Väsynyt alkoholismiin

Verity · Lokakuu 12, 2011, 3.19pm

^Emmä tiedä, minusta tuo on sellainen shokkireaktiokin. Että ukko esittää itselleen suurta elämän sankaria, jota ei ämmien kohellukset hetkauta. Suru saattaa tulla sitten sykäyksittäin ihan toisissa yhteyksissä, myöhemmin, kun alatte kasvaa eroon ja hän näkee sinua tm. - Minä esim. jätin Häsiksen aika raivoissani, ja hänkin oikeastaan suorastaan haistatti pitkät ja vielä vähän sellaisella ihan vitun sama -asenteella, mikä silloin tietysti tuntui ihan hirveän pahalta. Kuitenkin hän on tuossa reilu kuukausi sitten vielä yrittänyt vihjailla, miten paljon välittää ja haluaa minua takaisin.

Ihmisten tunteet on kuitenkin niin muuttuvaista sorttia.

eepos · Lokakuu 16, 2011, 9.12pm

No tosiaan, onpa sulla Kat asiat edenneet pikakelauksella! Paljon voimia, ja komppaan Verityä: ihmisillä on monenlaisia puolustusmekanismeja tällaisiä itsetunnonkolauksia vastaan ja miehesi käyttää nyt niistä jotain suojatakseen sisintään. Muistan myös oman muinaisen eroni aiemmasta poikaystävästäni - silloin olin ensin pyöritellyt eroa mielessä joitain kuukausia, mutta juuri kun olinkin päättänyt sitoutua tähän mieheen, mies tekikin toisenlaisen päätöksen ja ilmoitti erosta. En muista ihan ekaa reaktiotani, järkytys varmaan, mutta seuraava tunne oli vapaus. Kaksi viikkoa kesti vapaudenhuumaa - ja sitten iski ikävä. Mä kaipasin sitten tuota miestä vielä kauan - oikeastaan luvattoman kauan, ehkä kaipasin samalla myös jotain illusiota omasta kaikkivoipaisuudestani, jonka jätetyksi tuleminen silloin onnistui särkemään. Ero sai mut silloin näkemään itseni uudessa valossa ja joitain tapojani sellaisina, joita en halunnut raahata mukanani.

Lueskelin tänään erään vanhan lehden mielipidepalstalta kauniin tekstin surusta: “Ihminen käy surussa läpi viisi vaihetta: kieltäminen, viha, kaupanteko, masennus ja hyväksyminen. Ensimmäiset laineet lyövät suurimmalla voimalla. Kun aikaa kuluu, laineet harvenevat ja madaltuvat. Välillä tulee satunnaisia vaahtopäitä, pitkienkin aikojen perästä. Näiden surun vaiheiden kautta pystyn käsittelemään menetyksiä ja ymmärtämään tunteitani.”

Tässä meidän erossamme ehkä raskainta näin äitinä ajatellen oli se, että miehen oli alkuun vaikea (tai mahdoton) olla lapsensa kanssa. Oli hyvä että mies auttoi ymmärtämään, että se, mikä näkyi päällepäin lapsen torjumisena, johtuikin niin suuresta ikävästä tätä kohtaan, että oli vaikea edes nähdä toista - voin vaan kuvitella sen ikävän. Onneksi meillä tuo aallokko on jo tasottunut ja uudet roolit rakentumassa. Mutta välillä noita korkeampia laineita vielä nousee: tänään poika alkoi jutella, että iskällä on alkanut menemään hyvin, tämä syksy on mennyt hyvin. Vastasin että olen joo huomannut, tuntuu että on jo päässyt pahimman yli ja suunta on koko ajan parempaan. Poika kysyi varovasti, että voisikohan iskä muuttaa takaisin, kun se olisi pojasta hyvä ratkaisu. Sanoin, että mä en vielä pystyisi luottamaan (tarkoitan siis, että jos alamäki alkaisi, mä tiedän etten kestäisi. En halua sitä enää elämääni). Poika kysyi, että entä jos iskä olisi selvänä vuoden, voisikohan se sitten muuttaa? Vastasin, etten ikävä kyllä voi luvata vuoden päähänkään tätä. Poika kysyi miksi, jos iskä ei enää juo, vai liittyykö tähän nyt jotain muutakin? Sopertelin siihen vaan jotain epämääräistä, kun en tiennyt mitä sanoa kasvavalle lapselle: liittyyhän tähän meidän parisuhde, romantiikka, avioliitto, rakkaus, erotiikka, tulevaisuus, tunteet… Enhän mä niitä voi kytkeä takaisin päälle tuosta noin vaan ja enhän mä ole edes ajatellut haluaisinko ollenkaan kytkeä. Ehkä mua kuitenkin harmitti enemmän se, että joudun särkemään pojan unelmia, kuin se, etten uskalla tuollaisesta vielä haaveillakaan, ja koko ajatus vaan sekoittaa jo järjestynyttä ja asettunutta tunnepakkaani. No, ehkä jos onnistuisimme muuttamaan lähemmäs toisiamme, olisi helpompaa olla mukana arjessa siten. Onhan näitä ongelmien ratkaisuja onneksi monenlaisia.

Hyvää syksyistä alkavaa viikkoa meille kaikille!

Anonymous · Joulukuu 3, 2011, 10.37am

Kylläpä ap:n viesti kuulosti niin tutulta.

Minäkin olen niin väsynyt, ja nyt vasta sen itsekin olen huomannut entistä paremmin.
Itsellänikin on toistakymmentä vuotta suhdetta takana, mutta eri asia kuinka paljon edessä.
Mies juo joka viikko 2-4 kertaa ja määrät jää harvoin erittäin harvoin 1 koppaan kaljaa viikossa. Usein 2:kaan ei riitä viikolle. Väkeviä ei yleensä juo, kun on itsekin huomannut, että juoppohulluus iskee siitä hyvästä.
Lapsia meillä on useampi, nuorin vain 3v ja vanhin ala-astelainen. Neuvolakäynnillä sain kerrotuksi tilanteestamme ja terkkari oli melkein järkyttynyt ja ihmetteli, kuinka voin jaksaa. Kai sitä on niin tottunut ja turtunut, että menee vain tunnin ja päivän kerrallaan. Lähisukulaiseni myös tietävät tilanteen ja ovat valmiina tukemaan tarvittaessa. Jos muutosta ei tule, niin enpä usko, että näin enää mennään ensi kesään. Mahdollisuuksien selvittelyt menossa.

Lähteminen tästä ja nyt on olosuhteista johtuen turhan vaikeaa, mutta onhan tässä ilmeisesti aikaa selvitellä asioita, jos sama tilanne jatkuu. Mies siis ei ole väkivaltainen fyysisesti ja henkisen puolen pystyn vielä kestämään, koska tunnen omat voimavarani. Itsetuntoni on vahvistunut entisestään, kun olen huomioinut tilanteen kokonaisuuden.

Voimia kaikille samojen ongelmien selvittämiseen.

eepos · Tammikuu 3, 2012, 5.51pm

tuplaviesti jälleen .

eepos · Tammikuu 3, 2012, 5.51pm

Kiitos kun olet löytänyt ketjuni, Sirpaleenako .

Pikaisia päivityksiä meidän kuulumisista (toivottavasti vaan osaan pitää taas “pikaisena” kun tapana on jäädä jaarittelemaan ).

Hyvää kuuluu . Jos voisin muokata jälkikäteen tähän ketjuuni luvut ja otsikot, voisin nimetä eron jälkeisen ajan vaikka “Syöksykierteeksi”, ja siihen lukuun tuli kirjoitettua viimeinen piste elokuisessa juoppokouristuskohtauksessa. Ihan kivutta ei syksykään ole sujunut, mutta suuntaus on hyvä, ainakin tähän asti. Tähän asti tätä hyvää on riittänyt. Piste. Ollaan ruvettu viettämään paljon aikaa yhdessä, en ole ihan varma miten siihen nyt tulisi suhtautua… Hyvin kai. Ja joka tapauksessa, jos “Syöksykierre” luku ei olisi nyt päättynyt, syksy olisi ollut hyvin toisenlainen. Alettiin olla lapsen kanssa molemmat hyvin kyllästyneitä ja nähtyiin miestä mahdollisimman harvoin. Kaipa se mieskin sai siitä elämästä tarpeekseen. Mutta enpä nyt jaksa ajatella sitä.

Lueskelin jokin aika sitten Saara Kinnusen Murrosikäinen perheessä -kirjaa (suosittelen muuten todella, todella lämpimästi kaikkea tämän kirjailijan tuotantoa kasvattajille!), ja mieli tekee poimia sieltä jotakin tänne… Nimittäin Kinnunen kirjoittaa kappaleen lapsista, jotka tuntuvat selvinneen hyvin vanhempiensa erosta hyvin, ja on kirjannut ylös niitä tekijöitä, joilla tätä pystyy edesauttamaan. Aihehan on askarruttanut minuakin varsinkin eron ollessa ajankohtaisimmillaan ja haluaisin tiivistää tähän kappaleen Kinnusen tekstiä aiheesta Erosta selviämistä edesauttavia tekijöitä :

Tiivis yhteys molempiin vanhempiin erosta huolimatta. Vanhempien yhteistyö lasta koskevissa asioissa, esim. koulun vanhempainillat, juhlat etc.
Lasten mahdollisuus jatkaa elämäänsä eron jälkeen ilman suuria muutoksia, vanhemmat turvaavat harrastuksen jatkumisen, asuinpaikka ja kaveripiiri ei isoja muutoksia.
Lapsen tarpeet vanhemmilla etusijalla, tämä erityisesti siinä tilanteessa kun vanhemmalla (ennemmin tai myöhemmin) on uusi kumppani.
Uusperheessäkin vanhempi on ensisijaisesti lastensa vanhempi ja vasta sitten kumppaninsa puoliso.
Vanhemmat käyttävät kuuntelijana ja tukenaan toista aikuista, eivätkä pura entiseen puolisoon kohdistuvaa pettymystään lapselle. Toisen vanhemman ja lapsen suunnitelmia kunnioitetaan. Vanhemmat antavat myös tilan ja rauhan toistensa elämälle eivätkä kyselleet lapselta toisen perheen kuulumisia.
Tyttöä tukee jos isä ilmaisee ihailua ja arvostusta tyttärelleen, ja että äiti selviää erosta tasapainoon, eikä tytön tarvitse huolehtia tästä.
Poikaa tukee se että voi ihailla isäänsä ja että on hyvä suhde tähän.
Muualla asuvan vanhemmat ja kouluikäisten lasten tapaamisessa ei ollut ratkaisevaa kuinka paljon aikaa vietettiin yhdessä, vaan suhteen laatu, että lapsi kokee olevansa arvostettu ja odotettu ja hänen seurassaan viihdytään.
Jos lapsi asuu äidin luona, merkittävää on suhteen läheisyyden ja etäisyyden tasapaino - liika läheisyys sitoo äitiin eikä lapsi uskaltaudu rakentamaan elämäänsä, liika etäisyys taas on vaarana, mikäli äiti on masentunut tai epävakaa.
Tärkeä muuttumaton tukipilari voi myös olla isovanhempien uskollisuus lapsenlapsilleen riippumatta siitä, mitä mieltä ovat vanhempien erosta.

Ja sitten vielä päivän mietelause, jonka satuin äsken lukemaan joulukuun Hyvä Terveys-lehdestä, vapaasti muokattuna tämäkin: Aina kun eteen tulee ongelma ratkaistavaksi, ensin on etsittävä ne käytännön keinot sen ratkaisemiseksi ja vasta sitten aloitettava filosofointi. - Jep. Siinä se lyhykäisyydessään oli .

Hyvää uutta vuotta meille kaikille!

Aurian · Tammikuu 3, 2012, 6.48pm

Niinpäniin…täälläkin uusi alkoholistin omainen… Joskus miehellä pitkiäkin selviä kausia…liki vuosikin menyt. Mutta nyt elokuun alusta lähtien on tippumisia tullut melkein joka viikko…valehtelee ja vie rahaa, Kännikäytös muuttunut entistä sekavammaksi ja holtittomammaksi. Tunnistan useita piirteitä monestakin kirjoituksesta…ihan kuin omin sanoin olisin kertonut.

Jatkuvaa eåäliilpa, valehtelua, epäluottamusta ja huolta…

Ei_enaa · Tammikuu 27, 2012, 8.53pm

Lähtekää. Miksi pilata oma ja lastenkin elämä alkoholistin takia? Alkoholismia sanotaan sairaudeksi, mutta tämä sairaus on hyvin itsekeskeinen, dominoiva, alistava ja syyllistävä sairaus. Lähtekää pois. Pitäkää edes itsenne ja lapsenne selväpäisinä. Alkoholisti ei kaipaa, halua tai tarvitse mitään muuta kuin alkoholia. Kunnes päässä syttyy lamppu. Jos syttyy.

eepos · Helmikuu 13, 2012, 9.00am

Olet Ei enää niin oikeassa tuossa.

Mun täytyy tunnustaa, että horjun itse taas hieman tällä valitsemallani reitillä - tai no olenko mä nyt muka jonkun reitin valinnut, enhän mä mitään lukkoon lyötyä tulevaisuuden suunnitelmaa ihmissuhteideni suhteen ole tehnyt. Mutta tällä hetkellä toimin jonkin ihan muun kuin järjen ja vastuuntunnon ohjaamana…

Mies. Se sama vanha. Se nimittäin on viime elokuun lopusta alkaen skarpannut, pikku hiljaa käynnistyen, kaksi repsahdusta (jotka venyneet kaksiviikkoiseksi) on tullut, ja pian toisen niistä jälkeen hankki antabuskuurin, joulukuun alussa. En kannustanut kuuriin, halusin pitää itseni sivussa tästä ja olla virittelemättä toivoa. Mutta kun kuuri oli alkanut, helpotuksen tunne pyyhkäisi koko elämäni yli.

Meillähän lapsikin oli lakannut tapaamasta isäänsä muuta kuin harvoin - eihän ole mitään järkeä tavata ihmistä, jonka näkemisestä aiheutuu vaan pahaa mieltä. Olin tottunut ajatukseen, että hoidan kaiken itse, mutta että kannan miestä mukana siten, että tiedotin säännöllisesti pojan koulukuulumiset, harrastuskuulumiset, pidin myös yhteisen pankkitilimme, jonne mies ainakin periaatteessa laittaa elatusrahan joka kuukausi, ja kirjasin sinne nätisti aina mihin tarkoitukseen olin rahaa nostanut, jotta saisi halutessaan sitäkin kautta nähdä, millaisia asioita lapsen elämään kuuluu. Ja tapasimme sillä tavoin, että mies tuli meille yökylään, jolloin pystyin valvomaan, että on selvänä eikä edes kuivahumalassa. Ja muutenkin pidin ovet avoinna - se on ollut helppoa, koska mieheni on hienotunteinen ihminen, ja vaikka alkoholismi muuttaa persoonaa, niin hän on osannut kunnioittaa omaa elämääni, eikä siis työnny tänne sekoilemaan. Hänen juomiseensa sopii parhaiten laulu ihmisen ikävästä toisen luo: on silti hyvä ettet näe minua nyt, en tahdo että vuokseni sä järkytytyt… Elämämme oli jollain tavoin jo stabiloitunut tähän tilanteeseen ja minä ja poikani suuntauduimme muuhun elämään ja suhde mieheen oli sellainen “olet tärkeä ihminen, mutta pysy etäämmällä”.

Elokuun ja syyskuun vaihteessa alkoi siis tapahtua jotain, tai ehkä pikemminkin lakata tapahtumasta. Pikku hiljaa syksyn mittaan poikakin alkoi taas viihtyä isänsä kanssa ja jäi jopa yökylään. Miehen läsnäollessa alkoi taas pikku hiljaa kuulumaan naurua ja höpinää. Miehestä näkyi, että oli toipilas, suhtautui elämään kuin uutena - silmät ymmyrkäisenä siitä miten paljon elämään mahtuukaan kaikkea, kun raukka oli vuosia nähnyt vaan pullon.

Kun toinen repsahdus oli tapahtunut, meni muutama viikko, jonka jälkeen mies oli hankkinut antabuskuurin. Silloinkaan en vielä osannut kuvitella, miten se tulisi vaikuttamaan minuun - mutta kun kuuria oli kestänyt pari viikkoa, alkoi joku pato murtumaan. Tunsin, että pystyin luottamaan, ainakin tämän viikon päähän. Että voin sopia sinne viikon päähän jotain ja luottaa, että se tapahtuu, että voin lakata huolehtimasta niistä hetkistä, jolloin vastuu on miehellä. Ja tuli toinen viikko ja sama jatkui, ja toinen, ja toinen, yhä vaan. Ihana tunne - mutta kun tapahtui muutakin. Mulla on ollut vuoden ajan toinenkin iso raskas terveyteen liittyvä projekti päällä, joka on kyllä saanut ajatukset tehokkaasti kauas miehistä ja kaikenlaisista viipyilevistä katseista ja kynttilänvaloista… Ehkä jos sitä ei olisi ollut, elämään olisi saattanut jo ehtiä ihastuksia ja ties mitä toimintaa ja ero olisi ehkä jo toisella asteella. Nyt olen kuitenkin tässä pisteessä ja olen joutunut puun ja kuoren väliin itseni kanssa. En usko, että minulla ja ex-miehelläni voisi olla enää yhteistä romanttista tulevaisuutta. Tai ainakin sellaiseen on valtavan pitkä matka, enkä osaa nähdä miten se tapahtuisi. Mies puolestaan tuntuu näkevän yhä vain minut. En siis missään nimessä saisi koskea häneen, ja silti .

Jokin erätauko mun pitäisi taas saada itsestäni aikaiseksi, ennenkuin olen sotkenut solmuun. Laskeutua alas takapuoleni päälle miettimään, mihin tässä pitäisikään keskittyä. Mutta nyt maanantaisen vapaapäivän viettoon ja, kuten Zen on täällä niin ihanasti opettanut: siivoamaan rakkaudella. Jospa se ajatusten järjestäytyminen liikekannalle lähtisi nyt tästä kirjoituksesta sekä siitä, että edes ne elämääni (jostain syystä)valitsemani tavarat ovat paikoillaan .

Ei_enaa · Helmikuu 13, 2012, 7.40pm

Moi Eepos! Sähän olet jo alussa, kun pystyit noin selkeesti pohtimaan tilannettanne ja kirjoittamaan sen vielä paperille. Elämä on hämmästyksenkummastuksia täynnä, mutta me pystytään omilla valinnoillamme saamaan pieniä ja suuria ihmeitä aikaan. Tsemiä ja viisaita ratkaisuja!

eepos · Maaliskuu 2, 2012, 9.31pm

Mä oon jostain syystä miettinyt omaa röökinlopettamistani.

Mä olen siis lopettanut tupakoinnin vuosikausia sitten, mutta totta puhuen poltan edelleen, silloin tällöin. Muutaman vuoden olen miettinyt, jättäisinkö senkin tavan pois. Vielä ei sellaista voimaa siihen ajatukseen ole tullut että edes uskaltaisin ajatella tekeväni jotain päätöstä, mutta se ajatus kasvaa koko ajan.

Mutta miten tähän on tultu, tarina alkaa mun tähänastisen elämäni suurimmasta ikäkriisistä (ellei lasketa tätä eroonkin johtanutta kriisiä, siihenkin liittyy myös ikäkysymyksiä) eli siitä vuodesta, kun täytin 17 ja tajusin että kamalaa, kohta olen aikuinen. Siihen asti kaikki röökilakot ja lopettamiset, mitä olin tehnyt - en ollut oikeasti edes ajatellut lopettamista. Ne vaan kuuluivat siihen juttuun: joskus kun rööki oli lopussa saatoin päättää aloittaa lakon, ja kun muutaman päivän oli kitunut niin oli hauskaa taas sortua siihen, siellä koulun röökipaikalla, kaikkien siihen porukkaan kuuluvien kanssa. Se oli siistiä ja hienoa. Mutta kun mä olin 17 niin eräänä päivänä tulin ajatelleeksi olevani kohta aikuinen - eikä ookkaan enää siistiä, että aikuinen polttaa.

Sinne mielen pohjalle se ajatus heräsi kytemään. Jonakin päivänä kirjastossa käteen tarttui joku opas tupakanpolton lopettamisesta, ja siitä sinne mielenpohjalle putosi toinenkin lause: tupakanhimo tulee n. 10 minuutin aaltoina, eli jos sen ajan aina kokeilee malttaa odottaa röökinhimon iskiessä ja tekee jotain muuta. Ei mun mielessä kuitenkaan käynyt, että mä tekisin niin, siihen en ollut valmis. Kunhan vaan poimin sen lauseen. Polttamiseen liittyi niin paljon kaikenlaisia yhteisiä hetkiä ja yksinäisiä hetkiä ja muuta, se oli kiva asia. Mutta se ajatus lopettamisesta oli syntynyt, ja siellä se kypsytteli hiljaa itseään.

Olin melkein 19, kun jonkun kaverin seuraksi lopetin röökinpolton ekan kerran. Korvaavaksi tekemiseksi keksin porkkanat, söin aina niitä kun teki mieli röökiä . Kolme kuukautta olin kokonaan polttamatta, sitten päätin että kaljan kanssa saa, ja kun kesän lopussa huomasin käyväni kaljalla vaan saadakseni polttaa, annoin röökinpoltolle luvan tulla takaisin päivittäiseen elämääni.

Kun seuraavan kerran lopetin taisin olla 20. Silloinkin kaverin seuraksi. Kaveri oli viikon polttamatta, mä taas - toivuttuani ensimmäisten kolmen päivän karmeasta migreenistä - tunsin tulleeni kotiin. Urheilin siihen aikaan paljon ja lopettamisen jälkeen suoritukset paranivat kohisemalla, yhtäkkiä jaksoin juosta paljon pidemmälle, paljon kovemmin. Se oli mieletöntä ja halusin jakaa sitä ilosanomaa kaikille: hei lopettakaa kaikki se röökinpoltto, tää on mahtava tunne! Kukaan ei kuitenkaan lähtenyt mukaan ja aloin tuntea sen julistamisenkin noloksi - ja jonkin ajan kuluttua päätin, että kaljan kanssa saa. Sitä paitsi olin siitä jatkuvasta porkkanoiden syömisestä keltainen .

En enää palannut päivittäiseen polttamiseen, mutta ensimmäisinä vuosina mulla oli tapana polttaa viikonloppuna koko viikon edestä. Sama tapa jatkui myöhemmin niinä kertoina, kun ylipäätään tuli lähdettyä yöelämään - poltettuani keuhkot hajalle oli pakko poistua baarista ennen iltakymmentä ja käveltävä raikkaassa ilmassa kotiin, elimistö vaati. En mä halunnut polttaa niin paljon, ja pikkuhiljaa se kerralla polttaminen sitten väheni.

En vielä uskalla haastaa itseäni lopettamaan röökinpolttoa kokonaan, mutta kuten kerrottu, se on vahvassa harkinnassa. Se on toisaalta kamalan kivaa, ja teen sitä harvoin, siksi olen tähän asti valinnut luvan polttamiseen. Toisaalta, tyhmäähän se on. Sehän on siinä mielessä erityinen syöpä-ja muiden sairauksien riskitekijänä, että sen olemassaoloon voi itse vaikuttaa. Puhumattakaan niistä sademetsistä. Mitä mäkään enää turhaan hierrän niitä muutamaakaan röökiäni

Taidanpa nyt tietää, miksi se takavuosien tupakoinninlopettamiseni on pyörinyt mielessäni: pelkään etten vie eroani loppuun. Tää sinkkunaiseksi kasvaminen on ollut vähän samanlainen haaste, ja tässäkin olen alkanut lipsumaan - no ei sentään ajatuksella “kaljan kaa” . Mutta joka tapauksessa vähän nopeampaa käsittelyä tietysti toivoisi tällä kertaa, tuohon röökinlopettamiseen on uponnut enemmän kuin toiset 17 vuotta… Nyt kun erosta on reippaat pari vuotta ja taas alettu käyttäytymään kuin vastarakastuneet, niin tässäpä olisi hyvä tilaisuus niistä virheistään oppimiselle…

Sanotaan, että ihmiset, jotka tietävät tavoitteensa ja kirjoittavat ne ylös, elävät tyytyväisempää ja rikkaampaa elämään kuin ne, jotka eivät ole asettaneet itselleen tavoitteita lainkaan. Ehkä tässä on se tekijä, joka mun siirtymäaikaa näissä irrottautumisissa venyttää: en oikein uskalla ottaa jotain tavoitteekseni, ennenkuin olen melko varma sen toteutumisesta. Pelkään, että epäonnistuminen (lipsuminen) romuttaisi haasteen kokonaan, joten etenen ensin pitkälle mielessäni, melko varmaksi asti, ennenkuin muutan ajatukseni lauseen muotoon ja siirryn tekoihin. Tavoitteen kirjaaminen vaatii myös päättämistä, on valittava mitä ottaa tavoitteekseen ja minkä muotoisena. Hmm, alkaa kuullostaa oppimistehtävälle, ja aivan kamalalle sellaiselle. Mutta jos uskaltaudun noita kirjaamaan niin taidan aloittaa siitä tavoitteestani röökin suhteen, se kun on kypsytellyt mielessä jo pidempään .

eepos · Maaliskuu 2, 2012, 9.32pm

.

eepos · Maaliskuu 3, 2012, 12.33pm

Hui, tuo ajatus päätöksestä lopettaa tupakointi kokonaan ja muotoilla se lauseeksi, jonka sanoa ääneen/kirjoittaa jäi mieleen kummittelemaan. Tavallaan se liittyy tähän hetkeen sitenkin, että mieheni on ollut antabuskuurilla jo jonkin aikaa, ja vaikkei sitä kukaan uskalla ääneen sanoakaan, niin pikkuhiljaa mielenpohjalla alkaa orastaa ajatus, että juominen loppuisi tähän.

Mies on parissa illanvietossa ollut mukana nyt selvinpäin. Jos mua pelottaa ajatus, että en enää KOSKAAN polttaisi kavereiden kanssa iltaa istuessa, niin uskaltaakohan mies ajatella, että ei KOSKAAN enää joisi?

Tein aikoinaan nuo tupakkalakkoni eräänlaisiksi tukilakoiksi kavereille, enkä kummallakaan kerralla pystynyt niiden avulla vaikuttamaan siihen, miten pitkään toisen lakko kesti. Jos tekisin lopullisen tupakoinninlopettamispäätöksen mieheni juomispäätöksen tueksi, vaikutukseni olisi luultavasti sama. Mutta jospa se jollain tasolla synkronisoisi tunteitamme, auttaisi näkemään toisen sielua? Ainakin se olisi hyvä kimmoke minulle kohti terveempää tulevaisuutta .

Niinpä, alustettuani tässä pitkät tarinat, päivitän nyt hieman elämäni tavoitteita. Pyyhin sieltä kohdan: yritän olla polttamatta, ainakaan paljoa, ja kirjoitan tilalle:

Minä en polta. Enää. Koskaan.

Apua, kuullostaa varmaan helpolta ja pieneltä, mutta se on hirrweän iso askel

Anonymous · Maaliskuu 4, 2012, 12.29pm

Mä voin lähtee sun kanssa tulilakkoon eli lopetukseen, itsekkin vuosikausia polttanut samalla tavalla satunnaisen säännöllisesti.

Anonymous · Maaliskuu 5, 2012, 9.50am

Kyllähän se tuolla tavalla kuulostaa isolta päätökseltä ja varmaan aika hurjaltakin. (Mä en polta, joten en osaa tähän silleen samaistua. Mutta esim. “en enää KOSKAAN syö herkkuja” kuulostaisi aika kamalalta ajatukselta.) Mutta onko sitä pakko ajatella noin? Ajattele tänään, että “en polta TÄNÄÄN”. Huomenna voit tehdä saman päätöksen uudestaan, mutta sitä ei tarvitse ajatella vielä tänään, vaan vasta huomenna.

eepos · Maaliskuu 5, 2012, 7.25pm

Noinhan mä, Vixen, sen tähän asti olen ajatellutkin, ja juuri siksi varmasti olenkin sitä ilman voinut olla, vaikka poltankin satunnaisesti - siis se satunnaisesti polttaminen ei mulla tarkoita retkahtamista.

Verrattuna taas suhteeseen tuohon mieheen… Olen sanonut, että jos palaisimme suhteeseen, sen täytyisi tarkoittaa, ettei koskaan enää juo. Etten kestäisi enää paluuta siihen uudelleen. Miten sellaista voisi luvata?

Miten ikimaailmassa epävarmuutta voisi sietää?

No, nyt pitää kiiruhtaa iltapuhteisiin:)

eepos · Maaliskuu 13, 2012, 8.26am

Aina vähän mietityttää, kun huomaa alkavansa taas kirjoittelemaan täällä ja lueskelemaan aktiivisemmin, jostain syystä tämä alue elämässä on taas aktiivinen. Nytkin vaan tekee mieli päivittää kuulumiset tänne, vaikka eipä niissä ihmeempiä… Mulla tietysti suht uutena tämä miehen alkoholittomuus, joka on ollut elämässäni nyt joulukuusta alkaen - sitä ennenkin elokuusta alkaen hitaasti käynnistyen. Kunnon alkoholistin omainen tietää aina nämä ajankohdat tarkalleen . Tähän asti miehestä on helppo ollut pysytellä erossa, mutta nyt huomaa viihtyvänsä taas toisen seurassa, ja joutuu työstämään eroa hieman uudesta näkökannasta. Uutena tässä on sekin, että pitkästä aikaa mies on aktiivisesti ja järjellä varustettuna lapsensa kanssa. Sen lisäksi, että se lapsi on jo muutenkin iso ja itsenäinen. Nämä tarkoittavat mun elämässäni joidenkin alueiden vapautumista uuteen käyttöön.

Lisäksi kaikki tämä: alkoholismi ja yhteiselosta luopuminen, erokriisi, se aika kun ei tiennyt elääkö lapseni isä edes enää jonkun ajan päästä (eihän sellaista koskaan tiedä, mutta silloin se kysymys oli koko ajan nähtävillä), sitten viime vuonna omalle kohdalle sattuneet isot leikkaukset ja niistä aiheutuneet hankaluudet… Kun on lyhyeen ajanjaksoon kasautunut niin paljon kannettavaa ja järjesteltävää, että tuntuu sen vastaparina sellainen holtittomuus hakevan purkautumiskanavaa. Ihan älyttömän tyhmää, mutta vaikka itse käyn todella harvoin yöelämässä, niin nykyisin saan kantaa itsestäni huolta sinne päätyessäni: tekee mieli juoda liikaa ja tekee mieli flirttailla liikaa, olla kuin päätön kana . No, helpompaa tämä kuitenkin on kuin toisen puolesta huolehtiminen . Mutta silti. Ei näin. Jotakin muuta.

Nyt, kun kevät taas kurkkii ikkunoista, tuntuu elämä olevan muutenkin pullollaan odotusta ja intoa. Olen tosi tyytyväinen itseeni, koska olen saanut liikunnasta rutiinin arkeeni. Liikun luonnostanikin, siis olen niitä ihmisiä, jotka eivät malta pysyä pitkään istumassa paikoillaan, mutta en oikein perheellisenä ole osannut ottaa aikaa omalle liikkumiselleni moneen vuoteen, ja ylipäätään ajankäytön hallinta ei ole vahvimpia puoliani. Nyt varsinkin viime kevään sairaalarumba pakotti pysymään aloillaan ja kunnon huononominen oikein tuntui. Päätin, että kun tästä toivun, opettelen lähtemään lenkille ja opettelen viipaloimaan joka päivälle liikuntaa, joko rauhallista tai repivää, mutta kuitenkin. Opettelen ottamaan sen rutiiniksi. Ja tähän asti olen siinä onnistunut . Se helpottaa myös, että olen niin paljon yksin kotona: on helppoa laittaa musiikki soimaan ja jamitella kotitöitä puuhaillessaan, ja kun siinä on jonkun aikaa itseään lämmitellyt, muuhunkin liikuntaan siirtyminen tuntuu helpolta. Nyt toivon, että tämän rutiinin muistaisin pitää kynsin hampain, kaikissa tulevissa elämänkäänteissänikin. Esimerkiksi tänään

piukula · Maaliskuu 13, 2012, 10.30am

Tirskun täällä itsekseni, tuttua huttua Ja kyllä, se menee ohi. Ei siis kanamaisuus, mutta päättömyys.

eepos · Huhtikuu 17, 2012, 1.54pm

Pari viikkoa sitten näin erään kaverin kadulla ja hän sattui kysymään asiaa, jota olen yrittänyt pitää vielä hiljaisena sisälläni: “Onko teidän (Miehen ja minun) välillä lämminnyt jotain?” Enhän mä voinut suoraan kysymykseen lähteä kaartelemaan, vaan totesin että " no on joo… Ei tässä nyt vielä uskalla johonkin suhteeseen heittäytyä, mutta että on kyllä vähän lämmennyt… "

No, kuumaa täällä on. Kun tuon asian oli nyt julkistanut jollekin, niin entistä vaikeammalle tuntuu olla heittäytymättä tähän täysillä mukaan. Mutta syksyyn nyt ainakin, ainakin kesän läpi on katsottava, ennenkuin voi ajatella että olisi “meitä”. Suurin kysymys on, miten kestän menemättä rikki, jos alkoholi tulee jossain vaiheessa mukaan. On niitä mietittäviä kysymyksiä muitakin, mutta laitetaan nyt tällä kertaa vaan tämä tänne muistiin.

Iloisia uutisia Miehestä: Oli käynyt terveystarkastuksessa. Tuossa alkoholikautena vastaavassa käydessään kaikki arvot olivat olleet huonot: maksa-arvot, kolesteroli… Nyt aivan kaikki oli parasta AAA-luokkaa . Ihana asia että juomisen lopettaminen näkyy noin terveydentilassakin .

Kultakala · Huhtikuu 17, 2012, 4.19pm

Hienoa!

Ja hyvälaatuinen rakkaussuhde on aina hieno juttu. Vaikka se ei sitten kestäisikään eläkeikään, niin kyllä sitä kelpaa muistella. Tietenkin voisi lähettää toiveen, että tällä kertaa juttu kantaa, mutta toivomiset nyt on ihan yhtä tyhjän kanssa.

Aurinkoa!

eepos · Huhtikuu 20, 2012, 9.44am

Kiitos Kultakala .

Mutta parisuhdetta ei siis nyt ole, olenpahan myöntänyt sen pyörivän mielessä yhä useammin… En vaan tiedä, haluanko sitä, mutta vielä ei tarvitsekaan päättää.