Osanottoni Lintuanna. Surun kokeminen on kait jokaisella niin erilainen. Minulla tämä suru avioliiton päättymisestä ei oikein tahdo loppua. Välillä on päiviä että jes! nyt helpottaa, ja taas seuraavana päivänä onkin hankala olo.
Sehän minun pelko on ollut tässä koko ajan etten jossain epätoivoisessa olotilassa hae sitä juotavaa tuosta lähikaupasta. Siksi käyn nyt ryhmissä ja kirjoittelen tänne että pysyy järki päässä eikä tunnetilat saa minua valtaansa kokonaan.
Viime kesänä itkin varmaankin monta viikkoa ihan päivittäin, tuntui että kehokin oli kipeä, ja niinpä sairastuin koronaan, ilmeisesti suru verotti vastustuskykyä. Oikeastaan se oli hyvä. Sainpa nukkua rauhassa ja olla vain. Näin jälkeenpäin ajateltuna se olikin ihan hyvä.
Nyt olen tutustunut mieheen joka ottaa joskus alkoholia, tosin luvannut ettei minun lähettyville silloin tule. Olen tosi hermostunut tästä tilanteesta. Minua kyllä pelottaa viekö mies minut mennessään juopotteluun? Näinhän kävi kun olin nuori 19v niin toisten mukaan menin, en halunnut yksin jäädä ja kavereita ei muita ollut kuin sellaisia jotka otti alkoholia ns.normaalisti. Minä en kyennyt siihen, join aina humalahakuisesti. Jos olisin järkevä, lopettaisin tämän alkavan tutustumisen tähän paikkaan, ei olla edetty vielä muuhun kuin kävelyretkiin niin nyt ois helpompi lopettaa.
Lintuanna ottaa vastuun juomisesta itselleen, hieno juttu. Minä en tiedä enkä oikein halua edes kokeilla olenko yhtä vahva? Mutta yksinäisyys tekee temppuja ja haluan seuraa.
Myönnän etten ole mikään yksinkulkija vaan kaipaan miestä elämääni. Se on helppo myöntää enkä sitä häpeä. Toivon vain että en tee mitään hölmöä ratkaisua seurankaipuussani. Myönnän mikä ja kuka olen. Enkä yritä elää vastoin itseäni. Eli olen alkoholisti ja alkoholi ei minulle sovi. Sitä on turha kieltää.
Päivä kerrallaan eteenpäin, joskus ihan hetkikin on hyvä!
Kiitos teille kaikille kirjoituksistanne! Vastaan niihin myöhemmin, sillä olen lähdössä kauppaan, pakko mennä ruokaostoksille ja ostan myös Pepsiä, vaikka sitäkin riippuvuutta mun on vielä hoidettava. Silmätulehduskin minulla nyt ainakin on ja sitä hoidan nyt keitetyllä vedellä.
Piti nyt vain äkkiä tulla kirjoittamaan, että muistin viimeksi 2015 raitistuessani kiinnittäneeni erityistä huomiota lapsuudesta lähtöisin olevaan sisäiseen tyhjiööni, jota olen taas ilmeisesti vimmalla yrittänyt täyttää. Ja sehän ei täyty, sen täyttämisyritykset on loputon suo. Viimeksi raitistuessani pysähdyin aina, kun huomasin tuon tyhjiöni kumisevan. Pysähdyin ja kuuntelin sitä, annoin olla ja surin. Yritän päästä tähän taas käsiksi.
Lisäksi halusin kirjoittaa, että join kuitenkin vielä 3 annosta suuttuessani eräästä jutusta, jota en nyt sen enempää lähde avaamaan. Aggressio siten kohdistui taas minuun, itseäni minä juomisella vahingoitan. Ajattelin yrittää olla nyt vähän enemmän ei-tietämisen positiossa - lopulta en vielä tiedä miksi tänä heinäkuuna ratkesin. Monia syitä voin vain arvailla, mutta mun ei tarvitse tietää aina kaikkea. Mun tarvitsee vain olla tänään juomatta.
Kiitos! Onneksi flunssa on lievempää sorttia, vaikuttaa kuitenkin selvästi. Ja kyllä, eilen olin raitis ja tänäänkin. Mun pitää selvästi vielä harjoitella uudelleen tuota päivä kerrallaan -ajattelua ja, että jokaisella raittiilla päivällä on merkitystä.
Hienolta kuulostaa, että olet oppinut pois liiasta pohdinnasta, kontrollista ja ankaruudesta! Mä olen ottanut niissä juuri takapakkia, kuten raittiudessakin. Ehkäpä nuo “kaikki liittyy kaikkeen”. 
Ensi viikolla jatkuu taas terapia, sekin helpottanee oloja.
Voi hyvinkin, on jopa todennäköistä. En ollut enää aikoihin tehnyt töitä raittiuden eteen, toki olen paljon työstänyt tunne-elämääni ja ajattelin kai, että raittius menee siinä sivussa itsekseen. Mutta taisin olla väärässä, koska unohdin pitää alkoholia uhkana ja kuvittelin sen voivan väliaikaisesti helpottaa olojani. Harmi, sillä uusi ongelmahan siitä heti tuli ja nopeasti. Alle kuukausi, 8 kertaa alkoholia ja täällä taas olen yrittämässä pysäyttää huonoa kehitystä heti alkuunsa. Tosiaan luulin olevani jo selvillä vesillä ja, ettei kai “pieni kokeilu” niin vaarallista olisi.
Kiitos Vieraammaksi54. Avioero on varmasti ollut rankka kokemus, osanotot siitä kokemuksesta. Uusi tilanteesi kuulostaa kinkkiseltä, mutta ei mahdottomalta. Olen itse ollut muutaman vuoden miehen kanssa, joka saattaa joskus juoda viiniä pizzan kanssa tmv., mutta ei koskaan minun seurassani. Alussa selvitin aika useinkin kysymällä miten hän juo eikä siinä ilmennyt lopulta mitään riskiä sinänsä, koska ilmeni, että miesystäväni on aina alkoholin kanssa varovainen; hänelläkin on sen suhteen sukurasitetta, kuten minullakin. Hän ei halua itselleen isänsä ja sisarensa kohtaloa ja siksi koskee alkoholiin hyvin harvoin. Nytkin heinäkuussa vaikka minä päätin yhtäkkiä juoda mökillä saunaoluita, hän ei juonut yhtään.
No mutta, yritän kai sanoa, että toisen alkoholin käytön motiivit ja tavat kannattaa selvittää hyvin ja olla myös rehellinen omasta suhteesta alkoholiin. Voi olla, että siitä ei muodostu ongelmaa. Toisaalta jos ei ole varovainen, riskejä on. Tai jos se häiritsee itseä, silloinhan se on ongelma. Toivottavasti asia ratkeaa hyvin, tsemppiä!
Tajusin juuri tuossa vastatessani Vieraammaksi54:lle, että oma miesystäväni ei kyllä suhtaudu minun alkoholin käyttöön kovin vakavasti, minkä huomaan olevan minulle ongelma. Kun hän puolustelee minua, etten niin kovin itseäni juomisestani ruoskisi ja syyllistäisi, saatan saada tästäkin tekosyyn juoda. Alan itsekin miettiä, että ei kai tämä nyt heti niin vakavaa ole ja ehkei haittaakaan niin paljon jos juon ja blaablaa mieleni etsii vain oikeutusta ja tekosyytä juomisellekin sitten. Yritin puhua hänelle lenkillä, että uskon minulla olevan riippuvainen persoonallisuus ja riippuvuuden kohde vain vaihtelee ja on sikäli raskas, omalla tavallaan vaarallinenkin tapa elää ja lisää huonovointisuuttani. Toivon, että hän ymmärsi tällä kertaa.
Ennen kuin edes koskin alkoholiin nyt heinäkuussa, olin isäni kuoleman jälkeen alkanut juoda joka päivä Pepsiä väsymykseeni. Uskon, että addiktiivisuuteni aktivoitui siis jo ennen alkoholin juomista. Lisäys: itse asiassa epäilen, että olen saattanut olla riippuvainen koko ajan, lopetin vain juomisen. Ennen Pepsiä ylianalysoin pakonomaisesti parisuhdettani. Mietin myös olenko jo riippuvainen terapiaprosessistani, sillä mietin sitä lähes koko ajan. Olen ollut riippuvainen somesta, senkin lopetin. Työstä, urheilusta, seksistä jne. Kohde vain vaihtuu. Jossain kohdin koin olevani vapaampi, osasin elää hetkessä eikä minulla ollut tuolloin mitään riippuvuuden kohdetta. Tai no, se saattoi silloin olla deittailu. Pahus. 
En tiedä, tutkailen ajan kanssa. Toivottavasti en ole liian itsevarma todetessani, että ilmeisesti osaan aina lopettaa minkä tahansa “kohteen käytön” ennen kuin siitä alkaa seurata todellisia ongelmia, mutta on helppo varmasti tästä arvata, että elämäni ei ole helppoa eikä tyydyttävää, kun addiktiivinen “kun mikään ei riitä” -mentaliteetti ja toiminnan jonkin tasoinen pakonomaisuus on dominoivana.
Joka tapauksessa kaikki nämä viime vuotiset vastoinkäymiset, oma sisäinen vaativuuteni, pahoinvointini ja se oma addiktiivisuuteni kietoutuvat nekin varmaan kaikki toisiinsa. Nytkin olen surullinen ja väsynyt ja tekisi mieleni juoda ja puunata kotia puhtaaksi. Miesystävän lailla ajattelin hetken, että ei kai tämä juominen nyt vielä niiiiiiin vakavaa ole. Mutta kyllä se vain on. Siksi päätinkin jo nyt, että minun ei tarvitse tänään tehdä mitään muuta kuin levätä ja olla juomatta, parannella kesäflunssaani. Se riittää.
2.lisäys: Kirjassaan Vapaudu riippuvuudesta, addiktiivisen persoonallisuuden paraneminen, Lee Jampolsky kirjoittaa, että yksi avain paranemiseen on häpeän ja syyllisyyden vähentäminen ja niistä kumpaakin mulla on valtavat määrät. Olen yrittänyt kumpaakin työstää, mutta olen niidenkin suhteen ilmeisen kesken.
Eilen oli vaikea päivä, heräsin paniikissa siihen ajatukseen, että mitä ihmettä olen mennyt tekemään - siis juomaan. Sen lisäksi mieleni pyöritti katastrofiajatuksia ja olo oli kehno. Kun voin huonosti, teki mieli juoda. Lenkin jälkeen, kun voin paremmin, teki silti mieli juoda. Pysähdyin tutkailemaan juomishimoa ja harkitsin rehellisesti, mitä juomisesta seuraisi. Päädyin siihen, että enemmän negatiivisia kuin positiivisia seurauksia, joten annoin olla.
Olen aikamoinen skeptikko ja välillä tökkii Lee Jampolskyn kirjassa suomennetut käsitteet, kuten totuudellinen persoonallisuus, rakkaudellisuus ynnä muut, mitkä vivahtavat vähän hörhöpuolelle minun mielessäni. Olen kuitenkin ajatellut lukea vielä mahdollisimman avoimin mielin kirjaa. Yksi jo nyt minua auttanut idea siinä jo oli. Käsitin sen jotenkin niin, että kun lopetamme riippuvuutemme kohteen käytön (oli se mitä tahansa) koemme usein olevamme jotenkin puutteellisia. Entäs jos näkökulman vaihtaakin siihen, että itse asiassa meistä ei puutu nyt esimerkiksi rakkautta, vaan olemme vain hukanneet yhteyden siihen? Olemme vain unohtaneet, miten kokea sitä. Pyörittelin kaikkiaan tätä ajatusta mielessäni ja se alkoi tuntua hyvältä. Minä nimittäin koen aina, että minusta puuttuu jotain, olen liian vähän sitä ja tätä ja niin edelleen. Jos annan itseni mielikuvitella, että minussa on rakkaus ja minussa on onnellisuutta, en vain muista miten olla yhteydessä niihin, koen kirjaimellisesti heti parempaa mieltä. Jos siis olenkin jo kokonainen, olen vain unohtanut eri puolia siitä?
Juominen on jo nyt lisännyt häpeääni. Eilen hävetti liikkua ihmisten ilmoilla ja hävetti nämä kirjoitteluni tänne. Olen silti päättänyt kirjoittaa rehellisesti, koska helppohan täällä olisi esittää parempaa ihmistä, jos sellaiseen petollisuuteen lähtisi., mutta mitä se auttaisi? Ei mitään, päinvastoin pahentaisi asioita. Aion siis olla rehellisesti oma itseni ja kerron kaikki juomiseen liittyvät mokani, jos niitä vielä tulee, enkä lähde esittämään tai selittelemään mitään. Yritän myös olla maltillinen toipumisessani. Muistelen, että viimeksi silloin joskus 2014-15 lähdin heti uudistamaan koko elämääni ruokavaliota ja urheilua myöten ja se oli muistaakseni jollain tavalla vahingollista. Keskitynkin nyt tosi pieniin, mieltä ylentäviin muutoksiin, kuten vaikkapa siihen, että laitan tuorepuurooni ostamiani vehnänalkioita ja chia-siemeniä, kävelen lenkillä ihan hieman nopeammin, vähennän Pepsiä (en vielä lopeta), mutta mitään tämän suurempia muutoksia en nyt heti tee, etten kosahda kiville ja uuvuta itseäni, kuten mulla on tapana. Tapana siis ihan ilman juomisen lopettamistakin. Ennen kaikkea olen nyt vain päivä kerrallaan juomatta.
Minua voi pitää esimerkkinä; esimerkkinä siitä, mitä EI kannata tehdä. Kompuroin.
Kun lähdin edellisen kirjoitukseni jälkeen kauppaan mietin, miksi en nollaa laskuriani? Onko se merkki siitä, että en ole lopettamassa kuin puolivillaisesti? Minua vielä juotattaa, sehän on aivan selvä, mutta en nyt itsekään olisi uskonut, että se mikä toimi ja riitti eilen, on heti tänään riittämätön. Spontaani museoreissu ja miehen kanssa kauppaan. Tilaisuus teki varkaan enkä lainkaan pistänyt vastaan. Parkkipaikalla sentään sanoin, että tää on huono idea, mutta juoppohan ei silti jätä juomatta, jos on juomista.
En sen enempää tänne viitsi nyt kirjoittaa, mutta nyt käyn nollaamassa laskurini, jos sen vain voi puhelimella tehdä. Edit. Ei ilmeisesti voi tai sitten en vain osaa?
Lintuanna, olen ollut lukemattomat kerrat samassa tilanteessa kuin sinä. Joskus raittius on löytynyt nopeasti, joskus monen viikon taistelun jälkeen (viimeisimmässä taistelussa meni n. 3 kuukautta, kunnes raittius lähti sujumaan.) Taistelutahtoa ja armollisuutta itseäsi kohtaan sinulle Lintuanna!
Häpeästä kirjoitin omaan ketjuuni. Tunnen sitä usein. Olen oikein havahtunut viime päivinä siihen, kuinka paljon häpeänkään ja aivan uskomattomia asioita, joita todennäköisesti muut eivät häpeäisi…
Kiitos tosi paljon sanoistasi Lempeä kettu! 
Yritän hyväksyä, että tämä ei nyt olekaan niin helppoa, vaikka välissä oli lähes kahdeksan vuoden tauko. Tuntuu kuin olisin tehnyt aikahypyn takaisin suoraan ongelma-aikaan. Voimavarat ovat hyvin vähissä elämäntilanteestani johtuen ja juuri niitä tässä lopettamisessa tarvittaisiin. Ja tahdonvoimaa, mitä minulta myös tällä hetkellä tuntuu puuttuvan. Tai sanotaanko niin, että ainakaan en saa siihen yhteyttä. Huomasin taas, että hieman juoneena minun on paljon helpompaa itkeä ja itku kyllä keventää taakkaa. Vaikka eihän sen niin pidä mennä, että juon käsitelläkseni tunteita.
Tuo, mitä kirjoitat häpeästä, kuulostaa tosi tutulta. Minäkin häpeän jopa älyttömiä asioita. Minut on kasvatettu häpeällä, joten lapsuudesta juontaa juuret. Käyn aina muutenkin välillä lukemassa ketjuasi, käyn nyt lukemassa uusimman.
Heipä hei!
Taisimme Lintuannan kanssa kirjotella täällä yhtä aikaa raittiuden alkutaipaleella. En muista millä nimimerkillä täällä silloin olin ja monestiko sitä olen vaihtanut, kun kimpaannuin välillä ja tuhosin tunnukseni, kuten kunnon herkkähipiäinen addikti konsanaan. Itse olin aika varma että kuolen ennemmin kuin raitistun, kun olin sarjaretkahtelija ja putosin dokaamaan koko ajan.
Avaan oman ketjun enemmille höpinöille omasta elämästäni kunhan ehdin.
Lintuannalle sanoisin, että eihän kukaan sinulta ota noita raittiita vuosia pois. Nollailet laskurin, kun keksit miten se tehdään.
Raittiutta voi ihan hyvin olla useammassa pitkässä pätkässä! Joskus joku vertaistukiryhmässäkin kertoi raittiista vuosistaan 10+10v kun oli välissä pudonnut juomaan pariksi päiväksi. Ei ole maailman loppu, jos nyt hetkeksi retkahdit vaikka helpostihan sitä tulee kurja fiilis ja olo “kaikki on pilalla”.
Varmasti terveys ja suhde omaan lapseen ja muihin läheisiin on noiden raittiiden vuosien ansiosta ihan toinen, kuin jos olisit ne juonut.
Nyt vaan rauhassa eteenpäin! Toisaalta jos juuri suorittaminen on vähän ongelma, voihan sellainen pysähtyminenkin olla avuksi… ettei hetkeen yritä tai suunnittele yhtään mitään. Sekin riittää, ettei juo.
Häpeä kahlitsee. Se on aivan järkyttävää, että ihmiseen, joka on jo muutenkin herkillä ympäristönsä vaikutteille, istutetaan häpeä omasta itsestään. Häpeä nousee esille, vaikka mitään syytä ei olisi. Missä muut tunteet?? On tämä raskasta hävetä omaa itseään. Häpeä on kuin syöppö, joka syö kaiken ilon ja tekee ihmisestä itselleen orjan.
Tälläkin hetkellä häpeän itseäni todella paljon. Olen ollut ihmisten seurassa selvinpäin ja hävettää kaikki, mitä olen tehnyt tai sanonut ja voisin vaikka oksentaa tätä pahaa oloa ulos. Tunnen itseni jotenkin sairaaksi, tai sairastuneeksi tähän tunne-elämän sietämisen vaikeuteen.
Pitäisi varmaan kaivaa se oma vanha itsensä esille…se, joka ei pelännyt eikä hävennyt. Toki silloin oltiin vielä nuoria ja niin voittamattomia…Mutta usko elämään ja maailmaan täynnä mahdollisuuksia oli olemassa.
Mä haluan uskoa että se on oikeesti totta nytkin?
Voiko muuten olla, että tuo häpeä onkin vielä edellisen juomisen jälkioireita? Mulla ainakin morkkikset ja alavire kestivät parikin viikkoa tai kauemmin. Alkoholi sotkee aivokemian pitkäksi aikaa.
Joku arvio taisi olla, että 3kk raittiuden kohdalla se tasaantuu, mutta kyllä kuukausessakin jotain tapahtuu.
Pystyisittekö Lempeä Kettu ja Lintuanna ajattelemaan, että nuo hirvittävät häpeäntunteet olisivat osin ihan juomisen aivokemiallisia jälkimaininkeja ja auttaisiko tuo ajatus kestämään niitä paremmin?
Pahin terä voi taittua piankin ja ehkä sitä perushäpeää jaksaa paremmin käsitellä, kun olo kohenee hieman.
Halauksia teille!
Kiitos kaikille viesteistä. Huomaan harmittelevani, ettei minulla riitä voimavarat kirjoitella niin paljon kuin toivoisin, olisi kiva muidenkin ketjuissa käydä kirjoittelemassa. Ehkä sille tulee vielä aikansa, nyt ei kertakaikkiaan voimavarat riitä.
Metsänpeitto, vaikken nyt tiedäkään kuka “vanhoista” olet, on mukavaa, kun olet täällä. Ollaan tosiaan näemmä raitistuttu tosi samoihin aikoihin vuonna 2015. On totta, että ei nuo melkein 8 vuotta mihinkään häviä, ehkä voisin ajatella tätä asiaa tietoisemmin. Nollatakseen laskurin pitäisi ilmeisesti kirjautua tietokoneella plinkkiin, tutkailen asiaa ajan kanssa.
Mitä häpeään tulee, niin mulla se ei liity vain näihin juomisiin. Retkahdin “vasta” nyt heinäkuussa, kun taas häpeän kanssa olen elänyt jo kauan. Juomiset toki pahensivat sitä. Häpeä tosiaan on suorastaan lamauttavaa välillä. En tiedä suoraan sanottuna, miten sitä saisi laimenemaan. Noina melkein kahdeksana juomattomana vuonna, häpesin myös itseäni tosi paljon eikä elämä todellakaan ollut mitenkään helppoa ja onnellista kohdallani. Unohdin kuitenkin olla kiitollinen siitä, että en juonut enää. Helpotuskin siitä laimeni vuosien myötä, vaikka välillä vaikeina päivinä kyllä osasin ajatella, että sentään en juo enää.
Edellisinä päivinä olen lenkkeilyn ohessa yrittänyt vaalia pysähtymistä ja lepäämistä. Olen kyllä kironnut sitä, että juomisesta tuli taas yksi vaihtoehto minulle; olihan se paljon helpompaa, kun ei ollut ailahtelevaa mielialaa, joka arpoo juodako vai eikö. Nyt sitä arpomista on ollut joka päivä. Lempeä kettu väisti kyllä upeasti retkahtamisen.
Olen lukenut Jampolskyn kirjaa ja analysoinut sen ohella itseäni. Täytyy kyllä sanoa, että ajatus siitä, että pystyisin aina suhtautua rakkaudella kaikkeen, on tällä hetkellä lähes utopistinen. Mulla on sen verran vahva defensiivisyys ja ilmeisesti osa skeptisyyttäni ja kriittisyyttäni lukeutuu myös osaksi suojautumistani. Mutta tutkailen asiaa, olisishan se kiva oppia pois addiktiivisuudesta kokonaan ilman että se vain välillä lievenee ja ilmenee suhteessa muihin kohteisiin.
Ai niin, yksi ihana raitistumistani tukeva asia on se, että miesystäväni meni ja osti minulle nyt Sodastreamin. Teen ja juon nyt hiilihapotettua vettä ja Pepsinkin juominen vähentynyt itsestään sen myötä hurjasti. Vuonna 2014-15 joku opetti minulle täällä, että kannattaa silti juoda jotain, vaikkei alkoholia joisi. En muista mihin se perustuu, mutta minä nautiskelen nyt Sodastreamin kuplavettä. 
No mutta, nyt sateiselle lenkille lähtö odottaa. Voimia kaikille!
Voi että! Tuohan on Sodastreamin ostaminen oli ihana rakkauden teko! Käytännänläheisyydessään suorastaan nerokas ja selvästi mietitty. Saat siis tukea siltäkin suunnalta.
En ole tuo kyseistä kirjaa lukenut, ehkä etsin sen käsiin ja mielenkiinnosta luen.
En itse edes pyri tuonkaltaiseen positiivisuuteen. Idea toki voi avautua paremmin kun siihen perehtyy.
Osa kohdalle tulevista vastoinkäymisistä on epäreiluja ja kohtuuttomia, että pidän oikeutettuna olla niistä kiukkuinen tai jopa katkerakin tovin. Yritän pahimman tunnekuohun laannuttua tutkailla, onko asiassa mitään hyviä puolia (kolikon kaksi puolta) ja miten jatkan eteenpäin. Jonkinlainen musta huumori ja itseironia ovat auttaneet paljonkin. Oma toiminta eri tilanteissa näyttää usein jälkeenpäin surkuhupaisalta. Niinkuin nytkin tuo jonkinlainen ratkeaminen tilailuun ja osteluun… Rahaa meni ja kämpässä on liikaa roinaa, jota pitää yrittää myydä tai palauttaa… Olen selannut minimalismin ja maksimalismin välillä ja nyt kelkka taas kääntyy kohti ensiksi mainittua. :mrgreen: Muuhunkin voisi aikansa ja rahansa käyttää.
Nämä selviytymiskeinot ja ajatusmallit ovat niin henkilökohtaisia. Jos häpeäntunne on voimakas, itselleen nauraminen (hyväntahtoisestikin) on vaikeaa. Silloin muut keinot toimivat paremmin.
Toivotaan, että pääset pian kunnolla kiinni raittiuteen ja juominen putoaa keinovalikoimasta taas pois. Sen miettiminen, kuten kirjoitit, tuo hirveästi päänvaivaa. Ehkä se nyt vanhempana ja pitkän raittiuden ansiosta tapahtuu nopeammin kuin silloin yli 7 vuotta sitten.
Kiitos, minäkin toivon. Tämän hetkinen päätökseni on, että juominen jää heinäkuun mokaksi. Toivon, että tällä kertaa ei tarvitse käydä niin pitkää taistelua juomisen loppumiseksi kuin tuolloin 8 vuotta sitten, vaikka samaan aikaan on äärimmäisen turhauttavaa ollut tajuta, että mm. sama sisäinen vaativuus minua edelleen vaivaa. Yritänkin ajatella, että jos ongelmat pysyy, niin keinojen on muututtava. Joskus, kuten mahdollisesti nytkin, on myös palattava keinovalikoimassa askeleita taaksepäin. Osa hyväksi todetuista keinoista on tippunut matkalla pois kyydistä.
Kirjoitat viisaita, en minäkään mihinkään myrkylliseen positiivisuuteen aio itseäni upottaa. Eilenillalla lukiessani kirjaa mietin pitäisikö se suosiolla jättää nyt jopa kokonaan pois, kun alan tuntea enemmän vain huonommuutta ja viallisuutta, kun olen lukenut sitä pidemmälle. Pidän nykyistä selfhelp-kulttuuria omalla tavallaan vaarallisena ja vahingollisena. Minun on vaikea sietää sitä, miten puoskaroinnista on tullut somen myötä muotitrendi. Ties miten vajaalla koulutuksella ihmiset tituleeraavat itseään “traumaspesialisteiksi” ynnä muuta ja aina ja vain yksilöiden pitäisi muuttua, vaikka meillä on rakenteissakin paljon vikaa. Työelämäkulttuuri esimerkiksi on vahingollinen eikä sitä muuta esimerkiksi minun sairauslomani ja terapiassa käymiseni. Yhtä myrkyllinen kulttuuri työelämässä edelleen jyllää ja tosi moni kärsii siitä.
Sodastreamin osto oli tosiaan miesystävältä ihana teko. Välillä hän kuitenkin ostaa seurassani alkoholiakin, mikä on alkanut nyt ihan eri tavalla mietityttää minua. Oppia ikä kaikki, toivottavasti.
Samoja olen pohtinut minäkin.
En tiedä, pitäisikö vaan hyväksyä omat ristiriitaiset tunteet ja yrittää elää niiden kanssa. Oma prosessini vaikkapa äitini suhteen on sellaisessa vaiheessa, että tunnen häntä kohtaan sekä vihaa, että myötätuntoa vaihtelevassa suhteessa. Jonkun haukkumisen jälkeen vihaa on enemmän, jossain toisessa hetkessä myötätuntoa on enemmän. Äitikin oli joskus pieni tttö, joka pelkäsi omaa äitiään. Hän joskus kertoi loukanneensa lapsena itsensä ja menneensä piiloon. Kun mummo oli hänet löytänyt verisenä, hän oli huutanut ja rähissyt ja soimannut vereentyneistä vaatteista. Yksin hänkin on ollut ja tullut häpäistyksi toistuvasti. Eihän hänellä silti ole ollut mitään oikeutta kohdella omia lapsiaan huonosti.
Missä alkuperäinen syyllinen on? Äitiäkö, mummoa vai mummoa hakannutta hänen isäänsäkö minun pitäisi syyttää tai vihata? Vai ei ketään?
Tässä hetkessä ajattelen, että nuo varsin ristiriitaiset ja vastakkaiset tunteet mahtuvat minuun yhtä aikaa ja yritän elää niiden kanssa.
Jos tuo miesystävän alkoholinkäyttö seurassasi mietityttää, pystytkö puhumaan siitä hänen kanssaan? Tai jopa pyytämään, ettei hän niin tekisi. Omia rajojaan voi ja on fiksuakin tarkastella aika ajoin ja varsinkin tilanteiden muututtua.
Olet oikeassa omista rajoista, minun ehdottomasti kannattaa ottaa puheeksi miten hänen alkoholin ostamisensa vaikuttaa nyt minuun. Tilannehan on muuttunut.
Minulla on sama tilanne suhteessa omaan äitiini. Enimmäkseen ymmärrän häntä omine traumoineen ja hyväksyn, miten ylisukupolvisesti kaikki on vaikuttanut. Silti välillä minullakin nousee viha.
Ristiriitoja minulla myös on ja niitä käsittelen mm.säännöllisesti päiväkirjaan kirjoittamalla. Sekin väheni nyt kesän aikana, mikä oli ehkä juomisenkin kannalta huono juttu.
Nyt väsyttää ja masentaa, “juhlat” on tosiaan niin sanotusti ohi ja totuttelen taas elämään ilman alkoholia. Tiedän sen tekevän pidemmän päälle hyvää totta kai eikä juominen enää edes tuntunut miltään juhlalta, päinvastoin. Lopettamisen kannalta on hyvä, että en nauttinut entiseen tapaan edes nousuhumalasta enää ja sekin kesti lyhyen aikaa, kun sitten olo muuttuikin jo ällöttäväksi. Lääkitsin vissiin juomisella masennustanikin ja otin hetken taukoja surusta. Tai näin ainakin luulin, todellisuudessa tuntuu että juoneena vasta käsittelinkin asioita ja tunteita. No, nyt joka tapauksessa palaan siihen, että teen sen selvinpäin ja jos kaipaan taukoa, uppoan lukemiseen tai dokkareiden katsomiseen. Sitä uppoamista kaipaan ja tarvitsen, muuten elämäntilanteeni on liian raskas. Kohta lähden taas sateiselle lenkille, mikä tuntuu toimivan jonkinlaisena “synninpäästönä” juomisesta, kun se on aivan päinvastaista toimintaa. Sen jälkeen aion upota johonkin muuhun kuin juomiseen, vaikka sitten taas lukemiseen.
Olen unohtanut kokonaan HALTS-säännön; hungry, angry, lonely, tired, stressed. Ne vaaranpaikat! Yritän tästä lähtien aina juomishimon yllättäessä miettiä mikä tai mitkä noista osatekijöistä sopii tilanteeseeni, kun juomishimo iskee (mahdollinen syy miksi se iskee). Tämäkin päivä meni silti juomatta.