Kiitoksia. Olen kyllä yrittänytkin, mutta joutunut pettymään itseeni, kun tavatessani ihmisiä olenkin itse ollut vaan tylsä ja negatiivinen. No, aikansa kutakin varmaan, sallittava kai tämäkin on.
Hei,
Olen pitkään seurannut tätä viestiketjua, mutta olen niin väsynyt, että en ole jaksanut kirjoitella. Tutulta kuitenkin kuulostaa nuo teidän jutut ja tuntemukset. Mies on selvinä päivinään juuri sitä mitä olen aviomieheltä toivonut, kumppani. Mutta sitten alkaa taas se tissuttelu ja silloin tuntuu, että vieras mies tuli taloon ja minut on hylätty ja minua on taas huijattu. Pahinta onkin ainainen epävarmuus, ei ole levollista ja huoletonta oloa, kun ei tiedä mitä on odotettavissa huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa tai sillin, kun on sovittu jostain menosta tai järjestetty lapsen rippijuhlia. Eroa olen miettinyt paljonkin, mutta nuo hyvät välivaiheet aina antavat sen verran voimaa, että taas mennään eteenpäin. Hullua se varmaan on. Lapset eivät ole kovinkaan paljon perillä isän juoppotelusta, sillä hän ei onneksi juo kotona. Minua kuitenkin ärsyttää sekin, en tiedä milloin ja missä vaiheessa mies tulee kotiin ja toteaa, ettei varmasti ole juonut, vaikka henki haisee, puhe on tyhmää ja katse toljottaa. Lisäksi perheen rahat menevät tuohon juomiseen. Mies on lsäksi pahasti masentunut ja viinahan se taitaa olla hänen kovin kyseenalainen lääkkeensä.
Tässä sitä vain pohtii vuodesta toiseen, mitä tekisi. Lopettaisiko tämän ja tekisiko sen tänäään vai tosiaan vasta sitku. Ja jos eroaa, niin miten hoitaa asian käytännössä. Asunto on minun. Mies ei omista mitään. Kun se on masentunutkin niin varmaan kuolee, jos minä vain häädän sen täältä kylmästi ulos. Haluanko sen kuoleman loppuiäksi vastuulleni. Umpikujassa siis olen ja tällaisia asioita pohdiskelen.
Kun luen teidän kirjoituksianne, tajuan, että meitä samassa asemassa olevia on paljon. Se ei sinänsä lohduta, mutta ainakin tajuan, että samanlaisessa tilanteessa elävät ihmiset ymmärtävät parhaiten ja paljon paremmin kuin jotkut ulkopuoliset “asiantuntijat”. Kirjoitelkaa jatkossakin kuulumisianne ja jos voitte minullekin vinkata jotain neuvoja, niin otan ilolla vastaan. Aurinkoa päiväänne, siskot!
ei ole sinun vastuullasi hänen elämä, joten ei kuolemakaan
Kiitos Kissuli, kiva kuulla! Niin, kyllä syitä olla hyppäämättä tuntemattomaan ja tyhjän päälle aina tuntuu löytyvän. Itseäni on taas alkanut huolettamaan taloudellinen pärjääminen. Kesällä rahaa on kulunut niin eri tavalla kuin muulloin, ja nyt jokaista kahvikuppia, bussilippua yms. maksaessani olen ajatellut, että kohta tähän ei ole varaa. Tuntuu, että onko se sittenkään sen arvoista? Mutta jos en huolehtisi tästä, tilalla olisi varmaan jotain muuta.
Kyllä, se antaa voimaa että meitä on muitakin ja paikka missä mietteitä jakaa. Aurinkoa meille kaikille 
Kuulumisia…
Olen koko kesän kokenut junnaavani paikallani ja ajatusteni kiertävän kehää - vaikka samalla alitajuntani ja joku tunnetaso on työstänyt eroa ja luopumista. On hassua miten eroajatuksen jälkeen tunne on vaan vahvistunut, ja olen löytänyt jatkuvasti uusia syitä, miksi päätös on syntynyt.
Viikko sitten mies oli pojan kanssa ainoaksi jääneellä yhteisellä kesäreissullaan vieraalla paikkakunnalla, kaksin hotellisssa. Suututti kuulla sukulaiselta, että mies oli juonut, kun oli hotellireissulta kotiutunut sukulaisen mökille. Ja minä kun vannotin ettei joisi yhtään kun on pojan kanssa kahden, kun se kuitenkin on vaan yksi yö, yksi ainoa yö tänä kesänä, kyllä sen voi pinnistellä! Miehen mukaan hän ei ollutkaan juonut… 
Toissapäivänä sanoin miehelle, että haluan etäisyyttä tähän. Jos hän haluaa, ettemme eroa, hän voi muuttaa omaan kämppään ja katsotaan miten sujuu. Jos taas hän ei muuta, niin haemme avioeroa, ja osituksen kämppään ja haen oikeuden apua saadakseni hänet ulos.
Säälittäähän tuo mies tietenkin. Seuraavana päivänä kotiutui töistä kun oli saanut paniikkikohtauksen, kertoi ettei ole nukkunut lainkaan. Illalla hän ehdotti soittavansa AA-han ja parisuhdeterapeutille. Sanoin että se on hyvä, mutta haluan sen erilleenmuuton jokatapauksessa. Tänään kerroin mitä olen miettinyt jatkosta, siis mistä etsittäisiin asuntoa ja mitä tälle asunnolle tehtäisiin yms. Mies itki että tämä koti oli unelmien täyttymys. Sanoin että olen koko kevään ja kesän surrut luopumista tästä kodista ja kaikesta, olen hylännyt lapsenteko haaveet, olen hyvästellyt tätä elämäntapaa. Että kyllä hänkin selviää siitä. Mies pyysi että voisi asua vielä lokakuuhun asti. Tottakai se sopii. Mies sanoi että hän aikoo keksiä keinon miten voimme jatkaa.
Mäkään en lähde hakemaan eroa, vaan etäisyyttä tähän. Olen sanonut jo aikaa sitten, että minä ja alkoholi emme kuulu samaan kauppaan. Mä oon tehnyt selväksi etten halua sitä juomista, mutta ei se ole mihinkään kadonnut, vaan minusta mies on ruvennut suhtautumaan siihen entistä holtittomammin. Jos mies keksii keinon, se on hyvä, mutta tämä on nyt mun keino.
Aaargh taas tätä.
Mies haki sairaslomaa sen paniikkikohtauksensa jälkeen ja sai lääkäriltä unilääkkeet unettomuuteen… Lääkäri varmaan teki velvollisuutensa kun toinen valitti unettomuutta, mutta kyllä vituttaa tää lääkkeiden kanssa leikkiminen. Pistin toissailtana lääkepurkin piiloon, koska toinen on nyt ensinnäkin yrittänyt nukkua monta vuorokautta ja tietenkään ei uni tule, kun on ensin vaan maannut koko päivän, ja mikä on ratkaisu: no otetaan lisää unilääkettä. Sitten se heiluu täällä useamman unilääkkeen pöhnässä, eihän ne nyt nukahtamaan ainakaan auta tuolla lailla…Raukka ei ole tajunnut että kadonneen unilääkkeen arvoitus olen minä. Olin ajatellut seurata, että jos hän ei meinaa nukahtaa niin voisin antaa löytää purkkinsa, mutta nyt nukahtikin ihan tyytyväisenä hyvissä ajoin.
Tuo itsetuhoisuus nyt hirvittää. Se on mieheni pohjavireenä aina, mutta nyt mietin pitäisikö reagoida ja miten? Tän päivän ainakin seurailen, mutta jos se on yhä pahana, mitä teen?
Nyt sinä pelaat minun nähdäkseni meille kaikille tuttua pullonpiilotus-leikkiä sillä lääkepurkilla sitten? Et sinä noin saa etäisyyttä asiaan, niin kuin toivot, vaan päinvastoin.
Joku tuossa aikaisemmin sanoi, että et sinä ole vastuussa miehesi elämästä, joten et ole myöskään hänen kuolemastaan. Jos hän aikoo itsensä tappaa, niin sille et sitten mitään mahda. Mutta ainakin meillä suurin osa noista itsetuhokohtauksista on ollut ihan vain humalaisen huomionhakua ja siihen piikkiin pistän myös tämän viimeviikkoisen, vaikka selvin päin olikin (mutta valvonut läpi yön ja ajanut itsensä ihan humalaa vastaavaan tilaan sillä). Voi olla myös kätevä taktiikka siirtää syyllisyyttä pois omilta harteilta. Se mitä ainakaan ei kannata ruveta tekemään, on ruveta perumaan eropyrkimyksiään miehen uhkaillessa itsemurhalla, sillä silloin jäät liittoon ihan vääristä syistä.
Itsemurhalla uhkailuun suhtautuminen on tietysti vaikeaa, kun sitä aina pelkää, että entäpä jos tuo nyt onkin tosissaan tällä kertaa. Jos se vielä uhkailee, niin soittaisin terveyskeskuksen päivystykseen ja kertoisin tilanteen. Meidän tapauksessa mies oli jo soittanut päivystykseen ja herätti minut sanoakseen, että minun pitää viedä hänet sinne ihan nyt heti. Mutta enhän minä lapsia voinut jättää nukkumaan kotiin ja itse häipyä ties minne, joten
pistin miehen istumaan sohvalle, käskin juoda lasin piimää ja odottaa, kunnes olen saanut lapsille aamupuurot ja vaatteet päälle ja tukkani laitettua. Se istui siihen lauhkeana kuin lammas, ja minä rauhoituin, kun tein ihan tavalliset aamujutut ennen kuin lähdimme. Sitten mentiin terveyskeskukseen heti, kun se aukeni ja sieltä mies lähetettiin psykiatriseen sairaalaan rauhoittumaan. Illalla se halusi sieltä kotiin, kun ei saanutkaan osakseen hirveää hössötystä ja terapiaa, vaan pidettiin vaan tallessa lukkojen takana kunnes kohtaus meni ohi 
Oletteko käyneet missään ulkopuolisella juttelemassa tilanteesta? Kynnys on tietysti korkea, mutta voisit ehkä soittaa A-klinikalle ja yrittää saada sitä kautta ajan pariterapeutille? Mieshän varmaan sanoo, että hän ei mitään terapeutteja tarvii, mutta voisit pistää sinne lähtemisen vähän kuin ehdoksi kotiin jäämiselle, kun kerran haluaa lokakuuhun asti pyöriä päissään sinun nurkissa.
Kiitti Ruttu.
Pakko myöntää, ettei olla juteltu.
Perheterapia olisikin paikallaan, mutta sellainen eron jälkeiseen vanhemmuuteen tukeva. Mulla on oikeastaan ollut kynnystä nyt siinäkin, että oon itse jo luovuttanut tästä parisuhteesta ja kuvittelen, ettei parisuhdeterapiassa ole mitään meille, siis ettemme ole oikeaa kohderyhmää, koska en enää ajattele että jaksaisin panostaa tähän… Olen itseäni varten ajatelut meneväni Eroneuvon tilaisuuksiin, joista ensimmäinen, tai oikeastaan infotilaisuus, on jo 9 päivän päästä Helsingissä. Eroterapia, ehkä sellaisia on? Mun ei totta puhuen tekis mieli käydä ruotimassa jossain yhteisissä eroterapiaistunnoissa meidän eroamme, kuunnella miehen aneluja ja nähdä tuskaa… Voi helvetti, olen kyllä kylmä. Näin muutama yö sitten sellaista unta, että työkaverini valitti syvää masennustaan ja kehoitin häntä vaan ostamaan iloisen väriset kumisaappaat…
Mies ei ole uhannut varsinaisesti uhannut itsemurhalla, eihän se edes juttele, se vaan yrittää nukkua. Mä nyt leikin tätä pilleripurkin piilotusta paremman puutteessa, vaikka se tyhmää olisikin. Mutta tuo terveyskeskus on sitten varmaan se osoite, kuullostaapa yksinkertaiselta kun joku sen sanoo 
.
Olepa hyvä vain, vuorovetonahan tässä mennään. Kaikki suunnilleen samassa veneessä. Meillä vain nyt vielä kaikesta huolimatta yritetään, mutta kuten tuohon jonkun muun ketjuun kirjoitinkin, niin en tiedä jatkuuko tämä meidänkään liitto enää. Miehen raitistumisesta huolimatta.
Meillä ei olla puhuttu yhtään mitään perjantaisen Myllyhoidon paritapaamisen jälkeen. Ei siis oikeastaan edes niitä ihan tavallisia ‘mitä tänään syötäisiin’ -juttuja. Olen nyt sen vajaat kolme viikkoa lähestyä ja olla tukena, mutta kun ei kelpaa niin ei sitten. Saapa tuo nyt sitten sitä aikaa, niin kuin on toivonut, mutta ei se kovin tyytyväiseltä näytä niinkään. Meillä minä olen se, joka on nukkunut päiväkausia, mutta luulen että se on joku stressireaktio noihin viimeviikkoisiin. Huomenna alkavat onneksi työt, niin on jotain muuta miettimistä sitten.
Kyllä eroterapiaa on olemassa, mutta en tiedä pääseekö niihin muuten kuin omalla rahalla. A-klinikan kautta voisi tietysti yrittää sitäkin, sillä se myllyhoidon psykologi sanoi perjantaina, että kunnilla ja siis käytännössä A-klinikoilla on velvollisuus tukea myös alkoholistien läheisiä. Sitten on olemassa sellaisia kuin Fisherin eroseminaarit, jotka sopivat sekä jo eronneille että vasta eroa harkitseville: kiianmaa.com/product_info.php?products_id=70 Samainen Fisher on myös kirjoittanut erosta kirjoja, joita en ole lukenut mutta joita minulle on suositeltu (ainakin löysin sellaisen kuin Fisher, Bruce, Jälleenrakennus: kun suhteesi päättyy).
ihan vain meinasin kysellä, että menee?
Moi Ruttu!
Kiitos kysymästä, hengissä ollaan, en vaan ole ehtinyt koneelle… Olisi paljon kirjoitettavaa, ja ennen kaikkea paljon ajatuksia mitä haluaisi jakaa, mutta ajattelin ensin lukea muiden kuulumiset. Täällähän on yhtäkkiä tapahtunut yhtä sun toista lyhyessä ajassa! Sitä paitsi, toivottavasti et pahastu, mutta huomasin erään privaosoitteen, johon ajattelin laittaa postia 
.
Pistähän postia, sillä tyypillä taitaa olla ystävänkeruukamppis menossa
Nyt rupean kuitenkin nukkumaan, olen lukenut tuota jonkun nostamaa ‘Tuoko raittius onnen’ -ketjua jo monta tuntia, vaikka aikaisin piti ruveta nukkumaan, kun tänään tuppasi niin töissä väsyttämään. Ja näillä yökukkumisilla väsyttää kyllä huomennakin…
No niin.
Jotenkin en jaksaisi syventyä viime päivien tapahtumiin, eipä niissä mitään yllättävää. Tunne mieheni itsetuhoisuudesta on kuitenkin jäänyt ja ne nukahtamislääkkeetkin (taisin alkuun virheellisesti puhua unilääkkeistä) ovat löytyneet.
Ja minä… Ehkä epärealistisesti kuvittelen olevani eroamassa tästä mutta en eroamassa miehestäni. Mä haluan lähteä, mutta en ovet paukkuen, haluan nähdä tilannetta eteenpäin, ennenkuin jotain päätöksiä tulevaisuudestani pystyn tekemään. Että millaiseksi elämä muuttuu, kun asumme eri osoitteissa, ehkäpä tajuankin sen suureksi virheeksi? Lisäksi tiedän, että on mahdollista ja todennäköistä, että mies alkaa nyt juomaan enemmän, sen takiahan mä haluan erilleen: että hän voisi juoda ilman että minun täytyisi nähdä. Mutta silti tässä on se hyvä puoli, että jos näin käy, mun on helpompi jatkaa vaikka eroon asti, kun ollaan jo päästy käytännön asioissa alkuun. Toistaiseksi näyttää, että mieheni hyväksyy tän tilanteen (vaikka ei tietenkään haluaisi).
Joskus loppuviikosta mies itki, että pelottaa muuttaa, jos ei enää olekaan paluuta. Niin kai se onkin. Enhän mä halua tätä erilleen muuttamista jonain karanteenina, rangaistuksena ja opetuksena. Se ei ensinnäkään olisi reilua, ei tämä ole pelkästään minun kotini. Ja miten mä ikinä voisin valvoa, juoko toinen vaikka vähemmän, enhän ole enää paikan päällä näkemässä. Ja jos se vaikka todella lopettaisikin sen pullonhenki-tissuttelun ja muutettaisiin taas yhteen, käytäisiinkö me sama kuluttava näytelmä läpi taas muutaman vuoden kuluttua?
Ja toisaalta, entä jos erillään asuminen sujuukin? Eihän sitä tiedä jos voimmekin vähän myöhemmin toteuttaa yhteisiä haaveitamme, vaikka asummekin erillään. Ehkäpä tää toimiikin ihan hyvin? Tai sitten tämä vaan tuhoaa. Moni asia on sujunut hyvin tässä nykyisessä elämässä, ja nyt ne on mietittävä uusiksi. Enkä edelleenkään ole valmis luopumaan koko menneestä elämästäni - rutiinit, lapsen leikkikaverit ja leikkipaikat, naapurit… Ja entä lapseni ikävä? Mutta joka tapauksessa, olen miettinyt tätä kauan. Ehkä ei ole paras vaihtoehto, mutta tuntuu tällä hetkellä, jos ei parhaalta eikä edes hyvältä, niin vaihtoehdolle, joka on kokeiltava, jotta sen yli ehkä pääsisi. Nyt tämä vaan jarruttaa. Ja ehkä vasta erilleen muutettuaan selviää, miksi niin kovasti halusi muuttaa erilleen.
Tuohan on ihan järkevää. Ei tärkeitä päätöksiä pidäkään hätiköiden tehdä. Erilleen muuttamisen ei ole pakko olla mikään lopullinen ratkaisu. Se voi olla aikalisä, jonka aikana molemmat pystyvät paremmin selvittämään tunteitaan ja tulevaisuuden toiveitaan.
Mm. Just noin mäkin haluaisin tehdä. Valitettavasti mies ja alkoholiongelma tulevat samassa paketissa. Alkoholista minä en pysty eroamaan, ainoastaan mies voi sen tehdä.
Teillä (tai ainakin sinulla) on kuitenkin melko selvät sävelet tulevaisuuden suhteen, se on hienoa. Ei tulevaisuutta tarvitsekaan niin kauhean pitkälle miettiä. Pitkälle ei pääse menemättä ensin lähelle.
Tuolla on muuten yhdellä toisellakin tyypillä privaosoite ketjussaan. 
Noihin asioihin pysähdyin heti: On hyvin todennäköistä, että miehesi juo yksin ollessaan enemmän. Uskoisin, että se on niin suurimmalla osalla juovista alkoholisteista, jotka niin sanotusti laitetaan ulkoruokintaan. Mutta sille(kään) me läheiset emme voi mitään, se on jokaisen oma valinta. Jotkut juo ensin ja heräävät sitten olosuhteiden pakosta raitistumaan (eikös paarma olekin tämän “lajin” edustaja? ), toiset juo juomisesta päästyään kohtaamatta sitä pohjaansa ikinä. Mutta näihin me muut emme voi vaikuttaa - on jokaisen omassa kädessä sen seuraavan pullon korkkaaminen…
Tuo toinen lainaus osuu kuitenkin heti perään: Ensiksi ristiriidasta tuohon ensimmäiseen ajatukseen erilleen haluamisen syistä. Ja toisekseen: Ei ole sinun tehtäväsi valvoa toisen juomista!! Juominen on sinusta täysin riippumatonta, sinä eikä kukaan muukaan meistä ole siihen syypää, eikä kenenkään tehtävä tässä maailmassa ole valvoa toisen juomista. Mulla taitaa tällä viikolla olla tämmönen moralisointi ja herättelyvaihe menossa 
, kun jonkun toisen ketjussa jo huutelin tästä samasta: aikuisen ihmisen juominen ja siihen liittyvät tapahtumat ja jutut eivät ole läheisen vastuulla ikinä eikä koskaan. Ne on aina sen aikuisen omalla vastuulla, vaikka ne meitä läheisiä tuppaa vaivaamaan ja huolestuttamaan. Mutta ei niillä huolehtimisilla ja rakastamisilla ole ketään taidettu raitistaa tai muuttaa - aina se lähtee omasta itsestä. Ihan aina.
Pääasiana pitäisin sitä, että Sinä voit hyvin ja elät sellaista elämää, mitä haluat. Sen sijaan, että raahaat juovaa kivirekeä perässäsi, jos koet sen asiaksi, minkä haluat pois elämästäsi… Kultis tais aikoinaan esittää mulle (tai jollekin muulle samassa vaiheessa silloin olevalle, ei muista enää… ) kysymyksen siitä, mitä kuvittelen elämäni olevan 10v päästä jos jään / jos lähden… Pisti muuten ajattelemaan ihan kiitettävästi omaa kuviota silloin.
Voimia!!
Chloe ampuu tykillä! 
Komppaan kyllä ihan joka sanaa. Meissä läheisissä kautta linjan tuntuu olevan se vika, että silloin kun elämme alkoholistin kanssa, manaamme sen juomista ja toivomme että joku tulisi ja repisi meidät irti siitä. Kaipaamme normaalia elämää ja rauhaa, mutta emme itse kuitenkaan pysty sitä repäisyä tekemään. Miksi? Siksi, että me syyllistetään itseämme. Halutaan uskoa toisen muutokseen, vaikka tiedämme ettei sitä tule tapahtumaan. Tarjoamme juopolle ihanteellisen ilmapiirin harrastukselleen, vaikka juuri siitä haluaisimme eroon. Ja mitä sitten kun pääsemme eroon? Huolehdimme sitä, kun ei se reppana saa edes asuntoa, ei työtä, juo entistä enemmän. MITÄ SITTEN??? Oikeasti, mitä hemmetin väliä?
Kukaan ei tule minun päätäni silittämään ja kehumaan, miten minä pyöritän 4 lapsen talouden yksin. Kukaan ei tule kiittelemään, että mulla on töitä ja käyn siellä urhoollisesti joka työpäivä, vaikka sisältä olisi kuinka paha olla. Kukaan ei tule sanomaan, että hienoa kun sait laskusi maksettua. Minä olen vastuullinen aikuinen, joka pärjää omillaan. Retku on retku, jolla ei ole työtä, ei asuntoa, juo kun huvittaa niin paljon kuin huvittaa ja koko maailma tuntuu pyörivän sen navan ympärillä. Lähisuku hyysää ja voivottelee kun sillä on niin rankkaa. Ne selittelee ja pehmittelee ja näyttää unohtaneen koko senkin jutun, että sehän pani sen veljen vaimoa. Missä on tuo veli? Juo sekin suruunsa siellä vaimonsa nurkissa, mutta niin juo vaimokin ja kaikki taas voivottelee kun niillä on niin rankkaa ja toivottavasti saavat nyt asiansa järjestymään. Siis mitä helvettiä? Eikö tämä ole täysin vääristynyttä? Ne, jotka hoitaa asiat kunnolla ja kantaa vastuunsa, saa pärjätä yksinään kun kerran sen osaavat. Juopot retkut taas saa tehdä mitä vaan ja kaikki tyrkkii niitä ylöspäin ja on auttamassa kädet ojossa.
Mitä sitten jos juoppo juo? Antakaa sen juoda vaikka katuojassa. Ei se sitä juomista tajua lopettaa ikinä, jos aina löytyy joku joka huolehtii. Jos ihan tosissaan haluaa retkusta eroon päästä ja oman elämänsä raiteilleen, niin sitten on muutettava erilleen, jätettävä se retku oman onnensa nojaan ja annettava sen itse löytää se pohjansa. Jos sieltä ylös nousee, niin ihan kiva sille sitten. Omaan elämään sen ei pitäisi enää vaikuttaa siinä vaiheessa, sillä siihen menee vuosia ja silloin pitäisi jokaisella olla jo oma elämä.
Minäkään en tajunnut tästä mitään silloin kun asuin retkun kanssa. Nyt kun olen erossa, haluaisin ihan oikeasti olla rauhassa. Potuttaa, kun kaikki jotenkin olettaa, että mun pitäisi edelleen kantaa huolta retkusta kun sillä menee nyt niin huonosti. Se tarvitsee sua, sanoi eräs miehen sukulainen. So what? minä en tarvitse sitä, eikä kukaan ihminen tässä maailmassa voi olla riippuvainen toisesta. Noh, tuon vedän takaisin… vastasyntyneet on… Napanuora on katkaistu minun osaltani!
Täällähän on tosi aktiivista taas joka puolella!
Ekaksi mun täytyy kyllä oikasta yks juttu…
Tuo jälkimmäinen oikeastaan olikin se mieheni ajatus: hän alkuun ymmärsi, että olemme muuttamassa eroon siksi aikaa, kunnes kaikki selkenisi ja hän lopettaisi juomisen. Että pelin nimi olisi: tuo ei vetele, mutta kun ryhdistäydyt ja muutut mieleisekseni, niin saat pitää valtakuntasi tällaisena kuin se nyt on. Mutta se ei ole se mun lähtökohta tälle erilleen muutolle. Ihan just jo käytännön syistä: mitä järkeä muuttaa erilleen, jos lähtökohtana on se, että toinen lopettaisi salaa tissuttelun, kun mistä sitten enää tiedät senkään vertaa, miten usein ja paljon alkoholia kuluu? Että jos ajatuksena olisi, että tämä on sanktio, ja kunhan toinen skarppaa ja sitten taas jatketaan, niin mistä tietäisi, milloin voisi muuttaa yhteen? Ei silti, tuokin on herkullinen ajatus 
. Mutta eivät sanktiot ole meillä ennenkään toimineet. Päinvastoin, mä melkein luulen, että alkoholisti pitää niistä ja tarvitsee niitä. Että on joku pitämässä jöötä, tekemässä sen hänen puolestaan. Enkä mä halua tehdä sitä kenenkään puolesta, omassa peruslaiskassa luonteessakin on tarpeeksi pitelemistä 
. Eli, oon kyllä muuttamassa eroon, erilleen pysyvästi, jakamassa tätä valtakuntaa. Ja pidän kyllä takaoven vielä auki, itseänikin varten: En tiedä, onko tämä ratkaisu lopulta hyvä. Mun mielestä erilleen muuttaminen on mun kohdalla nyt tuntuu hyvältä ratkaisulta, ainakin se on sitten testattu. Mutta pakko myöntää, että mun miehen ja pojan reaktiot mutkistavat tätä kummasti…
Hmmm… 
Sekoittikohan tuo enemmän kuin selvensi
Tuo kymmenen vuoden ajatus on kyllä hyvä. Mutta sanotaan näin, että mieheni suhteen molemmat vaihtoehdot käyvät. Tai kolmehan niitä on: se, että olemme eronneet kokonaan, tai olemme yhdessä mutta asumme erillämme, tai olemme yhdessä ja asumme yhdessä. Haluan kuitenkin pystyä katsomaan itseäni silmästä silmään tyytyväisenä, että olen tehnyt ratkaisuni rohkeasti, silloisen tietämykseni perusteella, enkä takerru siihen mistä olen joutunut luopumaan. Täytyypä palata kymmenen vuoden päästä lukemaan, ja miettimään olenko tuohon yltänyt… .
Vixen, päivän paras uutinen taitaa olla eräs postilaatikko .
Hyvä kun oikaisit
Näinhän näissä voi käydä, että tulkitsee toisen tekstin ihan toisella lailla, kuin kirjoittaja on sen ajatellut… Hyvä, ettet kuitenkaan hermostunut “tykityksestä”, kuten tigera kommentteja kuvaili Tietyllä tapaa on hassua, että itse on ollut juuri siinä erotako vai ei -tilanteessa ja ihan yhtä epätietoinen kuin nyt parhaillaan asian kanssa kamppailevat, mutta silti näkee sen tilanteen jo ihan toisella tapaa kuin sen ollessa pahimmillaan. Oman itsen osaa laittaa toisella tapaa nyt tärkeimpään asemaan sen toisen sijaan - olen tainnut useasti todetakin, että ei sillä ole väliä jääkö vai lähteekö, kunhan on siinä missä on itsensä takia ja on sinut asian kanssa. That´s all that counts
Se 10v kuulostaa muuten vielä huimemmalta, kun ajattelee vuosien sijaan viikoissa: 520 viikkoa–> 520 viikonloppua —> ??? :mrgreen:
Täällä oleminen ja viestien lukeminen/kirjoittelu on muokannut ajatuksiani paljon, olen paljon enemmän sinut koko asian kanssa kuin aiemmin. Se mistä näkee, että olet jo pidemmällä, on se, että itse olisin tuon lauseen purkanut miljooniin sivulauseisiin ja kysymyksiin, käännellyt ja väännellyt, mutta tuossahan asia on kristallisoituneena yhteen virkkeeseen