Kiitos! Et ollut sinä, joka sanaa käytti ja varmasti itselleni oli kyse siitä muustakin kirjoitetusta kuin vain siitä häiriintynyt sanasta. Hyvin kuitenkin selitit, miten sinä asiaa hahmotat ja se auttoi minuakin ottamaan asian ei-niin-vakavasti.
Psykiatripula on kyllä todellinen ongelma monella paikkakunnalla. Siitäkin johtuen ja juomiseen liittyen yritän nyt taas saada itseni päivä kerrallaan -ajattelutapaan, se jostain syystä unohtuu multa niin nopeasti. Oppia ikä kaikki.
Siihen olen tyytyväinen, että en ole juonut viikoittain, oli niitä parinkin viikon jaksoja välissä ja tosiaan määrät maltillisia. Toivon, että juominen ikään kuin vain jäisi pois, omaan arvoonsa, mutta kun minullakin kyse on itselääkinnästä tai ylisuorittamisen mahdollistamisesta, on varmasti tehtävä jatkossakin psyykkistä työtä sen eteen. Terapeuttini aina muistuttaa, miten voimia vievää psyykkinen työkin on, ja sitä kautta on ollut helpompaa alkaa suhtautua uupumukseeni ymmärryksellä. Yritän lisätä itseymmärrystä ja myötätuntoa, jos sekin edes hieman laimentaisi tätä ahdinkoa.
Terapia voi olla ajoittain ihan hemmetin raskasta enkä itse ole saanut ihan kiinni siitä, miten se kohdallani on usein edennyt, varsinkin vaikeimpina masennusaikoina. Tuntui usein, että istunnossa avautuu jotain, mistä sitten seurasi päiväkausien aivomyrsky ja ihan hillittömät tunteiden vuoristoratakurvit raivoineen, uniongelmineen ym. oireineen ja sitten vasta sen jälkeen aina jotain asteittaista tasaantumista. Se on todellakin kovaa kyytiä, jonka vauhdissa on hyvä opetella myötätuntoa itseä kohtaan esim. vain hyväksymällä sen, että kovaa se on kaikille, jotka ottavat tosiaan asiansa vakavasti ja ovat noin motivoituneita hoitoonsa.
Olet onnistunut todella hyvin alkoholinkäytön hallinnassa tuossa vaikeassa ja kuormitavassa tilanteessa! Siitä voit olla ylpeä! Ja tosiaan myös myötätuntoinen itseäsi kohtaan.
Helpostihan moni retkahdettuaan löisi hanskat tiskiin joka saralla; sinä olet sitkeästi jatkanut terapiaa ja toipumisprosessiasi, etkä ole juomisenkaan suhteen vajonnut “antaa mennä alamäki-kaikki on pilalla” -ajatteluun. Kun terapia etenee ja muut vaikeudet elämässä hellittävät, saattaa hyvinkin olla, että vaikka ensi keväänä jo huomaat, että juominen on jäänyt pois… juomisten välit pitenevät pikkuhiljaa.
Anna itsellesi toipumiseen ihan niin pitkä aika kuin se vie, ei paineita, ei liikaa uorittamista sen suhteen. Vaikeista kokemuksista ja traumoista toipuminen vie väkisinkin aikaa, kun joutuu rakentamaan itseään uudelleen.
Yritän oikein tietoisesti miettiä kaikkea hyvää ja minimaalisiakin onnistumisia, etten luhistu taakkani alle. Eilen oli vähän helpompi päivä, tänään taas pelkotilat heti aamusta. Mulla menee sillä tavalla harmillisesti nämä, että kun voin oikein huonosti, pelkään myös juomista ja sen tilanteen räjähtämistä käsiin ja sitten, jos on vähän helpompi päivä, alkaa mieli pyörittää juomisajatusta jos vaikka parempana päivänä saisin sen avulla paljon kaikenlaisia puhteita suoritettua ja se toisi helpostusta. Jopa juomisen jälkeen on pari päivää helpompaa - ehkä siksi, että silloin voin ajatella väsymyksen ja muun psyyk.huonon olon johtuvan juomisesta ja saan näin sanoja ololleni. (Ihan kuin ptsd ei riittäisi…) Usein ahdistukseni on niin invalidisoivaa, etten saa juuri mitään tehtyä ja sekin heikentää hallinnan tunnettani. Nyt olenkin alkanut kehitellä keinoja selvinpäin puuhailun lisääntymiseksi, jotta edellä mainittu hallinnan tunteeni lisääntyisi.
Ilmeisesti tosiaan terapian vuoksi “mieleni on auennut” ja minulle tulvii kerrallaan tosi paljon muistoja ja pelottavia asioita mieleeni, joita niitäkin haluaisin paeta. Asioita, joita olen luullut jo riittävästi käsitelleeni, nousee mieleen uudelleen ja se tuntuu tosi raskaalta. Yritän nyt myös enemmän ajatella, että tämä kuuluu ja liittyy tähän terapian vaiheeseen. Vaikken todellakaan helppoa terapiaa odottanutkaan, niin en kuitenkaan osannut odottaa läheskään näin tuskallistakaan. Ei ihme, että sanotaan, että terapia olisi hyvä käydä mahdollisimman vakaassa tilanteessa. Nyt keskellä kriisejäni nimittäin kuppi läikkyy liikaa yli.
Vanhemmuus on välillä aivan helkkarin raskasta ja pelottavaa sekin. Tai siis lapsen tulevaisuuden ajatteleminen on pelottavaa, sillä hänellä on oma henkkoht kriisi ja koulukiusaamisen jäljet ovat konkretisoituneet voimalla. Joka päivä pelkään jaksaako ja kykeneekö hän normaaliin arkeen, se on myös tosi tuskallista. Kaiholla muistelen aikaa, kun huolta ei ollut ja harmittelen, etten silloin osannut arvostaa ja nauttia tuosta helppoudesta. Nyt tekisin mitä vain, että edes lapseni tilanne olisi hyvä ja vakaa. Tuntuu, etten millään meinaa jaksaa kaikkea ja silti olen koko ajan lapseni tukena kannatellen häntä mahdollisimman paljon. Omat riittämättämyyden ja avuttomuuden tunteet aktivoituvat harva se päivä, kun mietin omia epäonnistumisiani vanhempana ja sitä, miten ihmeessä voisin auttaa lastani enemmän. Vihaan koulukiusaajia, se on ilmiönä mitä kamalin.
Nyt yritän maadoittaa itseäni tekemällä niitä puuhailuja selvinpäin. Miesystäväni on auttanut vähentämään juomisen aiheuttamaa syyllisyyttä ja häpeää ymmärtämällä, miksi tässä elämäntilanteessani turvaudun toisinaan tissutteluun. En silti aio sen ymmärryksen varjolla juoda, vaan edelleen yritän ajan kanssa tehdä tästä yhden ongelman vähemmän eli taas uudelleen jättää tissuttelunkin.
On sinänsä, että olen miettinyt kurssia jo monta vuotta. Siinä ohessa vain lukee jotain, että vakavalla traumataustalla voi olla esteitä itsenäisessä harjoittelussa ja, että pitäisi puhua hoitavan lääkärin kanssa osallistumisesta tjsp., joten en ole sitten vielä käynyt kurssia. Tälläkin hetkellä se on minulla sivulehdellä auki, joten harkinnassa on, mutta nyt odotan, että olisi varaa siihen. Aion kysyä ensin myös terapeuttini mielipidettä.
Eilen tajusin, että pitkä tauko itkemisessä on loppunut. Itkin viimeksi paljon, kun vanhempani kuoli, mutta aika äkisti silloin alkoi tila, missä en pystynyt itkeä lainkaan. No, nyt taas pystyn ja toivon sen tuovan helpotusta tilanteeseeni.
Itkun aukeaminen voi olla tosi hyvä merkki! Kun minulla kulkee itku, avautuvat usein muutkin tunteet.
Minä kävin opettelemassa TRE-systeemin ihan vain kerran, parin sessiossa ohjaajan kanssa. Itse en ole kuullut riskeistä muille kuin sydänvaivaisille ja psykoottisuuteen taipuvaisille. Mutta varmasti kannattaa jutella lekurin kanssa asiasta etenkin, kun kuntoutumisessa nyt niin raskas aika menossa.
Olen katsellut Turun kesäyliopistosta sellaista etäkurssia ja siinä oli maininta. Juttelen terapeutin kanssa, ehkä alkuvuonna voisi olla varaa käydä kurssi.
Minäkin ajattelen, että itkeminen on varmasti hyvä juttu ja askel johonkin parempaan.
Eilen olikin hyvä päivä, kävin sauvakävelyllä ja tein peräti pilatesta sen jälkeen. Olen aika kauan miettinyt, että alkaisin uudelleen harrastamaan sitä ja nyt sain ainakin kerran tehtyä. En ota sen suhteen mitään paineita, koska suunnittelemme miesystävän kanssa myös kuntosalin aloittamista.
Teen saman kikan, kun tein edellisen kerran raitistuttuani; silloinkin oli melkein kaikki urheilu jäänyt uupumisen takia ja aloin mielikuvitella itseni urheilevana naisena. Joka päivä mielikuvittelin sitä, sain siitä mielihyvää ja lopulta pääsin tavoitteeseeni; minusta tuli taas urheileva nainen. Nyt olen aloittanut samaa.
Kypsensin ja koversin spagettikurpitsan aamukahvin jälkeen, laitoin fetaa ja kaurakermaa sekaan ja uuniin. Siitäkin tuli hyvä mieli. Ulkona paistaa aurinko ja seuraavaksi lähden taas sauvakävelylle miesystäväni kanssa, kukaties piipahdamme kuntoportaillakin.
Kuulostaapa hyvältä tuo kaikki ja hauska idea tuo mielikuvitteleminen kohti toimintaa Kerrotaan, että Nick Faldon tehdessä paluuta golfiin, hän sai lyöntinsä kuntoon kuvittelemalla lyöntinsä Tiger Woodsin lyönniksi. Sinulla tämä sama idea, minäkin haluan kokeilla jotain tämmöistä!
Tärkein unohtui; vuonna 2014-2015 mielikuvittelin säännöllisesti myös olevani (ennen kaikkea) raitis nainen ja sekin toteutui aina tämän vuoden heinäkuuhun asti. Vakaasti uskon sen olevan mahdollista uudestaankin.
Jostain ihmeen syystä tästä mielikuvittelusta tuli nyt mieleeni Chaplin ja hänen kulkurihahmonsa, joka olosuhteistaan ja positiostaan riippumatta eläytyy jatkuvasti aidon herrasmiehen rooliin ja toimii syvien arvojensa mukaisesti - siinä kovista kohtalonoikuista huolimatta myös onnistuen. Chaplinin elokuvissa rakkaus voittaa aina, koska hän kuvittelee, roolittuu ja toimii ikään kuin asemansa yläpuolella. The Kid on loistava esimerkki tästä.
Jos olen jostain pitänyt kiinni, niin arvoistani. Pidän sitä tavoittelemisen ja luovuttamattoman arvoisena, että voin toimia niistä käsin ja niitä kohti.
Tänään oli erikoinen päivä. Se alkoi painajaiseen heräämisellä ja parin tunnin kauhuilla, sen ja sen työstämisen jälkeen olin jo aivan uupunut (ja kello tässä kohtaa vasta 10), joten lepäsin ja ahdistuneena ajattelin päivän sosiaalista tilannetta, meinasin perua koko jutun. Teki mieli juoda. Lopulta lähdin kuitenkin ja nyt on taas yhtäkkiä tosi hyvä olo.
Tapaamisella tuli keskusteltua toivosta ja luin myös erään ikään kuin traumatisoituneiden kokemusasiantuntijuudesta kootun tiedon yhdestä paperinivaskasta aiheeseen liittyen. Kävi niin, että sain yhteyden kadottamaani toivon tunteeseen. Herkkä ja haavoittuva alku tässä elämäntilanteessani, joten en uskalla vielä liikoja riemuita tai toivoa, mutta eipä ole pitkään aikaan ollut tällainen olo. Juomishalut katosivat sen siliän tien. Olisi hyvä muistaa viritellä itsessä toivoa, minulle se virisi tänään sattumalta. Olen kiitollinen.
Ehdottomasti, pyrin itsekin samaan. Ja mitä useammin on mahdollista välttää arvoristiriitoja, sen paremmin varmasti voi. Näin uskon. Toki pitää myös olla ylipäänsä tietoinen arvoistaan.
Liittyy ilmeisesti terapian vaiheeseen, että koen lähes päivittäin voimakasta surua ja lohduttomuutta. Se on pidemmän päälle tosi raskasta ja kai sekin tuohon toivon tunteen katoamiseen liittyy. Suren laajasti kaikkea tapahtunutta, sitä miten elämäni on mennyt ja miten paljon traumat ovat elämänkulkuuni vaikuttaneet. Se epäreiluuden kokemus, mikä usein nousee, on jotain aika musertavaa. Tänäänkin lopulta olisi tehnyt vain mieli juoda.
Itketti ajatuskin puuhailusta. Päädyin kuitenkin laittamaan joulujuttuja. Kuulun jouluihmisiin. Vaihdoin jouluverhot, laitoin osan jouluvaloista ja koristeista ympäri kotia. Annoin surun ja lohduttomuuden olla seuranani. Puuhailu paransi oloani. Loppuillan aion lepäillä ja lukea.
Kuulostaa raskaalta ja samalla siltä kuin olisit jo hyvinkin todellisten voimavarojesi yhteydessä. Muistan vaan kaukaa vaikeiden masennusvuosien jälkeen, kun sain vihdoin itketyksi, ensin vähän vaillinaisesti ja lopulta miten sattuu niin että räkä vaan lensi… muistan senkin, kuinka kaikki muutkin tunteet alkoivat sen jälkeen ikään kuin palata värilähetykseen. Meni siihenkin aikaa mutta itkusta se alkoi.
Saman koin kesällä, itkin ainakin 2 kuukauden ajan päivittäin, usein monestikin ja ihan spontaanisti. Saatoin herkistyä jossain Prisman säilykehyllyillä yhtäkkiä. Luulin tulevani hulluksi mutta silloin tapailemani psykologi sanoi, että oikeammin minä olen säästymässä juuri hulluksi tulemiselta. Ja sitten se vain lakkasi, kun sille tarpeellinen vaihe tuli itketyksi valmiiksi.
Kerrotaan, että Nick Faldon tehdessä paluuta golfiin, hän sai lyöntinsä kuntoon kuvittelemalla lyöntinsä Tiger Woodsin lyönniksi. Sinulla tämä sama idea, minäkin haluan kokeilla jotain tämmöistä!