja kaikki vain odottaa ottajaansa.

Nyt olen jumiutunut repimään sulkeutuneen oven kahvaa ja luulemaan, että tässä se oli.

Viikonloppuna lasten kevät- ja valmistumisjuhlia. Olemme koko porukka siivonneet siihen pitkin kevättä. Minä olen ajatellut, että laitamme asuntoa myyntikuntoon…

Lauantai pelottaa. Koska “äiti on vähän väsynyt” ja kaikkeen liittyy potenssiin sata jännitystä ja latausta - mitäs jos käämini kärähtävät juuri kun suku ja tuttavat ottavat kermakakkua ja juttelevat mukavia? Mitä jos sekoan ja huudan kaiken tuskan pois, noin vain?

Noh. Sitten se vain käy. Oma olo niin epävarma ja jaksaminen pakkasen puolella, että kaikki taitaa olla mahdollista? Jopa minulla, uberhyvin itseni hallitsevalla ihmisellä.

Elämä on.

15

Joo, kysymys Mitäsullekuuluu? saa mut kamppailemaan itseni kanssa, kun tekisi mieli vastata että: - No mitäpä tässä. Avioeroa mietin ja pitäis myydä tää kamppä. Enkä yhtään tiedä mihin tästä sitten haluaisi muuttaa seuraavaksi. Biologinen kellokin tikittää aikamoista vauhtia ja tekisi mieli laittaa duunipaikkakin vaihtoon. Et näitä tässä miettii aina kun jää rauhallinen, yksinäinen hetki:D. Mutta entäs mitä sulle?

No joo, mutta aina tyydyn vastaamaan: no mitäpä tässä, kesälomaa tässä jo odotellaan…:slight_smile:

No miksi tuollaista ei sitten voisi vastata? Ehkä siksi, että en ole varma, mitä olen tekemässä. Että jos kuitenkin päättääkin jäädä jatkamaan tässä, niinkuin ennenkin. Täytyy ensin nähdä, mihin oma kantti riittää. Eli hymyillään kun tavataan ja muuta kirvesvartta;)

16

Moi!
Toi mitä sulle kuuluu-kysymys on ollut mulle myös niitä kaikkein pahimpia silloin kun kulisseja yrittää kynsin hampain pitää yksin pystyssä. N. vuosi sitten jos joku olisi saanut minut oikeasti pysäytettyä ja ja aidosti kysynyt miten voin olisin varmaan palasina hajonnut kysyjän käsiin. Mutta onneksi me läheisriippuvaiset olemme erinomaisia välttelemään niitä tilanteita joissa kontrolli käsistä karkaa.
Muista eräänkin puhelun ystävältäni, joka kertoi kuinka oli todella ärsyyntynyt mieheensä, joka ei ollut muistanut tuoda kaupasta jotakin mitä hän oli nimenomaan pyytänyt ja kuinka heidän avioliittonsa rakoilee kun se mies ei koskaan tee asioita joita hän pyytää, jne. Pitkän puhelun päätteeksi kysyi mitä meille kuuluu? Mietin minkä reaktion saisin jos sanoisin totuuden eli : no, mies on nyt ainakin 2 vkoa huumevieroituksessa laitoksessa, mä jouduin ottaa reilu 3 vko työstä palkatonta vapaata että saan lapset ja muut käytännön asiat hoidettuu, miehellä on sakkotuomio kolmesta näpistyksestä odottelemassa ei tietty mitään tuloja mistään, valehtelen tässä parhaani mukaan kaikille mahdollisille ihmisille mieheni puolesta että hän on , jossain kiinni töissä, kun ei vastaa puheluihin jne… Mut tietty sainoin vaan että meillä kaikki on ihan hyvin, ennallaan…
Onneksi löysin tän palstan, olette kaikki auttaneet minua löytämään tieni tässä elämässä eteenpäin. Itseni ja lapseni voin yrittää pelastaa tästä pois.Mieheni hoidelkoon itsensä.

17

Kyllä nuo teidän tekstit on niin minua ja mun elämää. Lohduttaa ja hirvittää samaan aikaan.

Mä olen nyt ottanut sen asenteen, että kun ei tuo ukko tuosta suostu kerran lähtemään (kun eihän se ilman minua millään pärjää), niin paskaakos tässä sitten.

Minä en enää peittele mitään, en ole peitellyt miehen juomista pitkään aikaan. En keksi tekosyitä, en pidä mitään kulissia. Täräytän ilmoille kaikenlaisia tosiasioita jos mies yrittää esittää jotain muuta. Ihan sama kuka siinä on paikalla. Minä en siedä yhtään vilppiä enkä peittelyä.

En suostu tuhlaamaan yhtään päivää elämästäni enää murehtimiseen toisen tekemisistä. Minä en ole vastuussa siitä mitä mies tekee tai on tekemättä. Sen verran olen joutunut alistumaan, että katselen tätä elämänmenoa vielä kesän loppuun. Jokseenkin vaikea uskoa, että tämä meidän hektinen suurperheen arki kauaa miestä viehättää.

Perusperiaate on, että sanon mitä ajattelen, enkä peittele mitään. Keräsin tarpeeksi kauan vihaa ja pettymystä sisälleni ja huomasin, että siitä kärsin kaikkein eniten minä itse. Nyt on tilanne selvillä ihan kaikille; miehelle, sukulaisille, naapureillekin. On valtavan helpottavaa, kun ihan kaikki tietää eikä tarvi salailla enää mitään. Ei pysty mieskään enää valehtelemaan meidän suhteen tilasta läheisille. Juominen on tullut julkiseksi!

Että jos multa joku nykyisin kysyy, miten jaksan tai mitä mulle kuuluu, siihen saa ihan suoran ja rehellisen vastauksen. Seuraava kysymys sitten nykyisin onkin se, mitenkäs teillä menee ja onko miehes ollut juomatta?

18

Olen huomaamattani samoilla linjoilla. Kuin varkain alan kertoa joillekin ihmisille, että elämä ei ole ruusuilla tanssimista meilläkään. En kaikille. Viimeksi sanoin mieheni äidille, että emme voi tulla hänen veljensä syntymäpäiville, kun mieheni kädet tärisevät viinanjuonnista niin, ettei kahvikuppi pysy kädessä.
Mitäkö anoppi sanoi? Noh, “minulla oli nuorena kahvikuppineuroosi, se on varmasti periytynyt”.

Ennen kuin ymmärsinkään, huusin pää punaisena, että poikasi on alkoholisti, vitut hänellä mikään kahvikuppineuroosi ole!! Ymmärrä!! Fiksua,aikuismaista käytöstä? Onneksi lapset eivät olleet lähellä…
Nolotti. Mitä minä vanhalle ihmiselle huutamaan? Olkoon poikansa vaikka mikä, äitinsä silmissä hän on aina täydellinen. Niinpä niin.

Töissä täydet kulissit yllä. En kestä sitä sääliä ja ymmärtäväistä hyrinää ja kaikkea.

Tigera, jossain vaiheessa sanoit, että kolme vanhimmaista on sun. Olet joskus eronnut heidän isästään? Oliko ero silloin helpompi?

19

Oli, vaikkakin nuorimmainen ei ollut silloin vielä edes syntynyt. Rankkaa oli, mutta nuorempana sitä vaan ihmeesti jaksaa.

Syyt olivat erilaiset. En vieläkään tiedä, mikä siinä sitten tuli. Ehkä perhe perustettiin miehelle liian nopeaan tahtiin, otettiin asuntolainaa ja ostettiin yhdessä talo ja se kaikki oli kai sitten liikaa. Sille iski joku sitoutumiskammo vähän jälkijunassa, alkoi juoda, pettää ja kun se siihen sitten kaiken kukkuraksi kävi minuun käsiksi kun olin 5 kk raskaana, se oli sitten siinä. Sen jälkeen ei ollut enää mitään selvitettävää ja hoidin eron kuntoon, keräsin kiukkuenergian ja muunsin sen selviytymisenergiaksi ja pärjäsin lasten kanssa ihan hienosti. Maksoin äijän ulos talosta, otin lainan itselleni ja elelin siinä sitten lasten kanssa.

Nyt on asiat jotenkin niin monimutkaisia. Ehkä se on ikäkin, joka tähän tuo oman mausteensa. Ei vaan enää millään jaksaisi sitä rumbaa. Nyt ei ole kuvioissa väkivaltaa. Pettämisestä en tiedä. Epäilyjä on noilta kännireissuilta kyllä. Ja jotenkin kai se syyllisyys sai minusta otteen. Kun vihdoin saatiin jonkinlainen perhe kasaan, yritin siinä sitten roikkua kynsin hampain kiinni ja töniä kulisseja pystyyn kun ne alkoivat kaatua. Siitä seurasi totaalinen väsymys ja tilanne iski tajuntaani lopullisesti. Sen jälkeen olen askel kerrallaan yrittänyt hoitaa itseäni kuntoon. Ukko on roikkunut siinä sitten sivussa.

Kerroit miehesi äidin pitävän poikaansa täydellisenä. Mitäs jollei hän oikeasti tiedä miten paha tilanne on? Sinähän olet parhaasi mukaan peitellyt miehen tekoja, sovitellut menoja sen mukaan ja pitänyt niitä kulisseja pystyssä. Siihen samaan minäkin syyllistyin, mutta en enää. Nähkööt muutkin miten paska tuo mies osaa olla. Eihän se minun vikani ole. Pyri sinäkin samaan ihan reilusti, se vapauttaa kummasti. :wink:

Tänään olin haistelevinani omituista haiskahdusta miehessä kun se tuli kotiin. Oli ollut kuulemma veemäinen päivä töissä. Epäilen, olisko tuo käynyt yhdellä olusella ja popsinut sitten kurkkupastilleja laatikollisen päälle. No, tätä menoa vetoni pitää… Juhannus lähestyy, pomo kiukuttelee ja muija selvittelee talouspolitiikkaa kotona. Eiköhän tuota Jussina muutama pullo tarvi sitten korkata.

20

No olet sä kyl melko selviytyjäNAINEN! Mahtava veto. :smiley:

Ja sori, ei ollut tarkoitus udella. Mut mietin, et oletko näitä kahta kriisiäsi vertaillut ja löytänyt ehkä jopa tukea siitä ajatuksesta, että tiedät mitä on tulossa (jos eroon päädyt) ja tiedät, että olet siitä selviytynyt? Ja että siitä YLIPÄÄNSÄ VOI selvitä! Mä en ole siitä yhtään varma omalla kohdallani…

Mul on tää järjetön uuden pelko. Parempi tuttu helvetti kuin tuntematon taivas? En ole siis ikinä edes seurustellut (juurikaan, jotain riparituttuja :laughing: ) muiden kuin mieheni kans. Kaikki pelottaa. Eikä mul ole itsetunnonnostajia lähellä (mies nostaa ja laskee omien tarpeiden mukaan). Anoppi miehen puolella kuten myös oma äitini (eikö ole jännä juttu?). Nauraisin, jossei se itkettäis.
Mun isä dokas, erosi äidistä ja äiti ei ole sitä koskaan antanut anteeksi. Jos mä koetan puhua omasta liitostani ja juovasta miehestäni, äiti kuittaa, et HÄNELLÄ se vasta paska ukko olikin, isäsi. Jep jep. Sit mä niinku skabailisin paskojen ukkojen -mittelössä seitsemänkymppisen äitini kanssa? :confused: Plääh.

Mut voimahan löytyy itsestä, se on selvä. Ymmärrän, et turha odottaa jotain “nostajaa”. Ihmiset toimii itsekkäästi, niin se menee. Jos koittaisi sit itse olla parempi vanhempi…? Ihanneäiti :stuck_out_tongue:

Juu, anoppi ei varmaan ole ihan kärryillä. Tosin on ollut mm lapsenvahtina, kun poikansa on taksista talutettu ulkorapulle elpyyn yms. Mut äidit näkee mitä ne haluu?

Se on totta, et rehellisyys tekee sielulle mannaa! Se kuulostaa vaan hullulta, et itse ns. kusee pesäänsä (haukkuu miestään) ja sit kuitenkin jää siihen lammikkoon kököttään, eikö? Olen ajatellut, etten paljon huutele, vaan pakkaan jonain päivänä kassini ja häivyn. Tai sitten en…

Muille kertomisessa on tietty sekin hyvä puoli, ettei eron syy mene sit ihan omaan piikkiin. Kun on pieni kaupunki, niin jaksaako sitä ihmettelyä “mikä niille tuli, niin ihana pari, kauniit lapset, niin vaan se akka sekos ja lähti, ei sille mikään riittänyt, se nyt kyllä tiedettiin jne…” Plääh. Onko senkään väliä?

Koirat haukkuu ja karavaani kulkee.