Heippa kaikille!
Uskomatonta, että tältä palstalta voi pysyä poissa, mutta näin minulle on käynyt. Silloin tällöin palaan vilkuilemaan kuulumisia, mieli tekisi kommentoidakin, mutta mitään en saa valmiiksi ennenkuin päätänkin olla lähettämättä viestiä. Palsta kulkee eteenpäin muiden voimasta, ja totta puhuen, eipä mulla mitään kummempaa ollutkaan sanottavanani.
Mitä minulle kuuluu? Asun poikani kanssa edelleen kuten ennenkin, mies asuu siellä, jonne muutti parisen vuotta sitten, työpaikkani on sama, vaatteetkin suurimmaksi osaksi… Nyt juuri poika on isällään, harvinainen tilanne. Ei se mies missään rapakunnossa ole, vaikka ensimmäisen erovuoden aikana sellaistakin oli ilmassa. Mutta ei se parempanakaan ole. Samoja asioita saa sulatella, hiukka eri kantilta tosin, kun välimatkaa on. Erottu ollaan, tai en tiedä, pitäisi kai väestörekisteristä tarkastaa oma siviilisäätynsä. Eron molemmat vaiheet olen toimittanut käräjäoikeudelle, mutta mitään juhlallista ilmoitusta, että täten olette tuomitut avioeroon, ei posti ole kantanut. Ehkä se odottaa jotain miehen allekirjoitusta. No, hälläpä väliä, mun mielestä ollaan erottu eikä mulla ole kiire uusiinkaan naimisiin, joten samapa kai tuo.
Täällä käydessä joutuu palaamaan siihen suruun, jota läpikävin tuolloin kaksi vuotta sitten. On se vertaistuen voima uskomatonta, tämä palsta oli kuin köysi, joka suurimman surun keskelle heitettiin. Ensimmäisenä eron vuonna päällisin tunne oli kai halu näyttää itselleen, että selviytyy. Keksiä voimavarojen lähteitä ja keskittyä hyviin asioihin. Paljon käytin aikaa talouden suunnitteluun - nyt eletään leveämmin vaikka tulot ovaat samat, kyllä sitä vanhakin koira voi oppia uusia temppuja;). Itsetuntemus on lisääntynyt, paljon. Miehen kanssa meni välillä hyvin, välillä joutui pettymään ja ihmettelemään, miksi aina sortuu siihen virheeseen, että luottaa. Siis että luuli osaavansa kuulla puhelimessa milloin toinen on juonut, luuli että näkisi lapsen käytöksestä, milloin tämä on joutunut katselemaan poissaolevaa tissuttelijaa… Ei vitsi, en kyllä halua palata niihín tunnelmiin.
Nyt me, sekä poika että minä, emme enää luota emmekä odota mitään. Ei olla miestä elämästämmekään häädetty - ainakaan vielä. Joskus tuntuisi, että se olisi helpointa. Mutta sitten taas toisaalta, me kuitenkin jollain tasolla olemme edelleen perhe. Kun on hyvä aika, se perhekokoonpano tiivistyy enemmän, kun taas menee huonosti, niin kukaan ei kaipaa sitä nalkuttavaa kiukkuista känisijää… Mutta pikkuhiljaa tuntuu, että miehen ja lapsen toistensa näkeminen hiipuu noin kerran kuukaudessa -tasolle, ja se on ihaan sopiva tahti.
Kai tässä alkaa seuraavaksi heräilemään ne perustavaa laatua olevat kysymykset, joita on yrittänyt hiljentää kun eihän niihin ehkä vastausta olekaan, kuten: Miksi? Eikö me oltukaan onnellisia? Miksi me ei oltu? Mikä mussa ja mun käytöksessä antoi sille kuviolle mahdollisuuden kehittyä? Olisiko sen voinut estää ja miten? Olisiko mun miehestä koskaan ollut kasvamaan niin, ettei se olisi jossain vaiheessa joka tapauksessa tapahtunut? Joka tapauksessa, se luku mun elämästä on päättynyt, siitä olen ihan varma. Ainakin siis tämä rakkaussuhde sellaisena ainutlaatuisena parisuhteena. Nyt mulle sopii oikein hyvin vähän huoahtaa ja nauttia siitä, ettei ole ketään.
Ihanaa kesää teille kaikille tärkeille ihmisille! Nauttikaa kaikista niistä pienistä iloista, joita kohdallenne osuu 
. No, kaipa tuollekin aikansa sitten joskus tulee :S.
.
Pyörin täällä kyllä säännöllisesti lukemassa “tuttujen” ketjuja, vaikken nykyisin juurikaan kirjoittele.
