Voisitko rakastaa itseäsi ja lapsiasi enemmän kuin miestäsi? Miten teidän keskinäinen rakkautenne ilmenee? Mitä teet hänen eteensä, mitä hän sinun eteesi? Miten lapset kunnioittavat häntä, miten sinua?
Ymmärräthän ketkä maksavat kipurahat kuvittelemalla että tuo parasta, mitä elämällä on tarjota rakkaudesta ja ihmissuhteista.
Voimia!
Hei Niiskulainen,
Miten olisi Al-Anon-ryhmään meno (www.al-anon.fi ). Siellä saisit uusia voimia ja toivoa elämääsi.
Hui,mitä kysymyksiä, itku tuli nuo luettuani!
Voisin, rakastankin lapsiani yli kaiken. Itsensä rakastamiseen on vielä matkaa, sitä tiedän että täytyy opetella.
Nuorempi kyllä kunnioittaa isäänsä, mutta vanhempi ei. Minulla itsellä on suhde molempiin lapsiin erittäin hyvä.
Nyt kun kysyit niin en osaa sanoa mitä teemme toistemme eteen. Arkisin lähdemme yhdessä töihin ja tulemme takaisin. Ei mitään kummempaa, ei minulle ole erityisemmin rakkautta osoitettu muutoinkuin humalahouruissa, jota taas minä inhoan. En ole itsekkään kykenevä rakkautta osoittamaan tässä vaiheessa, kun päälimmäinen tunne tällähetkellä on viha ja katkeruus.
Kysymyksesi herättävät todella ajattelemaan !
Kiitos, voimia tarvitaan!!!
Muistan kyllä, ja olette kyllä olleet tärkeitä matkakumppaneita tämän vuoden aikana. Vixen, ymmärrän niin hyvin, että pelottaa muuttaa yhteen, mutta toivon teille parasta, ja miksei se voisi onnistuakin. Jos sen kauhean alamäen merkkejä kuitenkin alkaisi ilmaantumaan, niin verrattuna vuoden takaiseen tilanne on varmasti toinen, onhan tän asian kanssa kasvettu valtavasti. Ja, ainakaan et enää jää sen tilanteen kanssa yksin, täällä on korvat aina valmiina 
. Pitäkääpä tekin häntänne pystyssä 
.
Just sama tunne tuli mullekin, ettei enää kauaa jaksaisi. Itsensä takia oli vaan pakko alkaa raivata tietään takaisin kohti elämää ja mielenrauhaa. Lapsi oli alkuun vihainen mulle, ja välillä vieläkin, mutta samalla ymmärtää ja on varmaan huomannut hyviäkin puolia tässä. Monet asiat sujuu helpommin nyt. Mulla taisi olla eropäätös tehtynä jo silloin vuosi sitten, mutta asian sulattelu ja varmistelu kesti mulla näin kauan, kasvaminen siihen päätökseen. Niin paljosta joutuu kuitenkin luopumaan ja niin ikävällä tavalla, joten halusin olla varma, että tätä todella tahdon.
Mutta sen tiedän etten halua olla yhdessä säälistä, jotain muita syitä jakaa elämänsä jonkun kanssa on löydyttävä.
Kaikkea hyvää teille kaikille ja kiitos tsemppaamisesta. Ja tsempit Niiskulainen sulle, jakselehan!
Täällä taas.
Eropaperit ovat kiertäneet käräjäoikeuden kautta miehelleni jo jokin aika sitten.
Minulla, joka olen asiaa vatvonut ja veivannut ja punninnut vaihtoehtoja jo pitkään, voimakkain kokemus papereiden jätöstä olikin vapautuminen. Yhtäkkiä aloin suunnittelemaan elämääni eteenpäin selkeästi, jotkin vuosia sitten hautautuneet suuntaviivat elämälle nousivat taas esiin ikäänkuin olisivat aina siinä olleetkin. Toisaalta olen tuntenut itseni myös todella väsyneeksi ja vihaiseksi. Ei ihmisen tässä vaiheessa elämää pidä joutua eroamaan 
, ihan muita suunnitelmia olisi ollut.
Lapsellekin kerroin jo eron mahdollisuudesta. Poika kysyi miksi eroamme, ja kerroin syyn, että no kai se suurin syy taisi olla se, kun iskällä alkoi olla jostain syystä sitä alkoholin salaa juomista, enkä halunnut sitä, ja lopulta minusta alkoi tuntua, että tulen itse liian surulliseksi ja väsyneeksi siitä. Poika nyökkäsi. Kului pari päivää. Poika alkoi valitella pahaa oloa ja tunnelma alkoi kiristymään. Mitään flunssan tai vatsataudin oiretta ei ollut ja olin vain vihainen ja pettynyt kun en saanut lasta kouluun muutamaan päivään. Vasta onnistuneen kouluaamun jälkeen tajusin, mistä pahoinvointi oli varmaankin johtunut. Tajusin, että kun itse olen työstänyt tätä asiaa jo niin kauan, ja erilleen muutostakin on aikaa, niin unohdin ihan kokonaan sen itsestään selvän asian, että pojalle uutinen oli uusi ja todella kova sellainen! Nyt olen lähinnä hämmentynyt siitä, että onnistuin unohtamaan tuollaisen asian. Tämä ero todella täyttää mieleni ihan täysin eikä muille ihmisille tunnu löytyvän tilaa. Yritän nyt paneutua pojan mietteisiin ja tuoda esiin, että me voimme puhua erosta ja olen häntä varten.
Mies taas hiljeni täysin postilaatikon kolahduksen jälkeen. Tai no, ensin tuli haistattelu viestejä, mutta sitten oli jokunen päivä aivan hiljaista. Aloin jo huolestua ja lähettelin viestejä, että vastaisit nyt puhelimeen. Lopulta mies soitti. Oli varautunut sotimaan, äänessä oli syvästi loukatun hyökkäystä, mutta sanoinkin, että toivoisin, että voisimme olla ystäviä aina, koska minulle ja lapsellemme hän on tärkeä. Mies kysyi miten voisi saada minut takaisin. Sanoin, että vähimmäisvaatimus on se, että hän on kokonaan juomatta ainakin pari vuotta ja siitä lähtien ihan koko elämänsä. Että hän riittää varmasti tuollaisena jollekin muulle, mutta minä en voi enää koskaan joutua kestämään hänen juomistaan, koska en kestäisi, menisin rikki. Mutta en silti tiedä voisimmeko palata yhteen. Kahdessa vuodessahan voi tapahtua paljon.
Nyt eropapereiden aiheuttama ryöppy tässä elämän joessa alkaa hieman asettua uuteen uomaansa. Yllättävän vähin vaurioin siitäkin selvittiin.
Peace and Love kirjoitti toisessa ketjussa “Näin kun katson taaksepäin,onnellisimpia hetkiä elämääni ovat tuottaneet ne vaikeudet joista olen selvinnyt!”. Kävin niin lähellä omaa uupumistani, mutta lähdinkin rakentamaan muuta ja vältin sen. Tunnen selviytyneeni ja se tuntuu hyvältä.
edit-korjasin tuon lainauksen Peace and Lovelta suoraksi lainaukseksi sanasta sanaan, jottei lauseen sanoma muuttu:)
Paljosta olet selvinnyt Eepos ja toivon sulle todella voimia ja kaikkea mahdollista hyvää elämääsi!
Kun kirjoitin siitä mainitsemastasi onnellimmista hetkistä elämässäni jotka ovat olleet vaikeuksista selviämisen tuottamia, siihen sisältyy toki paljon muuta kuin mieheni alkoholimi, oikeastaan enemmän juuri muita asioita. Olen paljon kaikenlaista kärsimystä ja hankaluuksia saanut osakseni kaikella muulla tavalla joista olen selvinnyt, kiitos siitä!
Kuten aivokasvain diagnoosini 26 vuotiaana, kahden alle kouluikäisen lapsen äitinä ja elämän piti olla edessä ja tulevaisuuden unelmat ja haaveet paljolti vielä täyttämättä.
Sittemmin "seinään juosseena/loppuun palaneena "= työ uupuneena, täyden burn outin läpi käyneenä ja taas jossakin nolla rajan alapuolella, niin henkisesti kuin fyysisestikin ja siitäkin lopulta elävien kirjoihin palanneena, ja kiitos siitäkin!
Ja myöhemmin kroonisen sairauteni paljastuttua ja työkykyni menettäneenä, mikä oli mulle sama kuin ihmisarvon menettäminen ja siitäkin kuta kuinkin selvinneenä, ja suuri kiitos siitäkin… että ylipäätään jaksoin löytää enää elämänilon ja tarkoituksen jatkaa elämääni. Niin että, mieheni alkoholismi on ollut pikku juttu näihin henkilö kohtaisiin kolhuihini verraten.
Jokaisesta vaikeudesta on löytynyt loppupäässä jotain paljon parempaa ja kiitollisuuteni elämään on saanut aivan toisen pohjan. Kiitän joka aamusta johon saan herätä, jokaisesta päivästä jonka saan elää, jokaisesta kivuttomasta hetkestä ja säryttömästä päivästä jolloin voin lähestulkoon elää melkein normaalia elämää!
Kiitän silti myös niistä koettelemuksista joita olen joutunut kohtaamaan, sillä juuri niitten ansiosta olen se ihminen joka tänäpäivänä olen, hiukan ehjempi, aavistuksen verran nöyrempi mutta silti hitusen verran vahvempi!
Tätä taustaa vasten on elämäni muotoutunut selkeämmäksi ja arvomaailmani kaikessa joustavammaksi.
Tää nyt oli vaan taas näitä mun höpinöitä, omasta elämästä!
Tsemppiä ja voimia vaan kaikille!
/
Hei todella pitkästä aikaa 
Elämä on mennyt eteenpäin todella vauhdilla olen nyt vihdoin ja viimein tehnyt päätökseni lopullisen toivottavasti. Olen muuttanut pois mieheni luota ja asun nyt lasten kanssa vuokralla ja elämä tuntuu pikkuhiljaa asettuvan aloilleen, on ihana tulla kotiin kun ei tarvitse ajatella että sielä isäntä taas on perseet olalla voin helpottunein mielin olla ns. onnellinen elämäni. Tietenkin on asioita joiden olisin toivonut menevän toisin mutta kun ei niin ei toista ihmistä ei voi muuttaa kukaan muu kun hän itse. Surullista on ollut huomata että hän tuhoaa elämäänsä edelleen ja tiuhaan tahtiin meidän lähtömme ei häntä heilauttanut mutta ei voi mitään, nyt ajttelen lapsia ja itseäni. Olen nyt 3kk asunut yksin lasten kanssa välillä väsyttää ihan sairaasti kun lapset tappelee toivoisi toisen tukea jota ei nyt ole yksin on selvittävä koska itse valintani tein en valita olen tyytyväinen tähän.Joka toinen vkl lapset ovat isällään mutta ei hän selvä voi olla edes silloin eli ei tule onnistumaan varmaan tämäkään onneksi 17v poikani on kanssa niinä vkl lasten kanssa samassa paikassa että voin turvallisin mielin jättää lapset isälleen ja pitää ns. vapaata hetken huilata niin taas jaksaa. On tosiaan ollut raskasta mutta kannattavaakin.
T;Taara
PS: Voimia kaikille jotka kamppailette alkoholismia sairastavan kumppanin kanssa eteenpäin ei ole helppoa 
Hei Taara,
Myös tässä elämäntilanteessa Al-Anonista saattaisi olla sinulle paljon apua. Siellä on mahdollista jakaa yksinelämisen huolia.
Hei Taara!
Kiva kuulla sinustakin. Tsemppiä uuteen, ja jaksamisia. Ei tosiaan ole helppoa , mutta kyllä me pärjätään. Kirjoittelethan aina välillä!
Olen luullut että antaisin tämän ketjun hautautua tänne muiden hiljentyneiden joukkoon, varsinkin sen jälkeen kun mieheni paljasti, että on lukenut tätä. Mutta nyt tuntuikin hyvältä ajatukselta päivittää omiakin kuulumisia. Sitä paitsi mieheni puheista olen päätellyt, ettei hän kovin aktiivisesti Plinkissä käy - avainsanat kuten kuivahumala ovat hakusessa 
. Nyt arvaan miehen tunnistaneen minut, koska tietokoneelle on varmaankin vaan jäänyt tieto käyttäjätunnuksestani 
, mutta asiasta en ole sen koommin kysellyt.
Luulen, että ketjun alkupäässä onkin maininta, että toivoisin, että mieheni lukisi näitä. Silloin ainakin ajattelin niin. Silloin osa minua rakensi vielä yhteistä elämää ja toivoin ratkaisujen löytyvän niin, ettei tarvitsisi mitään radikaalia tehdä. Pikku hiljaa tieni loittoni miehestäni niin, että kun mies lopulta kertoi tunnistaneensa minut täältä, suutuin: nythän ollaan MINUN reviirilläni, hus tiehesi! Se oli erkaantumisen aikaa. Oli muutenkin vaikeaa löytää miehestä positiivisia puolia, kaikki ärsytti. Että se kehtaa tunkeutua tännekin! Nyt kai puolihuolimattomuuttani olen sattunut pääsemään joidenkin asioiden yli eikä ajatus miehestä lukemassa alastomia ajatuksiani täältä enää herätä kiukkua. Myrsky elämäni vesilasissa on tasaantunut hieman ja on taas halua löytää myös yhteisiä ratkaisuja, vaikkakaan vanhaan ei palata. Jotta että terve vaan täälläkin 
.
Mun lähtötilanteeni tänne tullessa oli se, että olin väsynyt perheen sisäiseen ongelmaan, josta tahdoin vain eroon, mutta hyppy tyhjyyteen pelotti. Toisaalta suunnitelmissa oli jo pitkään ollut saada toinen lapsi ja työpaikkakin tuntui väärältä. Ekana oli luovuttava unelmasta saada toinen lapsi ennen esikoisen teini-ikää. Se oli kova pala, mutta alkoholismista ja mustaksi muuttuneesta elämästä oli päästävä. Töihin tuli keskityttyä joten kuten, mutta paikan vaihtamiseen minusta ei ollut - yksi stressi kerrallaan. Suurin kysymykseni oli kuitenkin, että mihin täältä muka muuttaisin, kun en halua muuttaa mihinkään. Oli kuitenkin hyväksyttävä sekin, että on lähdettävä, että kaikki varmaan menee uusiksi. Oli myöskin hyväksyttävä se, että mies voisi tulla hulluksi, vaaralliseksi, käyttää vaikka kaiken tarmonsa kostamiseen - mistä ihmeestä olisin voinut tietää, millaiseksi eromme hänet tekisi. Ja oli hyväksyttävä se, että yhden palkansaajan talous on toisenlainen kuin kahden. Mutta kun se yhteiselokaan ei tuntunut pysyvän stabiilina, johonkin suuntaan se oli joka tapauksessa matkalla. Mies oli antamassa periksi alkoholismille, jonka oli siihen asti pitänyt jotenkuten aisoissa. Mun nimimerkkini on Eepos, koska se oli ensimmäinen sana, joka tuli mieleeni nimimerkkiä miettiessäni. Se kertoo varmaan siitä tunnelmasta, jota mielessäni kävin: hyppäys kivusta välittämättä taisteluun suuren tehtäväni vuoksi .
Mieliala vaihtelee, mutta juuri nyt kuuluu hyvää. Mies voi hyvin, se vaikuttaa edelleen paljon. Poika voi hyvin, se vasta tärkeää onkin. Jossain vaiheessa en ollut hänen voinnistaan ollenkaan varma. Mä itse… Mulle on tullut uusia huolia vanhojen tilalle, mutta mä taidan selvitä. Olenhan mä selvinnyt ennenkin. Ja kun on seurustellut nuoresta asti, saa itsenäisyydestä ihmeellistä voimaa. Mun ihmissuhteetkin ovat kokeneet muutoksia, jossain vaiheessa jotkut ihmisistä, joita oli pitänyt ystävinään, alkoivat tuntua raskailta ja voimaa vieviltä, ja lopulta annoin mennä. No en nyt ovea näyttänyt 
, vaan poistin tavallaan mielestäni ja annoin itselleni luvan olla olematta ystävä. Se tuntui kumman hyvältä . Töissä vetäydyin porukoista omiin oloihini jo lounasrahojen säästymisen takia, sekin tuntui hyvältä. Vielä paremmalta tuntuu huomata, että alkaa taas pikkuhiljaa hakeutua ihmisten seuraan - ikävöi taas niitäkin, joiden seura tuntui jossain vaiheessa raskaimmalle. Luojalle kiitos, niitäkään välejä ei tullut katkaistua, kaiken eroon kasvamisen teki sittenkin omassa sisimmässään. Enkä rikkonut välejä mieheenkään, kaiken keskellä osasi sittenkin kunnioittaa toista. Huh! Ai niin, tämähän oli vasta osamatkaa. Ehkä sinä päivänä, kun palaan lukemaan Plinkkiä ja tajuan etten tunnista kenenkään silloisen kirjoittajan nimimerkkiä, silloin voin ajatella kasvaneeni jo aika kauas näistä ajoista. Silloin varmasti ymmärrän paljon muutakin.
Mies on ollut kaksi kuukautta juomatta. Tiedän, lyhyt aika. Ei niistäkään ajoista ole kauaa kun se oli vielä ihan normaalia. Mutta nykyään se ei ole. Hän on päässyt pitkäaikaisterapiaan ja en tiedä kuvittelenko, mutta tuntuu, että hänellä on tahtoa löytää jotain muuta alkoholin tilalle. Olemme alkaneet olla enemmän yhdessä perheenä, ja yllättäen huomasin, että se alkoi ahdistamaan minua suunnattomasti. Ensin raivostuin kaikesta ja ajoin miehen ulos huolehtimalla samalla että lähinaapurusto saisi kuulla 
. Tuli p-a olo omasta käyttäytymisestään, sellainen syyllisyys, että nytkö kun mies on sitten kunnossa, häädän hänet tieheni, ja niin typeristä asioista vielä. Mutta sitten tajusin, että minua ahdisti se, että olin ottamassa taas taakkaa omille hartioilleni: olin ajautumassa siihen ajatuskuvioon, että nyt minun tulisi tukea hänen selvänäolemispyrkimyksiään, senkin uhalla että se vaarantaa minun eropyrkimyksiäni. Olen tehnyt valtavasti työtä tämän eteen, olen luopunut niin paljosta. Olen opetellut uudet kuviot, olen alkanut rakentamaan verkostoa lapselleni, maksanut kaiken, hoitanut kaiken. Nytkö nuo kaikki mitätöityisivät? Ilmoitin miehelleni, että haluan välimatkaa, en haluaisi olla hänen kanssaan ollenkaan. Helpotti kun mies kertoi, ettei hän halua tai vaadi, että meidän tulisi muuttaa yhteen tai jotain, mutta hän tahtoo olla kanssamme. Nurkkaan ahdistettu olo parani. Mies kertoi miltä tuntuu tulla tyhjään kotiin, joka ilta sammuttaa valot ja tietää olevansa aivan yksin. Että me olemme hänen perheensä. Tuntuu kurjalle ajatella oman rakkaan läheisen ihmisen kärsivän yksinäisyydestä, mutta tähänhän me päädyimme, asia on nyt näin. Lähetin viestin että sovitaan ettei mitään seksiä yms parisuhdejuttuja, vaikka ollaankin perhettä, ja mies vastasi okei. Helpotuksen huokaus.
Enhän mä tiedä mihin meidän suhdekaan päätyy, mutta nyt juuri ei ole sellaisen aika.
Miehellä - pitäisiköhän tuo nimitys jo muuttaa, lapseni isä? - on ollut taas vähän rankempaa, unettomuutta ja mun mielestä se on taas ehkä juonut tai ainakin on tuntunut siltä… mutten varma ole, näemme niin vähän. Käytös joka tapauksessa ollut sellaista, häilyvää.
Lapseni isä kertoi sitten eilen - ohi mennen mutta vakavana asiana - että on liittynyt voimapiiriin. Kysyin mikä se on, kuulemma sellaista tekstiviestitse tapahtuvaa tsemppaamista eroon alkoholista. Nostin mielessäni näkymätöntä hattuani - uusi keino, jonka ottanut käyttöön kun on joutunut myöntämään jälleen heikkoutensa. Kyllä se kaveri vielä jaloilleen nousee.
Moi Eepos!
Pitkästä aikaa, ohimennen kurkkaamassa plinkkiä. Vielä löytyi muutama tunnistettava nikki, joten lukaisin sitten kuulumisia ja hyväähän tuntuu kuuluvan Kuinka mukava lukea ajatuksia olemisesta, tasapainosta ja kaikesta siitä ilosta, mikä tuntuu olevan osa elämää jälleen!!
Moikka Chloe, kiva kuulla susta
Joskus kysyit, miten haluaisin asioiden olevan muutaman vuoden päästä. Nyt olen käynyt muutaman kerran tapaamassa työpaikkapsykologia ja viime kerralla psykologi kysyi, että millaiseksi kuvittelisin elämäni puolen vuoden päähän, jos se olisi oikein onnellista. Puolen vuoden päähän, parahdin. Osaan ajatella helpommin vaikka kahden vuoden päähän tai kymmenen vuoden päähän, mutta eihän puolessa vuodessa mikään ehdi muuttumaan! Tarvitseeko niiden muuttua, psykologi kysyi. Ja sitten osasinkin jo kuvailla, millaista se onnellisuus puolenvuoden päästä olisi: yksi iso operaatio on ehkä siihen mennessä jo takana päin ja se on mennyt hyvin, elelemme poikani ja lemmikkien kanssa samassa osoitteessa kuin ennenkin ja nautimme nykyisistä harrastuksistamme ja kuljemme paljon pyörällä, pojan elämä - koulu, kaverit ja harrastukset ovat hyvällä tolalla, säästämme rahaa tulevaa kesäreissua varten, olemme innostuneet kokkaamaan yhdessä, lapseni isä voi hyvin omassa elämässään ja tekee mukavia asioita poikansa kanssa, työpaikkani ja työkaverini ovat pysyneet samana…
Onnellisinta on, että voin odottaakin noiden tapahtuvan(no ainahan elämässä voi tulla yllätyksiä, mutta elämässäni ei ole mitään syytä erityiseen epävarmuuteen). Että onneni on ihan omissa käsissäni ja hassua, että se on tässä ja nyt .
Löysin nyt sivuston ensimmäistä kertaa, ja luin tarinoitanne hartaasti. Niin paljon samoja asioita kuin mitä itse on miettinyt niin monta kertaa.Itkuhan siinä lukiessa tuli.
Olemme olleet kohta 10v. yhdessä, meillä on kohta kolmas lapsi maailmassa ja alkoholi tuntuu vaikuttavan miehellä elämän joka osa-alueelle. Työelämä vaatimuksineen on aiemmin pitänyt mieheni kiinni arjessa, mutta nyt työttömäksi omasta tahdosta jouduttuaan elämässä ei tunnu olevan muuta kuin tietokone, televisio, sohva ja pullo.
Yhtä asiaa en ymmärrä, ja se on se, että moni sanoo tietävänsä milloin tunteet loppuvat ja on saanut tarpeekseen. Ei minulle ole käynyt näin. Enkä tiedä mitkä asiat ovat tarpeeksi isoja ongelmia, että niitä voi lakata kutsumasta ´normaaleiksi´ongelmiksi. Typerien tekojen välissä on pitkiä jaksoja jolloin kaikki hoituu, mutta takana on aina ollut haluttomuus vastuun ottamiseen ja kaikki ´skarppaamiset´on mieheni aina tehnyt minun takiani. Entä itsensä takia? Järki kuitenkin sanoo, että näin ei voi jatkua. Ja että toista ei voi muuttaa. Silti se välinpitämättömyys mitä mieheltäni saan on käsittämätöntä -kerron avoimesti tunteistani, surusta ja epäluottamuksesta enkä saa mitään takaisin!
On todella tärkeää lukea ajatuksianne täältä, sillä pohdin vakavasti yhteiselämämme päättämistä. Rakastan kovasti miestäni ja suurin toiveeni on aina ollut, että hänestä olisi isäksi ja huoltajaksi ja kumppaniksi. Masennus ja alkoholi on paha yhdistelmä, etenkin, kun mieheni mielestä hänellä ei ole mitään ongelmaa. En usko että hän milloinkaan tulee ottamaan yhteyttä ammattiauttajiin, hän ei milloinkaan tule jättämään juomista, eikä hän milloinkaan tule myöntämään omia virheitään.
Olisi niin kiva ajatus, että ero voisi lähentää välejämme, mutta en usko että se poikisi mitään hyvää. Mieheni todennäköisimmin katkeroituu, olisi täynnä vihaa ja raivoa. Toivottavasti ei.
Ja se iänikuinen rahaongelma. Poikamme meni kouluun syksyllä, ja aloitus ei ole ollut hänelle helppo. Täytyisi siis löytää läheltä asunto ja mahduttaa itseni ja kolmen lapsen lisäksi sinne myös kissa ja koira. Olemme tottuneet rauhalliseen rivitaloelämään, kerrostalo tuntuu rangaistukselta. Sopeutuuko sitä?
Olen vihainen siitä, että toiveeni ja unelmani hajottaa ihminen, jonka pitäisi olla tärkein ja luotettavin koko maailmassa. Olen kantanut koko yhdessäoloaikamme vastuuta hänestä ja pettynyt aina uudelleen, ja jälleen rakentanut luottamusta hyvän jakson aikana. Ja nyt vihaa kasvattaa se tosiasia, että mieheni on esteenä onnelleni; odotanhan lasta ja tarvitsisin nyt itse huolenpitoa ja rakkautta, mahdollisuuden viettää onnellista odotusaikaa.
Yritän olla ajattelematta, että kolmas lapsemme oli virhe, mutta se on tosi vaikeaa. Hyvänä puolena sanoisin kuitenkin, että raskauden myötä olen alkanut olla parempi ihminen itseäni ja lapsia kohtaan. Vuosi sitten syksyllä nimittäin en itse osannut tehdä viikonloppuisin muuta kuin istua viinipullon kanssa sohvan ääressä. Olin niin väsynyt että en jaksanut viedä poikaa edes 200m päähän temppujumppaan. Nyt käyn itse harrastamassa, ja lapsetkin, molemmat kerran viikossa. Touhutaan ja tehdään kaikkea yhdessä. Enää ei väsytä kun alkoholi jäi elämästäni. Tämä tunne täytyy muistaa.
Olen alkoholistiperheestä, miksi ihmeessä siirrän perinteen omille lapsilleni. Seitsemän vuotias poikamme kantaa iltaisin nukkumaan mennessään huolta siitä, että herääkö ajoissa -hänen nimittäin täytyy herättää isänsä koska muuten tämä ei välttämättä nouse. Usein makaa krapulassa. Nyt on jättänyt tulematta öisin kotiinkin. Minä olen joutunut luottamaan jo kolmen vuoden ajan mieheeni aamujen suhteen, sillä menen itse niin aikaiseen töihin. En suostu herättämään lapsia ennen kuutta päiväkotiin ja nyttemmin kouluun, jos isänsä menee vasta aamupäivään. Ja nyt ei mene töihin ollenkaan.
Kaikki menee kuitenkin jatkuvasti vain huonommin, etenkin kun pojalla on koulu muutenkin ollut hankalaa. Ehkä saan täältä apua, vastauksia jotka kirkastavat ajatuksiani. Rohkeutta ottaa askel kohti vääjäämätöntä. Koko ajan sitä on tajunnut että kaikki ei ole hyvin, miten sitä ihminen saa itsensä uskomaan valheisiin?
Heippa!
Kiitos paljon ajatuksia sisältäneestä viestistäsi.
Toistan varmaan taas itseäni, mutta mulle tän palstan suurin anti on oikeiden sanojen löytyminen. Kuten tuo yllä oleva lause. Olen välillä erehtynyt luulemaan, että jo palstalle tullessani taisin olla jo tehnyt eropäätöksen – olin tehnyt sitä kyllä, mutta kyse taisi olla enemmän tästä: Ero tuntui vääjäämättömälle, mutta vasta pikkuhiljaa askelten edetessä pala palalta halu työskennellä yhteisen tulevaisuuden eteen alkoi sammumaan. Tai vitsi, voinko noinkaan sanoa. Koen tulevaisuutemme yhteiseksi jollain tavoin aina, koska meillä on tämä vanhemmuus, mutta että halu työskennellä parisuhteen eteen alkoi kuolemaan omaan mahdottomuuteensa.
Hyvä kysymys. Yritin miettiä tätä omalta kohdaltani. En kuitenkaan väitä tunteiden loppuneen, mutta että mistä johtui että se lähtemisen vaakakuppi alkoi painaa enemmän kuin jäämisen? Mieleen tulee niitä tilanteita, solmukohtia, jotka ovat puhaltaneet tuulta eropurjeeseen, ja huomaan että monet niistä liittyvät siihen, että tunsin etten saanut toiveitani eteenpäin.Tuntui ettei elämäni mene eteenpäin eikä yhteisille haaveille enää ollut sijaa, kun toinen vastustaa kaikkea eikä lähde asioihin mukaan. Ja kun vielä se, mitä tilalle tarjottiin oli sängyssä makaava mädänhajuinen kuolaava mies, niin alkoihan se pikkuhiljaa näyttämään ettei tämä kauaa riitä… Oikeastaan kaikenlaisessa tekemisessä aloin pikkuhiljaa päätymään siihen, että teen helpommin yksin kuin että tekisimme yhdessä. Huonekalujen siirtäminenkin vie yksin huomattavasti vähemmän voimia kuin vastaanpanevan kaikesta valittavan kumppanin kanssa 
.
Tuohon lauseeseen tiivistyy niin paljon 
. Mun eropäätökseni taustalla ei ainakaan ollut kokonaisvaltainen tunteiden loppuminen, vaan alkoi tuntua, että kannoin vettä hanhen selkään ja aloin itse uupumaan siinä työssäni. Ajatus siitä, että se olisi loppuelämäni tai edes tulevat vuotemme, oli pelottava eikä se olisi minulle mahdollista, kuihtuisin. Kun toiveet siitä, että jotain muutosta tilanteeseen syntyisi yhteisvoimin, alkoi sammumaan, jäljelle jäi vain vaihtoehto tehdä se muutos itse.
Esikoisestasi: Mietin voisikohan tämä tarinani vähentää huoliasi omalta osaltaan, nimittäin omalla pojallani aikoinaan koulu alkoi myöskin aika hapuillen. Edes edelliseltä kesältä en muista häneltä sellaista ylpeyttä olla iso seitsemänvuotias koululainen - jollaista ainakin itse muistan aikoinaan kokeneeni. Pojan yleisin kysymys koulusta oli että miksi sinne oikeastaan pitää edes mennä? Aamuisin tuntui kurjalta jättää haluton poika raahustamaan koulun porttia kohden ja läksyjä ei pojan mukaan heillä koskaan ollut. Kunnes onneksi opettaja (suunnilleen tässä vaiheessa syksyä) kertoi, että läksyjä oli ja ne olivat pojallani usein tekemättä. Nyt piti skarpata, jotenkin poika piti saada innostumaan työstään, ja mielestäni onnistuimme silloin. Muistan jostain lukeneeni että kaikenlainen askarointi opiskeltavan asian ympärillä auttaa sen sisäistämisessä, ja muistamista taas helpottaa jos asiaan pystyy liittämään jonkin tunteen tai edes adjektiivin. Opettajalta taas sain ohjeen, etten saa puuttua virheisiin - ne ovat opettajalle tärkeää tietoa siitä mitä tarvitsee koulussa työstää lisää – ja että minun on vaan oltava kiinnostunut poikani työstä. Istuskelin pojan vieressä kun tämä teki läksyjään, ja kun sivu oli piirretty täyteen koukeroisia kirjaimia, valitsimme niistä kumpikin joka riviltä kauneimman ja sitten sen, jonka voisi tehdä uudelleen. Laskuista poika joutui kertomaan mitä laskua oli ollut hauskinta tehdä ja mistä taas tykkäsi vähiten… No kaikkea sellaista mitä satuttiin keksimään, pikkaisen aiheen vierestä, mutta sen ympärillä kuitenkin. Eikä siinä lopulta mennyt kauaa kun poika oli oppinut varaamaan päivästään tietyn ajan läksyille ja teki ne, joskus enemmän mielellään ja joskus vähemmän.
Tuosta esikoisesi aamuhuolesta taas. Onko hänellä omaa herätyskelloa, ettei tarvitsisi isänsä heräämistä? Jääkaapin oveen voi yhdessä suunnitella aamuaikataulun vaikka viiden minuutin tarkkuudella sisältäen kaikki heräämisen, aamupalat, hammaspesut ja pukemisen sekä koululaukun, avaimien mukaan ottamisen, kouluun lähtemisen… Ja jos voit pitää puhelinta mukana töissä, voisitko laittaa siihen vaikka hälytyksen, että muistaisit soittaa vaikka siinä aamupalan aikana kysyäksesi miten aamu on mennyt ja näkikö hyviä unia ja että muistaa pestä hampaat… Ja aamupala tietty pitää olla helposti löydettävissä ja illalla voi vaikka jutella siitä. Jos esikoinen ei tarvitse isältään autokyytiä, olisi häneltä mielestäni hyvä saada tuo huolehtimisen taakka hartioiltaan: riittää että keskittyy omaan aamuunsa ja omaan lähtemiseen. Tässä vaiheessa koulumatkakin varmaan on jo aika tuttu, mutta jos olet siitä epävarma niin kaipa sen voi yhdessä kävellä ja opetella liikennesääntöjä vaikka joka ilta yms. Se taas, että isä ei saa itseään ylös ja vietyä nuorempia ajoissa päiväkotiin on asia, jolle esikoinen ei voi välttämättä mitään, vaikka käyttäisi siihen kaiken tarmonsa. Mitä sille asialle sitten muut voisivat mitään? Voisiko päiväkodin henkilökunnasta olla apua, jos heille kertoisi tilanteesta? Mulle taakkaani helpottava oivallus on ollut se, että samoin kuin fyysinen terveys, myös psyykkinen terveys vaihtelee – joskus on terve ja joskus voi olla sairas. Se että miehelläsi on masennusta ja alkoholismia nyt, ei välttämättä tarkoita sitä että tuo tila olisi hänellä ollut jotenkin piilevänä aina tai että se tulisi olemaan, ja minusta tuo tieto helpottaa asiaan avun hakemista. Miehesihän on nyt jättäytynyt työttömäksi ja vaikka kukaan saisi ryhtyä noin välinpitämättömäksi sen juomisen suhteen niin onhan tavallaan ehkä tyypillistäkin, että kun elämää rytmittävä työ poistuu voivat tällaiset asiat tulla ongelmaksi, jos on tullakseen. Yritän tällä sanoa, että jos suinkin keksit apuja noihin aamuihin, yritä hyödyntää, äläkä ainakaan anna häpeän estää sitä. Muilta ihmisiltä voi löytyä neuvoja, joita et itse tulisi osanneeksi keksiä, siksi toivon rohkeaa mieltä kaikille meille almoille ja alpoille.
Jos kuitenkin alkaa vaikuttaa siltä, että erilleen muutto on kahdesta pahasta se pienempi, tuolta ketjuni alusta löytyy viisaita sanoja esimerkiksi Tigeralta, tärkeinpänä se että yritä olla huolehtimatta kaikesta yhtäaikaa vaan yritä voimiesi mukaan keskittyä yhteen askeleeseen kerrallaan . Esimerkiksi Marttaliiton sivuilta löytyy talousneuvontaa, googlettamalla löytyy asumistuki, sosiaalituki yms laskureita… Yksi huoli, jota itse mietin, oli lapsen ja isän suhde eron jälkeen – löysin sen osalta suuntaviivoja käymällä Eroneuvon ryhmässä alkaen jo siinä vaiheessa kun asuimme yhä yhdessä. Ryhmät ovat tarkoitettu vanhemmuuden tukemiseen eronneille tai eropäätöksen tehneille – eikä se, että palaisittekin yhteen Eroneuvon jälkeen ole ollenkaan ”väärin tehty” . Asunnoistakin sen verran, että ainakin omalla paikkakunnallani niitä voi olla kyllä vaikea saada, mutta toisaalta asuntomuotoja on monenlaisia. Jos käy tuuri, ihanan vuokra-asunnon voi saada yllättävänkin edullisesti, oli se kerrostalo tai vaikka rivitalo. Ja vaikkei se ensimmäinen asunto mihin muuttaisit vielä tuntuisi hyvältä, tiedä vaikka pian tarjoutuisi joku toinen… Vaikka kyllähän mä tiedän miten mahdottomalta ajatus muutosta voi tuntua – yksin voisi vielä kuvitella lähtevänsä, mutta kun sen asunnon on hankkinut juuri lapsilleen, lemmikeilleen yms sopivaksi… Muuttuuhan siinä kaikilla niin paljon, ja uusien kuvioiden rakentaminen uuteen paikkaan vie taas oman aikansa. Esimerkiksi itse pelkäsin, että lapseni ulkoilu ja sellainen elämänilo vähenisi, jos naapurissa ei ehkä olisikaan uusia kavereita – tosin muuttoliikettähän on muissakin perheissä ja täältäkin on parhaita kamuja muuttanut kauemmas. Mulla yksi selviytymiskeino ongelmista on puuhastelu ja suunnittelu, ja olen viettänyt paljon aikaa keräämällä säästövinkkejä ja suunnittelemalla talouttamme. Sitten omasta mielestäni ihan loistava idea siinä erilleen muuton aikana, oli askarrella lapselle huolellisesti ”lukujärjestys”, jossa oli ne päivät kun hän kävi syömässä isällään ja kaikki harrastukset, koulut, välipalat, iltapalat, nukkumaanmenot yms… Auttoi minua hahmottamaan tulevaa ja lasta näkemään että elämä jatkuu. Nuo kaikki ovat olleet sellaisia kongreettisia asioita, joihin tarttua, keskittyä ja siten viedä asiaa eteenpäin, jollakin toisella varmaan toimii toiset keinot. Loppujen lopuksi se ero ei ehkä olekaan niin kamalaa ja siitä voi jopa selvitä ja mulle se ainakin toi mukanaan myös helpotusta. Ja myös, erilleen muuton ei ole pakko olla ero. Teillä suhteen jatkaminen erillään asuen voi toimia. Meillä se ei toiminut, koska en kestänyt enää sitoa itseäni juovaan ja loppua ei tuntunut näkyvän. Joka tapauksessahan suhteen ylläpito vaatii molemmilta halua tehdä työtä sen eteen, oli asumismuoto mikä vaan.
Jos taas se yhteenjääminen tuntuu sittenkin paremmalta ja jotain toivoa on, tämä palsta tarjoaa myös tarinoita yhdessä jaksamisesta ja apukeinojen etsimisestä siihen. Toivotan sut omalta osaltani tervetulleeksi .
Olen yllättynyt. Lapseni isä on ollut lomalla ja yksin ja kokenut takaiskuja tämän viikon, mutta ei ole juonut 
. Hämmentävää ja onnellista, ilahduttavaa.
Haluan liittää tähän muistoksi ja ehkäpä miestäni varten Elliksen ketjusta pätkän, joka auttoi minua antamaan anteeksi.
Oli kiva joulu, vietettiin yhdessä miehen kanssa. Eilisaamuna lähti kotiinsa ja lupaili vielä tänään viedä poikaa ostoksille. Eipä vaan ole enää kuulunut mitään ja ellei jotain ihan erityistä ole tapahtunut, niin omat aavistukseni mulla on tähän hiljaisuuteen.
On se harmi, tähän ei vaan totu. Vaikka kuinka on oma elämä ja omat jutut, niin jossain syvällä sitä joka kerta pettyy ja suree, ja jos olisi aikaa niin käpertyisin nyt yksikseni mököttämään jotain määrittelemätöntä pahaa oloa.
Eipä vaan auta, elämää on elettävänä. Ja joulu oli hyvä.
Mukavia välipäiviä kaikille teille!
En kirjoita pitkästi kun unettaa niin kovasti. Kuten aina, epätoivoisen jakson jälkeen on koittanut pitkä jakso hyviä asioita. Ukko on saanut itsensä ylös aamuisin, käy lasten kanssa ulkoilemassa, tekee kotona hommia ja vaikuttaa omalta itseltään. Pari venähtänyttä reissua on tehty kavereiden kanssa, mutta kotiin tultuaan homma on toiminut ja ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä, perheenä. Puhuttu ollaan paljon, ja minulla on olo että oikeasti joku kuuntelee ja välittää. Laskettu aika on kuukauden päästä ja vauva-asiakin tuntuu olevan positiivinen mieheni mielestä, mahaa silitellään ja äitiä kehutaan välillä -ihan ilman taka-ajatuksia
Haluan ajatella että murheelliset jaksot voitetaan jälleen kun niitä tulee. Toivon että ei ole turhaa rakentaa viiden ihmisen kotia jos yksi sen sitten hajottaa. Selvinpäin olo on ehdoton edellytys että tämä perhe pysyy kasassa, ja jos mieheni juo, patistan hänet kotoa muualle. Jonkun sohvalla vietetty yö antaa perspektiiviä siihen, kuinka hohdokasta se juominen oikein onkaan. En tiedä miten menee kun joululoma loppuu, koulut ja harrastukset alkavat ja vauva syntyy, mutta sitten väännetään uudelleen…
Parasta todella olisi, jos pystyisi keskittymään yhteen asiaan kerrallaan. Koitan siis keskittyä siihen hyvään mieleen jonka tarvitsen olotilakseni että selviän vauvan tulosta. Toivon todella, että mieheni on luottamuksen arvoinen sillä on musertavaa käydä samaa surutyötä läpi uudelleen, jonka on jo onnistunut selättämään päästäkseen eteenpäin. En kuitenkaan halua olla niin sokea, että ummistan silmäni todellisilta ongelmilta…
Tätä kai se elämä ja avioliitto on. Ei unohdeta nauttia niistä hyvistä hetkistä.
Hyvää uutta vuotta kaikille!
tupla
