Hei eepos,
Pitkässä kirjoituksessasi oli yksi kohta, joka osui silmääni. Kirjoitit “Tietysti, yksi vaihtoehto olisi vaan hyväksyä tämä. Ryhtyä selvittämään vaikka mitä tiede on selvittänyt alkoholismista, jospa sieltä löytyisi jotain epämääräisiä apuja. Todennäköisesti tarvitsisin tukea ajatukselle “alkoholismi on sairaus”, ja ryhtyisin alkoholistien puolesta puhujaksi…”
Tähän vastaan ensiksisin, että sinulle ei ole mitään hyötyä selvitellä alkoholismin syitä. Se vie vain voimiasi. Toiseksi vastaan, että vaikka toivottavasti vielä tulet ymmärtämään, että “alkoholismi on sairaus”, sen ei missään nimessä tule tarkoittaa, että alkaisit “alkoholistien puolesta puhujaksi”. En ainakaan tunne itseäni sellaiseksi, vaikka olen joutunut hyväksymään läheiseni sairastuneen alkoholismiin.
Jos haluat tietää, miten itse parhaiten selviydyt perhettäsi kohdanneesta onnettomuudesta, tutustu Al-Anonin (www.al-anon.fi) ohjelmaan. Se on rakkauden ohjelma, joka ei kuitenkaan vaadi, että sinun täytyisi jäädä alkoholismisuhteeseen. Ohjelman kokonaisuutta on mahdoton kuvata yhdessä viestissä edes lyhyesti. Siihen paneutuminen vaatii, että kävisit Al-Anon-ryhmisssä ainakin kolmen kuukauden ajan ja lukisit Al-Anonin kirjallisuutta.
Joo, tuolla hain kai sitä, että mun täytyisi osata nähdä se juominen ihan eritavalla kuin nyt näen, jotta voisin itse olla suoraselkäisenä tilanteissa, joissa toinen juo. Nythän ne inhottaa ja hävettää mua, enkä pysty elämään sen tunteen kanssa, se syö ja mitätöi mua. Tuntuu, että se juominen tekee meistä huonon, enkä halua tuntea itseäni huonoksi. Haluan olla hyvä.
Mun kohdalla tuollaisen syyn löytyminen taatusti tarkoittaisi sitä, että tahtoisin julistaa sanomaa eteenpäin. Tilanteissa joissa mieheni makaa penkin alla haluaisin ottaa tämän valttikortin esiin ja ilmoittaa että siellä nyt makaa, mutta plaaplaaplaa. Toistaiseksi tällaista syytä ei ole vielä löytynyt, ja tunnen vaan oloni surkeaksi yhä useammin.
Muuten pahoittelen että väheksyin alkoholismia sairautena. Tarkoitin, että näen jokaisen salaa juodun oluen juomisen tekona, joka rikkoo mua kohtaan tehtyjä sopimuksia. Jos taas joutuisin vaan hyväksymään juomisen siksi, että mieheni ei voi asialle mitään, tämä vaatisi minulta todella paljon, ajatusmaailman murroksen. Tiedän että mieheni on tässä erilainen kuin muut, on vaan kestettävä, ettei alkoholi voi olla kiva osa meidän elämäämme ja että se on aina riskitekijä, mutta alkoholismi sairautena ei perustele minulle sitä että alkoholin pitää oikeasti pilata minun elämääni. No, ilmeisesti sen ei tarvitsekaan perustella sitä. Kiitos Al-anon vinkistä, yritän kyllä uppoutua jossain vaiheessa. Olen kokenut näistä asioista lukemisen raskaana, ja jaksan tehdä sitä vain vähän kerrallaan, vaikka täällä tunteitani purankin.
Anteeksi että otan kantaa. Kirjoituksessasi näkyy hyvin se paradoksi, mikä koskee niin alkoholistia kuin läheistäkin, eli kummankin on vaikea hakea apua. “Ei ole AA mun juttu.” tai “Saatan menna Al-Anoniin, sitten kun…”
Ja ongelman peittely, selittely että “se on sairas.” Niin onkin, mutta asialle pitää tehdä jotain ja se “jotain” on kaikki mahdolinen. Jos juoppo ei halua hoitoon niin ainakin läheisen on haettava apua -itselleen-. Ei ole kovinkaan vastuullista sairastaa sairaan rinnalla hakematta apua edes itselleen. Jos apu ei toiselle kelpaa, niin sille ei mitään voi. Mutta jos se ei kelpaa sille juomattomalle osapuolelle, niin kantsis katsoa peiliin. Useammankin kerran.
Ei ollut tarkoitus pelotella (tai ehkä vähän olikin). Eihän sitä tiedä, ihmiset ovat yksilöitä. Mutta meillä ainakin meni kuvio niin, että ensin mies joi kaljaa. Kohta viiniä, jota sitten piiloteltiin sinne sun tänne. Seuraavaksi piilossa olikin jo kirkasta viinaa. Ja kun piti salassa juoda, pullon tietysti “joutui” hulauttamaan suunnilleen kertalaakista, joten seuraukset ovat arvattavissa. 
En olisi varmaan edes kaktusta uskaltanut moisen vastuulle jättää.
Ihan sama fiilis. Sanoin miehelle kerran, etten halua olla yksi niistä naisista, jotka katselevat samanlaista menoa koko aikuisikänsä. Mies näytti hyvin hämmentyneeltä, ja selvensin sille, että luuletko että niistä kukaan on naimisiin mennessään ajatellut, että jaahas, tässä sitä sitten katellaan miehen juomista seuraavat 30 vuotta? Ei tietenkään. Ei kukaan juo tai katsele juomista 30 vuotta lähtökohtaisesti. Päivä, viikko, kuukausi ja vuosi kerrallaan siihen päädytään. Mutta joo. Me ei olla oltu vielä kovin pitkään naimisissa. Asuntokin on reilu vuosi sitten ostettu. Elämä on monella tavalla uusi, joten sen uudestaan uusiksi pistäminen näin pian tuntuu todella vaikealta. Mä kyllä mietin sitäkin, että jos mies nyt ihan oikeasti raitistuu, missä vaiheessa mä alan uskoa sen olevan lopullista. Vuoden päästä? En koskaan? Haluanko mä viettää loppuelämäni jännäten, että koskahan se repsahtaa?
Mmm. Ainakin mulla haraa vastaan se ajatus, että miksi hiivatissa mun pitäisi juosta jossain kokouksissa, kun ei mulla mitään ongelmaa ole, vaan miehellä. Vaikka totta kai mulla on ongelma: mun mies on alkoholisti.
Henk’koht voin sanoa, että mulla oli helpotus myöntää itselleni, että minulla on ongelma. Jos se on kerran minun ongelmani, minulla on keinot tehdä ongelmalle jotain. Mun suhtautuminen, asian vellaaminen, oman mielen pahoittaminen, tekeminen ja tekemättä jättäminen - kaikki se on vallassani. Joka aamu on valinta.
Just tätä. Löysin sanan kuiva alkoholisti kuvaamaan mun miestä niin hyvin. Ollaan eletty ihan normaalia arkea, tavallisten ihmisten elämää - kyllä mä tiedän että mun mies pystyy siihen. Mä tiedän, että nyt se on tissutellut, mutta saattaa olla, että syksystä alkaen se voi hyvinkin olla tissuttelematta, ja vaikka kukaties loppuelämänkin, tai ainakin siihen asti kunnes talossa ei asu enää lapsia tai kun työtä riittää. Mutta mä oon kyllästynyt tähän uhkaan, siihen että milloin vaan voi alkaa kausi, jolloin on ihan sama kuinka huhuilet, toisen päässä ei kuitenkaan tapahdu mitään. Olla kuukausia yhdessä yksin, kun toinen on tehnyt itsestään aivokuolleen. (Olenko muuten ainoa, jonka mies juo pistääkseen aivonsa pois päältä, siis ei mitään riehumis-, ilo-, raivo- tai keskustelukännejä vaan totaalinen tyhjyys?)
Al-anonista tms. Kysehän on kuitenkin siitä mihin aikansa päättää laittaa. Kyllä mä voisin joskus hyvinkin lähteä, mutta en nyt ole edes osannut kuvitella lohkaisevani aikaa tuohon nyt, täällä olo riittää. Toisaalta pelottaakin: entä jos en saakaan siitä irti mitään, entä jos tunnenkin vaan et mut ymmärretään väärin ja yritetäänkin änkeä johonkin valmiiseen muottiin, johon en koe mahtuvani? Ja ehkä mulla ei enää edes ole tulenpalavaa halua oppia selviytymään tässä, koska mun suurin kysymys ei taida olla enää: miten kestän toisen juomista. Koen tulleeni tien päähän tässä, en enää löydä syytä jatkaa, vaikka voisihan niitä olla vaikka kaipuu toisen kainaloon tai rahattomuuden pelko. Mun kysymykseni alkaa pikku hiljaa olla että miten erota. Siihen on todellisuudessa muitakin syitä kuin tämä alkoholi, mutta kyllä se aika hvetin iso syy on.
Justiinsa. Näinhän se just menee…Miehellä on riippuvuus ja mulla on riippuvuus tästä miehen riippuvuudesta. Se hiivatin pullo määrää elämästä olipa se sitten kourassa tai ei. Aina se on paikalla. Hiivatin raskasta miettiä elämäää ja tulevaisuutta. Ei voi ikinä tietää. Ei voi ikinä luottaa.
Eepos hyvä, et ole ainoa, jonka mies juo pistääkseen aivonsa pois päältä. Meillä kotona tapahtuu niin lähes joka lauantai (perjantaina juodaan ne riehumus/ilo/raivo/keskustelukännit). Päivän pämpättyään mies on ihan seis. Just niin kuin sanot, totaalisesti tyhjä. Juominen lakkaa pariksi päiväksi vasta sitten, kun mieli on tyhjä. Mies ittekin puhuu nollaamisesta. Harmi vaan, että samalla menee nollaan mä, meidän suhde ja perhe-elämäkin. Hitto kun oppis joskus sen, miten sitä omaa elämää eletään…
C
P.S. Jännä juttu, että seurasinpa mä mitä keskustelua tahansa täällä, mä löydän oman elämäni.
Ajattelin ensin, että kerron täällä myöhemmin, kunhan aika on vähän näyttänyt mihin suuntaan asiat kehittyy, mutta kerronpa uutiset jo nyt.
Olin ajatellut myös, että otan eron esille miehelleni vähän myöhemmin, jossain rauhallisessa tilanteessa (mitä ihmeen utopiaa! 
), mutta verenpaine puuttui peliin. Suutuin miehelle ja sihautin: no, eipä tätä tarvitse kauaa katsella kun erotaan kohta. No, ollaanhan tätä asiaa vatvottu aiemminkin varsinkin nyt kevään mittaa, mutta miehenihän ei sitä ajattele, joten jos en puhu, niin eroa ei ole, jos on muulloinkaan. Enkä itsekään ole turhaan halunnut pitää esillä, samallahan täytyy elää ja olla, ja niin paljon selvitettävääkin, ei tässä jaksa riidellä asioista.
Paine päästää tuo asia ilmoille oli nyt niin kova, että seuraavana aamuna suutuin taas jostain oikeasti vähäpätöisestä asiasta ja sihisin taas että no, kunhan me teemme sen avioerohakemuksen, ja mä todella haluan erota. Mitä teki mies: ilmoitti yhtäkkiä pojallemme että äiti haluaa ajaa mut pois kotoa, äiti haluaa avioeron. Ensin kauhistuin, en olisi missään nimessä halunnut puhua siitä vielä pojallemme, ja varsinkaan noin. Sanoin pojalle kuitenkin, että totta, sellaisesta tosiaan on puhuttu, että isi muuttaisi pois. Siinä oli hetki, jolloin asia oli esitetty. Minä haluan eron. Tajusin hetken päästä, että oli helpotus että asia oli nyt kaikkien tiedossa.
Samana päivänä ollessamme kahden poika kysyi, miksi minua häiritsee se juominen niin paljon. Sanoin etten vaan halua että minun kotonani juodaan. “Onhan se muidenkin koti” sanoi poika. Totesin että se on yhteinen koti, mutta voin puhua vaan siitä, mitä itse haluan omassa kodissani tapahtuvan, en voi puhua muiden puolesta. Mutta että eikö poikaa häiritse se juominen? “Ei”, poika sanoi ja hymyili leveästi"Silloin iskä aina ostaa kaikkea mulle "
Seuraavana iltana anoppi soitti: “enhän minä halua teidän elämään puuttua, mutta nyt haluan sanoa: Yrittäkää vielä”. Sanoin miehelleni myöhemmin, että ymmärränhän minä, mutta kun tämä oli jo se mahdollisuus.
No, saas nähdä mitä kaikkea luvassa. Toivon että mies ymmärtäisi, ettei tämä tarkoita sitä ettenkö tulisi aina rakastamaan häntä ja paljon. Hän vaan ei koskaan pysty juomaan niin vähän kuin haluaisin, ja siksi minun on valittava joko hänet ja alkoholi tai sitten olla ilman molempia. En vaan halua elää näin. Mutta eroon tästä on vielä matkaa.
Hei! Olen vasta liittynyt teihin kirjoittajiin. Olen tosin vanha lukija jo vuosien takaa mutta nyt vasta ajattelin kirjoittaa. Etsin jonkin aikaa otsikkoa, jonka alla kirjoittaisin. Tästä löysin jotain yhteneväisyyttä omaan elämääni, ehkä se oli nuo kohdat… etten vielä hae eroa… ja …että tulisin aina rakastamaan…
Olen 70 -vuotias ja ollut nyt naimisissa alkoholistin kanssa 38 vuotta. Mieheni on luova, herkkä, ihana ihminen, joka tulee hyvin toimeen lasten kanssa ja järjestää heille kaiken laista ohjelmaa. Mutta alkoholi on pilannut hyvän miehen ja avioliiton. Rakastan häntä mutta elämä hänen kanssaan on ollut vaikeaa. Olisi pitänyt erota jo vuosia, vuosikymmeniä sitten. Yhteiselämämme historiaan sisältyy rattijuoppoutta, uskottomuutta, katoamista, loukkaantumisia. Miksi sitten en eronnut? En uskaltanut, jaksanut ottaa sitä askelta. Keksin aina jonkun “sitkun”.: Sitten kun lapset ovat isompia, sitkun velkaa on vähemmän, sitkun hänen vanhempansa eivät enää elä, sitkun lapset ovat lentäneet pesästä jne jne
Alkoholistista tulee raitis vain oman motivaation tai pakon kautta. Häntä ei “paranna” vaimon ja lasten rakkaus, ei lempeys eikä nalkutus. Hänen on itse lähdettävä hakemaan apua, pelkät lupaukset ovat kuin vesi hanhen selässä. Juomisen tilalle on tultava jotain, joka korvaa sen: harrastus, uskoon tulo tms. Toinen tie raittiuteen on sairaus. Näin kävi miehelleni. Olin lopultakin saanut aikaiseksi avioeropaperin mutta en ollut sitä vielä lähettänyt maistraattiin, kun mieheni sairastui vakavasti. Hän sai pitkän juomaputken päätteeksi aivoinfarktin ja oli kaikkine lisätauteineen sairaalassa yli puoli vuotta. Kotiin hän tuli pyörätuolissa, josta tosin on nyt toipunut rollaattorikulkijaksi. Tasapaino on niin huono, ettei voi ottaa alkoholia kaatuilematta. Sitäkin on tietysti pitänyt kokeilla. On traagista sanoa, että vuodet mieheni sairastumisen jälkeen ovat olleet avioliittooni onnellisimpia avioliiton alkuaikoja lukuunottamatta. Vaikeata minulla oli kuitenkin mieheni sairastuttua, kun vihan ja rakkauden ristiriidat myllersivät sisälläni. Kieltäydyin omaishoitajuudesta, joka onnekseni hyväksyttiin, ja kotihoito järjestyi. Nyt emme sitä enää tarvitse, elämämme sujuu normaaliin tapaan. Nautimme eläkeläisten elämästä, lapsenlapsistamme, matkustelemme jne. Eroa harkitseville neuvoisin, että jollei miehellänne ole todellista raitistumisen motivaatiota, erotkaa, vaikka rakastattekin häntä. Oma elämänne on ainutkertainen. Oma terveys ja mielenrauha on tärkeää. Suosittelen myäs Al-anonia. Sieltä löysin kohtalotovereita ja tasapainoa.
Hassua, miten läheisiä täällä olevista, täysin tuntemattomista ihmisistä on tullut mulle näin lyhyessä ajassa. Olin pari viikkoa reissussa ilman suurempia nettimahdollisuuksia, ja mietin harva se päivä, että mitähän sille ja sille mahtaa kuulua.
Yritin keksiä jotain sanottavaa syreenin kirjoitukseen, mutta en pystynyt. Todella järkyttävää luettavaa, kaikkea oletkin joutunut kestämään. 
Mutta ehkä asioiden vain jostain syystä piti mennä niin kuin menivät. Hienoa, että kaiken tuon jälkeen voitte viimeinkin viettää mukavaa aikaa yhdessä.
Päivitetäänpäs omat kuulumisetkin tähän ketjuun, kun täällä on muutenkin mielenkiintoista keskustelua menossa. Olin siis tosiaan poissa kotoa pari viikkoa työn takia. Mies sillä aikaa yksin kotona, takana sitä ennen pari viikkoa ilman viinaa antabuksen avulla. Yritin olla miettimättä koko ajan, että mitenhän kotona menee, tai olla kuuntelematta puhelimessa miehen äänensävyä turhan tarkkaan. Ei se tietenkään onnistunut. Parin päivän ajan olin ihan varma, että mies juo taas, enkä pystynyt olemaan sanomatta sille siitä. Mies suuttui, kun syyttä epäillään, mistä mä tietenkin vuorostani suutuin. Että onko nyt …tana ihme, että epäillään, kun on jo aika monta “raitistumista” katsottu? 
Puhelimessa puhuminen oli kaikenkaikkiaan aika vaikeaa. Halusin suhtautua mieheen niin, että hän on syytön kunnes toisin todistetaan, mutta toisaalta, jos se olisi kännissä, en haluaisi puhua sen kanssa sanaakaan.
Tulin kotiin ilmoittamatta milloin. Sanoin miehelle, että halusin yllättää hänet. Niin halusinkin, mutta en ihan sillä lailla. Halusin tietää, mitä kotona tapahtuu silloin, kun en ole siellä, enkä antaa miehelle mahdollisuutta siivota jälkiään. No, ei täällä mitään ollut tapahtunut, mikä aiheutti aika ristiriitaisia tunteita. Olin tietenkin ilahtunut, mutta toisaalta myös hämmentynyt. Kai ihan vaan siitä, että tulen kotiin, jossa kaikki on ok. Minkä siis pitäisi olla ihan normaalia, mutta kun meillä ei ole kuukausiin niin ollut. Omien tunteiden kanssa onkin ollut aikamoista vuoristorataa nämä pari päivää kotiintulon jälkeen. Välillä on todella hyvä olla, välillä taas raivostun miehelle jostain ihme pikkuasioista. Tiesinhän mä, että kaikki ei maagisesti korjaudu sillä, että mies lopettaa juomisen, mutta silti sitä kai jotenkin toivoi sisimmässään, että nyt kaikki olisi niinkuin ennenkin. Mies ei ollut täydellinen ennen tätä kaikkea sontaa, joten ei se ole tietenkään sitä nytkään. Mun pitää vaan hyväksyä sen epätäydellisyydet. Luulisi, että kaiken tän jälkeen olisi helppoa hyväksyä, että mies ei ikinä pyyhi pölyjä tai katsoo liikaa urheilua tms, mutta ei se vissiin ihan niin mene. Toisaalta on hyvin vapauttavaa suuttua jostain yhdentekevästä. Voi mikä autuus, että mulla on energiaa ja mahdollisuus närkästyä pölyisestä telkkarista! 
Miten suloisen ihana, pieni, ja helposti korjattavissa oleva ongelma.
Tuosta Al-anonista, sinne menemisestä ja menemättömyydestä. Eihän kaikkien ole sinne pakko mennä, kunhan hakee apua jollain tavalla. Yhdelle on yksi tapa paras, toiselle toinen. Tietysti kaikkea kannattaa kokeilla ennen ajatuksen tyrmäämistä. Mun mielestäni kuitenkin kaikki täällä palstalla roikkuvat ovat ottaneet ainakin yhden tärkeän askeleen: myöntäneet ongelman olemassaolon ja päättäneet tehdä asialle jotain.
Oli mielenkiintoista lukea 70-vuotiaan Syreenin kirjoitus. Olen itse 60-vuotias ja ollut 30 vuotta naimisissa alkoholistin kanssa. Mies oli parikymmentä vuotta sitten kolme vuotta juomatta, muutoin alkoholi on varjostanut koko avioliittoaikaa. Mies on ns. tuurijuoppo, välillä on putkia harvemmin, välillä useammin. Viime vuosina käyttö onkin sitten alkanut olla lähes jokapäiväistä. Nyt mies on omasta aloitteestaan ollut ilman alkoa muutaman kuukauden Antabuksen voimin, mitään muuta apua hän ei ole suostunut hakemaan (haki Antabusta kun ajeli taas kerran kännissä autolla, ei tosin ole kärähtänyt siitä poliisille kertaakaan).
Tuo jatkuva jännitys seuraavasta retkahtamisesta onkin nmielestäni yksi kuluttavimpia piirteitä alkoholistin kanssa elämisessä. Nytkin jännitän kauanko mies vielä Antabuskuuria jatkaa ja mitä sitten tapahtuu. Kyllä kai jo tässä iässä pitäisi osata elää vain omaa elämää eikä välittää toisen tekemisistä. Mutta kun se pelko ja jännitys on tullut ihan elämäntavaksi.
Olen ajoittain käynyt Al-Anonissa, siitä on kyllä ollut apuakin. Mies vaan aina loukkaantuu kun menen sinne ja kiukuttelee aina muutaman päivän että “mitä siellä hyppäät, eikö se riitä että itse yritän raittiutta”. Enkä sitten viitsi aiheuttaa siellä käynneistä lisää riitaa, yritän kyllä elää Al-Anonin oppien mukaan muuten.
Olen ollut eron partaalla monia kertoja, mutta kuitenkin aina keskustelujen jälkeen olen päättänyt vielä yrittää, kun mies on joka kerta luvannut “juuri nyt tosissaan raitistua”. Ja aina on ollut noita Syreenin mainitsemia “sitkuja”; nytkin vielä nuorin alaikäinen lapsi asuu kotona, eli siinäkin taas on hyvä “sitku”.
Ja olen alkanut ajatella, että ei näin vanhana enää kannata erota. Kai mieskin joskus lakkaa oikeasti juomasta? Onko kellään kokemuksia vähentyykö juomishinku vanhetessa ihan muuten vaan vaikka ei esim. sairautta olisi juomista hillitsemässä? Minkä ikäisenä Syreenin miehen pakkoraitistuminen tapahtui?
Alkoholismi tekee perhe-elämästä ankeaa ja välillä likaisen tuntuista. Pullojen piilottelu ja “salaa” juominen ovat tuhonneet luottamuksen ja hyvän ilmapiirin kodista. Mutta kuten kaikki huomaamme, eropäätöksen tekeminen ei ole helppoa.
Mieheni oli 68-vuotias sairastuttuaan. Hänellä juominen vain lisääntyi iän myötä. Hänen viinansietokykykynsä kasvoi käytön myötä eli hänen piti ryypätä aina vaan enemmän tullakseen humalaan. Niinpä kylässä ja tilaisuuksissa hän joi ihan eri tahtia kuin muut.
Edelliseen kirjoitukseeni lisäten eropäätöksen lykkääntymiseen vaikutti sekin, että mieheni ei koskaan ollut väkivaltainen, ei fyysisesti eikä henkisesti. Hän ei koskaan moittinut minua mistään. Ainoa mistä hän suuttui pari kertaa oli, kun olin heittänyt boolimäskit pois 
Hei!
Minäkin ajattelin Syreenin viestiä lukiessani juuri noita kysymyksiä: Milloin on sitten liian myöhäistä? ja Mitkähän ovat olleet ne syyt, jotka kuitenkin ovat saaneet jäämään 38-vuodeksi, koska kuitenkin niitä on joutunut punnitsemaan ja aina päättänyt jäädä.
Ettepä arvaa… Minun äitini, 60+risat, sattui toukokuussa, kesken omien eropohdintojeni, kertomaan eroavansa miehestään. Heillä alkoholilla ei ole pienintäkään osaa eikä arpaa, mutta muuten äidin perustelut kuullostivat tutuilta: Edelleen pitää miestään erittäin kiinnostavana ja puoleensavetävänä, mutta mies ei ole koskaan rakentanut elämää äitini kanssa…jne. En ole kertonut äidilleni vielä omista suunnitelmistani. Haluan tehdä sen vasta siten kun koen olevani tarpeeksi vahva, koska, tiedättehän, äidin lähellä on niin helppo hajota, enkä nyt jaksaisi tunnekuohuja… ja haluan hänen keskittyvän nyt itseensä.
Mutta kuitenkin, olemme nyt äidin kanssa vähän samassa tilanteessa, pohdimme tulevaa eri ikävaiheesta käsin. Se tuntuu oikeastaan rauhoittavalta: tietää, että näitä valintoja voi tehdä vielä vuosikymmenienkin päästä, että uusia unelmia voi synnyttää silloinkin.
Ja sitten vielä noihin valintoihin… Ehkä minullekaan tämä miehen alkoholi ei olisi yksin riittänyt eron syyksi (huomaattehan miten varmasti kirjoitan, vaikka koko ajan mietin, että entäpä jos olen tässä tilanteessa vielä vuosien päästä. Mutta tunnen, että juuri nyt teen valintaa siitä, mitä tapahtuu seuraavan kymmenen vuoden ajan elämässäni. Mulla valinnan paikka on juuri nyt.). Mun mieheni on oikeasti ihana - kuten ystäväni pari päivää sitten sanoi: no hän ottaa jos multa jää yli:D. Mulle kuitenkin on tullut vastaan myös se, että kaikki ne asiat, joita olen halunnut mieheni kanssa toteuttaa, on tapahtunut niin kiveä kääntämällä, minulle liian hitaasti. No, kyllä hän osaa omia asioitaan työstää ja toteuttaa… Haaveemme kai ovat niin erilaisia, etten aina edes ymmärrä että toisella edes on niitä… 
Mutta samalla mietin, että mitä oikein odotan erolta, odotanko sen ratkaisevan liikaa asioita? Että sitten elämässäni alkaa tapahtumaan, käyn iltaisin lenkillä sohvalla makoilun sijaan, tapaan ystäviä kahviloissa ja taidenäyttelyissä ja syön vaan terveellisiä ruokia, olen hauska ja huomaavainen kaikille? Että minullahan moni asia olisi hyvin nyt, mutta esteenä onnelleni on myös minä, ei vessassa salaa kaljastaan rauhaa etsivä mies.
Mutta sitten taas palataan tähän, etten voi vaan mitenkään sietää sitä tissuttelua ja sen salailua. Jossain keskustelussa joku kirjoitti, että leviääkö se valehtelu kaikkeen muuhunkin kuin vaan tähän, ja siltähän minustakin tuntuu. Tahdon mieheni edes seisovan tekojensa takana, muuten hän on pelkkä varjo. Joten tässä mulla kaksi suurta syytä ihmeteltäväksi…
No, tällaista tällä kertaa. Kiva kun tulitte mukaan keskusteluun Syreeni ja Muija60, ja tervetuloa takaisin Vixen, olinkin jo miettinyt milloinhan palaatkaan:D!
Niin, tuohan on ongelmana kaikissa muutoksissa. Jos vain laihtuisin/saisin uuden työpaikan/rikastuisin, kaikki muutkin ongelmani ratkeaisivat itsestään ja elämäni olisi niin paljon parempaa. Ei tietenkään. Muut asiat pysyisivät samoina, ellen tekisi niillekin jotain. Sama se on alkoholistillakin. Jos raitistumiseen on asettanut liikaa odotuksia, todellisuus voi olla pettymys. Mä huomaan ton itsessäni, on niin helppo syyttää kaikesta jotain muuta kuin omaa itseään. Mä en ole saanut töitä tehdyksi, pihaa siistittyä, nähtyä kavereita + you name it, koska mies on juonut. On sillä tietenkin iso osansa ollut, mutta iso osa mun saamattomuudestani on johtunut myös ihan vaan musta itsestäni. Yllättäen mikään ei ole muuttunut taikaiskusta paremmaksi. Nyt voin tietenkin selitellä itselleni, että menee aikansa, että pääsen yli tapahtuneesta, eihän tässä mikään vielä ole varmaa jne. Kyllä selityksiä aina piisaa. Ei siinä mitään, tällainen kai ihmisluonto vain on. Pääasia, että tiedostaa itse, että jonkun yhden asian muuttaminen ei muuta kaikkea muutakin, ja että muutokseen sopeutumiseen menee aikaa.
Puhuttiinkin just tosta miehen kanssa yksi päivä. Sain raivarit siitä, miten se ei ollut reissuni aikana tehnyt yhtään mitään. Sanoin, että ei se nyt niin mene, että sä lopetat juomisen ja kaikki on sillä selvää. Pitää sun muutenkin muuttua. Oltiin aiemmin puhuttu, miten sen(kin) pitää alkaa tehdä töitä meidän parisuhteen eteen. Niin kuin esim. puhua asioistaan mulle. Tältä kaikelta oltaisiin voitu välttyä, mikäli me kommunikoitaisiin avoimesti. (Tämä kaikki puhe muuttumisesta koskee tietenkin myös mua.) Sattumalta samana iltana AA:ssa ne olivat puhuneet aika lailla samasta asiasta, mikä oli tosi hyvä juttu. Mies ehkä paremmin ymmärsi, mitä tarkoitin. Nyt se on tehnyt aika paljon rästiin jääneitä kotihommia. Mäkin olen tsempannut omien hommieni kanssa ja ennen kaikkea pyrkinyt olemaan tyytyväinen siihen, mitä saan aikaiseksi sen sijaan, että tuntisin syyllisyyttä tekemättömistä asioista.
Elämä miehen kanssa on edelleen sellaista totuttelua. Mun mielialat ei enää heittele samalla tavalla, en tiedä onko se edistystä, mutta ainakin mulle helpompaa. Voisi jopa sanoa, että meillä menee ihan kivasti. Ollaan puhuttu vakavistakin asioista. Aika varovaisesti vielä, mutta jostainhan se on aloitettava.
Mä mietin vielä tota pelkoa retkahtamisesta. Totta kai se on todellinen uhka ja tulee aina olemaan, mutta kannattaako sitä pelätä. Mietinkö mä koko ajan, että mitä jos minä tai mies jää auton alle, sairastuu vakavasti tai talo palaa tms? En tietenkään, vaikka nuokin ovat ihan mahdollisia tapahtumia. Ei jatkuvassa pelossa voi elää. Tämä on tietysti siitä erilainen pelko, että pääsisin siitä kätevästi eroon eroamalla miehestäni. Mutta mistä mä tiedän, mitä sitten tulisi tilalle. Pakenisinko pelkoa itseään? Mä yritän elää päivä kerrallaan. Tänään mun mieheni ei juo, tänään on hyvä päivä. Huomisesta ei kukaan tiedä, mutta sitä voi ja kannattaa murehtia vasta huomenna.
Huh, taas on yksi lomaviikko takana !
Olen jutellut muutaman ystäväni kanssa erosta, ja kaikki ovat neuvoneet yrittämään ratkaista ongelman ja jatkamaan yhdessä, onhan meillä niin pitkä historia ja mukava tunnelma. Miehen kanssa onkin ollut hauskaa viime aikoina, ja olen pyrkinyt aktiivisemmin lisäämään hyviä asioita arkeemme, herätellyt unholasta kaikenlaisia meille molemmille tärkeitä mukavia asioita. Eikä niitä taloushuolia eron jälkeen voi olla ajattelematta, vaikka olen juuri ja juuri laskeskellut tulevani toimeen…
Mutta onneksi mies sentään muistuttaa siitä, miksi näitä asioita mietin. Keskiviikkona taas loksahti päälle nämä kaljatuopin tai kahden mittaiset: “käyn vähän kävelyllä, kun on niin kuuma”, “röökiä ostamaan” ja “pizzaa on pakko saada”. Eipähän pääse totuus unohtumaan, mutta mukavaa on silti ollut .
Jotenkin sekoilin noiden vuosimäärien kanssa. Mieheni sairastui neljä vuotta sitten 64-vuotiaana, kun olimme olleet 34 vuotta naimisissa.
Vaikka mieheni on nyt ollut pakolliset neljä vuotta selvänä (yhtä poikkeusta “tasapainotestiä” lukuunottamatta), oma epäluuloisuuteni jatkuu, en pääse eroon epäluottamuksesta. Kai se niin on, että niin kauan kuin elää alkoholistin kanssa, ei voi olla varma, että hän puhuu totta ja on lopullisesti luopunut alkoholista.
Hei1
En ole varma onko kyse alkoholismista vai mistä mutta mieheni joi 2-3 viikkoa useinmiten kaljaa ja lonkeroa sekä välillä kirkasta, oli 4 vrk katkaisuhoidossa ja illalla kun tulin kotiin niin täällä olikin alkosta haettu viinihanapakkaus. Mies on ammatiltaan itse hoitaja ja varmasti tietää kaikki alkoholin vaarat. Löydän piilotettuja pulloja ja tölkkejä milloin mistäkin ja siitä seuraa aina kränää ja mies sanoo että hänellä on syynsä juoda varmasti onkin sillä syitä löytyy aina. Olisi kiva jos hän olisi välillä täysin selvinpäinkin mutta kun aina pitää näemmä olla pikkupöhnässäja sitten saan kuulla täyslaidallisen mm. huonosta kielitaidostani, suvustani jonka kanssa hän on riitautunut yms kaikesta pitää löytää vikoja ei koskaan hänestä itsestään, väsyttää tällainen. En ole varma mutta on mahdollisuus että olen raskaana, mitä pitäisi tehdä?
Lootus75, kyllähän tuo haiskahtaa pahasti alkoholiongelmalle, ja vielä ikävämmälle kuullostaa nuo kielitaidon moittimiset yms. Olisiko siinä taustalla riidanaiheen eli juomiselle oikeutuksen hakeminen? Joka tapauksessa tuo kielitaidon moittiminen ja varmaan omallaan brassailu on tosi noloa sun mieheltäsi, etkä todella ansaitse kuunnella tuollaista!
Mulla täällä palstalla kirjoittelu on auttanut selkiyttämään asioita: on ihan eri asia miettiä näitä kun tietää että voi jakaa nämä jonkun kanssa - kuten joskus toukokuussa kerroin, en oikein ole osannut puhua asiasta muille. Nyt olen kokenut, että olen oivaltanut mieheni alkoholin käytöstä yms parissa kuukaudessa enemmän kuin koko aiemman elämäni aikana . Tervetuloa palstalle, toivottavasti tästä on iloa sinullekin !
Meillä mies sattui keväällä itse hakeutumaan hoitoon masennuksen takia (huom. hänen mielestään hänellä voi ehkä hieman olla alkoholiongelmaa, mutta alkoholisti hän ei ole. Alkoholistit juovat hänen mukaansa joka päivä (eli alkoholismi on hänen mielestään tekemistä), ja lisäksi mieheni mielestä se määrä minkä hän juo, ei ole mitään, koska hän ei ole “kännissä”.). Tämä masennusdiagnoosi ja masennuslääkkeet ovat ylipäätään avanneet meillä jotain patoja, varsinkin kun lääkkeet alkoivat tehota ja yllättäen huomasi, että mies onkin yhtä energinen ja seurallinen kuin silloin joskus nuorena. Miehen passiivisuutta on alkanut pitämään vaikka serotoniini tason alhaisuutena, ikäänkuin vitamiinipuutoksena, eikä niin että koko ihminen olisi jotenkin huono - ja tässä on suuri ero. Tavallaan myös alkoholista meillä on voinut puhua välillä imperfektistä, mikä on helpottanut miehelläni asiasta puhumista, vaikka valehteluahan se vähän on. Edelleenhän mieheni salailee tissutteluaan kuten aina ennenkin. Mutta mulla se ei enää herätä raivoa ja masennusta, koska ajattelen, ettei tätä tarvitse kauaa katsella. Olen jo niin kyllästynyt tähän, että en vaan halua enää kokeilla jatkamista, ainakaan näin.
Eräänä päivänä juteltiin juomisesta ja kysyin mieheltä, mitä ihmettä hän oikein saa alkoholista, sen täytyy olla jotain mitä minä en saa. Hän kertoi, että hän on ollut niin masentunut että alkoholi helpottaa, tekee olon normaalimmaksi. Ja tässä on musta yksi meidän dilemma: mieheni juo, koska saa sillä olon n o r m a a l i k s i - ja vähän ylikin;) - ja minä taas koen sen vaan itsekkäänä mielihyvän tavoitteluna. Alkoholi on mieheni ystävä ja auttaja, jota hän samalla häpeää. Jos hän haluaisi siitä eroon, auttajaksi ja ystäväksi pitäisi löytyä joku muu, ja sen hän voisi vain itse etsiä. Ainoa mitä nyt voin antaa on pitää oma ja yhteinen elämämme hyvänä, pitää niitä mahdollisuuksia esillä mitkä voisivat olla mahdollisia auttajia. Masennuskin on varmasti ajanut siihen, että auttajia ei ole jaksanut etsiä kauempaa, voisi kuvitella että pikkuhiljaa niitä voisi löytyä muualtakin.
Kun aloitin tämän viestiketjun, suurin ahdistuksen aiheuttajani oli mieheni salailu ja valehtelu. No, sehän on sietämätöntä edelleen, ja valehtelusta seuraa muunkin luottamuksen väheneminen - jos voi valehdella tässä, entä sitten muussa? Nyt olen miettinyt, että minulle oikeastaan sopii se, että mies juo salaa. Eipähän tarvitse katsella. Noita kaljoja en voi estää häntä juomasta, hän kokisi sen itsemääräämisoikeuteensa puuttumisena eikä tietenkään halua olla holhottavana. Aika mukavasti tämä on viime aikoina sujunut, siitäkin huolimatta, että ero on puheissa. Olen ollut iloinenkin siitä, että ihmiset neuvovat minua jatkamaan ja kehuvat miestäni - eihän mieheni ole huono vaan ihan nappi sellaiselle, jolle tämä alkoholinkin käyttö sopii.
Toi sun kysymykseksi mitä tehdä on hyvä kysymys, vaikka mahdotontahan siihen on muiden ottaa kantaa. Lapsentulo on suuri mullistus ja voit olla varma vain itsestäsi, et koskaan miehestä tai muista ihmisistä, ja siksi lapsen teko tai tekemättä jättäminen on lopulta aina naisen ratkaisu. Voisiko olla helpompi jos alkaisit rakennella omaa kotia vain sinulle ja tulevalle lapsellesi? Raskaus yksin on varmasti hirveän yksinäistä aikaa, mutta toisaalta yksin odottavaan tai yksinhuoltajaan on helpompi pitää yhteyttä ja tarjota tälle apua kuin ongelmallisessa suhteessa olevalle, yksinäiselle naiselle. Mutta sinä itse tietysti tiedät paremmin ongelmanne laajuuden ja teet ratkaisusi. Voin vaan kertoa, että niin mielelläni itsekin odottaisin lasta nyt, mutta rohkeus ei taida vieläkään riittää 
.
Tympii.
Joskus vaan tulee hirveän yksinäinen olo siitä, että voi tavata vaikka millaisen määrän ihmisiä kohtaamatta heitä kuitenkaan. Niinkuin tänään. Tapasin yhtä vanhaa ystävää, jota näen hyvin harvoin. Oli hirveän vaikeaa pitää keskustelua yllä kun tajusin, etten halua kertoa eroajatuksistani enkä vaikka äitini erosta, en miehen masennuslääkkeistä enkä mistään kurjasta. En jaksanut sitä päivittelyä ja voimahaleja ja surkeaa ilmettä ja kaikkea, mikä kuuluu kurjiin uutisiin. Tapaamiseen jäi ammottava aukko, kun mietti kuulumisia kerrottavaksi ja nämä nyt änkivät päällimmäisenä mieleen. Tunnen itseni ankeuttajaksi:(.
Miehellä on ongelma masennuslääkkeiden kanssa. Hän ei ollut päässyt uusimaan reseptiä ajoissa, ja lääkkeidenottoon tuli viikon tauko. Kun lopulta viime viikon maanantaina oli marssinut uuden reseptin kanssa apteekkiin, oli apteekkari kehunut rinnakkaislääkkeen olevan samaa tavaraa, mutta halvempi. Nyt hän on sitten syönyt rinnakkaislääkettä viikon, ja se ei olekaan sopinut, varsinkaan nyt muutamaan päivään kun hän ohjeiden mukaan oli nostanut annostusta… Nyt mies vaan nukkuu ja makaa ja voi pahoin, ja juuri kesälomallaan . Alkoholin suhteen hänellä oli tissuttelua taas keskiviikosta perjantaihin ja lauantaina taisi mennä enemmän, mutta oli onneksi kaverillaan silloin.
Pahus, lääkkeet lupasivat niin paljon, oli ihanaa nähdä mies virkeänä muutaman viikon. Ja nyt taas en ole moneen päivään nähnyt häntä jalkeilla, muuta kuin silloin kun hän katoaa joko röökille tai kävelylle tai jotain. Tuntuu muutenkin surkealta, että oma mies on mielestään niin masentunut. Että ihan oikeasti, entäpä jos ankeuttaja olenkin todella minä… 
Ensi viikolla pitäisi taas matkustaa sukuloimaan ja on juhliakin tiedossa. Voikun kaikki menisi hyvin ja tulisi hyviä kokemuksia ja paljon iloa ja jaksamista!
Hyvin kuvailtu tota tunnetta. Mulle on jäänyt erityisen hyvin mieleen se kerta, kun hyvä ystäväni soitti pitkästä aikaa. Silloin oli tosi huono päivä ja oltiin just riidelty miehen kanssa. En halunnut jättää vastaamattakaan, koska en tosiaan ollut kuullut hänestä aikoihin. Kamala puhelu. Vastasin kysymykseen “Mitä kuuluu?” normaaliin tyyliin. (“Eiii tässä mitään ihmeitä…”) Kaverin kysymyksiin miehen kuulumisista mutisin jotain epämääräistä ja vaihdoin puheenaihetta. Puhelun jälkeen rupesin itkemään. Ihan kamalaa valehdella ystävälle noin. 
Mutta mulla ei vaan ollut silloin yhtään energiaa kertoa, mitä mulle todella kuuluu, varsinkaan miehen kuullen (vaikka mitä mä nyt siitä välitin) ja lisäksi kaveri oli raskaana ja sillä oli ihan tarpeeksi vaikeaa itselläänkin. En jotenkin halunnut kuormittaa omilla murheillani, vaikka se tosi typerää onkin.
Mun mieshän aloitti eri lääkkeillä kuin mitä nyt syö. Aluksi ne näyttivät auttavan, mutta viikon, parin kuluttua se oli samanlainen (ellei pahempi) olmi kuin ennenkin. Oli jotenkin paljon pahempaa katsella miestä sellaisena sen hyvän jakson jälkeen, kuin jos koko ajan olisi ollut samanlaista. Ehti jo muistaa, millainen se voi olla, joten tiputus lähtötilanteeseen oli kova kolahdus. Kurjaa, mutta oikean lääkityksen löytäminen voi viedä aikaa. Toisekseen alkoholin käytön jatkaminen ei varmaankaan ainakaan paranna lääkkeiden tehoa…
Mutta älä hyvä ihminen itseäsi miehen masennuksesta syytä! Se ei ole sinun syytäsi, eikä itsesi syyttely varsinkaan auta ketään, ei miestäsi eikä etenkään sinua. Masennut vaan itsekin. Yritä pitää oma fiiliksesi erillään miehen mielialoista (vaikeaa, tiedän), ja tehdä paljon kaikkea sinusta mukavaa ylläpitääksesi omaa hyvää mieltäsi. 