Uusi yritys monen vuoden jälkeen

Me Lopettajat
61

Kiitos kannanotoista. Samaistun niin kaikkeen Elohiiren kirjoittamaan. En tiedä missä vaiheessa olen alkanut taas palkita itseäni, sillä tuossa lähes 8 vuoden raittiuden aikana tätä ei ollut läheskään koko aikaa. Jossain välissä olen alkanut taas toteuttaa sitä. Ehkä vastoinkäymisten kohdattua, mielialan yhä vain madaltuessa.

Metsänpeitto kuulostat olevan pitkällä asioiden suhteen. Tuo kiltteys itselle on varmasti se juju. Eilen mietin osaisinko vihdoin alkaa antaa tietoisesti ja säännöllisesti positiivista palautetta itse itselleni. Negatiivista aina annan, oikein sätin itseäni, vaikka oli tarkoitus jo ajat sitten opetella tästä eroon. Luulin jossain välissä jo oppineeni, mutta sekin on taas palannut. Ikään kuin minulla olisi eri vaiheita ja vähän eri ongelmat ja keinot tällöin myös. Vanhoja kirjoituksia lukiessa huomaan selvästi unohtaneeni paljon hyviä keinoja ja menneeni takapakkia. Ehkä heinäkuun retkahtelut olivatkin jo pidemmän aikaa nurkan takana odottamassa tapahtumistaan.

Mullahan on myös taustalla syömishäiriöproblematiikkaa ja meillä lapsuuden kodissa ruoalla oli myös erityinen asema. Ruokaa tungettiin aina, jos oli joku ongelma vaikka kiukku päällä. Itse, kun sain lapseni ja vietin hänen vauva-aikanaan aikaa vanhempien luona tein havainnon äidistäni. Joka kerta, kun vauvani ilmaisi epämukavuutta, inahti tai vaikka itki, äitini heti ohjeisti imettämään häntä. Joka ikiseen itkuun ja inahdukseen olisi pitänyt reagoida laittamalla “tissi suuhun”. Yritin selittää äidilleni, että tunnistan kyllä vauvani erilaisista epämukavuuden ilmaisemisista ja itkuista, koska kyse on nälästä ja koska jostain muusta eikä imetys ole ratkaisu kaikkeen. Tämän jälkeen tajusin, että minun kohdallani on toimittu noin; kaikkeen epämukavuuteen ja muuhun vastaavaan on tarjottu imetystä tai myöhemmin ruokaa ratkaisuksi. Sieltähän lohtusyömisen ja ruoattomuudella rankaisun juuret siis löytyvät. Lisäys; itse asiassa uskon tämän vaikuttaneen myös juomiseen. Juominenhan myös on ollut aikoinaan ratkaisu kaikkeen ja kaikkiin tunteisiin; oli kyse sitten ahdingosta tai ilosta. Aina oli syytä laittaa pullo suuhun…

Mulla on vointi selvästi huonontunut ja ollut monta päivää pinnakin nyt kireällä. Mieli haikailee juomisen perään ja suunnittelee sitä. Tänään aamupäivän hankaluuksissa jo ajattelin, että tänään juon. Harmillista, että juomisesta tuli taas yksi vaihtoehto, kun terapiaprosessissa on niin paljon muitakin isoja asioita, joita käsitellä ja läpikäydä. No, kannan vastuun mokistani enkä tänäänkään juo. Seuraavaksi suuntaan lenkille ja sen jälkeen ruoanlaittoon.

Rentoa sunnuntaita plinkkiläisille!

62

Hyvä puolihan tässä on se, että olet jo kerran onnistuneesti raitistunut, joten tiedät vähän, mikä sinulla toimii ja tiedät että se on mahdollista. Nuo seikat ehkä auttavat rämpimään tuon, ehkä tällä kertaa lyhyemmn juotatusvaiheen läpi kantavammalle maalle taas.

Pohdit jossain kohtaa, että harmittaa kun et jaksa kirjoitella muiden ketjuihin. Jokainen kirjoittaa mitä jaksaa, pystyy ja haluaa. Uskon, että olet minun lisäkseni avuksi monelle muullekin, kun tulit kirjoittamaan kuulumiasiasi. Eihän sitä juomattomana parane, vaan on alkoholin kanssa heti samassa pisteessä, mihin lopetti.
Sillä tavalla pöyhkeäksi ei voi kukaan ruveta. Kun tähdet sattuvat tiettyyn epäonniseen asentoon, kenelle tahansa avoi käydä tuo sama; liikaa stressiä ja muista yksilöllisiä rasitteita ja hyvin äkkiä saattaa aktivoitua kuin selkäytimestä turvautuminen “tissiin”, pulloon tai pullaan, kun niitä on niin paljon apuna tunnetiloihinsa käyttänyt.
Kun oppisi jotenkin havaitsemaan ajoissa, kun kaikkkea alkaa olla liikaa. Minullakin on ollut välillä aika negatiivisia ajatusketjuja ja muuta, mikä alkaa helposti viemään huonompaan suuntaan.
Itse asiassa kesällä jonkun kerran mietin, että olisi kivaa juopotella koko kesä, lyöttäytyä makkara- ja juomapakkausten kanssa grillailevan hanttapulijengin seuraan kun heitä ohimennen näin. Juovissa porukoissa on minunkin helppoa olla sosiaalinen. Eikä tarvitse jotenkin yrittää mitään, otteen voi antaa kirvota, kun muillakin niin on käynyt.
Tällä kertaa säästyin retkahtamiselta. Ehkä se on koirankin ansiota. Tiesin ja tiedän, että juomalla minulla kaikki menee pahasti perseelleen ja joutuisin ehkä viemään koirankin jonnekin hoitoon. Koirahan ei ole ikinä edes nähnyt minua kännissä, kun on sen verran nuori.

Perheissä ja suvuissa periytyy varmaan paljonkin samaa, mistä olemme täällä kirjoitelleet. Jos vanhemmat eivät tunnista edes omia tunteitaan ja tarpeitaan ja kaikki kaihertavat olot lääkitään ruualla tai viinalla, eihän heillä ole kykyä ohjata sen parempiin keinoihin lapsiaankaan. Onneksi mykyään päiväkoti ja koulu hiukan tasaa lasten mahdollisuuksia, kun siellä on tunnetaitojen opetusta.

Muistelin sitäkin, kuinka silloin kun minä en syönyt, niin sisarukseni saaatoivat näyttävästi ottaa lisää ruokaa ja valtavan hyväksynnän hakuisesti katsoa vanhempia ja sanoa asian suureen ääneen.
Roolit vaihtuvat välillä. Milloin kukakin ei syönyt ja toiset taas söivät ja painot vaihtelivat samaan tahtiin ylös ja alas. Paljon oli myös piittaamattomuutta omasta terveydestä, julmuutta itseä ja muitakin kohtaan kun vaikeistakaan oireista ei menty lääkäriin, eikä viety meitä lapsiakaan. Aivan kuin useampikin oli kärsinyt suuresta itsevihasta ja tuhonnut hitaasti itseään.

Tsemppiä, pääset kyllä pikkuhiljaa eteenpäin. Tuo terapia on kyllä hyvä juttu; tukee tässä kohtaa ja retkahduskin saattaa kääntyä vielä voimavaraksi syvemmässä muutoksessa, vaika nyt onkin kurja juttu. Onhan sinulla jo nyt tullut paljon uutta mieleen.
Itsensä sättimisestäkin voi päästä eroon. Minullakin oli teininä ja ehkä vielä kolmekymppisenäkin jatkuasti jurputtava sisäinen ääni. Sätin itseäni miksen sanonut jossakin jotakin, tai miksi sanoin tyhmästi. Kävin läpi joitain tilanteita uudestaan ja uudestaan. Se sättijä on aikalailla vainennut, vaikka tietysti mokailen, sattuu kömmähdyksiä ja nolostun niistä.

63

Tämäkin on hyvä ketju! Hyvää pohdintaa ja kuvausta niin monesta asiasta, että jos jokaiseen kommentoisin omat ajatukseni, niin palvelin räjähtäisi. Ja parasta tässäkin ketjussa on se, kuinka moneen asiaan voin ja moni muukin varmaan voi samaistua. Aika usein plinkissä huomaa sen, että hei, tuohan ihan kuin minun kokemukseni, ajatukseni tai tunteeni. Meitä on samasta puusta veistettyjä aika paljon. Sekin on lohtu, ettei seiso yksin upottavassa suossa. Täältä löytyy pitkospuita ja auttavia, vaikkakin anonyymejä käsiä, jotka nostavat nenää pintaan, kun suo alkaa hukuttaa.
Se vain on, että vaikea aina löytää mitään kannustavaa sanottavaa, kun itse on niin paskana ja rikki. Voin kirjoittaa, että mene liikkumaan metsään ja itse makaan sikiöasennossa sohvalla päivät. Tai että repsahduksesta kyllä noustaan, vaikka itse olen maan matosena viinakoukku kurkussa ja valmiina hyppäämään seuraavan kalan kitaan, koska häpeä ja pettymys torjuvat kaikki järkevät ja kannustavat ajatukset.
Mutta kaikesta huolimatta: Me olemme sitkeää sorttia ja kaikessa herkkyydessämme ja ajattelussamme paljon (hyvällä tavalla) syvemmin kiinni elämän realiteeteissa kuin joku muu ns. antiholisti. On meissä paljon potentiaalista hyvää, eikö?

64

Kiitos viestistäsi!

En tiedä olenko “raitistunut väärin” ja ollut vain juomatta. Aiemminkin pohdin mitä raitistuminen mahtaa tarkalleen ottaen tarkoittaa, minun mielessäni ehkä eri asiaa kuin jonkun muun. Oma fiilikseni nimittäin on, etten ole toipunut ongelmasta, on vain tullut uusia kohteita tilalle. Yliajattelu ja -analysointikin koukuttaa. Minulla on ollut myös valitettavan vahva taipumus vältellä vaikeita tunteita ja senkin kanssa menen aina välillä takapakkia. Tänä vuonna uuvuin kaikista vastoinkäymisistä ja surusta enkä ilmeisesti minäkään osannut pysäyttää junaa riittävän aikaisin, sillä retkahtelin. Jaksamiseni on tällä hetkellä minimaalista ja joka päivä on tehnyt mieli juoda “siivousoluita”, mutta olen sitten ennemmin siirtänyt siivousta. Opiskelunkin laitoin tauolle. Loputtomasti en asioita toki voi siirtää, joten joku ratkaisu minun olisi keksittävä.

Kurjalta tuo sinunkin lapsuuden kotisi dynamiikka kuulostaa, hyvin pohdit asioita ja sehän on mahdollistanut toipumistakin. Teit tosi viisaasti, kun tulit tänne kirjoittelemaan jo tilailuongelman takia. Vaikka myönnän, että minusta tuo on jotenkin liikuttavalla tavalla ihana juttu, että olet ostellut paljon torkkupeittoja. :slight_smile: Ymmärrän silti tuon ongelmallisen ostelun. Tunnistin, että minullakin on samaa (toistaiseksi) pienessä mittakaavassa.

Minäkin pääsin jossain vaiheessa itseni sättimisestä eroon, tai luulin siis päässeeni, kunnes se taas aktivoitui nyt viime vuosina. Miesystäväni on myös suorituskeskeinen ja antaa positiivista palautetta lähinnä silloin, kun olen suorittanut jotain, joten omalla tavallaan lapsuuteni ongelmat jatkuvat parisuhteessani. Olenkin miettinyt, että miesystäväni hyväksyntääkö tällä kertaa metsästän. Omat riittämättömyyden tunteet iskee helposti, kun en tee mitään. Enhän silloin saa positiivista palautettakaan. Toisaalta en kyllä tunnista itsessäni juuri palautteen metsästämistä, sillä minun on itse asiassa vaikeaa ottaa positiivista palautetta vastaan. Tulee vaivaantunut olo, olenhan itse eri mieltä. Lisäksi oikeastaan ajattelen, että minun kaltaiselleni pitäisi antaa positiivista palautetta silloin, kun lepään, otan rennosti, olen tekemättä mitään. Ehkäpä voisin tästä miesystävälleni mainita. Viimeksi, kun hän kehui taas ylisuorittamistani, sanoin hänelle kyllä, että tämä on itse asiassa ongelma; minun olisi pitänyt levätä, koska olin aivan poikki, eikä ylisuorittaa väkisin monta tuntia. No, kumpikin meistä kuitenkin tiedostaa ongelman ja pyrkii siitä pois. Eihän se nopeasti muutos hänelläkään tapahdu, joten vaalin kärsivällisyyttä. Pidän myös hyvin mahdollisena sitä, että sisäinen vaativuuteni ja muut tunne-elämän ongelmani olisivat aktivoituneet ilman juuri tätä parisuhdettakin. En siis “syytä” suhdettani enkä miesystävääni mistään, se olisi itsekästä ja epäkypsää. Ennemmin käännyn aina sisäänpäin ja katson visusti peiliin.

Rentoa tiistaita! :slight_smile:

65

Kiitos viestistäsi. :slight_smile: Vertaistuki on kyllä tosi tärkeää! Minä toivon, että täällä kirjoittelijat tietävät, että tsemppaan täällä ruudun takana kaikkia, vaikkei voimavarat riitä moniin ketjuihin kirjoitteluun. Ja samoin ajattelen, että tsemppaus on helppoa, itse toteutus ei välttämättä laisinkaan. :confused: Yritystä on silti. Voimia ja tsemppiä sinulle Toivoton! Meissä kaikissa on paljon hyvää tosiaan, ehkäpä sitäkin pitäisi oikein tietoisesti itse kunkin kaivella sieltä naftaliinista. :slight_smile:

66

Ehkä sen verran vielä voisin kirjoittaa, että eilen sain hyvän muistutuksen siitä, että omiin tulkintoihin ei tosiaan pidä mennä luottamaan. Olin tilanteessa, missä oma huonommuuden kokemukseni ja häpeäni aktivoitui tosi voimakkaasti ja “ne lasit” päässä tulkitsin lopputilannetta ja kävi taas ilmi, että olin tulkinnut väärin. Meillä lapsuudessa traumatisoituneilla on tavallista vahvempi tapa tulkita ympäristöä kielteisesti ja yleensä ottaen olenkin herkillä ajatusteni ja tulkintojeni kanssa - siis siten, etten usko niihin päätä pahkaa. Välillä kuitenkin vahvat taustauskomukseni harhauttavat ja tulkitsen liikaa. Tulkintaa pitäisi oikeastaan välttää ja kysyä toisilta vaikka miljoona kysymystä ja oikeasti myös kuunnella heitä, ettei jää oman väärin tulkitsevan mielensä vangiksi. Hyvä muistutus minullekin.

Aurinkoista tiistaita plinkkiläisille! :slight_smile:

67

Tämä on kyllä niin totta.
Helpommin myös huomaa kaiken sen, minkä voi ottaa todistusaineistoksi jonkun nuivasta suhtautumisesta tai arvostelusta ja huomaamatta jää positiiviset signaalit tai ne ohittaa, koska ne eivät sovi siihen omaan käsitykseen itsestä tai ylipäätään maailmasta.

Minultakin joiltain osin puuttuu sellainen perusturvallinen luottamus, että asiat järjestyvät, valtaosa ihmisistä haluaa toisille hyvää ja sen varuillaan olevan ja turvattoman käsityksen kautta katsoo maailmaa. Jonkinverran tai oikeastaan aika paljonkin on kyllä muutosta tapahtunut verrattuna lapsuuteen tai varhaisaikuisuuteen.

Noissa häpeän ja huonommuuden tunteen kohtauksissa jotenkin näkökenttä kapenee entisestään, tulkinnat ovat aina negatiivisempia.
On hienoa, kun sait oman asiasi selvitettyä. Puhuminen, kuunteleminen ja kysyminen antavat usein paljon oikeellisemman kuvan. Itsekseen omassa päässä noita tilanteita vatkaamalla ne omat tulkinnat muuttuvat usein vielä ankeammiksi… ja se pahimmillaan vaikuttaa omaan käytökseen ja ihmisten välille alkaa muodostua jonkinlainen solmu täysin turhaan.

68

Joka sana niin totta, Metsänpeitto. Kiitos hyvistä pohdinnoista.

Mulla alkaa taas alusta, 2.päivä tänään. Pitää käydä nöyrästi nollaamassa laskuri, kun avaan seuraavan kerran koneen. Rehellinen pitää olla, en ala sellaiseksi juomistaan salaavaksi epärehelliseksi ketkuksi. Se olisi sitä paitsi niin sanottu karhunpalvelus itselle ja varmasti jäisi takaraivoon vaikuttamaan. No, uutta yritystä kehiin siis. :unamused:

69

Olen tajunnut yhä selvemmin, miten kaikkien vastoinkäymisten seurauksena, arkeni on rakentunut sellaiseksi, että en meinaa millään jaksaa sitä. Uupumuksen takia hoidettavat asiat kertyy sumpuksi ja paine tekemättömistä töistä kasvaa sietämättömäksi, jolloin lopulta tunnen, että mun on pakko hoitaa kaikki asiat heti. Kaikki kerralla pois. Ja tähän olen nyt juonut. Varmasti siinä on muutakin toki mukana, mutta tämä nyt kristallisoitui tällä viikolla kunnolla. Yritän rakentaa arkeni toimivammaksi, että en sillä lisää paineita itselleni. Voimavarat ei muutenkaan riitä.

Rentoa lauantaita kaikille!

70

Tuohan tosiaan saattaa olla juurisyy retkahdukseenkin! Stressi ja uupumus saavat helposti turvautumaan vanhoihin helpotuskeinoihin. Et siis ehkä mitenkään raitistunut “väärin”, vaan ehkä muissa ongelmissa on vielä työstämistä ja sopeutuminen burn outin aiheuttamaan toimintakyvyn laskuun saattoi jäädä puolitiehen.

Minulle on ollut kova pala hyväksyä ominaislaatuni ja toisaalta oman loppuunpalamiseni ja muitten ongelmien jättämät jäljet. Vaikka tekisin itselleni mielenkiintoisia asioita, jos niitä haalin liikaa, lopputulos on katastrofi.
Huonoon suuntaan liukuminen tapahtuu niin vaivihkaa; innostun ja teen ja teen, en heti huomaa väsymystä. Burnarissahan on se pirullinen piirre, että juuri siinä kohtaa kun pitäisi huomata uusimisen merkit ja jarruttaa, tulee pakonomainen tarve painaa kaasua ja niin hyvin helposti ajaa päin seinää pahimmillaan useamman kerran elämänsä aikana.

Omalla kohdallani tämä on jatkuvaa säätämistä ja kuulostelua; jos touhuan enemmän muutaman päivän, on järkevintä varata palautumiseen taas aikaa. Jos olen paljon ihmisten kanssa tekemisissä, täytyy jättää rajumpi liikunta pois, lepäillä ja olla hiljaisuudessa. Jotenkin siis niin, että jos otan jotain lisää, muuta täytyy vähentää. Asioiden rasittavuuskin on eri laatuista ja eri tasoista, mitään ei saisi olla liikaa, eikä toisaalta liian vähänkään. Kuin hoitaisi jotain diabetesta ja annostelsi insuliinia hiilihydraattimäärän mukaan. :laughing:

Uskon, että löydät itsellesi sopivan tasapainon, arkirytmin ja sopivan rasitustason ja elämä tasaantuu taas pikkuhiljaa. Terapia on hyvä juttu ja nämä hankaluudet voivat kääntyä voimavaraksi; olla pienen takapakin jälkeen iso harppaus eteenpäin.

Katsoin areenasta minun musiikkini- sarjan jaksot Marko Annalasta ja Litku Klemetistä ja niistä tuli lohdullinen olo. Annalakin totesi, että vaikka on siinä seurallinen ja hauska, hinta on kova ja hän makaa pari päivää reporankana.
Muillakin on siis samaan, että tekemisiään joutuu miettimään jaksamisensa kautta ja lepoon ja palautumiseen joutuu ja saa varata aikaa.

71

Kirjoitit taas tosi hyvin siitä, mikä minulla on ongelmana. Tunteet on itselleni vaikeita, mutta väsymys se vasta vaikeaa onkin. En tunnu lainkaan hyväksyneeni nykyistä burnoutin jälkeistä toimintakykyäni ja jatkuvasti epäonnistun tasapainotteluyrityksissäni. Nykyään saatan jo levätäkin “liikaa” (ainakin sisäisen vaativuuteni mielestä) ja sitä sitten yritän kompensoida väsyneenä ylisuorittamalla, mikä tietenkin johtaa vain voimakkaampaan väsymykseen.

Lisäksi minun on vaikeaa hyväksyä sitä, miten kuormittavaa psyykkinen työ on. Terapeuttini tästä useamman kerran on huomauttanut, kun olen purkanut pettymystäni jatkuvasta uupuneisuudestani. Hän yrittää muistuttaa, että minulla on terapiaprosessikin koko ajan aktiivisena, joten ei olisi ihme, vaikka “vain” se väsyttäisi. Kokonaistilanteestani puhumattakaan. Yritän jatkaa opettelua. :unamused: Kiitos kirjoituksestasi! Tosiaan lohdullista kuulla, että en ole ainoa.

72

Häpeätaakka, syyllisyyden taakka, ei luottamusta muihin, yritys miellyttää muita hyväksynnän saamiseksi, tasapainon löytäminen kaikkeen tekemiseen, ettei mene överiksi tai ettei mukaviksi tarkoitetuista asioista tule suorittamista, stressi, uupuminen, loppuunpalaminen ja silti puskeminen eteenpäin ilman armoa itselle… Siinäpä ainekset mielen sekametelisopalle, jota vastaan tuntuu olevan hyvin vähän vastakeinoja. Ei siis ihme, että retkahdamme, tartumme lasiseen lohduttajaan ja haluamme edes hetkeksi aivomatkalle, pois kaikesta kuormittavasta. Mutta paluu tuolta matkalta onkin siten yhtä tuskaa ja huomaa juomisen taakse jääneen kuorman edessään, mutta vielä korkeampana ja kuormittavampana.
Mutta ei kai se auta kuin aina vaan nousta ja löytää jostain syy nousemiselle sekä odottaa, että seuraavan mutkan takana olisi oivallus paremmasta . Olen itse koettanut hokea ajatusta itselleni, että en voi pelastaa maailmaa, en voi muuttaa muita ihmisiä; voin vain työstää omaa suhtautumistani ihmisiin, elämään ja ilmiöihin.
Marko Annala on tosiaan harvinaisen fiksu kaveri ja Mokomalla on moni kappale, joita pidän voimalauluinani. Tosin jos ei pidä ei-aina-niin-puhtaasti lauletusta raskaasta musiikista, voi olla melua korville. Mutta ainakin sanoituksista löytyy sanomaa.

73

^ tärkeitä sanoituksia ^ ja niin valitettavan tuttuja itsellekin. Tunteet on vaikeita ja niiden sietäminen käy ihan työstä. Niistä kaipaisin myös lepotaukoa. Olisi kiva kokea helpompaa (tunne-)elämää välillä, että saisi kerrytettyä lisää voimavaroja vaikeiden tunteiden kohtaamiseen ja vaikeiden, niin takkuisten päivien läpi rämpimiseen. Oma elämäntilanteeni on sellainen, että parempia päiviä ei tunnu olevan ja siksi elämä tuntuu niin loputtomalta ja hyvin vaikealta jaksaa. Siksikin kai juominen tuli takaisin kuvioihin, antamaan hetkeksi jaksamista ja unohdusta tästä elämäntilanteestani.

En ole löytänyt vielä mitään muita helpotuksia ja se on huonompi juttu. Edes minulle tärkeä luonto ei tunnu tällä hetkellä auttavan. Tänäänkin juominen on ollut mielessä. Arki on puuduttavan tylsää, vaikka niinhän tuo kesälomakin oli. Mikään ei tunnu miltään, koen vain vaikeita olotiloja. Silti nousen joka aamu sängystä ja yritän tehdä asioita, vaikka en yhtään jaksaisi saati että minua huvittaisi. Hoidin juuri kaupan, pesutuvan, väänsin tuorepuuroa ja vihersmoothieta. Ajattelen kai, että ehkä jonain päivänä koenkin niistä taas hyvää oloa. Nyt suuntaan lenkille ja teen töitä hyväksyäkseni oikukkaan mieleni kanssa, että tänäänkään en juo, vaikka mieli tekisi. Mietin, ettei tarvitse maistaa alkoholin inhottavaa makua suussa ja, että huomenaamulla on helpompi herätä ilman tunkkaista krapulaa ja kaiken nielevää häpeää.

74

Hei!
Kurja juttu tuo olotila, toivotaan, että pikkuhiljaa helpottaa.
Päättäväisyytesi kuulostaa hyvältä! Paremmat päivät ovat edessä, vaikkei niitä juuri nyt näe… jonain päivnä, jonkun mutkan takaa pilkistää valo.
Retkahdusten jälkeen minullakin laski mieliala ja tuntui raskaalta yrittää kammeta itsensä edes niitä edeltäneeseen tilaan. Lempeällä Ketullakin taisi toipuminen ottaa useamman viikon, jos oikein muistan.

75

Hei Lintuanna!
Miten sinulla menee? Oletko voinut paremmin?

Voimia ja mukavia syyspäiviä!

76

Kiitos ihana Metsänpeitto! <3

Tauotin tänne kirjoittamisen, sillä en kestänytkään mokailujen aiheuttamaa häpeää ja tajusin sisäisen ristiriidan juomisen suhteen olevan vielä liian suuri lopettaakseni. Juominen tarjosi vähän liian suuren hyödyn, kun sain sen avulla tosi paljon aikaan kaikkea, mihin en selvinpäin ole jaksanut ryhtyä. Juomismäärätkin olleet “maltillisia” kertaviikkoisia 5 - 7,5 annosta, joten krapulakaan ei tullut muistuttamaan kauheudestaan. Kahdesti join kyllä seuraavanakin päivänä jääkaappiin edelliseltä illalta jääneitä juomia ja se nyt antaa toki aihetta vielä isompaan huoleen. Miinuksia totta kai silti on esimerkiksi unen väliaikainen huonontuminen ja mielialan notkahdus, joiden jo sinällään olisi pitänyt laittaa järkeä päähäni jo aiemmin, muttei se ole toistaiseksi riittänyt. Nyt olen ollut taas viikon juomatta ja yritän jälleen päivä kerrallaan ajattelua. Minulla lähtee niin helposti lapasesta se, että pitäisi muuttaa kaikki kerralla ja lopullisesti, mikä on jo tavoitteena omiaan aiheuttamaan epäonnistumisen. Olen ajatellut palata kirjoittamaan, kun minäkin saan pidemmän jakson juomattomuutta alle, niin ei hävettäisi niin paljon, mutta huomasin ystävällisen kysymyksesi juuri ja oli tietenkin tultava vastaamaan. :slight_smile: Lueskelen silti taustalla kirjoituksianne aina välillä.

Voimia ja mukavia syyspäiviä sinullekin ja tietenkin kaikille muillekin plinkkiläisille!

77

Moi Lintuanna!

Tuli olo, että sinulla taitaa olla todella syvälle käyvä, kipeä häpeä vaivanasi, jos hävettää kirjoittaa nimettömänä toisille nimettömille mokailuista vaikeuksien takia, jotka ovat täällä kaikille tuttuja ja yhteisiä. Minä ainakin kirjoittaisin omalla nimelläni, jos näiden ongelmien kanssa eteneminen olisi yhtä menestyskulkua ja voitonparaatia. Pistäisin oikein kasvokuvan profiiliini esille, että katsokaa, valaistunut ihminen! :mrgreen:

Kyllä tämä on kaikille vaikeaa ja riippuvuusongelmat sen laatuisia, ettei etenemistä voi ihan vaan onnistuminen-epäonnistuminen-akselillakaan mitata. Minua on aina vituttanut esim. medioiden ja kaiken maailman köökkipsykologien ja selfhelpien myymä kuva päihde- ja mielenterveysongelmista, että niiden kanssa taaplaaminen johtaisi johonkin valtaviin valaistumisiin ja ihmisenä-vitun-kasvamisiin. Elämä ja ihmiset ovat siinä mielessä tylsiä, etteivät ne muutu oikeasti tavallista kummemmiksi terapioissa tai raitistuessaan. Ehkä pikemmin on mahdollista se, että oppii suhtautumaan omaan ja toisten inhimillisiin puoliin rakentavammin, myötätuntoisemmin, ymmärtävämmin - ja niin, että oman arvonsa tuntiessaan haluaisi myös itselleen parempaa kuin kehonsa ja mielensä myrkyttämistä.

Emme me ole täällä edustustilaisuudessa :smiley: Olemme siinä vaiheessa, missä kukin olemme, eikä elämä etene nytkään vain yhteen suuntaan. Ruletissa pyörii addiktio tai useampi ja niiden maailma ON kaikille vaikea. Ei sen yläpuolelle täällä varmaan usko kukaan enää pääsevänsä, eikä ehkä enää sitä kaipaakaan.

1 tykkäys
78

Häpeän tarkoitushan on säädellä liittymistämme yhteisöön, osallisuuttamme ja olemistamme yhteisössä. Plinkin Lopettajat on yhteisö siinä missä muutkin ja häpeä säätelee osallistumista anonymiteetista huolimatta. Häpeä retkahteluista on minulle todellinen eikä sitä anonymiteetti poista. Siinä en usko olevani ainoa, vaikka voimakkaasta häpeästä kärsinkin. Jos ainoana kirjoittaa täällä retkahtavansa joka viikko, veikkaan sen olevan kelle tahansa turhan masentava ja lannistava rasti. No. Ainahan on toki häpeämättömiäkin, joskin suurelle osalle häpeämättömyys on pelkkä suoja sekin.

79

Häpeä on täällä aivan kaikille tuttu nimenomaan kokemuksellisella ja tunteen tasolla, ei vain määritelmällisellä tavalla. Itse lukemani perusteella et ole ainoa eikä täällä toisaalta näytä olevan perin häpeämättömiäkään. Minusta sinun kirjoituksesi ovat olleet tosi rehellisiä ja yritin kannustaa jatkamaan pikemmin kuin vetäytymään.

Nimimerkkikin on defenssi eikä suinkaan mikään ”pelkkä”. Defensseilläkin on tehtävänsä.

Hyvää vointia tähän päivään!

80

Näinhän se on. Hyvää vointia sinullekin!