Terve Taara!
Ei sinussa mitään vikaa ole, Suomessa vain on niin helkkarin paljon alkoholisteja ja vielä enemmän suurkuluttajia, että sellaisen kohdalle osuminen on kohtuullisen todennäköistä. Joillekin niin käy useammin, mutta ehkei sinun kannattaisi itseä sillä soimata.
Kiitos vaan Kalevi ehkä se on juuri näin kun sanot asioita vaan on joskus hiukan hankala käsittää
Hei!
Minä olen itse alkoholisti, kolmekymppinen nainen ja juomisen kanssa nyt siinä pisteessä, että perheeni (vanhempani, olen sinkku) ovat lopen kyllästyneitä tukemiseen ja ymmärtämiseen. Juon salaa ja valehtelen päivittäin. Hoitojaksojakin on ollut, mutta join sielläkin joskus salaa. Tuntuu pahalta ajatella, että nyt on pakkoraitistumisen rako, miten pärjään ahdistuksieni ja yksinäisyyden kanssa. Minulla on paha ikäkriisi, tässä vaiheessa piti olla jo perhe ja lapsia. En saa mitään aikaiseksi ja ajattelen vain juomista. Tänään oli tosi kireä päivä, kun otin vain alkoholitonta olutta. Ja vasta yksi päivä takana. AA:han kun olen mennyt, olen palannut Alkon kautta. Äiti uskoo enää alkometriä, mihin puhalluttaa minua randomilla. Ei mun elämän näin pitänyt mennä. Musta, menestyvästä opiskelijasta tuli alkoholisti. Surettaa. Jos menetän perheen tuen, niin joku kaunis päivä tapan varmaankin itseni lääkkeillä ja alkoholilla.
Kuullostaapa tutulta tunnetilalta. Kyllähän siinä joutuu aika pirun paljon punnitsemaan kun miettii kannattaako enää katsella vai onko pakko vaan lähteä, kun toisen juomiseen ei vaan pysty vaikuttamaan. Itsellenu oli tärkeää alkaa nipistämään aikaa oman tulevaisuuden suunnittelulle. Valvoa vaikka joka toinen ilta ja selvitellä, miten tulisi toimeen yksin, ja miettiä mitä asioita joutuu erotessa ratkaisemaan, antaa googlen sauhuta ja käydä tulevaa mielessään asia kerrallaan eteenpäin. Ja samalla käydä läpi myös niitä keinoja joilla voisi saada yhdessä asumisen toimimaan - ottaen huomioon sen, että toinen luultavasti kuitenkin tulee juomaan. Ainakin minun kohdallani, on vaikea uskoa tissuttelun yhtäkkiä mihinkään katoavan.
Mare, mun korviin se sun pakkoraitistumisesi kuullostaa ihan hyvältä… Joskushan sen on tapahduttava, jos oikeasti haluat elämältä jotain muuta. Yksinäisyyden ja ahdistukset voin niin hyvin kuvitella. Mutta varmasti hellittää jossain vaiheessa. Jaksuja sulle ja perheellesi, ja Taaralle samaten. Pärjäilläänpä.
Täälä taas!
Nyt on hermot loppu mä en jaksa enään mua vaan itkettää mut sitäkään ei oikein voi tehdä ku pienet ihmettelee mikä äidillä on hätänä 
Ukko taas kännissä kuis muutenkaan ja ihmettelee miks mä olen pahalla päällä sanoin ettei voi muutakaan ku mies on alkoholisti ei hermot enää kestä se sitä sitten ihmettelemää, kuin asiat ois muka paremmin jos hän ei jois, VITTU ET IHMINEN ON TYHMÄ !!! Mä vaan kelaan päässäni mitä tehdä, ku en haluais taas lasten kanssa muuttaa mut ero tästä tulee ihan varmasti. Itku on tosi herkässä ja pelkään et masennun ite jos jatkan ton miehen kanssa . VÄSYTTÄÄ HENKISESTI IHAN KAUHEESTI !!! HYVÄÄ VKL:ÄÄ TEILLE KAIKILLE !!!
Rakas Taara,
Menepä nyt Al-Anonin kotisivuille (www.al-anon.fi) ja tarkista, olisiko läheisyydessä jokin Al-Anon-ryhmä. Siellä saisit voimia ja ymmärrystä. Saisit koottua itsesi.
Rakkain terveisin
Nopsasti
Jaahas, täällä taasen. Päivitystä ketjuun ajattelin laittaa.
Olen alkanut pyörittelemään mielessäni yhä useammin ajatusta erosta. Eilen kävin syömässä mieheni kanssa ja mies tilasi kaljan. Mieheni lempiselityksiä alkoholin käytölleen on, ettei hän saa korkkia kiinni kun sen kerran avaa. Mulle ei mene jakeluun, miksi sitten pitää ottaa se ensimmäinenkään. Sitä kaljaa katsellessani ajattelin vaan, että miehestäni ei ole kohtuukäyttäjäksi, eikä hänellä näytä olevan halua yrittää tosissaan, joten miksipä minäkään tuhlaisin tähän enempää.
Siinä syödessä huomasin, että miehen silmät olivat sellaiset mustat, tyhjät, sellaiset, että olin varma että tämä viikonloppu menee juodessa. Kiusallani olen soitellut nyt testisoittoja, sellaisia tikusta asiaa, kuullakseni vaan, että epäilykseni täyttyvät ja voin sanoa itselleni, että se ois nyt siinä. Hämmästyksekseni ässä ei olekaan vielä alkanut sihahtamaan ja mies on oudon skarppi, järkevä, kiva. Olen yllättynyt. Selvästi odotan sellaista viimeistä niittiä, naulaa arkkuun, jolla voisin näyttää itselleni, että tämä tie on loppuun tallattu, ja muita vaihtoehtoja ei ole kuin ero. Mutta entäpä jos sitä naulaa ei tule, ja joudunkin itse tekemään tämän päätöksen ihan näiden aikaisempien kokemusten valossa? Entäpä jos mies yhtäkkiä lopettaakin läträämisen, ei nyt kuitenkaan miksikään unelmien prinssiksi muutu, vaan omaksi, vähän kärttyisäksi itsekseen, joka ei kuitenkaan juo? Osaisinko mä palata enää yhteen, kun olen jo näin pitkän tien kulkenut eri suuntaan?
Toinen, mistä halusin kirjoittaa, on poikani suhtautuminen tähän tilanteeseen. Erilleen muutosta on nyt yli kolme kuukautta, ja siitä oli sitä ennen puhuttu jo monta kuukautta, ehkä puolen vuoden ajan poika on ollut tietoinen tästä. Aiemmin hän näki alkoholin vain minun ongelmanani, eihän asiasta ollut riitaa ellen minä sitä aloittanut. Muutenhan isäntä joi omassa piilossaan ja rauha oli maassa, mutta minä sain siitä slaagejani. Erilleen muuton hän näki minun itsekkyytenäni, oli alkuun loukkaantunut siitä. Tavallaan sitten aikanaan hyväksyi sen, kun kerroin aina, että minä haluan asua hänen ja isän kanssa, mutten halua että minun kodissani juodaan. Ja jos jonkun täytyy juoda, hän voi juoda muualla. Mutta että poikani haluan ehdottomasti asuvan minun kanssani täällä(tämä oli selvästi tärkeä asia kuulla!). Poika kysyi myös monesti, että miksi minä en voi muuttaa itse?
Sitten lopulta mies muutti, mutta yhteyttä pidettiin yhä, silloin kun mies oli selvä. Riidat vähenivät. Miehelle kotoa pois muuttaminen on ollut kova pala, noin niinkuin kesysti ilmaistuna… Pojan suhtautumista tähän alkoholiasiaan tämä on muuttanut paljon. Kun meidän ei nyt tarvitse katsella toista juoneena, mutta selvinpäin voimme jatkaa perheenä olemista, on juominen rajautunut selkeämmin mieheni ongelmaksi. Poika näkee, että ongelmat aiheuttaa se juominen, juuri se saa miehen välinpitämättömäksi, kokonaan toiseksi ihmiseksi, ja se tekee minut onnettomaksi, ei iskä itsessään vaan iskän juominen. Se on upea oivallus. Poika voi ilmoittaa minulle, että isä on juonut, en halua olla täällä, ja minä sitten järjestän pojan kotiin. Aiemmin poika jätti mielummin kertomatta juomisesta riitojen pelossa .
Hassulta on tuntuneet myös tilanteet, joissa olemme pojan kanssa yhdessä kertoneet ihmisille uudesta tilanteestamme. Kun kerroin isälleni erilleen muutosta, istuimme ruokapöydässä ja poikani istui siinä isännän paikalla. Poika vastaili kysymyksiin hyväntuulisesti ja kevyesti, ja taustalla oma isäni yritti asetella järkyttynyttä naamaansa peruslukemille.
Mutta isää pojalla on ikävä. Isä on ollut meidän luonamme yötä lähes viikottain, jonain viikkona useammankin yön. Muutaman kerran on tullut tänne krapulassa tai ottaneena, mutta ei enää aikoihin. Mies on kokenut, että hänen työpaikkalääkärin kautta ohjatusta keskusteluavusta on hänelle hyötyä. Upeaa, sillä mies on pitänyt tähän asti terapiaa hömpänpömppänä, kun oli joskus nuorena miehenä kokeillut ja siihen pettynyt. Lisäksi hän käy a-klinikalla ja aa:ssa. Joskus kiroaa kun kaikki aika menee noissa ravaamiseen…
Mulle ajatus erosta on tuntunut hyvin surulliselta ja hyvin, hyvin yksinäiseltä. Lisäksi joudun miettimään sen johdosta sellaisia käytännön asioita, mitä olisin mielummin miettimättä, kuin: mitä tehdä tälle yhteiselle asunnolle jne. Mutta välitilassa lilluminenkaan ei loputtomiin tunnu hyvälle.
Voi Eepos, niin samanlaisia ajatuksia minullakin oli, eikä edes asuta erillään ja nyt se sitten tapahtui. Yhtä-äkkiä, onkin niin helppoa lopettaa juominen. Kohta puolitoista viikkoa ilman juomista, niinkuin se olisi milloinkaan ollutkaan ongelmana. Takaraja läheni ja mies huomasi, että on vissiin paras muuttaa elintapojaan, ettei lennä pellolle.
En vain oikein ole ihastunut tähänkään tilanteeseen enää. Nyt kun ei olla mukavassa pöhnässä, kerkiää huomata niin monta asiaa. Mustasukkaisuus alkaa kukoistaa, ja kontrollointi alkaa olla samaa tasoa, kuin ennen vanhaan. Mitenkä nuo rauhoittavat ei yhtään näytä auttavan, kun hermostuu aivan samanlailla. Puuttuu kaikkiin asioihin, vaikkei olisi hajuakaan. Nyt jos asuisin erilläni, en kyllä ajattelisikaan yhteen paluuta. Mies ei ole oikein itsetuntonsa kanssa tasapainossa, ei mikään takaa raittiuden jatkumista. Taitaa olla sellainen potilas terapiassakin, että hitaasti muuttuu ajatukset, jos ollenkaan. On niin tosi jukuri.
En tietenkään voi tietää sinun miehesi tilannetta, mutta nyt kun olet ottanut tuon askeleen pois päin, kannattaa miettiä, onko tulevaisuus kuitenkin vakaampi ilman holistia?? Niin yksinäistä, kun se onkin, sinulla on kuitenkin mahdollisuus vielä valita.
Iso rutistus sulle!!!
Hei,
lieneekö käsite “KUIVAHUMALA” Sinulle tuttu? Tutkaile aihetta, miehesi saattaa nyt vaihteeksi potea sitä.
Ystävällisin terveisin,
Itsekin maistanut
Hei taas!
Meillä alkaa tilanne oleen ihan selvä mun tunteeni on kuollut miestäni kohtaan kunhan vai sais sen kerrottua niin ettei turhaan satuta toista.Asiat vaan mietityttää pärjäänkö yksin olen kyllä pärjännyt ennenkin yksin lasten kanssa mut miks nyt tuntuu niin hitsin vaikeelta. 
“jäänkö tähän taloon vai muutanko vuokralle” miks tää on nyt näin vaikeeta. Alkoholi on viennyt voiton tästäkin liitosta niinkuin monesta muustaki liitosta . Miten eteenpäin kun en nyt vaan kertakaikkiaan saa mistään kiinni 
Moi Taara ja kaikki palstalaiset!
On kuin oisin itse kirjoittanut äskeisen. Luoja. Tunteet on kuollu, niinpä, juuri niin on käyny. Ja sitä suree niiden perään. Oon tehny jo vuokrasopimuksenkin ja muutto on edessä muksujen kanssa. Yritän puhua ittelleni, että mun on näin pakko tehdä. Tuntuu väliin niin yksinäiseltä ja sydäntä särkee, kun mies yrittää ettei erottas. Niin nopeesti siipan viimeisimmän kännin aiheuttama paha mieli unohtuu! Kun on ollut pari päivää edes jotenkin normaalimpaa, eikä ihan kamalaa (mitä nyt kuivahumalan poikasta tuntuu olevan).
Miten eteenpäin, se on hyvä kysymys Taara. Mä yritän ajatella askel kerrallaan, en yhtään enempää. Ehkä kannattais miettiä, mikä just nyt tekis tilanteen edes vähän helpommaks (kun hyvä mieli on liian kaukana). Lukee tätä palstaa, se on auttanut ihan älyttömän paljon. Ehkä irrottautuminen suhteesta alkoholistiin on yhtä vaikeeta kuin alkoholistin irrottautuminen juomisesta? Hirveesti on pelottanut se, että lakkaa toivomasta, mutta ehkä vain siten voi olla vapaa. Pääsin irti tupakasta (ehdin kessutella parikymmentä vuotta) kun tajusin, että se hyppyyttää mua, estää elämästä mun ja mun arvojen mukaista elämää. Siis kun tajusin, et oon koukussa. Sama juttu on tässäkin, mää oon joutunu koukkuun tähän. Mut ehkä ainoo on vaan härkäpäisesti uskoo, että pääsee irti. Tästäkin.
Toivoa toivotellen
L
Kiitos vastauksesta!
On lohduttavaa kuulla, että jollain muulla on ajatukset yhtä sekasin ku itelläni, en tietenkään toivo sitä kellekkään mutta varmasti kaikki ymmärtää mitä tarkoitan 
Meillä ei ole mitään yhteistä mun miehen kanssa kuin lapset ollaan enemänkin kavereita ku avopari ei jutella mistään ei seksiä ei harrastuksia ei MITÄÄN mikä tässä voi olla niin vaikeeta kertoa hänelle, että me lähdetään eri teille.
Taara, tuosta kertomisesta… Muistan millainen kynnyskysymys tuo oli, miten kertoa ihmiselle, joka on jo valmiiksi heikko. Että mitä siitä sitten seuraisi kun lähtisin? Mutta aika vaan kypsyi siihenkin.
Jospa tässä vaiheessa riittää, että alkaa puhua siitä, ettei voi enää elää elämää, jossa alkoholi näyttelee pääosaa. Ruveta puhumaan siitä, mitä elämältä haluaa ja mitä ei, muttei varsinaisesti puhu erosta.Mutta että samalla tekee määrätietoisesti työtä sen erilleen muuton eteen, omalla ajalla, omassa rauhassa. Erossa on valtavasti ratkaistavia asioita, joiden selvittelyyn tarvitsee rauhaa. Ja paljon voi tehdä jo nyt, vaikkei niin isoa askelta kuin muuttoa vielä ottaisikaan: käydä läpi poisheitettäviä tavaroita, jotta muutto olisi helpompaa, miettiä missä olisi hyvä asua lasten harrastukset, kaverit yms mikä nyt kullekin on tärkeää huomioiden, käydä pankissa keskustelemassa asuntolainasta… Mennä vähän omien voimien mukaan omaa elämää kohden. Ja onhan täällä erosta puhuminenkin niitä askelia. Niin ja siihen miehen sekoiluunkin on helpompi suhtautua kun on luvannut itselleen, että kauaa ei enää tarvitse katsella.
Mun kohdalla ne vuorosanat, joilla eron toin ilmoille, oli suurinpiirtein näin: sulla on kaksi vaihtoehtoa: joko muutat sä pois ja yritetään vielä jatkaa yhdessä tai mä haen avioeroa, asuntoon osituksen oikeuden päätöstä sille että sä muutat täältä pois, mutta tämä ei jatku enää näin. No mies valitsi yhdessäolon ja tietty vietti sitten 2 viikkoa pimeässä huoneessa napsien nukahduslääkkeitä ja alkoholia, mutta täällähän sitä yhä vaan mennä porskutetaan. Selvittiin siitäkin.
Bloodysweatatears, mä niin tiedän mitä tarkoitat tuolla että kun näin pitkälle on jo päässyt… Ja niinkuin sanottu, saman katon alle en kyllä palaa, vaikka nyt laskupinoja katsellessa tiettyjä asioita kahden aikuisen taloudessa kaipaankin. Mutta mä haluan olla varma mitä teen. Lapsen takiahan me joka tapauksessa tullaan aina olemaan tekemisissä keskenämme, joten en halua että ikävissäni tekisinkin sitten jotain harkitsematonta, jos erosta oltaisiin jo sovittu. Kuten että muuttaisin yhteen, apua… Siksi mä yritän kuunnella jokaista tunteenpoikastani nyt, kun on vielä mahdollista valita se jatkaminenkin.
Erilleen muutto on kyllä ollut ainoa oikea ratkaisu meillä. Mulla on taas mun oma elämäni, en elä jotain kumman varjoelämää. Mä toivon että säkin Bloodysweatatears löydät ratkaisun, jolla saat välimatkaa miehesi räpiköintiin. Hyvää yötä kaikille nyt ja potkua huomiseen päivään!
Mä en (enää) odota, että mies retkahtaa tai mokaa muuten. Mutta mä taas huomasin kritisoivani meidän suhdetta ihan kaikilta osin. En pystynyt muistamaan yhtään mitään hyvää meidän elämästä ennen akuuttia alkoholiongelmaa, vaikka kuinka yritin. Tulin siihen johtopäätökseen, että alkoholi ei ollutkaan se ongelma, vaan meidän suhde oli alunperinkin huono. Nyt olen alkanut ajatella, että hain tahallani vikoja sieltäkin, missä niitä ei edes ollut. Ihan vain siksi, että saisin sen lopullisen syyn lopettaa suhteen. Jotenkin mun ajatusmaailmassani ilmeisesti alkoholiongelma ei yksistään riitä eron syyksi. Se on ongelma, ja ongelmat pitää ratkaista. Mutta lähtökohtaisesti huono suhde taas… Mitäpä sellaisen eteen töitä tekemään. Mäkin huomasin välillä oikein yllättyväni, kun mies sanoi jotain järkevää/hauskaa/kivaa. Höh. Tietenkin se on järkevä, hauska ja kiva, miksi ihmeessä mä muuten sen kanssa olisin ollut?
Just näin, pienin askelin ja päivä kerrallaan. Jos päivä kerrallaankin tuntuu liian isolta palalta, niin sitten ihan vaan vaikka tunti kerrallaan. Ero, poismuutto, asunnon myyminen ja sen sellaiset ovat niin isoja päätöksiä, ettei niitä kannatakaan tehdä tuosta vaan. Varmaan olette miettineet myös yhteenmuuttoa, naimisiinmenoa ja asunnon ostamistakin pidemmän aikaa ja päätös on kypsynyt pikkuhiljaa, pienistä asioista. Ensin on ollut ehkä ajatus siitä, millaista tuon kanssa yhdessä asuminen voisi olla. Sitten on tuotu hammasharja ja vaihtovaatteet toisen kämpille jne. Samalla tavalla eroakin voi alkaa suunnitella pienin askelin. Itse ainakin olin miehen juodessa niin sekaisin, että hyvä kun osasin päättää, keitänkö aamulla kahvia vai teetä. Siinä mielentilassa avioerosta ja asunnon myymisestä päättäminen olisi ollut aivan mahdotonta. Nyt olemme asuneet miehen kanssa viitisen kuukautta erillämme. Mies on ollut sen ajan juomatta ja mä olen käynyt terapiassa ja Al-anonissa. Elämäni ja mieleni ovat muuttuneet hyvin paljon seesteisemmiksi ja selkeämmiksi. Silti en edelleenkään tiedä, haluanko erota vai en. Niin kauan kuin en tiedä sitä varmaksi, en halua mitään lopullista päätöstäkään tehdä. Luotan siihen, että tiedän oikean ratkaisun sitten, kun olen siihen valmis.
Toi kolahti. Noin se lähti liikkeelle. Just noin. Kiitos Eepos viisaista ajatuksista.
Sanoin miehelleni viime vuoden loppupuolella ryyppyviikonlopun jälkeen, että en enää jaksa yhtään ainutta känniä. En yhtään ainutta. Sen jälkeen kännejä on ollut tasaisen tappavasti, selityksiä päälle, yrityksiä ja kuitenkin haluttomuutta oikeasti muuttua. Alan pikkuhiljaa tajuta, että tämä olisi pitänyt tehdä jo kauan sitten. Mikä tämä? Se, että sanoo toiselle, miten tuntee, mikä itselle on tärkeää.
Ja silti siitä tulee kamalan paha mieli ja suru olo, jota on ollut vaikea jotenkin edes tiedostaa (kiitos paljon, paljon Taara rohkeudestasi nostaa aihe esiin)…miksi tunnen surua, onko siihen aihetta? Miksi kokea surua/syyllisyyttä siitä, että tuntee niin kuin tuntee ja että haluaa elää elämäänsä ilman, että olut on kaiken alku ja loppu? Ei siinä ole mitään väärää.
Olen kuullut, että järkäleistä raskaimmat siirtyvät usein kuiskaten puhumalla. Nyt tais käydä mulle just niin. Kiitos kaikesta siitä rohkeudesta, joka tänne kirjoittavilla on.
L
No heips taas!
Olen tehnyt päätökseni kiitos teille ja kaikille ystävilleni jotka minua ovat tukeneet ja auttaneet. Tänään sanon miehelleni että en jaksa enään (ties monenneko kerran) on kaksi vaihtoehtoa joko alkoholi jää kokonaan (hän ei pysty ottamaan vain muutamaa joten se on jäätävä kokonaan) tai sitten meidän on erottava en anna vaihtoehtoa. Myönnän että pelottaa reaktio ja minun omat tuntemukseni säälihän on sairautta myös sanotaan. Mutta joskus se on tapahduttava eilen taas oli miehellä känni päivä ja syy oli tällä kertaa se että töissä on ollut 4 viikkoo niin helvetin raskasta siks täytyy juoda, no syytä on monessa. Pitäkää peukkuja minulle että pystyn sanomaan asiani. Tulen huomena kertomaan kuinka meni ROHKEUTTA MINULLE
Taara. Rohkeutta sinulle, ennen kaikkea siihen, että pidät sen, mitä lupaat. Turhilla uhkauksilla ei ole merkitystä. Sanoit, että “ties monennenko kerran”, olet sanomassa että nyt saa rittää. Jos et kuitenkaan toimi, puheillasi on yhtä paljon merkitystä kuin juopon lupauksilla raitistumisesta. Jos olet tehnyt tuon jo monta kertaa, miehesi on varma, että mikään ei tule muuttumaan. Sen vuoksi on tärkeää, että teemme asioita vasta sitten, kun olemme varmoja. Ja sanomme asioista vasta sitten, kun olemme valmiit tekoihin.
Taara, me pidetään peukkuja, mitä sitten teetkin!
Moikka taas ystävät:-)
sain kuin sainkin eilen sanottua asiani, tosin mies ilmestyi kotiin töistä vasta 21.00 eli venytti työpäiväänsä tarkoituksella. Minähän siinä sain kuulla olevani syypää kaikkeen mahdolliseen ja mahdottomaankin eli käyn kuntosalilla, opiskelen ja käyn moikkaamassa ystävääni ravintolassa, jossa hän on töissä ja mieheni joutuu “lapsenpiiaksa”(tätä on nyt ollut tämän viikon aikan 1 kerran ystäväni tapaamista ja kuntosalilla käyn päivällä kun vanhin lapseni on piikana ja koulussa 2 kertaa viikossa mutta sekin on liikaa. Sanoin hänelle että elämämme ei ole mistään kotoisin jos alkoholi on kuvioissa mukana ja siihen hän sanoi että pitäisikö minun alkaa muka absolutistiksi johon minä taas, että muuta vaihtoehtoa ei sinun kohdallasi ole tiedät sen itsekkin.Vaikeeta selittää että te kaikki ymmärtäisitte mutta yritys kuitenkin hyvä.Huudoksihan se meni niinkuin pelkäsin hän ei omasta mielestään juo niin paljon kun minä sanoin eli joka toinen päivä no joo kaksi näkökulmaa asiasta. Hän “lupasi tehdä asialle jotain ensi viikolla” kun töissä ei ole niin raskasta ei tuu mitään tänään tilaan hänelle ajan AA:han ja katotaan meneekö hän vai ei. Töissä oli kuulema varoitettu häntä että akkas lukee sosiaalialaa joten odota vaan kohta hän rupee sua analysoimaan mut voi voi olen opiskellut vasta 2v ja 5 vuotta sitten eka kerran sanoin hänelle liikaa juomisesta no nyt pitää lopettaa ja lähtee hoitamaan asioita tsemppiä kaikille jotka taistelette samojen asioiden parissa ottakaa niskasta kiinni itseänne ja kertokaa asianne siitä on helpompi jatkaa eteenpäin.
Hei Taara,
Ei AA:han tarvitse mitään aikaa tilata. Sinne vaan mennään. Jos kyseessä on avopalaveri, voit sinäkin mennä sinne. Muuten käännyt kiltisti ovelta.