Toistaiseksi kertyvät päivät kyllä, vaikka tänään tuntuu taas, että hyvin epävarmoilla vesillä kuljen nyt, kun yölliset painajaiset ovat näemmä taas alkaneet ja aamuisin olo on jotain ihan järkyttävää pelkotiloineen. Ptsd:stä kärsiville on aika yleistä erilaiset riippuvuudet ja sitä on näissä hetkissä helppoa ymmärtää, kun onhan tämän kanssa usein ihan h***etillistä elää. Leposyke on ollut taas yli sata eikä minkäänlaiset keholliset harjoitukset ole toistaiseksi katkaisseet tätä kuormittavaa ylivireystilaa. Lenkkikään ei auttanut, ehkä jopa päinvastoin. Mulla taitaa myös kortisolit olla korkealla, sillä etenkin aamuisin ahdistus on painajaisia ilmankin jotain niin järkyttävää, että oksat pois. Terapiastakin on juuri parin viikon tauko. Mutta nyt menen ihan vain pieni hetki kerrallaan ja yritän jotenkin selvitä.
Maanantainen muistutus äidistäni ja siitä vironneet takaumat koettelevat myös nyt voimakkaasti. Ei liene sattumaa, että me todennäköisesti persoonallisuushäiriöisten lapset kirjoittelemme täällä plinkissä. Psykiatrinikin totesi äidilläni olevan psykopatiaa ja paranoiaa ja se nyt jotenkin kammottaa minua uudelleen. Joudun vähän väliä rauhoittelemaan itseäni myötätuntoisella sisäisellä puheella, että juuri nyt en ole enää vaarassa. Vaan on tämä sellainen savotta, että jos tästä hengissä selviää, niin toivon todellakin sen lisäävän itsevarmuutta ja tulevaisuususkoa. Nyt on liian aikaista sanoa, koska elän vielä keskellä tätä.
Metsänpeitto, kuvailusi äidistäsi kuulostaa surullisilta, epäreiluilta, mutta myös niin tutuilta. Sinä vaikutat selvinneen hyvin/olevan jo pitkällä. Kirjoituksistasi kuultaa jonkinlainen vakaus, rauha ja vaikuttaa myös siltä, että olet oppinut arvostamaan itseäsi. Pidän sinua omalla tavallani esimerkkinä. Vaikeasta tilanteesta huolimatta joku osa minua uskoo, että myös minä voin joskus vielä yltää samaan. Kirjoituksesi ovat toiveikkuutta luovia, olet jalat maassa ja sinulla vaikuttaa olevan paljon hyvääkin elämässä. Ennen kaikkea suhtautumisesi huonoihin päiviin vaikuttaa kypsältä ja hyvältä ja yritän valaa itseäni uskoa, että minäkin voin oppia tuota. Kiitos omasta puolestani kirjoituksistasi, uskon, että ne antavat monelle jotain. Toivottavasti ei haittaa tämä “analysointini”, mutta tuli mietittyä sitä jo aiemminkin, joten tulipa nyt kirjoitettuakin.
Minäkään en ole katkaissut välejä äitiini, mutta luopunut suurimmaksi osin lapsenomaisista toiveistani ja tarpeistani saada myötätuntoinen ja rakastava äiti. Terapian alussa yritin puhua äidilleni rehellisesti ja otin rajusti etäisyyttä, koska minunkin äitini tekee tuota samaa kuin sinun, Metsänpeitto, ja syyllistäminen ja tuomitseminen on välillä ollut vain liikaa. Hän kuitenkin ilmeisesti tuolloin myös tajusi voivansa menettää yhteyden minuun, koska hän muuttui pidättyväisemmäksi vuorovaikutuksessamme ja puhuu asioista nyt enemmän yleisellä tasolla ja enemmän muiden asioista kuin meihin liittyvistä. Toisaalta se tuntuu tutulta vanhalta manipuloinnilta, millä hän yrittää säilyttää itsellään vallan ja hallinnan. En usko, että hän edes tajuaa, miten perillä olen hänestä. Hän varmasti muun muassa kuvittelee edelleen olevansa tietävämpi ja osaavampi, joka saa minut pysymään haavissaan, kun minä taas olen jo oppinut suhtautumaan häneen jo varhaislapsuudessa todella traumatisoituneena ja vaurioituneena surullisenakin henkilönä. Sillä tavalla koen voivani olla hänen kanssaan tekemisissä, kun en enää niin paljon pelkää häntä. Voin jopa tuntea myötätuntoa häntä kohtaan ja jos hän kykenisi ottamaan halauksen ja lohdutuksen vastaan, voisin niin tehdä. Hän ei kuitenkaan siihen kykene, hänen mielestään halaukset ynnä muut ovat höpöhöpö-juttuja, joita hän (eikä muutkaan) tarvitse. Mielestäni se on vain surullista ja minun käy häntä sääliksi. Vaikka välillä minulle tulee näitä kauhuvaiheita (tosin kerrottakoon, että olen traumatisoitunut myös vakavasta yli kolmen vuoden rankasta vainoamisesta, mikä sisälsi väkivaltaa ja vapaudenriiston), uskon pystyväni olemaan äitini kanssa tekemisissä loppuun asti. Vaikka minullekin tulee puheluiden jälkeen erilaisia ei todellakaan positiivisia oloja, osaan useimmiten jo pysyä vastuullisena aikuisena ja suhtautua häneen kaikesta huolimatta myötätunnolla, vaikka surulliseksi tämä kaikki edelleen tekeekin.
Mitä miesystäväni kanssa keskusteluun tulee, siitä olen nyt hurjan kiitollinen. Kumpikin meistä on opetellut puhumaan tunteistaan, tarpeistaan ja olemaan rehellisesti haavoittuvainen. Pystymme yhdessä jakamaan kokemuksiamme peloista, häpeästä ja niin edelleen. Olen todella kiitollinen, että suurimmaksi osaksi parisuhteeni on varsin hyvä. Kumpikaan ei yritä esim. tietää toista enemmän tai olla vähemmän haavoittuvaisempi (kuten äitini tekee). Olemme rehellisesti omia itsejämme. Kummallakin meistä tosin on traumatausta ja fyysinen läheisyys on meille välillä vaikeaa, välillä se jää hetkiksi kokonaankin pois. Tai no miesystäväni kyllä silittelee vaikka ihan lenkilläkin. Hän on ihana, vaikka ei kevyimmästä päästä puheliaisuudellaan, mutta en itsekään ole mikään kevyt ja helppo vaativuudessani, joten kokonaisuudessaan olen nyt tyytyväinen ja kiitollinen. Tuntuu, että hänen kanssaan voi puhua ihan mistä vain.
Tuli tässä syksyn mittaan myös mieleen, että omat vanhempanihan ovat aina käyttäneet paljon alkoholia, isäni oli jo selvästi ihan alkoholisoitunut ennen kuolemaansa. Hän oli työkyvyttömyyseläkkeellä mielisairauden takia. Siis todella sairauden, ei minkään “pelkän” häiriön. Äidistäni olen miettinyt voiko hänen kaltaisensa edes tulla psyykkisesti riippuvaiseksi vai onko hän edelleen vain suurkuluttaja. Kun teininä kokeilimme sisareni kanssa alkoholia ja jäimme siitä kiinni, he yrittivät alkuun pinnalliseen tyyliinsä kieltää sitä, mutta ei mennyt lopulta kauaa, kun joimme jo yhdessä. Äitini on aina pitänyt kulisseja pystyssä; hän nuorekas, aina tyylitelty ja kaunis, koti on hyvin sisustettu ja aina puhdas (äitini on myös siivoushullu) ja hän teki aina hienompaa ruokaa viikonloppuisin, täydellisiä arkiruokiakin (hän siis todella osaa senkin tosi hyvin). Hänellä oli kuitenkin jo teini-iässämme lopulta tapana tarjota meille olutta tai viiniä, ettemme olisi niin stressaantuneita. Jopa isäni kerran sanoi, että stressaantuneena kannattaakin ottaa olutta, että voi rentoutua. Ja, kun ensimmäinen tölkki tai lasi oli tyhjillään, jompikumpi toi pyytämättä toisen avatun tölkin tai viinilasillisen eteen. Olen ajatellut, että heidän oli ehkä helpompi itsensä juoda, kun mekin aloimme juomaan emmekä enää valittaneet heidän juomisestaan. Isäni joskus yritti ostaa kauttani myös kannabista ja aina tupakoimme yhdessä. Ei hän minun kauttani saanut mitään ostettua. Tätini (isäni siskon) kanssa olen myös ryypännyt monen monta kertaa ja kyllä myös teininä polttanut pilveä, hän on nykyään raitis alkoholisti. Perheemme ja sukumme dynamiikka oli siis monin tavoin mätä. Heistä ei kenestäkään uskoisi päälle päin näitä touhuja, akateemisesti koulutettuja ja blaablaa. Ulkoinen habitus ja kulissit olleet niin tärkeät. Isoisäni oli väkivaltainen alkoholisti ja toinen isoisä oli sodassa ja haavoittui, mutta jäi henkiin. Siitä seurasi sitten omat ongelmansa perhe-elämään ja äitini vaurioituminen liittyy osin tuohon, osin sairaaseen äitiin. Ylisukupolvisia traumojahan meilläkin siis on, en edes vielä kirjoittanut ortorektikosta, kylmästä bisnesnainen - isoäidistäni, joka on lopulta hyvin samanlainen kuin äitini. Suvussamme on siis myös paljon ylisuorittajia ja itselleen vaativiakin. Hyvin sanoit, Metsänpeitto, kuinka se on olemassaolon oikeutusta jne. Siihen minut ainakin perheessämme kasvatettiin. Positiivista palautetta sai vain suoritettuaan jotain hyvin, muuten olin lähinnä rasittava, liian tarvitseva, liian äänekäs ja liian näkyvä lapsi. Äitini esimerkiksi aina korosti, kuinka isosisareni on “tästä perheestä” se, joka menee yliopistoon, jos joku menee ja muun muassa siitä syystä olenkin sitten aina alisuoriutunut koulussa. Vasta varhaisaikuisuudessa opiskellessa huomasin, että hetkinen, minähän olen tässä ihan hyvä, ja vasta sitäkin myöhemmin mm. työelämässä saadun palautteen kautta, että hetkinen minähän olenkin ihan älykäs ja osaava. Silloin pystyin alkaa ottamaan uudella tavalla vastuuta kehittymisestäni. Mutta pitkälle siis kantavat lapsuuden väärät ja vahingolliset vuorovaikutussuhteet ilmiöineen.
Mitä haavoittuvuuden paljastamiseen tulee, ymmärrän sen olevan vaikeaa enkä odota, että kaikkien pitäisi pystyä siihen. Naurismäki, olen itsekin ajatellut jotain tuon suuntaista tutustani kuin mistä sinä kirjoitat. Ehkä se on sitä polleutta, mitä sinunkin äidilläsi on ollut, mikä minua hämmentää eniten, siis se hänen tarpeensa sanoa niitä kovaan ääneen, hän siis saattaa ihan keskeyttääkin sanoakseen kuinka erilainen on kuin me muut ja hänellä on vielä kirjaimellisesti nenä pystyssä -asento. Tiedän toki, ettei kaikki toimi tietenkään omalla tavallani, mutta sanottakoon esimerkkinä kuitenkin, että jos minun on vaikeaa paljastaa haavoittuvuuttani, minä olen sitten hiljaa, kun ei ole tarvetta korostaa itseäni ja erilaisuuttani tuollaisissa tilanteissa. Joka tapauksessa minulle on alkanut tulla surullinen olo tuosta tuttavastanikin, tekisi jotenkin mieli auttaa häntä vähän hellittämään. Minulla, kun on kuitenkin ollut taipumusta ihan liikaa auttaa ja tukea muita, en aio sitä nyt tehdä. Tässä säästän itseäni, jotten palaa aikaisempaan liialliseen vastuunottoon ja muiden kannatteluun.
No, käsittelen selvästi näitä asioita nyt aktiivisesti, kun tuli kirjoituspuuska tännekin. Ehkä haen jotenkin sitäkin, miten tärkeää alkoholin kanssa kamppaileville olisi ymmärtää isoa kuvaa omassa elämässään. Harva alkoholisoituu “muuten vain” ja monia syitä alkoholisoitumiselle voi hahmottaa omasta taustasta. Minua se auttaa vastuunotossakin siten, että nyt, kun ymmärrän kokonaisuuden, voin jollain aikavälillä hyväksyä sen ja nyt aikuisena ottaa vastuun omasta elämästäni ja silti olla ymmärtäväinen ja myötätuntoinen itseänikin kohtaan. En ole huono enkä paha, olen vain syntynyt varsin traumatisoituneeseen, ongelmalliseen sukuun.
