. Niin onhan tuo asia jo muutamaan kertaan varovasti ja ohimennen esitetty, ja hiljaa hyvä tulee. Mun “strategia” tässä on, että silloin tällöin viittaan erilleen muuttoon, mutta yritän olla tekemättä numeroa. Enkä mäkään pojan mielipidettä ole kysynyt, ei hänen hartioilleen mahdu sellaista taakkaa kannettavaksi kuin tunne siitä että olisi osaltaan vaikuttanut tähän eroon, jollain vahingossa lauotulla mielipiteellään. Yritän pitää selvänä sen, että tämä nyt tuntuu minusta oikealle, tapahtuu minun takiani, on hyväksi minulle. Pelkonani on että hän ottaa eron raskaasti (no varmaan ottaakin, mutta yritän parhaani ettei niin kävisi). Ja kyllä mäkin kannatan niitä ruusunpunaisia laseja , vaikka täytyy saada surrakin ja olla vihainen.
No, musta tuntuu että teillä on muutenkin ollut vauhdikkaampaa . Meillä vaan junnaillaan, mitään ei koskaan tapahdu, tissutellaan ja tossutellaan vaan (haukotteleva hymiö). Kaipa tähän menee yks erokin samalla kaavalla, hitaasti hissutellen .
Meillä on nyt tämä viikko mennyt aika lailla omissa oloissamme. Löysin yhden vuokra-asunnonkin, jonne haaveilin miehen muuttavan -sopivan matkan päässä, viihtyisä ja edullinen. Nyt ei kuitenkaan ole vielä lokakuu… Toisaalta pojan syksyn harrastuksia maksellessa huoli taloudesta on jälleen tuntunut pelottavalta ja olen miettinyt tuntuuko asunto tyhjältä ja hiljaiselta kun olemme pojan kanssa vain kahden, väheneekö keskustelunaiheet ja telkkari saa suuremman vallan? (olen itse suurperheestä ja kaipaan sitä ihanaa hälinää ja vauhtia mitä lapsuudenkodissa oli. Tässä varmaan on muuten yksi mieheni ja minun perusongelmista: mieheni taas vihaa suunnittelemattomuutta, spontaaniutta ja sitä että ovi käy jatkuvasti, minulle se taas on onni.) Olen myös ruvennut miettimään, että entä jos muuttaja olisinkin minä ja poikani? Muutto tästä kämpästä ei tunnukaan enää niin raastavalle, vaikka asunnon myyminen yhä tuntuu. En ole edelleenkään valmis luopumaan kaikesta, joten lopullista eroa en edes suunnittele. Iso askel se erilleenmuuttokin joka tapauksessa on, ja mihin se johtaa?
Näin unta, että matkustin junalla - olin oikeastaan vähän ihmeissäni, että miksi ihmeessä edes olen tien päällä. Jäin väliasemilla ja nousin jopa väärään suuntaan menevään junaan, mutta huomasin sen onneksi samantien. Se oli pelkkä uni, mutta tuli kiusallinen olo - yrittääkö alitajuntani viestiä, että olen sittenkin tekemässä väärää ratkaisua? Hyppäämässä väärään suuntaan?
Mies on mököttänyt tuosta viime viikonloppuisesta, eilen illalla tosin otti ekan kerran kontaktia ja moitti, että en yritä ollenkaan tässä suhteessamme. No, mies on kyllä oikeassa siinä. Olen jotenkin pessyt käteni tästä työstämisestä ja tuominnut miehen toivottomaksi ja suhteemme jo päättyneeksi. Mieskin tuntuu kaipaavan keskustelua. Ajattelin, että voisimme jutella viikonloppuna ja vähän kuullostella mitä meille kuuluu. Lokakuukaan ei ole vielä käsillä. Todennäköisesti muuttoa en peru, mutta ehkä tarkastelen omaa mielialaani ja toiveitani sen suhteen? Koska mies kuitenkin vielä yrittää.
Päiväkirja jatkuu…
Eli, yritin taas miettiä olenko tekemässä oikeaa ratkaisua tän erilleen muuton suhteen, mutta koko ajatus yhteisen katon alle jäämisestä vaan tuntuu vaikealle.
Eilen sitten sovittiin, että illalla jutellaan - tai että ei ole pakko jos ei halua, mutta jos haluaa niin täytyy miettiä jotain muuta sanottavaa kuin että kaikkionkurjaa. Tuli ilta ja istuttiin sohvalle. Noh?
Mies kertoi inhonneensa itseään ja ihmetelleensä miksi oli mennyt AA:han vasta nyt. Että jotenkin ei ollut pitänyt niin pahana sitä juomistaan. Kysyin mikä sitten nyt sai hänet menemään sinne. Sieltä alkoi selitys siitä, että halusi tehdä jotain asialle itsensä vuoksi. Pyysin, ettei sanoisi sellaista mitä uskoo minun haluavan kuulla, koska en hyödy sellaisesta mitään. No, oli kai vaan tajunnut, että jotakin on tehtävä. AA:ssa käyminen tuntuu hyvälle, mutta sitä hän kaipaisi, että voisi saada vastauksia, olisi joku mistä kysellä. Että sitä hän on miettinyt, että miksi juuri hänelle kävi näin, miksi juuri hän juo. Palattiin lapsuuteen ja takaisin nykyhetkeen, koska oli syyt mitkä tahansa, johtui se halu mistä tahansa, oma käsi sen juoman huulille nostaa. Miksi hän antoi asian mennä niin pahaksi eikä herännyt aiemmin, ei hajuakaan. Kysyin mitä hän on ajatelut silloin, kun olen kysynyt miksi hän valehtelee juomisistaan. Sanoi, että vaikka ei omaa juomistaan pitänytkään pahana, niin tietyllä tasolla ymmärsi ongelmansa ja yritti sitä peitellä. Kysyin uskoiko hän silloin itse itseään kun sanoi, ettei ollut juonut vaikka olikin juonut? Ei kuulemma. No, keskustelusta voi nähdä, että mitään uutta siinä ei tullut esiin tai että jotain asiasta olisi lisää ymmärtänyt, mutta onpahan kuitenkin pyritty ymmärtämään asiaa yhdessä. Keskustelu päättyi siihen, että kysyin milloin hän viimeksi on ollut kuukauden juomatta, ja mies vastasi viime keväänä ja kesällä… Sanoin että kappas vaan, enpäs ollut huomannut . Mies mietti hetken ja huokaisi, että hänellä on kyllä hirveästi työsarkaa. Sanoin, että niin. Että kuule, haluaisin kyllä jatkaa kanssasi, mutta en tiedä onko minusta siihen. Että en mäkään halua luopua tästä kaikesta, mutta en vaan voi jatkaakaan näin. Että siksi se erilleen muutto tuntuu ainoalta mahdollisuudelta jatkaa.
Illalla rutisin vielä muistakin asioista, joissa koen etteivät toiveemme kohtaa, ja että onko järkeä kahden näin erilaisen ihmisen edes yrittää. Mutta mies pyysi, että voisimme vaan nukkua, ja oli oikeassa. Katsotaan nyt ensin mitä tälle isoimmalle sammakolle voidaan tehdä.
(muuten, tiedän, että mieheni pahoittaisi mielensä siitä, että julkaisen keskustelumme täällä… Mutta koen tästä olevan hyötyä, jotenkin, enkä kuitenkaan mielestäni häpäise häntä tai jotain. Joten, annetaan palaa . )
Kiitos kysymästä ja tsempit sulle, luin hyvästisi omalle ketjullesi. Uskon ja toivon että poikasi saa perusturvallisuuden tunteensa takaisin ja olen iloinen, että koet almailun olevan taakse jäänyttä elämää ja suuntaat kohti uutta (ja sitähän maailma on pullollaan ) . Toivottavasti piipahtelet täällä edelleen ja pidetään yhteyttä!
Meillä ollaan sairastettu flunssaa tämä alkuviikko, tänään ollaan palattu arkeen. Itse olen pysynyt terveenä, mutta en ole jaksanut koneella paljoa viihtyä.
Mutta muuten kuuluu hyvää. Mieliala on pysynyt korkealla, hyvä mieli viikonlopun jäljiltä ja muutenkin syksy tuntuu täyttyvän mukavasta tekemisestä. Sain ilmottauduttua yhdelle kurssillekin, josta olen nyt aivan tohkeissani! Ai niin, ja järjestin itselleni kevääksi iloisen yllätyksen: istuttelin kukkasipuleita pihalle .
Entäs sitten miehen kanssa… No eipä kyllä yhtään mitään kerrottavaa. Sitä samaa kuin nämä viime viikot muutenkin, ja tätä samaa tää varmaan nyt lähiviikot tulee olemaankin.
Tämä syksy tuntuu monelle palstalaiselle olevan valoisa ja voimia tuova, vaikka yleensä syksyt on ihan syvältä… ainakin minusta.
Sitähän se välillä on tuo elo alkkiksen kanssa; odottelua että jotain tapahtuisi. Mutta ehkä tässä on moni jo huomannut, että sitä tapahtumaa odotellessa sitä voi alkaa pitää itsestään huolta, keksiä itselleen jotain mielekästä tekemistä ja elää omaakin elämäänsä välillä. Johtuiskohan siitä se energialataus, mitä tällä palstalla on viime aikoina ollut havaittavissa?
Pidetään toki yhteyksiä. Jollei tällä palstalla, niin privaatisti sitten ainakin. Ja toivottavasti nähdäänkin vielä. Mun laihdutusurakkani etenee… kun jätin ne suklaat syömättä, olen parissa viikossa saanut 1,5 kg pois. Alotin kuntosalilla käymisenkin, yhdellä tunnilla olin jo ja maanantaina olis pilates vuorossa. Hitaastihan nuo kilot tippuu, mutta mikäs kiire tässä. Ja toivottavasti sitten pysyykin poissa!
Oi, ihanaa! Mäkin konttailin toissapäivänä pitkin pihaa kaivelemassa maahan tulppaaneita, liljoja, krookuksia… Ensin mietin, että viittiskö edes, kun ei voi kuitenkaan tietää, olenko täällä itse kasvun ihmettä keväällä todistamassakaan. Mutta eipähän sitten harmita, että jäi tekemättä. Alkukesästäkin mietin, että hittoako mä mitään siemeniä viitsin kylvää. Nyt tulee päivittäin hyvä mieli, kun katselen iloisen värisiä kukkiani. Jos en itse enää asu sipulikukkien aikaan tässä, niin ehkäpä joku toinen niistä ilostuu.
Musta on kiva ajatus, että oli nyt sitten talvi mitä vaan, niin maan alla kasvaa jotain kaunista, joka keväällä, heti lumien sulettua, nousee tervehtimään .
Olen miettinyt tätä, ja tosiaan, olen koko kesän ja syksyn ajan tuntenut itseni energisemmäksi kuin aikoihin. Osansa siihen on tällä palstalla: tuo tissutteluhan on tehnyt mun illoista yksinäisiä, koska harvoin sitä jaksaa lähteä ihmisiä iltaisin tapaamaan, puhelimessa jutustelu ei ole koskaan ollut mun juttu, ja kun se kumppani turruttaa aivonsa alkoholiin ja pakenee suunnilleen mihin vaan -roskia viemään, internettiin, nukkumaan… Täällä nyt sitten on ollut helppo piipahtaa joka ilta lueskelemassa vähäsen ja saa hyvää, pohtivaa juttuseuraa ja uusia ajatuksen siemeniä, että ei ole itsellä ollut ihan niin aivokuollut olo. Puhumatta siitä, miten hyvää tän asian pöydälle nostaminen ja sen käsittely toisten kanssa on tehnyt, on tullut järjestettyä tuota omaa yläkertaa ja tuuleteltua hämähäkinverkkoja aivoista.
Olen kuitenkin aina ennenkin pyrkinyt ylläpitämään sitä “omaa elämääni” - olen ensinnäkin aina viihtynyt paljon omissa puuhissani ja toiseksi meillä on mieheni kanssa aika erilaiset kiinnostuksen kohteet (muutenkin ). Mutta energiaa on ollut vähemmän- on tehnyt mieli vaan tulla töistä kotiin ja pysyä täällä, nolottanut kun on “hylännyt” ystävänsä, joille ei ole jaksanut repiä aikaa, ja harrastuksiin olen itseni aina vaan pakottanyt (kyllähän siellä aina kivaa on kun on jaksanut lähteä, mutta kun se lähteminen on niin vaikeaa). Se “oman elämän” ylläpitokin on joskus tuntunut taakalta, kun energiaa ei ole ollut.
Meillä on nyt muuten sellainen tunnelma hallinnut täällä, että mies on murjotellut koko syksyn tätä tilannetta, ja yhä vaan jatkanut AA:ssa käyntiä ja pysytellyt kokonaan juomatta. Pikkuhiljaa on tullut enemmän mukaviakin yhteisiä hetkiä, vaikka yritänkin edelleen ohjailla siihen suuntaan, että voisimme ruveta jo puhumaan uusista järjestelyistä (kielletty aihe edelleen). Nyt oli kiva juttu viikonloppuna, kun minulla oli paljon menoja - mies lähtikin mukaan, ihan sellaisiin juttuihin, joihin ei yleensä halua (lasten naamiaiset, jonne aikuistenkin piti pukeutua rooliasuihin ). Mulla ei kuitenkaan ollut tunnetta, että hän vain keräisi minulta pisteitä, vaan että meillä oli aidosti hauskaa. Mietin, että hän on varmaan jäänyt aiemmin pois kaikista minun menoistani siksi, että on saanut tilaisuuden jäädä juomaan rauhassa olut ja toinenkin ja kyhjöttää sitten pikku nousuhumalassa koneella, ilman että täytyy varoa ketään. Ehkäpä kaljan jättäminen poistaisi tän toisenkin minua ehkä vielä enemmänkin vaivaavan ongelman: että kumppanini on noin tylsä!?! Ja tällä en pelkästään tarkoita, että haluaisin hänen jatkuvasti pukeutuvan marakatiksi minua viihdyttääkseen , vaan ihan vaan aitoa rehellistä kanssakäymistä, missä itsensä laitetaan likoon, annetaan ja saadaankin enemmän.
Poika kysyi taas tänä aamuna, miksi iskän pitää muuttaa, kun eihän se enää edes juo. Yritin taas selitellä että musta tää tuntuu paremmalle järjestelylle, ja en vaan jaksaisi enää sellaista jos täällä juotaisiinkin… Poika ilmoitti että hänestä minä voisin muuttaa, koska minähän se täällä olen se joka huutaa ja rähjää kaikille. Sanoin, että nyt ollaan kuitenkin mietitty että iskä muuttaa. Ei juteltu aiheesta enempää, mutta toivon että saisin luotua ton muuton suhteen pojalle sellaisen fiiliksen, että tää ei ole mikään loppu eikä rangaistus kellekään, vaan ihan vaan asumisjärjestely, jota nyt ainakin kokeillaan ja tehdään se niin, että se sotkisi mahdollisimman vähän pojan muuta elämää. Kyllä hän tulee vielä tottumaan asiaan ja meillä voi olla ihan mukavaakin.
Ai niin… Se ajatus antaa myös energiaa, että mies muuttaisi… Että saan ihan rauhassa levittäytyä tänne koko sen oman elämäni kanssa.
Mä en ole koskaan tunnistanut itseäni niistä kirjoituksista, että haluaisi auttaa alkoholistiaan, että just minun pitäisi pelastaa hänet. Ei tunnu minun sanoiltani. Mutta paljon olen käyttänyt energiaa siihen, että olen yrittänyt pitää miestä perheen yhteisissä jutuissa, yrittänyt pitää mielialaa korkealla - ei siksi, että pahalla tuulella ollessaan mies joisi (sehän tissuttelisi joka tapauksessa ) vaan siksi että kaikilla olisi mukavampaa. Ja siitä olen voinut nyt päästää irti. Ajatella, että murjottakoon sitten, kohtahan se lähtee muualle murjottamaan. Että mun seurasta saa nauttia vaan jos on jotain muutakin annettavaa (tän takia mä muuten valitsin pihalle just narsisseja: tämä vuosi on mulle sallitun itserakkauden aikaa ).
Mutta nyt mieheni on kyllä muutenkin vahvempi: ehkä ne mielialalääkkeet auttavat. Ja se, että yrittää tehdä jotain tuolle juomiselleen.
Ja hei Tigera, olet kyllä aika sankari tuon suklaan suhteen !
Olen koko viikon suunnitellut että päivittäisin kuulumisiani tänne, mutten vaan ole jaksanut syventyä asiaan. Suru, huoli ja ahdistus ovat hyviä sanoja kuvaamaan tän hetkistä olotilaani .
Mieheni on ensinnäkin löytänyt asunnon ja suhtautuu siihen itse ihan hyväksyen, on pojallekin lupaillut uuteen asuntoon kaikkia kivoja juttuja, mistä olen kyllä kiitollinen: kertoohan se siitä, että hän osaa edelleen asettua pojan asemaan ja nyt muutossa, jota poika ei hyväksy, on jotain kivaa odoteltavaa. Muutto on ihan lähiviikkoina.
No, tänne on kuitenkin palannut Palle Pullonhenki, eikä minään tissutteluna tällä kertaa. Mies on ollut kännissä kuin käki monta päivää, makaa sängyllä pimeässä huoneessa. Varmaan hävettää ja tuntee itsensä luovuttajaksi, ja sitä hän nyt onkin. Tavallaan, jollain tasolla ymmärrän, onhan hänellä tässä nyt paineita. Mieheni on aina panostanut paljon kotiin, perheeseen, vanhemmuuteen, ja nyt sitten vaan on edessä siirtyminen takaisin samaan moodiin kuin oli ennen perhettä, asumaan pikkuiseen kämppään, yksinään. Olo on varmasti epäonnistunut.
Kun ei tiedä mihin tämä johtaa. Voiko mieheen tulevaisuudessa luottaa, ettei poika joudu kärsimään. Ihan hirveä ajatus on se, että mies alkaisi juomaan ja poika joutuu käymään yksin siellä… Huhhuh.
Olen tässä yrittänyt piirrellä pojalle lukujärjestystä tulevaisuudestamme. Sellaista mihin hän menee minäkin päivänä koulun jälkeen, missä tekee läksyt ja milloin lähtee harrastukseen ja niin edelleen. Luulen että se on ollut hyvä juttu hänelle: ensinnäkin me molemmat näemme miten saamme asiat mahtumaan arkipäiviin ja sovitettua jokaisen meidän aikataulut toisiinsa, mutta lisäksi siitä näkyy, että elämä jatkuu, samat asiat jatkuvat edelleen, vaikka paljon muuttuukin.
Saatiin hiukkasen juteltua miehen kanssa tilanteesta. Tähän astihan ollaan yritetty olla puhumatta, koska ollaan odotettu lokakuuta ja nyt sitten lokakuu kun alkoi, miehestä ei ole ollut puhujaksi…
Ensin sätin miestä aikani siitä, ettei hän aio mennä AA:seen tällä viikolla, kun kuulemma hävettää. Ärsyttää tuollainen, sehän on se paikka jonne voit mennä, vaikka olisit repsahtanut, kunhan ymmärrät haluavasi taas nousta ja jatkaa matkaa selvinpäin. No, ehkä voin perustella tuon tän viikon menemättömyyden sillä, että miehellä on nyt muutakin mietittää ja haavojen nuolemista, ja apuna on nyt vanha tuttu lääke. Mutta ehkä se siitä taas.
Kerroin, että olen iloinen siitä, että hän oli luvannut pojalle noita juttuja uuteen asuntoon, että se kertoo siitä, että hän edelleen on se vanha tuttu mieheni, joka osaa asettua toisen ihmisen asemaan. Se taisi olla miehelle tarvittava kädenojennus, sillä hän luulee olevansa silmissäni pelkkä paska. Kerroin että hän on edelleen paras kaverini ja kerroin siitä ajankäytön suunnitelmasta, mitä olen miettinyt, ja siinähän meille jää yhdessäoloaikaa viikonlopuiksi. Puhuttiin raha-asioista, tosin siihen asti ei vielä olla menty, että mitä tän kämpänlainanlyhennysten suhteen tehdään. Nythän minä jään tähän ja aika luontevaa on, että maksan ne itse, minähän tilanteen olen valinnutkin. Mutta pidemmän päälle joudutaan miettimään tämä asuntoasiakin sitten tarkemmin. Toivoin, että mies, jolle nyt jää paljon enemmän rahaa käyttöönsä, alkaisi huolehtimaan puolestani siitä, että pojalle kertyy säästötilille rahaa kuten ennenkin, haluan että hänellä on sitä tulevaisuuden ja pahojen päivien varalle. Muuten saatiin sovittua, että kun lähekkäin asutaan niin mies tekee muutamana päivänä pojalle ruoan ja minä muutamana, ja muut kustannukset varmaan tilanteen mukaan, kumpikin oman elämänsä maksaen. Kyllä tässä pärjätään.
Sitten mies kertoi, että on suunnitellut ottavansa asuntoonsa sellaisen eläimen, jota tänne olisi muiden lemmikkien takia ollut mahdoton ottaa, puhumattakaan siitä että olisinko minä halunnut moisen otuksen kanssa asua! Ihana juttu, hän on jo noin pitkällä ajatuksissaan, osaa hyödyntää sen oman tilan, jonka hän tulee saamaan käyttöönsä! Jopa astioiden jakamista ehdittiin miettiä ja ylipäätään mies on siis elävien kirjoissa monen päivän manalamatkansa jäljiltä. Kysyin häneltä mitä hän luulee, lisääntyykö juominen nyt kun uudessa kämpässä ei ole ketään joka siitä kärsisi, paitsi silloin kun poika käy siellä, ja mies väitti ettei usko vaan uskoo että se päinvastoin vähenee. No, nähtäväksi jää, pidän tietty silmät auki ja keskusteluyhteyden poikaan (koska olen varma, että poika suojelisi isää jos näin kävisi, eikä sitä kertoisi minulle. Minun on siis tultava luottamuksen arvoiseksi tässä asiassa), mutta yritän uskoa miehestäni parasta.
Kiva, että asiat tuntuvat järjestyvän! Alku aina hankalaa, mutta eiköhän alkuhämmennyksen jälkeen arki ala rullata varsin mallikkaasti. Eri tavalla kuin ennen, mutta silti mukavasti.
Mä sitten ihailen sun kykyäsi asettua miehesi asemaan ja ymmärtää häntä. Välillä tosin huolestuttaa, että mahdatko sä antaa vastaavasti omille tunteillesi tarpeeksi tilaa? On ihan ymmärrettävää olla esimerkiksi vihainen. Ei sitä tarvitse eikä ole välttämättä hyväkään mieheen purkaa tai hänelle edes näyttää, mutta tunteena siinä ei ole mitään vikaa.
Asiat on kyllä tosiaan järjestyneet vähän kuin itsestään. Mietin etukäteen millaista se asunnon etsiminen olisi voinut olla, mutta nyt tämä ikäänkuin tippui syliin. Kukahan se sanoikaan, että toivomusten suhteen on syytä olla varovainen, koska niillä on taipumus toteutua .
Kiitti. No, miehelle puhuessa mä lähinnä motkotan ja haukun, ihan kuin kuka tahansa muukin . Mutta kiitos kun huomautit. Ehkä mä vähän lykkään tällä hetkellä omia tunteitani, ja haen myönteisiä asioita ikäänkuin majakanlampuiksi, joita kohtaan suunnata. Yritän myös ajatella, että minä olen tilanteessa se, joka olen pisimmällä surutyössäni ja nyt olen selkärankana pojalleni, jolle ero on muuttumassa kongreettiseksi vasta nyt, ja miehelleni, koska on tärkeää että hän jaksaisi vajoamatta ihan pohjamutiin. Mutta joo, enhän tosiaan ole itsekään mikään robotti. Kyllä mä oikeasti olen miehelle vihainen tästä kaikesta, en siitä että joudumme eroamaan, mutta siitä, että hänen ongelmansa sotkee elämääni. Vihaan olla alkoholiongelmainen, vaikka en edes juo. Vihaan sitä, että poikani joutuu kohtaamaan tällaisia asioita. Ihan rehellisesti sanottuna en jaksa ymmärtää miten toinen voi alentua tuollaiseen, käyttää mahdollisesti ainoan elämänsä tuohon, pilata ainoata isyyttään juomisella?? Mutta en ole miehelle vihainen oman elämäni pilaamisesta, sillä päätös seurustella hänen kanssaan on ollut alun alkaenkin oma päätökseni ja on sitä loppuun saakka. Mutta itsesääli, kyllä se taitaa jo tuolla seuraavana vuoroaan odotella, vaikka yritänkin painaa punaista nappia: Eepos on nyt varattu, odotelkaa vuoroanne .
En tiedä miten meidän suhteen käy erilleen muuton jälkeen, mutta tällä hetkellä epäilen voivani enää rakastua mieheeni. Lupaan kyllä, että jos kevääseen mennessä sellaista tunnetta ei ole syntynyt, halua jatkaa mieheni kanssa, niin ei väkisin. Eli keväällä sitten on vuorossa se mun tunteiden tarkisteluosuus, vaikka niiden narsissien kukinta-aikaan .
Minulle mies soitti äsken, oli aika innoissaan kun oli keksinyt hyvä idean ja halusi jutella siitä, miten sen kanssa jatkaisi eteenpäin. Ja tämä idea ei siis millään tavalla liittynyt meihin eikä juomiseen eikä masennukseen, vaan sieltä ihan pilkisti se viidentoista vuoden takainen mies, joka haluaa opiskella ja päästä elämässä eteenpäin…
Taatusti. Lähetetään vaikka iso kimppu narsisseja varustettuna kortilla, jossa lukee: "Muistatko, mikä aika nyt on? Eepoksen ja terveen itserakkauden aika! "
Tosi hieno juttu! Kauanko se nyt on ollut raittiina? Jostain heinäkuusta? Mä vaan laskeskelen, että milloinhan mä mahdollisesti voisin odottaa omalta mieheltäni jotain vastaavaa… Silläkin tosin oli jo tulevaisuuden suunnitelmia, oli esim. katsellut työpaikkoja ja hakenutkin yhtä. Osa suunnitelmista ei ollut kovin realistisia ja muissakin oli aikamoisia aukkoja, mutta jotain kumminkin.
Hassua, nyt kun mä sain ne eropaperit lähetettyä, kaikki kiire jotenkin hävisi. Jopa kiire erota. Ehkä se johtuu siitä, että nyt tällä välitilalla on joku nimi ja kesto: harkinta-aika, puoli vuotta. Ainakin tällä hetkellä tuntuu, että nyt mä voin ihan rauhassa katsella puoli vuotta, mitä tässä tapahtuu. Mäkin pidän tällä hetkellä melko pienenä yhteenpalaamisen todennäköisyyttä, mutta en mä sitäkään kokonaan pyyhi mahdollisuuksien listalta.
Kesäkuun 21. päivästä lähtien (minusta tulisi hyvä raitistunut alkoholisti, kun tiedän raitistumispäivänkin ihan päivälleen…) Eli mitä siitä nyt tulee, kolme ja puoli kuukautta? tuo aika on laskettu siitä hoidon alkamisesta. Sitä ennenhän se oli sen pienen pätkän selvin päin kyllä, joten jos se lasketaan mukaan, niin alkaa olla vissiin neljä kuukautta kasassa (mutta jotenkin sitä ei kumminkaan lasketa, kun se oli sitä väkisin selvin päin kärvistelyä).
Minä olen täällä innostunut pitkästä aikaa tekemään käsitöitä, kun täällä plinkissäkään ei voi koko aikaa roikkua ja jotenkin aikaa on nykyisin niin paljon enemmän. Kumma juttu, tämä tunne ajan lisääntymisestä. Pojalla on nyt kumminkin upouudet villasukat ja minä saan täällä ihmetellä, että missä välissä sen jalka on kasvanut noin isoksi - neuloessa olin ihan varma, että sukat saavat jäädä kaappiin pariksi vuodeksi, mutta niinhän ne olivat ihan täsmälleen oikean kokoiset.
Samoilla linjoilla ollaan kuin eepos ja Vixen; ei tunnu yhtään siltä, että palaisi miehen kanssa yhteen. Kun on asunut erillään, on saanut tarkasteltua asioita rauhassa ja sopivalta etäisyydeltä nähdäkseen, ettei siitä onnellisesta yhteiselämästä ole kyllä oikeasti jäljellä enää mitään… Mutta jospa tämäkin on vain vaihe? Senhän aika näyttää…
Mietiskelin sitä, että eniten erossa pelkään mieheni tukeutuvan lapseeni, unohtaen olevansa aikuinen, kaataa huoliaan poikani niskaan eikä ota niitä omalle vastuulleen. Ymmärrättekö mitä tarkoitan?
Koska sitä mieheni juuri minun niskoilleni yrittää kasata, vastuuta omasta mielialastaan, sen kanssa hän on itse liian heikko. Olen tavallaan joutunut kannattelemaan hänen mielialaansa, sen sijaan että hän tekisi sen itse - hän ei ehkä osaa? Ja sitä minä haluankin pakoon - eniten vihaan sitä, mitä mieheni yrittää alkoholilla lääkitä. Tätä ankeutta inhoan eniten, ilottomuutta. Ja tietysti sitä, että mies lääkitsee tuota alkoholilla, joka on jo todettu tehottomaksi, pelkästään ongelmaa pahentavaksi, eikä hae uusia lääkkeitä (niin, no, onhan hän yrittänyt - ne mielialalääkkeet…). Ja tietenkin pelkään sitä, että hän vajoaa liian syvälle murheen pohjamutiin ja poikani menettää kaiken sen mitä isässään on ollut. Tavallaan se alkoholikaan ei ole niin pelottavaa miehessäni, koska sen asian kanssa hän kuitenkin suurimman osan aikaa tulee toimeen ja siinä hänellä kuitenkin on jonkinlaiset rajat, vaikka ne ovatkin alkaneet vuotaa turhan usein. Mutta jos hän ei pysty ottamaan vastuuta omasta mielialastaan eikä mikään pysäytä tuota alkoholin käyttöä…
Hohhoijaa, onkohan olemassa jotain al-anonia masennukseen sairastuneiden läheisille Mas-anonia?
Kun en ole paikalla, voin vaan kuvitella miten mieheni tukeutuu poikaani. Koska minulla on kuitenkin rajani, mutta poikani vasta opettelee sellaisia. Voin vaan kuvitella miten hän lähtee tukemaan miestäni, yrittämään ja yrittämään. Enkä tiedä miten enää tarttua asiaan, kun enhän ole paikalla.
Omaiset mielenterveystyön tukena? http://www.omaisten.org/
Vaikka kyllä Al-Anonissakin voi jutella kaikenlaisista asioista. Masennus ja alkoholin käyttöhän liittyvät usein yhteen.
Ymmärrän hyvin huolesi. Toivottavasti mies muistaa, että lapsi on vasta lapsi ja sellaisena häntä pitäisikin kohdella.
. Niin onhan tuo asia jo muutamaan kertaan varovasti ja ohimennen esitetty, ja hiljaa hyvä tulee. Mun “strategia” tässä on, että silloin tällöin viittaan erilleen muuttoon, mutta yritän olla tekemättä numeroa. Enkä mäkään pojan mielipidettä ole kysynyt, ei hänen hartioilleen mahdu sellaista taakkaa kannettavaksi kuin tunne siitä että olisi osaltaan vaikuttanut tähän eroon, jollain vahingossa lauotulla mielipiteellään. Yritän pitää selvänä sen, että tämä nyt tuntuu minusta oikealle, tapahtuu minun takiani, on hyväksi minulle. Pelkonani on että hän ottaa eron raskaasti (no varmaan ottaakin, mutta yritän parhaani ettei niin kävisi). Ja kyllä mäkin kannatan niitä ruusunpunaisia laseja 
.
. Mies mietti hetken ja huokaisi, että hänellä on kyllä hirveästi työsarkaa. Sanoin, että niin. Että kuule, haluaisin kyllä jatkaa kanssasi, mutta en tiedä onko minusta siihen. Että en mäkään halua luopua tästä kaikesta, mutta en vaan voi jatkaakaan näin. Että siksi se erilleen muutto tuntuu ainoalta mahdollisuudelta jatkaa.
. )
) . Toivottavasti piipahtelet täällä edelleen ja pidetään yhteyttä!
). Mutta energiaa on ollut vähemmän- on tehnyt mieli vaan tulla töistä kotiin ja pysyä täällä, nolottanut kun on “hylännyt” ystävänsä, joille ei ole jaksanut repiä aikaa, ja harrastuksiin olen itseni aina vaan pakottanyt (kyllähän siellä aina kivaa on kun on jaksanut lähteä, mutta kun se lähteminen on niin vaikeaa). Se “oman elämän” ylläpitokin on joskus tuntunut taakalta, kun energiaa ei ole ollut.
.
.
.
Mas-anonia?