Väsynyt alkoholismiin

Kotikanava
121

Meillähän miehellä on nyt tuo vakava masennus myös ja ollaan puhuttu siitä lasten kanssa. Olen sanonut, että isällä on sellainen sairaus kuin masennus, ja että sen takia iskä ei jaksa leikkiä eikä olla lasten kanssa niin kuin tavallisesti. Nyt kun se masennus diagnosoitiin, niin sovittiin, että lapset käyvät miehen luona vain kyläilemässä, mutta että se ei nyt ota niitä sinne yöksi tai mitään sellaista - osittain juuri siksi, että se ei ehkä jaksa olla tarpeeksi aikuinen ja ottaa aikuisen vastuuta asioista.

Ollaan nyt sitten käyty siellä sunnuntaisin syömässä ja satunnaisesti mies on katsonut muksujen perään, kun olen ollut jossain asioilla. Lapsilla on iskää hirveä ikävä, mutta aika rauhallisesti he ovat sen ottaneet ja varsinkin masennuksen ymmärsivät jotenkin tosi hyvin (valitsin kyllä asiasta kertomiselle sellaisen hetken, että olin itse vahvoilla).

122

On tämä vaan pöljää poukkoilua, mutta nyt tuntuu taas tuonkin suhteen helpommalta. Että kun vaaran osaa tiedostaa, niin huomaa kai sen lapsestaan, jos tämä alkaa ottaa liikaa vastuuta. Eihän lapsi kuitenkaan yksin huolineen jää, jos vaan itse pysyn pinnalla ja silmät auki, ja minähän taidan olla kuin ongenkoho :slight_smile: . Mietin myös että nyt alkuun poika voisi tosiaan käydä vain päivisin miehen luona - voisin myös kuvitella että yö isän uudessa kodissa voisi nyt alkuun herättää aika voimakkaita tunteita. Että tosiaan sitten vasta kun ollaan vähän alkujärkytyksestä toivuttu ja ollaan vähän vahvempia.

Juteltiinkin miehen kanssa yhtenä yönä. Tuntui että pääsi hieman lähemmäs, ymmärsi hieman enemmän toisen vaikutteita. Oli kiinnostavaa kuulla, että miehen mielestä tämä tissuttelu ja juominen liittyy pariin viimeiseen vuoteen, ja ajoitti ongelmajuomisen alkamisen sellaisiin aika stressaaviin tapahtumaketjuihin siellä parin vuoden takana. Ja sinnehän minäkin tän ongelman pahentumisen ajoitan, vaikka tiedän näitä läpikäydyn myös ennen tuotakin. Nyt vaan enemmän, tiheemmin, syvemmin, ja vauhti on vaan kiihtynyt. Mutta tuosta keskustelusta heräsi taas jokin toiveikkuus ja mietin, että jos näitä avaavia keskusteluja tulisi nyt usein ja tulisi tunne, että mies tekee työtä ja selvittää asiaa, niin ehkä joskus tammikuun jälkeen saattaisin voida harkita pariterapiaan menoa. Ehkä. Mutta eipä mennä asioiden edelle!

Totesin miehelle, että ehkä on ollut parempi että hän juo minulta piilossa, eipähän tarvinnut nähdä itse juomista - mutta samalla sen valehtelun vuoksi on kadonnut luottaminen, ja se tässä meillä varmasti on se kaikkein vaikein asia.

Tuo Omaiset mielenterveystyön tukena -vinkki vastaanotettu pureskeltavaksi :slight_smile: .

123

Poikaseni on ensimmäistä kertaa tänään käymässä isänsä kämpällä. Toivottavasti heillä on siellä hyvät tunnelmat, sinne rakennettu pieni pesäkin ihan poikaani varten :slight_smile: . Itse olen jo käynyt ja tuntui hyvältä nähdä, että asunto oli viihtyisä, ihan sopiva.

Mieskään ei ole vielä viettänyt yhtään yötä siellä eikä kaikkia huonekaluja ole hankittu eikä tavararöykkiöitä siirretty. Mutta pikkuhiljaa. Mies on taas tämän viikon ollut aika surullisena muutosta, mutta eihän tälle mitään voi. Enhän enää kyennyt jatkamaankaan.

Vixen tuossa aiemmin kyseli annanko tilaa omille tunteilleni, niin unohtui vielä vastata, että minähän olen tehnyt tätä eroa jo pitkään. Olen tehnyt sitä jo yhdessä asuessamme, miehen juodessa. Pala rakkaudesta kuoli joka kerran, jokaisen valheen mukana ja ajauduin yhä loitommas. Suuret surut unelmista luopumisen vuoksi kävin jo, tämän ketjun aikana ja sitä ennen, vaikka varmasti niitä on vielä edessäkin. Eropäätöskin oli melkein tehtynä jo kun saavuin palstalle, en vain luottanut itseeni enkä tiennyt miten edetä. Mutta tällä hetkellä mitään ei vaan tapahdu, suurta kipua ei ole, suuria tunteita ei ole, odotellaan vaan että mitä sitten, kun elämä yksinhuoltajana todella alkaa ja toinen on oikeasti poissa. Ja silloin aion ensin levähtää, ottaa välimatkaa mieheen, ja nauttia ihan vaan omasta olemisestani ja uudesta elämän vaiheestani: aion mm. päivittää levyhyllyn näyttämään minulta ja tältä vuosituhannelta yms. kaikkea, mikä yhdessä asuessa ei ole käynyt edes mielessä. Ja sitten, kun on aika, kokeilen mitä meille, minulle ja miehelleni, kuuluu. Että syntyykö jotain?

124

Ollaan muutettu siis erileen jokin aika sitten, sillä sopimuksella että ollaan yhä yhdessä. Olen ollut kokonaan erossa netistäkin, kun kone ja nettiyhteys on puuttunut.

Mieliala on vaihdellut aika paljon. Pidän siitä, että asumme erillään, saan olla yksin ja hoitaa omat asiani ilman minkään valtakunnan parisuhdehöttöjä, olen ihan tyytyväinen ratkaisuun - mutta kun hiljainen hetki tulee, huomaan miten masentunut olen. Se kai kuuluukin asiaan ja kaipa se aikanaan hellittää. En oikeastaan kaipaa miestäni, mutta olen vaan masentunut, surullinen ja väsynyt. En edes pettynyt, vain surullinen.

Mutta päivisin jaksan ihan hyvin. Koko viikko täytyy suunnitella etukäteen, miettiä aikataulut valmiiksi. Hoidan kaupassakäynnin kerran viikossa (kun aiemmin mies kävi pitkin viikkoa aina hakemassa jotakin, monesti montakin kertaa päivässä :unamused: ), olen hämmästynyt siitä miten vähän ruokaan meneekään rahaa yhden aikuisen perheessä! Koti pysyy siistimpänä kuin itsestään, jää aikaa enemmän huolehtia omasta ulkomuodostaankin. Lapsen takia jaksaa. Vietän aikaa tiiviisti pojan kanssa, vaikka väkisinhän pojalla on yksinäisyys lisääntynyt, kun ei ole enää kahta aikuista sovittelemassa työaikojaan. Joulua pitäisi pikkuhiljaa suunnitella, haluaisin jatkaa lapsen takia perinnettämme sukujouluista, mutta en tiedä jaksanko tämän tilanteen takia sukulaisia… Tarkoitus olisi kuitenkin olla joulu miehen kanssa.

No, nyt taidan lähteä höyhensaarille. Voi kun siellä voisi surra nämä surunsa niin päiväaikaan ei tarvisi.

125

eepos, älä murehdi, olet kuitenkin ottanut hyvän askeleen eteenpäin! Minä kipuilen vielä kaukana jäljessä…
olen jo melko vanha akka, mutta pidän musiikista ja poikien opastuksella olen koonnut netissä luvallisia musalistoja itselleni,joita kuuntelen ja sekin lievittää surullista mieltä. Mikä olisi sellainen asia mikä auttaisi sinua niissä surullisissa hetkissä?
kun kuuntelen Haloo Helsingin kappaletta, jossa lauletaan poikki menneestä suhteesta Jos elämä ois helppoo… hoilaan täysillä mukana varsinkin siinä kohdassa …sä olisit pelkkä paskiainen, pettäjä, jättäjä… jne Tavallaan me ollaan jääty kakkoseksi, mutta ei toiselle ihmiselle, vaan alkoholille.
Nytkin on niin yksinäistä olla kahden kotona juopuneen kanssa, lauantai- ilta. vaan kaikkeen tottuu, ja onhan mulla tää musa ainakin, kaikkee ei voi ottaa pois!

126

Vähän sama täällä. Periaatteessa olen ihan tyytyväinen elämääni näinkin, mutta tosiaan miettimään pysähtyessä elämä tuntuu jotenkin tyhjältä. Pikkuhiljaa olen alkanut kaivata elämääni kumppania, sitä toista ihmistä, jonka kanssa voisi jakaa kaiken. Ilot ja surut. Nyt jos tapahtuu jotain mukavaa tai ikävää, ei ole ketään tiettyä, jolle kertoa. Tietysti työkavereille kerrotaan työasioista, harrastuskavereille harrastusasioista jne, mutta kaipaan jotain sellaista ihmistä, jolle voisi kertoa kaikenlaisista asioista.

Mutta voisiko mun mieheni olla edelleen/taas sellainen ihminen mulle, se on taas ihan toinen juttu. En tiedä. Niillä kerroilla, kun ollaan tavattu, musta on lähinnä tuntunut, ettei meillä ole mitään puhuttavaa eikä mitään yhteistä. Mistä ihmeestä me ollaan oikein juteltu silloin joskus ennen? Mies oli taas kylässä ja tänään kun se lähti, musta tuntui ensimmäistä kertaa ikävältä. Aiemmin olen ollut lähinnä helpottunut, että nyt se lähti ja mä pääsen jatkamaan rauhassa omaa elämääni.

Mäkin olen miettinyt joulua. Jollen vietä sitä miehen kanssa, taidan viettää sen yksikseni, elukoineni. Mä en ole koskaan innostunut sukujouluista, ja tässä tilanteessa sellainen tuntuu ihan ylivoimaiselta ajatukselta. Osa suvusta kun tietää miehen alkoholiongelmasta ja osa ei. Joulupöytäkeskustelu voisi olla aikamoista nuorallatanssia. :confused:

127

Kiitos Bloodysweatatears musavinkistä! Sattumoisin olen muuten nyt syksyn aikana miettinytkin noita omia vaikeuksista selviämiskeinojani koko elämäni ajalta. Musiikki ja muut taidelajit (erittäin väljästi ajateltuna) on niitä, samoin luonnossa liikkuminen, lemmikit, asioiden sanoiksi pukeminen ja pilkkominen pienempiin osiin, suunnitelmien laatiminen ja aikatauluttaminen, liikunta, muiden auttaminen, muut ihmiset ja läheiset ja itsensä kehittäminen sekä ihan vaan rehellinen sureminen. Tieto siitä, että pystyn kuitenkin vaikuttamaan omaan elämääni ja nyt se, että suru vaan kuuluu asiaan ja kestää aikansa, ja muustakin olen selvnnyt. Niin, ja se että edes yrittää keskittyä hetkeen ja tekemiseen intensiivisesti. Eniten pidän tuunaamisesta, meiltä ei varmaan montaa esinettä tai vaatetta löydy, jota en olisi jotenkin muokannut… Saa oman näköistä ja uutta, vähällä vaivalla :slight_smile: .

Mutta tuossa yhdessä asumisen loppuvaiheessa se mun jaksamiskeinoni kestää lauantai-illan yksinäisyydet ja kaikki ne loukatuksi tulemisen fiilikset, oli mennä sänkyyn makaamaan ja tuijottaa kattoon. Ja siihen omaan avuttomuuteen kai havahtuikin että ei helvata, tätä en kyllä todellakaan halua. Sitten yhdeksi keinoksi tuli tämä päihdelinkkikin.

Joo samaan en kyllä halua palata, en mitään riskiä ottaa siihen suuntaan. Jos voisi palata ajassa vaikka puolitoista vuotta taaksepäin, olisi jotain mahdollisuuksia vielä voinut olla, mutta nyt tuntuu että jos yhteen palaamme niin aivan kaikki on luotava alusta. Mutta onhan se sääli. Niin paljon yhteistä ja yhteisiä vuosia. Vaikka tosiaan, mistähän mekään oltaisiin puhuttu… En taida enää muistaa…

128

Niin. Mutta miten ihmeessä sitä aloittaa alusta sellaisen ihmisen kanssa, jonka kanssa on kuitenkin vuosia yhteistä historiaa? On vaikea erottaa, mikä osa omista tunteista on aitoa kiintymystä ja mikä tavallaan vuosien tuomaa tottumusta ja jonkinlaista velvoitusta. Pitäiskö vain unohtaa kaikki mennyt, niin hyvä kuin huonokin? Ja haluaako edes aloittaa alusta, ainakaan saman ihmisen kanssa? Jos ja kun mun pitää joka tapauksessa aloittaa alusta, miksen aloittaisi saman tien oikein todella alusta -ensin yksin ja ehkä joskus myöhemmin jonkun ihan muun kanssa. Jos mä tapaisin mieheni nyt, ihastuisinko mä siihen? En todellakaan.

Tällaista pähkäilyä täällä tänään… :confused: Jaksamiskeinoista puheenollen, istuttamani ritarinkukan sipulit kukkivat jo iloisesti. Eivät sitten malttaneet odottaa jouluun. :smiley: Laitoin myös tasettinarsissin sipuleita kasvamaan, mutta ne ovat vielä ihan aluillaan. Mulle on tärkeää esimerkiksi kaikenlainen pieni puuhailu, jolla saa elinympäristöään hieman viihtyisämmäksi. :smiley:

Hyvää itsenäisyyspäivää kaikille Kotikanavan vapaille ja itsenäisille naisille! :smiley:

129

Juuri tota samaa uudelleen aloittamista olen minäkin miettinyt viime aikoina. Miten pystyy aloittamaan alusta ihmisen kanssa kun painolastina on kaikki tapahtunut. Olisihan se hienoa jos pystyisi unohtamaan ja antamaan anteeksi kaiken entisen. Mutta jotenkin epäilen etten osaa olla niin hieno ihminen. Jospa jokaiseen riitaan tulee mukaan kaikki entinen vaikka yrittäisi kuinka?
Jos udelleen aloittaminen onkin vain sitä että valitsee sen tutun jo olemassa olevan eikä uskalla odottaa jotain uutta?
Ja voinko enää rakastaa ihmistä jonka suusta olen kuullut elämäni kamalimmat haukkumasanat ja jonka tekoja en voi hyväksyä?
Siinä sitä on miettimistä näinä syksyn pimeinä iltoina. Ja päätöksiäkin pitäisi jo alkaa tehdä kun toinen sitä odottaa ja kyselee kaiken aikaa. Mieshän kokee olevansa täysin muuttunut mies nyt melkein kolmen juomattoman kuukauden jälkeen. Mutta minun on sitä vain niin vaikea uskoa.

130

Voi, miten samanlaisia tilanteita ja ajatuksia teillä onkaan, eepos, Vixen ja aikku47! Mutta mä siis tein “lopullisen” ratkaisun. Päätin - siis oikeasti ja todellisesti päätin - avioliittoni ja aloitinpa uuden suhteenkin. Olen aivan ällikällä lyöty siitä, miten eriksi tämä “viimeinen keino” muuttui. Tämän eron piti olla väliaikainen, viimeinen varoitus, jonka avulla (ex)alkoholistini pääsisi kiinni raittiuteen. Vaan kun pääsin siitä maailmasta ulos, en millään ilveellä tahdo siihen takaisin! Enkä halua enää elämääni muistutuksia siitä, miten kamalaksi päästin oman ja poikani elämän sietämällä alkoholistista elämää.

Alkoholistini siis raitistui - mutta mä huomasin kasvaneeni hänestä jo irti. Hänen arvomaailmansa on erilainen, hänen tavoitteensa ovat erilaisia. Varmaan piirteet, joihin hänessä rakastuin, ovat edelleen olemassa, ehkä ne vielä siitä alkoholistista kuoriutuisivat… Hyvä keskustelija, älykäs, huumorintajuinen, herkkä ja avoin… Mutta nyt ne eivät enää riitä. Nyt haluan kumppanin, jolla on samanlaisia arvoja ja tavoitteita, joka oikeasti haluaa elää ja tehdä arkea yhdessä… Jonka kanssa voi olla hauskaa, mutta myös ihan tavallista.

Kävin uuden miesystäväni kanssa lomalla. Kun mökki piti viikon päätteeksi siivota, puistelimme matot yhdessä. Mulla melkein itku pääsi, sillä en todellakaan muistanut, milloin olisin puistellut mattoja miehen kanssa yhdessä… Pieniä ovat ilon aiheet, mutta oikeastaan juuri siksi sitäkin suurempia.

Puhuin eilen pitkään veljeni kanssa elämästä aivan eri asian yhteydessä. Hänen sanansa kuitenkin painuivat mieleen: “Tokihan voisi aina valita sen tutun ja turvallisen tavan, sen minkä osaa ja mistä voi olla varma. Mutta onko se paras ratkaisu? Vai olisiko parempi lähteä vaikka epävarmanakin uuteen, tehdä rohkeasti eri tavalla, ottaa riski? Lähteä kokeilemaan, vaikka voikin epäonnistua tai pettyä… Sellainen asenne tekee kaikesta antoisampaa.”

Onnea ja rohkeutta teille kaikille!

131

Heippa, pitkästä aikaa taas. En ole jaksanut juuri käydä täällä, en oikein itsekään tiedä miksi. Ehkä iltaisin ei vaan nyt huvita olla koneella. Ja ehkä täällä kotikanavalla joutuu työstämään asioita, joiden muuten antaisi vain levätä.

Meillä elellään kuten ennenkin. Poika on ollut vasta yhden yön isänsä luona, mutta isä on täällä meillä noin kerran viikossa. Joulu vietettiin yhdessä ja oli mukavaa. Mun tunteita miestäni kohtaan en jaksa oikein ajatella. Kunhan nyt keskittyy arkeen.
Arjessa mun suurimpia ilon aiheita on ollut rahan riittäminen :smiley: . Pelkäsin niin etten pärjää, ja nyt kaikki onkin sujunut sen suhteen ihan loistavasti. Kyllä elämässä pärjää jos saa käsiinsä niksikirjoja :laughing: .

Äitinä olen nämä viime kuukaudet ollut aika nahjus, en ole jaksanut olla aikuinen, päättäväinen ja ajan tasalla. Nyt alkaa tuntua, että on jo aika ryhdistäytyä, ihan siksikin, että pojan kanssa on nykyään jatkuvasti yhteenottoja, mikään mitä ehdotan tai teen ei sovi hänelle, pitää ihan periaatteesta olla vastaan… Onneksi on nyt lomaa, lomaa monta päivää ihan vaan lomaa!!! . Aikaa uppoutua olemaan, kuuntelemaan toista, suunnittelemaan tulevaa ja just nyt ajattelin siirtää kirjahyllyä… :smiley: .

Ja hei, hyvää uutta vuotta kaikille!!!

132

Uusi vuosi ei mennyt ihan onnellisten tähtien merkeissä. Mies oli kai juonut monta päivää ja huomasin että piilopullo oli vaihtunut kirkkaaseen, kun tähän asti ne ovat olleet aina mietoja. Mies oli surkea näky, vaikka vaivaahan hänestä ei ollut, kunhan nukkui Klonkun untaan, kuten aina humalassa. Pojan takia jäin miehen asunnolle ilotulituksiin asti, mutta en yöksi, niinkuin olimme alunperin suunnitelleet. Pelasimme lautapeliä kahdestaan ja kerroin pojalle tutustamme, jonka äiti oli juonut paljo, ja kun tämä tuttumme oli aikanaan tullut aikuiseksi ja muuttanut pois kotoa, hän oli tajunnut ettei hänen tarvitse moista katsella, ja oli kieltäytynyt tapaamasta äitiään jos tämä oli yhtään humalassa tai krapulassa. Pikkuhiljaa äiti olikin oppinut olemaan juomatta tavatessaan tytärtään. Ja kerroin että edellisen kerran kun olimme iskällä, minusta oli ollut oikein mukavaa, mutta nyt ei ole, koska iskä on juonut ja siksi haluan että menemme kotiin ja tulemme joskus toisen kerran. Yllätyksekseni poika ei pannut ollenkaan hanttiin kotiin palaamistamme.
Kotimatkalla räjäytin vielä elämäni ensimmäisen raketin taivaan tuuliin, ja hah, se olikin hauskaa! Illalla katseltiin kissan ja pojan kanssa ikkunasta kun taivas säkenöi, ja tunnelma oli tavallaan ihan kiva.

Miehen asunnolla tein jotain, mihin en normaalisti antaisi itselleni lupaa. Avasin miehelle tulleet avaamattomat laskut. Ja yllätyin. Mies on lyhyessä ajassa tehnyt itselleen yllättävän ison visalaskun, ihan välinpitämättömyyttään. Ihan sivuhuomautuksena, se mies, jonka aikoinaan nain, hoisi laskut aina ajoissa, palautti kirjat kirjastoon hyvissä ajoin… Mutta tämä ei edes avaa postejaan. Ymmärrän tavallaan että noin voi käydä, onhan miehellä rankkaa. Mutta että miten kauan tuota rankkaa nyt tulee kestämään, miten alas pitää vajota? Ajattelin, että kokeilen huomenna samaa joka oli Bloodysweetjotakinvaikeanimellä onnistunut, eli käyn pankissa kysymässä voisinko saada mieheltä vaikka väliaikaisesti käyttöoikeuden pois lapsen tiliin ja voisinkohan saada hänelle pelkät pankkikortit visan tilalle, ja kortit voisi sitten huolehtia että tulevat leikatuksi… Ihan varmuuden vuoksi ettei onnistu pahemmin asioitaan sotkemaan. Ehkä parin viikon päästä - eli jahka miehestä on alkoholi taas haihtunut - pidän tätä ylireagointina, mutta nyt en ole ollenkaan varma tunnenko tätä miestä, jonka kanssa asuin noin puolet elämästäni, joten parasta vaan yrittää minimoida riskit.

Nyt olen saanut kerrottua kaikille läheisimmille ihmisille erilleen muutostamme, joka olikin aika työn takana.

133

Laskut maksamatta, piikki kasvaa, asiat hoitamatta. Noin se menee. Alkoholistin alamäki. Ja se jatkuu niin kauan kuin joku mahdollistaa juomisen. Hyysäämällä.

134

Olen itse hirveän tyytyväinen, kun riitautin yhteisen tilin visakortin mieheltä, vaikka hän nyt onkin ollut juomatta kolmatta viikkoa, eikä siis ole enää tehnyt kummia lisälaskuja. kahdessa yli sadan euron visalaskussa on jo ihan tarpeeksi kaiken muun törsäämisen lisäksi. Se voi olla vielä silti tarpeellinen juttu. …ja eepos voit ihan hyvin käyttää minusta nimimerkkiä VERTAHIKEÄJAKYYNELEITÄ, jos on helpompi muistaa. Blood sweat and tears oli poprockbändi joskus -70 luvun kahta puolen… muotoilin siitä sopivan nimmarin itselleni. On tämä semmoista talvisodan hengessä taapertamista joskus… :frowning:

135

paitsi en siis luule, että talvisota käytiin 70-luvulla :laughing:

136

Joo, Vertahikeä on helpompi muistaa :smiley: . Saa nähdä mitä pankissa sitten sanovat, ja mitä sanoo mies jos visakortti lähtee… Mutta parempi tosiaan katsoa kuin maksella jälkikäteen toisen visalaskuja, avioparihan täällä ollaan edelleen. Puhumattakaan mitä turhat ja tyhmät velat tekevät mielialalle. Tän hetkinen velka on sellainen, että voisin uskoa hänen siitä selviytyvän kohtuuajassa, kun vähän suunnittelee talouttaan. Vaatiihan se suunnittelukin tosin jotain tahtoa ja voimaa, milloinhan miehestä taas niitä löytyisi…

Tuosta hyysäyksestä on ihan pakko päästä sanomaan… Onkohan se siis niin, että jos joku rupeaa juomaan, vian on oltava puolisossa? Jos se puoliso nyt ei varsinaisesti viinaa kurkkuun kaada, niin kai se edes pyykit pesee ja sielun hoitaa? No, oikeastaan, voin uskoa että minusta löytyy vikaa ja syytä tilanteeseen, ainakin jos etsimällä etsii, mutta minun on vaan vaikea nähdä itseäni mieheni hyysääjänä! Lastani kyllä hyysään, voi oikein sydämeni kyllyydestä, mutta mies on kyllä jäänyt aika vähälle huomiolle. Toisaalta se huomiotta jääminenkään ei kyllä pakota juomaan.

Mun miehelle tää alamäki on oikeastaan vasta aika hiljattain alkanut kiihtymään, vaikka ainahan siitä mieheni juomisesta on huolta ja murhetta ollut. Joka tapauksessa, siellä se siis kittaa omin karvaisin kätösin hankkimillaan palkkarahoilla, koska töissä tilanteeseen ollaan ehkä vasta havahtumassa. Mutta entä kun duuni on loppu ja rahat on loppu, mistä ne siltojen miehetkin viinansa saavat? Löytyykö siis heillekin se pahamaineinen hyysääjä? Mä epäilen. Mä uskon että ihminen vaan löytää keinonsa, juoppo viinansa ja laiska sohvansa, mutta toivon vaan että oma mieheni löytäisi taas vähän onnekkaampia tavoitteita… :frowning:.

137

Kiva kuulla sun kuulumisia, mutta tietysti mukavammat uutiset olisivat olleet tervetulleempia näin uuden vuoden alkuun.

Näin se meni munkin miehelläni. Ensin oli piilossa viiniä (ehkä sitä ennen oli ollut olutta, mutten ollut huomannut?), sitten kirkasta. Sitten vähän enemmän kirkasta jne. Ensin aineet olivat ihan omissa pulloissaan, sitten mies rupesi siirtelemään nesteitä muovipulloihin ja lantraamaan esim. energiajuomaan. En tiedä mitä se olisi seuraavaksi keksinyt, mutta onneksi ei tarvitse tietääkään, tässä vaiheessa se muutti pois. Mäkin tulin niin vainoharhaiseksi, että jossain vaiheessa haistelin keittössä etikkapurkkiakin viinan varalta. :unamused:

Niinpä. Eikö ole kamalaa? Vielä hullumpaa on, että mun mieheni ainakaan ei ymmärrä ollenkaan, miksi mä ajattelen noin. Kun tunsinhan mä yli 8 vuotta hänen “normaalin minänsä”. Miehen ajatuksenkulussa tuo juomajakso on kaiketi jonkinlainen irrallinen osio. Mulle ei, se oli mulle ihan tosielämää. Enkä mä voi perustaa elämääni menneille asioille, vaikka ne olisivatkin kestäneen pidempään kuin uudemmat.

Mun kavereista ei vieläkään kaikki tiedä. En mä tiedä, mikä siinä on niin vaikeaa. Ehkä se, etten halua kertoa eron syytä, ja ihmiset usein kysyy. Ei kaikki, mutta osa. Yhdellekin kaverille kerroin erilleenmuutosta ja nimenomaan sanoin, etten halua puhua syistä. Kyseli se silti, mikä oli epämukavaa. Eihän se pahalla tarkoittanut, oli vaan huolissaan, mutta silti. Pidänkin varmaan taukoa ennen kuin kerron seuraaville. Suurin osa mun ystävistä tuntee myös miehen, enkä oikein haluaisi juoruilla sen asioista. Mustamaalata tai jotain.

Raja toisen hyysääminen ja omista asioista huolehtimisen välillä on aika häilyvä. Jos on yhteistä omaisuutta, niin joskus on pakko huolehtia toisenkin raha-asioista sen takia, etteivät omat asiat menisi ihan solmuun. Meillä oli onneksi omat käyttötilit ja yhteiseltä tililtä ei voi nostaa rahaa. Oli se silti hankalaa, koska ideana kuitenkin oli maksaa asumiskulut sun muut puoliksi. Mua ei tod. huvittanut hoitaa niitä yksikseen (enkä olisi pystynytkään), mutta ei niitä oikein voinut jättää hoitamattakaan, muuten olisi multakin mennyt asunto alta.

Jos et jaksa täällä kirjoitella, mutta haluaisit puhua, niin muista, että mulle saa aina kirjoitella tai soittaa. :smiley:

138

Hei eepos, pakko vielä lisätä, että oisko saamarinhikikyyneleet vieläkin helpompi muistaa. Voihan sen kääntää niinkin :laughing: . Huoh, kun mä ymmärsin vähentää hyysäämistä ja paikkojen penkomisen piilopullojen sun muun kyttäämisen, niin olihan se jotenkin epävarmaa, kun ei tiennyt missä oikein mennään. Vaan jos miehellä on ajokielto epilepsian takia, niin ei voi ajaa autoa oli selvä tahi ei. Se on nyt onneksi meillä selvää pässinlihaa. Jotenkin meille naisilla vain tahtoo olla vaikea olla hyysäämättä. On tässä kuitenkin niin selkäänsä saanut ja sen verran äkäinen, että jos mies palaa samoille urille, niin pitäisköhän munki kokeilla sitä erojuttua, jossa anotaan häätöö… olinkohan ymm. oikein. Ei tietenkään ole ihan sama juttu anoa häätöä yhteisestä asunnosta, kuin häätöä yhteisestä asunnosta, joka on yrityksen yhteydessä, mutta mikäs sen miehen estää käymästä muualta meillä töissä…
Luultavasti ne holistit, jotka asuvat “siltojen” alla, pärjäävät jo huonokuntoisen maksansa vuoksi hyvin pienillä alkoholimäärillä. Siispä menot ovat aika pieniä. Meidän ukot ei taida korkillisella tulla miksikään…

139

No Saamarinhikikyyneleet ei ainakaan unohtuisi :smiley: . Tai voisko vähän oikoa ja laittaa suoraan Saamarinhikikarpalot, karpaloiksihan niitä kyyneleitäkin olen kuullut kutsuttavan. Sitten sen vois supistaa edelleen Saamarinkarpaloksi… :smiley: .

Vixen kiitos muistutuksesta :slight_smile: , pidän mielessä! Ja se kertominenkin on osa eroprosessia ja siinä pitää edetä omien voimien mukaan. Ja eiväthän ne syyt muille kuulu, ihmiset nyt vaan eroavat. Mulla pakkaa sotkee taas tuo lapsi, ja häntä ajatellen sitten taas olen kokenut alkoholista avoimesti kertomisen olevan oikein. Harkitusti tietenkin. Eli ratkaisuna on ollut varata riittävästi aikaa ja voimia tilanteesta kertomiselle, ja sitten vaan vastailla kysymyksiin. Mutta nyt siis olen jo tässä, pahimmat ja vaikeimmat läheiset on selvitetty…

Kyllähän tuossa uudenvuodenaaton pöljäilyssä tuli mieleen, miten ihanaa on kun voi nyt vaan sulkea oven ja palata omaan rauhalliseen, rakkaaseen elämäänsä, ja jättää toinen piehtaroimaan omissa ongelmissaan. Että vaikka se juo, se ei pilaa ja mitätöi minun elämääni. Ei kai tämäkään tilanne minulle kauaa riitä, mutta toistaiseksi.

Päätös yhteiselämän lopettamisesta taitaa olla se termi, millä sun, saamarinhikikyynel ;D kannattaa tuota mainitsemaasi googletella.

Mies oli selkeä ja reipas tänään kun soitin, tilanne siis ohi toistaiseksi. Siksi, ja koska pankissa oli järkyttävä jono, jätin pankkiasiat huomiselle. Nyt illalla vielä soitin miehelle siitä visalaskusta ja kortin lopettamisesta. Mies ainakin puhelimessa myönsi että se olisi järkevää ja toivon hänen hoitavan lakkauttamisen itse. Luotanhan minä tottakai mieheeni, mutta en siihen yhteen surkeaan alkoholisti-Klonkkuun…

140

Hei vaan teille!
Itse olen lukenut tätä palstaa usein, mutta en uskaltanut myöntää vielä, että sama ongelma on mulla perheessä. Lapsia on meillä 2 yhteistä + 4 minun ja yksi lapsenlapsi ja mies juo joka vkl sekä kaikkina vapaina, niin juhannuksena, kuin joulunakin, viikolla ainakin yhtenä päivänä, sitten makaa krapuloissaan seuraavat päivät, mikää työ ei onnistu jos ei ole kaljaa asutaan vanhassa omakotitalossa jossa töitä riittää. Olen ihmetellyt hänelle, kuinka hän voi tehdä töitä töissä, kun ei ole kaljaa. Oikeesti tää on aika kaameeta, kun mä en voi enään ajatella mitään yhteistä tekemistä, häpeän miestäni, hän pukeutuu huolimattomasti haisee kaljalle tai vanhalle kaljalle, on epäsiisti. Rakasteltu on viimeksi noin 5v sitten selvinpäin ja 1v sitten kännissä, olin silloin itsekkin ottanut, ikää on minulla vasta 41v ja miehellä 44v ja en ole mitenkään riippuvainen seksistä ,mutta joskus haluun minäkin seksiä. :astonished: Olen kertonut hänelle että minä en enää jaksa vaan haluan erota , vielä vuosi sitten hän myönsi ongelman mutta ei enään hänellä ei ole ongelmaa vaan minulla kuulemma. Hän on alkanut huutamaan kun kommentoin hänen juomisestaan ja lapset pelkäävät kun hän huutaa ja raivoaa en jaksa enään häntä mutta en oikein osaa lähteä mihinkään tästä olen kerran eronnut ja jotenkin tuntuu etten onnistu ikinä valitsemaan miestä oikein mikä hel… minussa on vika kun aina löydän juopon.