Uusi yritys monen vuoden jälkeen

Hei. Sain, kuin sainkin vanhan tunnarini palautettua ja aloitan nyt uuden langan, sillä omaa vanhaa ei enää ainakaan haulla löydy.

Olen siis “vanha nimimerkki”, vuonna 2015 raitistunut (?) ja nyt ihan viimeisen kahden viikon aikana repsahtanut tissuttelemaan lomareissulla ja sittemmin kolmesti kotona muutamia annoksia. Ajattelin, että on parempi heti pysyä nöyränä ja aloittaa peilailu täällä, vaikka tilanne uusi onkin. Ei kuitenkaan niin uusi, kun tissuttelukertoja on nyt alla 5-7, nopeasti ajateltuna 7.

Vuosien tauon jälkeen humallun muutamastakin ja aion nyt heti olla skarppina. Samaan aikaan mietin, miksei Plinkki tullut mieleeni vaikka sen 3.kerran jälkeen? Niinpä… taisin haluta tätä.

Analysoitavaa olisi paljon, ON paljon, mutta yritän pysyä asiassa. Oma terapiani on tauolla ja tässä tauon aikana repsahdin. Ei ole mitään tekosyitä, en aio selitellä, halusin pääni sekaisin. Elämä oli liikaa kestettäväksi.

Kirjoitankin vielä, kun itseä hurjistutti nähdä täällä tuo vanha tunnarini. Sen jälkeen ajattelin, että ehkä siinä piileekin heti yksi ongelma; olin alkanut liian varmaksi raittiuden suhteen. Luulin liikoja itsestäni.

Olen kokenut edellisten vuosien aikana hurjan määrän vastoinkäymisiä ja kaksi isoa menetystä kuoleman muodossa. Luonnollisesti ne vaikuttavat, mutta kohdallani on kyse muustakin. Olen traumatisoitunut ja viimeisten kuukausien aikana minulla on lisääntyneen levon myötä kasvanut myös alati kalvava sisäinen vaativuus. Luulin oppineeni vihdoin lepäämään ja vain olemaan, kun sitä olen vuosikausia yrittänyt opetella.

Nyt, kun aika lyhykäisyydessään olen viime tissutteluja edes analysoinut, niin jokaista kertaa yhdistää se kokemus, että pitää jaksaa joku juttu tai aika x ja etukäteen on tuntunut, että en jaksa. Olen juonut jaksaakseni. Eli pitkälti samaa kuin silloin aiemminkin; kun en selvinpäin yllä sisäisen vaativuuteni tavoitteisiin, juon ja piiskaan itseni jaksamaan. Tämähän on erittäin lyhytnäköistä ja suoraan sanottuna typerää. Juominen, kun lopulta lisää jaksamattomuuttani ja väsymystäni.

Oh, miten luulin jo oppineeni nämä asiat. Vuosikausiin en ole juonut, enkä halunnutkaan juoda. Mietin jopa olenko dissosioinut sen halun pois vai miksi se juuri nyt taas heräsi?

Hei
Uutta yritystä vaan. Sulla on varmasti keinot siihen ja täältä palstalta roima tuki?

Kiitos Minä vain! Keinoja pitäisi tosiaan olla, pitänee kaivella niitä naftaliinista.

Tissutellessani pitkästä aikaa huomasin, että en saa siitä tauonkaan jälkeen mitään mielihyvää. Ei tuntunut nousuhumala hyvältä. Humaltuminen pikemminkin ällötti sekä korosti muutenkin negatiivisia tunnelmiani. Se oli ällöttävää ja minusta tuli ällöttävä. Miksi haluaisin sellaista enää, varsinkin, kun muutenkin on vaikeaa. Tässäpä minulle pohdittavaa. Toivon, että tämä auttaa heti alkuunsa lopettamiseen.

2 tykkäystä

Viimeiset tölkit palautettu, huh. Matelin katumuksesta ja häpeästä. Itseinhosta.

Itseinho, tuo pitkäaikainen tuttavuuteni on nostanut voimalla päätään ja halu rankaista itseä myös. Tänään päätin kuitenkin toimia toisin, pidin aamusuihkussa hemmotteluhetken. Kuorin ja hoidin ihoa ja niin edelleen. Kaupassa sallin itseni ostaa herkkuja illaksi ja vähän huomiseksikin. Lapseni tulee tänään kotiin, se tekee onnelliseksi ja helpottuneeksi.

Kaikista kamalinta taisi olla se, että kun viimeksi join, lapseni (täysi-ikäinen) huomasi sen (huomasi puhelimessa siis) huolestui kovasti ja pettyi vielä kovemmin. Se oli kamalin palkka mulle tosta juomisepisodista enkä halua koskaan kokea sitä enää. Ensisijaisesti en halua lapseni kokevan sitä enää. Mikä pettymys olin.

Olen miettinyt elämäntilannettani nyt paljon. Suurin ongelmani taitaa kuitenkin olla jaksamattomuus ja omituinen parisuhde. Todella nöyryyttävää tajuta krapulassa, että laitoinpa kännissä viestin eksälleni. Oikea kuningasajatus. :unamused: :blush: Paljastin tämän ja muut aatokseni jo miesystävälleni, sovimme että jotain on suhteellemme tehtävä. No, onneksi olen tänäänkin juomatta. Se on nyt etusijalla.

1 tykkäys

Tulinkin taas tänne lueskelemaan muiden juttuja samalla, kun lepään. Hetki miesystäväni seurassa ja tunnistin lieviä juomishaluja itsessäni. Pitääkin olla tällainen tunne-elämäongelmainen, että en tunnista tunteita, joita äsken miesystäväni kanssa heräsi, mutta juomishalun kyllä tunnistin. :unamused: No, en ole juomassa silti. Onneksi hoidin kaupankin aamupäivästä. Päiväkirjaan saatan vielä kirjoittaa, jos vaikka alkaisin tunnistaa niitä tunteitakin.

Taidankin alkaa lukea uudelleen kirjahyllyssä nököttävää Lee Jampolskyn Vapaudu riippuvuudesta -kirjaa. Havahduin jokin aika sitten siihen, että en kyllä juonut, mutta muilla tavoin ilmensin addiktiivisuutta. Mm.kofeiinin käytöllä. Ehkä parisuhteessakin? En tiedä. Nyt silti mietin olinko sittenkään raitis noiden vuosien ajan vai “vain juomatta”?

1 tykkäys

Uskon että olet tapahtuneesta tosi harmissasi?. Sä olet Lintuanna kovasti jo asettanut itsellesi tavoitteita ja asioita, joita aiot tuosta koettelemuksesta toipuaksesi tehdä. Me ihmiset ollaan kovin monenlaisia itsemme kanssa, kun ongelma niskaan kaatuu. Hengähtää kuitenkin niidenkin äärellä välillä kai täytyy.
Sulla on upea kokemus pitkästä raittiudesta aikuisiällä, älä sitä unohda. Voimia!

Iso kiitos lohdullisista sanoistasi. :slight_smile:

Tänään vasta huomasin tuon nimimerkin alla olevan juomattoman ajan, kun käänsin puhelimeni vaaka-asentoon. Kieltämättä aika masentavaa tajuta, että se pitäisi vaihtaa. En haluaisi tehdä näkymättömäksi vuosia, jotka kuitenkin olin juomatta, mutta ehkä joku päivä muutan sen. Nyt on siis 3.päivä juomatta näiden 7 retkahduskerran jälkeen. Ensin join siis neljänä iltana 3kpl olutta/siideriä saunan jälkeen ja sitten kolmena iltana 4-8kpl samaisia juomia. Väkevät eikä viinikään ole koskaan ollut mun juttu. Joka tapauksessa noin lyhyt aika ja heti jo vauhti alkoi yltyä. Sittemmin en ole juonut, tänäänkin on ollut ihan hyvä päivä. Kävin lenkillä ja jatkoin muutenkin itseni hoitamis- ja hemmottelulinjalla ilman alkoholia. Loppuillan lepään ja luen.

Jampolskyn kirjasta muistin heti jo eilen, että sitä onnellisuuttahan ei kannattanut etsiä itsen ulkopuolelta. Itse asiassa en usko onnellisuuden “etsimisen” lainkaan kantavan hedelmää, päinvastoin. Olen sitten ihmetellyt miten menin noin itselleni itsestäänselvän asian unohtamaan. Kai alkoi olla liian paha olla. Selvästikään asian itsestäänselvyys ei ollutkaan niin varmaa kuin luulin.

Alkoholitonta viikonloppua kaikille meille!

kiitos ja sitä samaa, raitista päivää päivä kerrallaan.
olipa hienoa että tulit kertomaan miten käy kun ottaa sen ensimmäisen. Se onkin totta eikä satua, että jokin hermojana siellä aivoissa tai jossain sykähtää eloon ja vaatii alkoholia, tupakkaa, jotain lisää… Se tarvii vaan sen ensimmäisen sysäyksen.
Olen ollut kauan raittiina mutta nyt kun luin kirjoituksesi niin tuli elävästi mieleen se viinanhimo, alkukantainen himo, jossain sisällä, päässä, mielessä janosi alkoholia, ihan sama mitä kunhan se virtasi suoniin ja hermoihin.
Minulla on tosiaan menossa jonkinlainen “erämaa-aika” ja odotan milloin tämä loppuu. kaikkia keinoja olen yrittänyt käyttää että pääsisin taas “normaaliin” olotilaan… toisaalta mietin, voiko avio-eron jälkeen edes tulla mitään ns. normaalia, muutuinko psysyvästi?
Muutosta haen nyt, ja se muutos ei saa olla, tai en halua että se olisi alkoholin helpottava olotila. Koska muistan, eihän se antanut mitään helpottavaa olotila, päinvastoin ihan kamalan häpeän ja itsesyytösten tulvan, kun mokasin juodessani, minä en osannut ottaa vain vähän. minulle sanottiinkin että olet ihan kiva mutta älä juo niin paljon silloin olet pelottava.
Tuetaan toisiamme täällä ja myös ihan live-elämässä aion olla tukena toisille jotka haluaa olla juomatta.

2 tykkäystä

Etukäteen ei ehkä kannata haikailla normaaliutta…ehkä läpikäydyn muutoksen jälkeen syntyy se uusi normaali, jota sitten vaan pyrkii elelemään itselle parhaalla mahdollisella tavalla?
Ja Lintuanna, aika menee niin nopsaan että vaikka nyt laskurin nollaisit niin pian sinne taas päiviä kertyy. Tosin sen huomaa ehkä vasta jälkeenpäin.

1 tykkäys

Huomenta. Niinhän se on kun raitistuinkin, silloinkin koin tätä samaa, ahdistusta, välillä masennusta, pelkoa ja vaikka mitä tunteita tuli. Silloin turvauduin psykoterapiaan. Kaikki entinen jäi taakse, uusi tuli tilalle. Uusi raitis elämä, piti opetella elämään uudestaan, kokeilla mikä minulle sopii mikä ei. Mieli oli sekasortoisena, ei lainkaan tyynenä ja onnellisena koko aikaa. Tietenkin oli kiitollisuus ja huumaava tunne siitä etten enää juonut, koska join aika paljon ja tiheään.
Silloinkin kun raitistuin piti opetella sitä uutta normaalia, yrittää keksiä elämään iloa ja onnea, rauhoittaa itseni muullatavoin kuin alkoholilla.
Pitää vain muuttaa suuntaa jos entinen ei ole hyvä suunta. helpompi sanoa kuin tehdä. Kun ei edes kykene välillä näitä asioita tajuamaan, sitä vain rypee siinä surussa ja itsesäälissä tai missä lie alakulossa, sekin on ikävä kyllä jonkinlainen nautinto. olla surullinen ja ikävöidä entistä. Eikä sitä tarvi hävetä eikä missään nimessä luulla että tekee väärin, aikansa kutakin, on itkettävä silloin kun itkettää ja naurettava sitten kun naurattaa.
minulla on pari läheistä naistuttua jotka eivät enää itke minkään asian vuoksi. He ovat sanoneetkin etteivät enää itke, eivät sure mitään. Onneksi eivät minulle sano että “mitä tyhjää itket”, “lopeta tuo tyhjän vollotus”. Nyt kun alan toipua surusta niin tajuan kuinka tärkeää on että tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on. AA-ryhmässä sain hyväksynnän myös siitä että olen juoppo ja saan olla siellä ja minut hyväksytään, ainoa vaatimus oli että halusin olla raitis. Niin täälläkin plinkissä, saan olla just sellainen kuin olen ja tarkoitus on vain että pysyn raittiina ja matka jatkuu !

Kiitos pohdinnoistanne Vieraammaksi54 ja Minä vain.

Huomaan, etten jaksaisi millään kirjoittaa. Ehkä tauko terapiasta olikin sinänsä paikallaan ja, vaikka prosessi on käynnissä kesälläkin, huomaan minua uuvuttavan se ja kaikenlainen analysointi. Olen silti vieläkin ihmetellyt, miten tilanteeni muuttui niin äkkiä. Ei ole ollut mitään vaikeuksia elää juomatta, ei ollut mielihaluja tai sitten en vain tunnistanut niitä.

Eilen koin onnistumisen, kun päivä oli pitkä ja sosiaalinen ja aloin haluta juoda sitä mukaa mitä väsyneemmäksi tulin. Suunnittelin juodako vai ei, mietin kauppaan menoa ja melkein päätinkin jo ostaa 3 juomaa, mutta sain itseni kiinni vahingollisesta kaupan köynnistä ja tunnistin, että tarvitsen kotona lepoa tuollaisen päivän jälkeen, enkä juomista. En siis juonut, vaan lepäsin. Sitäkin mietin miksi kahdeksatta vuotta oli selvää tuo lepo, mutta nyt ei enää, vaan juomisesta on tullut taas yksi vaihtoehto. Riippuvuus on kummallinen ilmiö.

Huoh, join taas. Neljä annosta olen nyt juonut. “Piti pestä matto” ja blaablaa, olen jo nyt täynnä itsepetostani.

Mutta pistän panoksen rohkeammaksi, jotta pystyn kirjoittamaankin rehellisemmin. Toinen vanhempani, jonka “tyttö” olin, kuoli 3kk sitten enkä “osaa” tätä suruaikaa. Mä en vaan osaa. Suru kuormittaa tosi paljon, mutta välillä tuntuu, että dissosioin sen ja kuljen usvassa. Olen lähes poikkeuksetta ihan uupunut ja yrittänyt levätä, mutta samaa tahtia “perinnöksi” saamani sisäinen vaativuus on nostanut päätään. Siitähän kirjoitinkin jo. En osaa antaa itseni levätä ja surra.

Kirjoitankin vielä, kun olen itsekin helpottunut, että juomiseni jäi siihen. Toki silti pettynyt, että join, mutta joku raja mulla on edelleen näemmä. Ainakin tällä kertaa oli.

Kirjoitin aiemmin, että minulla on omituinen parisuhde ja, että miesystäväni seura saa aikaan juomishaluja. Se on sikäli ihan totta, mutta haluan teroittaa, että syy on minussa. Meillä kummallakin on traumatausta. Olen kuitenkin monta päivää käsitellyt minun retkahtamistani, eikä tulisi pieneen mieleenikään syyttää tai vastuuttaa häntä minun mokailuistani. Aiemmin teki ehkä jopa ihan pienissä määrin mieli, mutta tajusin nopeasti, että se olisi itsekeskeistä, liian helppoa ja epäkypsää. Minun juomiseni ei ole millään tavalla hänen syynsä ja piste. Kannan itse täysin vastuun.

Otan osaa suruusi.

Voisiko suruaika tuoda esiin sinussa sen haavoittuvan lapsen, jolle turvallista on juoda mieluummin kuin pysyä läsnä surun tunteissa. Olen ajatellut, että pakonomainen juominen on sisäistä avuttomuutta kohdata elämä sellaisena kuin se sillä hetkellä on.

Kiitos, kuulostaa järkeenkäypältä, koska keinottomuutta juurikin koen. Järjellä tiedän, ettei ole oikeaa eikö väärää tapaa surra, mutta tunne-elämä ei tätä tavoita. Ylipäänsä sureminen on tosi kuormittavaa enkä oikein osaa antaa uupumukselle periksi, kun pitäisi muka tehdä niin paljon kaikkea. Olen vuosia opetellut lepäämään ja sen nyt luulin jo osaavani, mutta nyt surullisena aikana, kun lepään uupumuksen takia paljon, on alkanut huolettaa piristynkö enää koskaan. (Kenties katastrofiajattelua?) Nyt vielä tänään aamulla heräsin ihan nuhaisena ja toinen silmä vuotaa solkenaan, joten olisi levättävä kesäflunssankin takia.

Ajattelin kirjoittaa päiväkirjaan tässä joku päivä listaa, että mitä kaikkea mun omasta mielestäni sitten “pitäisi” tehdä vai huomaisinko ehkä, että ne ovat asioita, joilla ei ole niin kiirettä. Mieleni tuppaa luomaan vaatimuksia, jotka aiheuttaa paineita ja pahimmillaan ahdinkoa ja siihen ajattelin alkaa pureutua kunnolla. En halua mitään mielensisäistä vankilaa, joka jopa suruaikana piiskaa mut hommiin. Kuitenkin joka päivä tulee luonnollisestikin puuhailtua kotitöitä, miksi se ei sitten sisäiselle vaativuudelleni riitä. Sisäinen lapseni on tässä ristiriitojen aallokossa, isänsä menettäneenä, tosiaan varmasti jopa hädissään ja keinoton.

Lisään vielä, että ei ole eka kerta, kun en osaa levätä ja sitten pamahtaa flunssa päälle, mikä aiheuttaa ikään kuin “pakkolevon”. Ehkä keho viestittää taas, että on vain levättävä. Eilenkin kävin raskaalla lenkillä, siivosin, kokkailin, pesin mattopyykkiä ym ym ym, vaikka olin tosi väsynyt. Ehkä joskus vielä opin. Se lepääminen on ehkä vaikeaa juuri siksi, koska silloin alkaa asiat ja suru nousta pintaan. Jostain syystä mun on vaikea kestää surua, vihaisuuskin olisi helpompaa. Johtuisiko siitä, että vihaisuus on ns.aktiivinen tunne ja suru passiivinen. No, en näe melkein kirjoittaa, kun nyt molemmat silmät vuotaa, joten taidan pakottautua nyt sitten levolle. Myönnän, että petyin, koska lenkki olisi tehnyt tosi hyvää. Yritän ajatella, että lepokin tekee hyvää ja lenkille ehdin kyllä vielä.

Kyllähän niillä omilla ajatuksilla on suuri merkitys, päästääkö itseään kovin helpolla. Olen ollut mestari-märehtijä joskus. Se kyllä vauhditti alkoholisoitumista. En halunnut hyväksyä tosiasioita ja taistelin vastaan milloin mitäkin. Nykyään nautin elämästä, kun saan tehdä asioita ja olla hetkessä kiinni, ilman liiallista pohdintaa ja kontrollia ja ankaruutta. Tietysti raittius kuuluu siihen olennaisena osana.

Lintuanna, onneksi olkoon, olet ollut tänään raitis? :slight_smile:

Toivon sinulle pikaista paranemista!

Voikohan olla niin että kun ajattelee, että juominen on nyt menettänyt merkityksensä eikä juomista enää edes sillälailla mieti, ihminen kokee olevansa jotenkin turvassa. Vaaranpaikka, jolloin uskoo voivansa vähän juoda? Mulla on mieleen tullut tämä ajatus ja se kyllä mua haittaa.