Juomisessani on paljon eskapismia. Huomaan sen nyt taas, kun Kauneimmat joululaulut muistuttavat jatkuvasti kuolleesta vanhemmastani ja, kun olen tilanteessa, jossa elämä pelottaa minua enemmän kuin koskaan ennen. Opettelen edelleen elämään päivä kerrallaan sekä hetkessä läsnäoloa, ne tavat on minulle taas nykyään tosi vaikeita toteuttaa.
Mitkä asiat pelottavat elämässä?
Monikin erilainen asia. Olisi kai pitänyt kirjoittaa, että osa minusta pelkää. Pelkään mm. vastoinkäymisiä, taloudellisia ja sosiaalisia. Pelkään vihaisia, rajattomia ihmisiä. Pelkään, että en toivu takaisin työelämään ja ylipäänsä, että en toivu ptsd:stä. Toisaalta pelkään myös uuvuttavaa työelämää ja sen ihmiskuvioita. Pelkään lapseni voinnin ja tulevaisuuden puolesta. Pelkään, että siskoni kuolee. Välillä tuntuu lisäksi, että nykyään pelkään ihmisiä ylipäänsä ja monia sosiaalisia tilanteita. Olen joutunut kokemaan niin paljon pahaa ihmisistä, niin lapsuudessa kuin aikuisuudessakin.
Eilen olimme viettämässä pyhäinpäivää ja pelkäsin ihan sitäkin, että joku kysyy minulta kuulumisia, kun en kehtaa kertoa. Onneksi oli lapsia paikalla ja suurimmaksi osaksi kaikkien huomio meni heihin. Olisi tehnyt taas mieli juoda, että tuokin sosiaalinen tilanne olisi muuttunut helpommin siedettäväksi, mutta en juonut. En siltikään, vaikka osa porukasta joi.
Tänään olen miettinyt, mistä tunnistaa milloin juomishalut siirtyvät juomisen suunnittelun puolelle. Olen tunnistanut itselläni nyt myös juomista puntaroivia ajatuksia. Miten saa katkaistua juomisen suunnittelun, jos se on jo alkanut.
Jatkankin vielä kirjoittamista, kun kaupassa mietin onko se niin sanottu sisäinen lapseni, joka on nyt alkanut pelätä kaikkea. Käsittääkseni myös läheisen kuolema voi laukaista pelkoja, mutta luulen tämän liittyvän silti suurimmaksi osaksi terapiavaiheeseen, sillä en ole ainoa, jolla traumapsykoterapian aikana tulee tällainen vaihe, missä kaikki pelottaa.
Minähän olen ollut huomattavan uupunut koko vuoden ja jatkuessaan toki tuokin on alkanut virittää pelottavia ajatuksia. Olen esimerkiksi aina kantanut vastuun yksin, koska en ole ollut naimisissa enkä asunut lapseni isän kanssa, mutta nyt tuo vastuunkin kantaminen on alkanut pelottaa, kun en tiedä miten enää jaksan kantaa kaikkea niin yksin. Luojan kiitos lapseni on jo täysi-ikäinen, itsenäistymisvaihe kyllä vielä menossa.
Olen myös sen luonteinen, että en haluaisi omistaa paljoa ja vanhempani kuoleman jälkeen minua alkoi huolestuttaa jopa sekin, miten paljon tavaraa minulla on ja miten jaksan pitää kaikesta huolta. Varmasti uupumus ja ptsd:nkin puhkeaminen on heilauttaneet sisäistä hallinnan tunnettani kunnolla.
No mutta, onnistuin käymään kaupassa niin, ettei käynyt mielessänikään juotavan ostaminen. Olkoon se päivän onnistuminen.
Heipä hei!
Hieno onnistuminen tuo kauppareissu! On oso asia, ettet istu purkki kourassa nyt vaikka on hankalaa.
Varmaankin olon huononeminen liittyy terapian vaiheeseen. Ei kai lopulta ole iso ero hoidetaanko mieltä vai kehoa; hoidossa ja kuntoutumisessa on kivuliaita vaiheita.
Voihan epävarmuuskin tuoda ikäviä tunteita, kun niin moni asia elämässäsi on auki. Epävarmuus, epätietoisuus ja pelko tuovat helposti avuttoman ja ahdistuneen olon. Eihän tiedossa ole edes jotain päivämäärää, milloin saisit vastauksen vaikka lapsen tilanteeseen tai siihen pääsetkö takaisin töihin. Tämänkaltainen asetelma on henkisesti raskas ja kuormittava kaikille ja etenkin meille, joilla on turvaton tausta.
Sinulla on kivan selkeä asenne omistamiseen. Tuo on minunkin ihanteeni, kun koen, että helposti omistussuhde kääntyy toisinpäin; luulet omistavansa jotakin, mutta tosiasiassa tavarat tai vaikka talo omistaakin sinut.
Helpoin olo taisi olla silloin kun homeasunto konmaritti puolestani ja jossain vaiheessa kovin sairaana uudessa asunnossa minulla oli vain patja ja petivaatteet, tarjotinpöyt ja istuintyyni, patteriradio, muutama astia ja muutama vaate. Siinä olisi ollut hyvä kohta alkaa pidättäytyä tavaroiden hankkimisesta, ja etsiä tunnetilojen säätelyyn sen tilalle joku muu keino.
Jos tavaraa on saanut tai perinyt, niidenkin kohtaloa voi ajan kanssa pohtia ja luopua osasta jos niin haluaa. Tuskin kukaan haluaa lastaan tavaroihinsa vangita. Minulla on isältäni huopahattu, piirroksia, itse tehty puukko ja valokuvia. Tietysti myös häneltä opittuja taitoja.
Toimintani on kuitenkin poukkoilevaa, buliimista tavallaan. Haalin tavaraa turvakseni ja sitten eri tavoin koitan päästä siitä eroon, palautan ostoksiani, myyn niitä tai lahjoitan pois. Tämä piirre itsessäni ärsyttää suuresti. Tietysti yksi selviytymiskeinoni on huumori ja itselkeni ja toiminnalleni nauraminen (hyväntahtoisesti).
Olikin kiva kun kirjoitit tästä aiheesta, kun jollain tapaa suhteeni tavaraan ja onistamiseen on noussut mieleen muuton ja pakkaamisen ja asunnon katsojien komeroideni tutkimisen herättämän kiukun myötä.
Voimia ja raitista sunnuntaita.
Taas kerran aivan mahtavaa taitoa jäsentää ja kuvata asioita! En ole hoitotyön asiantuntija, mutta rohkenen väittää, että psyykkiset kykysi ovat aivan riittävät kuntoutumiseen ja yhdeksi näistä luen ”taitosi sairastaa”. Ne on todella vaikeita tilanteita, joissa sairauden tai sen luonteisen tilan koko vakavuutta ei eri syistä ”uskalleta” kohdata ja siihenkin on yleensä ihan ymmärrettävät syyt. Mutta sinä Lintuanna olet vähän sellainen ”elämä raakana” -tapaus: pelottaa, ja kuitenkin katsot asioita silmästä silmään sellaisina kuin ne koet ja tunnet. Minä uskon kyllä siihen, että kuntoudut oikein hyvin mutta luulen myös, ettei mitään pikakaistaakaan ole. Kannattaa yrittää muistaa se itsemyötätunto: tuskin kukaan muukaan toipuisi kaikesta kokemastasi tuosta vaan ja pyyhkisi pölyt harteilta ja saapastelisi eteenpäin kuin ei mitään olisi sattunutkaan. Se on hidasta kaikki ja terapioissakin usein toistuu eri vaiheet niin monta kertaa, että voi luulla, ettei etene ollenkaan. Se on myös ihan hyvä merkki, joskin tuskallinen, että terapia nostaa esiin ne syvimmätkin kivut, joita ei oikein voi tuntea muutoin kuin tuntemalla. Niitä ei vain älynystyröilläkään yksin ratkaista.
Minulla toimii petailujen kanssa se, että olen myös opetellut sairastamaan alkoholiriippuvuuttani. Suhtautuessani tietynlaisiin ajatuksiin oireellisina ilmiöinä, osaan antaa niille muun kuin totuusarvon. Yritän myös ehkäistä niitä esim. mahdollisimman aktiivisella työstämisellä täällä Plinkissä.
Kiitos kummallekin.
Epätietoisuus ja epävarmuus on tosiaan ihan raastavaa. Nykyhallitus lisää sitä vielä suunnitelmillaan roimasti, erilaisista maailman kriiseistä puhumattakaan. Lienee aika taas jättää uutisten lukeminenkin tauolle.
Olen alkanut ajatella/kokea, että mitä vähemmän omistamista, sitä enemmän vapautta. Minullakin on varmasti ollut taipumusta tunneosteluun, sillä tavaraa on kertynyt aivan yli tarpeen. Muistan myös aiemmin, kun olin uupunut, en edes jaksanut miettiä, mitä kaikkea jo on, vaan ostelin lisää ja uutta. Sittemmin olen jaksamisen rajoissa luopunut paljosta, mutta silti tavaraa riittää. Kun jaksamiseni paranee, aion jatkaa raivaamista, sillä en todella halua jättää lapselleni tätä tavaramäärää läpi käytäväksi, kun minusta aika jättää. Ilmeisesti toinen, vielä elossa oleva vanhempani tekee tätä myös tai sitten raivaa yksinäisyyttään ja suruaan. Itse tunnistan välillä vieläkin, kun nousee halu hypistellä ja ostella uutta tavaraa, mutta jossain vaiheessa aloin saada niin suurta tyydytystä siitä, että voisin ostaa, mutta EN osta ja jätän tavarat kauppaan. Siinä on jotain suorastaan palkitsevaa.
Mitä elämän raakana ottamiseen tulee, niin muistaakseni tutkimusten mukaan onnellisimpia ovat he, jotka ovat taitavimpia valehtelemaan itselleen ja esim.masentuneet näkee todellisuuden realistisemmin. Minulla taas on dissosiointi vähentynyt kovasti, en edes aiemmin ollut tajunnut dissosioinnin laajuutta. Nyt sitten käsittelen kaikkea, miltä oma dissosiaatiokuplani on minua vuosikausia suojellut. Raakana ne todella tulee, mutta ainakaan en valehtele itselleni.
Tunnistin taas yhden (typerän) syyn juoda. Sisäinen teinini, joku epäkypsä osa minua, kokee usein tylsyyttä, siitäkin huolimatta, että olen uupunut enkä jaksa tehdä juuri mitään. On iso ristiriita olla sekä uupunut että tylsistynyt. Itsepetoksen avulla juominen antaa pieneksi hetkeksi tunteen siitä, että elämä olisi jotenkin hauskempaa ja ei-niin-tylsää. Se tarjoaa pienen tauon puuduttavasta, samana toistuvasta arjesta.
Nolottaa kirjoittaa tätä, koska koen tämän niin epäkypsäksi. Ja jollain tavalla itsekkääksikin. Kaikilla aikuisilla on vastuita ja velvollisuuksia ja tämän oivalluksen myötä mietin enkö ole todella sisäistänyt sitä ihan täysin, että niitä on myös minulla ja ne on tehtävä, vaikka miten tylsistyttäisi. Vai mikä tämä juttu on. Luulisi, että en ole läheskään ainoa, jota kotityöt ja arki välillä puuduttaa, mutta minä en nyt tällä hetkellä ole vain tullut toimeen sen kanssa ilman juomisajatuksia ja juomista. No, nyt liioittelin; ilman juomista kyllä kohtaan tätä arjen ja velvollisuuksien tylsyyttä koko ajan paljon enemmän kuin en kohtaa, kun en ole niin usein juonut.
Lisäksi mietin miten tavallaan uskomatonta on, että juuri elin lähes kahdeksan vuotta ilman juomista ja juomisajatuksiakin tuli hyvin harvoin saati, että olisin puntaroinut juomista sen enempää. Nyt olen taas tilanteessa, jossa juominen on mielessä joka päivä yhtenä vaihtoehtona. Totta kai se harmittaa ja rankastikin, että elämäni lipui samoille raiteille kuin kahdeksan vuotta sitten. Helpommallakin voisi päästä. Muutimme jossain vaiheessa uudelle paikkakunnalle, mikä tarkoitti sitä, että vanhat, tutut kauppojen juomahyllyt jäivät myös taakse, mutta tänä vuonna olen ostanut juomista uudelta paikkakunnaltakin ja nyt pelkkä hyllyjen näkeminen kaupassa saa välillä juomisen mieleen. Harmillista, mutta oma syy toki ja kannan siitä vastuun.
En tiedä myöskään olenko kotiutunut täysin tänne uudelle paikkakunnalle. Olenkin alkanut suunnitella muuttoa takaisin kotikonnuille ehkä parin vuoden päästä. Siitä tulee mukavan helpottunut olo. Lapseni opiskelujen ja tuen tarpeen takia en voi muuttaa vielä. Onneksi tälläkin paikkakunnalla on hyvät puolet, koti on ihana ja luontoa on paljon.
Toisaalta oikeastaan kaikki (teko)syyt ovat yhtä typeriä ja itsekkäitäkin. Ja niitä syitähän meillä alkoholiongelmaisilla on riittänyt. 
Stressi lienee yksi hyvin yleinen ja ajattelu, että raskas työ vaatii raskaat huvit.
Tärkeintähän on ne omat syynsä tunnistaa ja tiedostaa, jolloin niiden varjolla ei niin helposti lipsahda juomaan, jotenkin oikeuta sitä juomistaan.
Tylsyyttä saa tuntea siinä missä kaikkea muutakin.
Olisiko sen selättämiseen jotain muuta keinoa kuin juominen? Nimenomaan jotain hauskaa ja laiskaa ajattelisn, kun olet uupunut ja kertonut olevasi suorittamiseen taipuvainen. Jonkun hömppäsarjan katsominen samalla kun ansaitusti ja tarpeellisesti lepäät? Tai äänikirjan tai lempimusiikin kuuntelu.
Juominenhan helpommin valikoituu vaihtoehdoksi sieltä mielen “tekemislaatikosta”, jos ne muut vaihtoehdot ovat epämieluisia, liian raskaita tai eivät auta kyseiseen olotilaan. Olen omaan “lootaani” yrittänyt laittaa sellaisia asiota, jotka ovat kivoja, jotenkin tasaveroisia juomisen kanssa. Siivoaminen ja olut, tai olut ja hikilenkki eivät vaihtoehtoinan oikein paini samassa sarjassa. 
Raitista ja mukavaa lauantaita!
Olet taas oikeassa. Pahimmillaan voisi olla niin, että minkä tahansa syyn takia oikeuttaa juomisen. Vaaran paikkojen ohittamisen luulisi tulevan helpommaksi juuri tunnistamisen kautta.
Toi olikin hyvä idea, että miettisin etukäteen jonkun mukavan puuhan tylsiin hetkiin. Tylsyys on omalla tavallaan tärkeää, niin jotenkin olin ehtinyt ajatella, että täytyy vain lusia se. Miksen voisi kuitenkin katsoa vaikka jotain hyvää sarjaa ja levätä aina tylsyyden iskiessä. Voin käyttää tylsyyden tietoisesti lepäämiseen ja hömppään. Kiitos ideasta.
Voisinkin vielä kirjoitella. Vaikka aiemmin suunnittelin keskittyväni vain juomisen lopettamiseen, niin vaativuuteni(?) ulotti lonkeronsa kuitenkin myös Pepsi maxxiin ja suklaaseen/karkkiin. Vanhempani kuoleman myötä ajauduin pitkästä aikaa myös tunnesyömiseen ja sain kamalan makeanhimon riesakseni. En usko dieetteihin enkä siihenkään, että kokonaan pitäisi lopettaa (paitsi alkoholin kohdalla), joten Pepsiä saan edelleen juoda viikonloppuisin ja suklaan tilalle valitsin vähempi kaloriset suklaavanukkaat. Harkitsen silti niidenkin lopettamista lähes kokonaan, koska yritän pudottaa painoa. Siinä myös lisämotiivi juomisen lopettamiseen; lightjuomissakin on yksinkertaisesti liikaa ja vieläpä täysin turhia kaloreita. No. Miesystäväni osti minulle eilen piparisuklaata ja oli kiva huomata sen maistuvan aivan liian makealta. Sitten huomasin, ettei edes tee mieli mitään makeaa. Tästä tuli hyvä mieli! Vaikka juomisen kanssa räpiköinkin, sentään jossain onnistun.
Päätin sitten taas yrittää vielä tietoisemmin sitäkin, että jokaisena päivänä, kun en juo, mietin niitäkin onnistuneina päivinä, vaikka juomiseni onkin ollut “vain” kerta parissa viikossa/viikossa. 9-10 vuotta sitten minulla on kuitenkin ollut sellainenkin vaihe, että join pahimmillaan muistaakseni 4-5 kertaa viikossa, jos ja kun se nyt oli edes mahdollista. Yleensä se oli sen 1-2krt. Yritän lisäksi pitää nyt tietoisesti sitäkin hyvänä asiana, että en juo siten kuin pahimmillaan join eikä juomismääräni ole läheskään niin suuria kuin silloin vuosia sitten. En käsittääkseni ylitä viikkosuositusmäärääkään. En kuitenkaan anna tämän hämärtää totuutta (mikä mielestäni on edelleen se, että juominen on ongelma eikä minun kannata juoda lainkaan) enkä anna sen toimia vähättelynä. Juominen sotii arvojani vastaan eikä tee hyvää omanarvontunnolle saati häpeälleni.
Minulla on syömishäiriötaustaa ja mietin, että siihenkö liittyy nuo ajatukseni, että Pepsi Max (vaikka onkin kaloritonta) ja suklaavanukkaatkin pitää lopettaa kokonaan. Voihan se olla myös sitä vaativuutta ja sisäistä ankaruuttakin. Pitäisi elää niin terveellisesti ja “puhtaasti”. 
Vähempi ei muka riitä. Koen siis myös huonoa omatuntoa pepsistä ja mokomista suklaavanukkaista, vaikka osa musta tosiaan ajatteleekin, että on parempi sallia itselleen joskus herkkuja kuin kieltäytyä kokonaan. Olen yrittänyt opetella joustavuutta jo vuosia ja silti tällainen ehdottomuus vaanii taustalla sinnikkäästi. Välillä mietin enkö todella muutu koskaan. Sentään käytännössä osaan nykyään joustaa, vaikkakin sitten kärsin huonosta omatunnosta. Sekin ainainen riesa, mitä käsittelen terapiassani myös.
Lisäksi olen miettinyt paljon sosiaalisia tilanteita. Minun taustallani on välttelevä kiintymyssuhde toiseen vanhempaani ja toiseen ristiriitainen. Olen kasvanut “aina reippaaksi”, mahdollisimman vaivattomaksi ja aina hymyileväksi. Olen nyt jonkin aikaa jo yrittänyt muuttaa sitä ja olla vuorovaikutustilanteissa oma rehellinen itseni. On muuten vaikeaa! Helposti iskee se olo, että pitäisi koko ajan hymyillä, olla niin s**tanan reipas ja varoa, että ei vain ole vaivaksi kellekään. Ehkä senkin takia koen sosiaaliset tilanteet nykyään niin kamalan vaikeiksi. Olemiseni on kaikkea muuta kuin rentoa ja luontevaa, joudun jopa miettimään millä ihmeen tavalla pitäisin suutani, kun yritän opetella kestohymystä pois. En jotenkaan osaa olla luontevan rentona nyt, kun opettelen tuosta välttelevälle kiintymystyylille tyypillisestä tavasta pois. Meinaan myös edelleen aina ottaa liikaa vastuuta keskustelun etenemisestä, koen hiljaiset hetket kiusallisina. Hiljaisia taukojakin yritän nyt saada luontevaksi. Reippaan ja hymyilevän roolissa oli helppoa olla itsevarma. Tällä hetkellä itsevarmuus on poissa. Olen tämänkin takia alkanut hävetä itseäni enemmän, kun tuntuu, että olen suorastaan outo noissa tilanteissa, kun en tiedä miten päin olla. Olen jopa miettinyt olenko autisti, jos sittenkin sen takia olen maskannut koko ikäni. Meillä on autismia suvussa. Adhd-kriteerit mulla täyttyi, mutta traumatisoitumisessa on niin paljon samaa ja, kun ei ole lapsuudessa herännyttä huolta mustaa valkoisella, en voi saada diagnoosia. En kyllä tiedä haluaisinkokaan, lääkärini se alkujaan ehdotti Adhd:n tutkimista. Muuta ei olekaan tutkittu. Ainakaan vielä.
No, tällaisia pohdintoja tulee käytyä tässä juomisen lopettamisen ohessa. On kyllä todettava, että enpä olisi aiemmin kuvitellut, että olisin keski-ikäisenä näin valtavan keskeneräinen, vaikken toki kuvitellut olevani valmiskaan. Loppuillaksi taidan kuitenkin tyhjentää mieleni, taidan etsiä jonkun hyvän sarjan ja ottaa rennosti. Niin rennosti kuin se nyt tällaiselle ihmiselle on ylipäänsä mahdollista.
Rentoa ja raitista viikonloppua kaikille!
1 tykkäys
Olipa hankala isänpäivän alku. Heräsin raskaasti surullisena ja lohduttomana, mikä käynnisti juomishalut. Kärvistelin niiden kanssa sateisella lenkillä ja sen jälkeenkin, mutta kaupasta selvisin ilman juomia ja herkkujakin. Se oli onnistuminen. Purin päiväkirjaan tuntojani ja sain tehtyä pilatestakin. Illalla onnistuin rentoutumaan ja nyt tuntuu tosi ihanalta, että en ole juonut. Ei ole oluen/siiderin ällöttävää makua suussa, vaan vain raikkaan hammastahnan. Ehkä yöstäkin tulee parempi.
Hyviä tekoja!!
Hienosti selvisit noiden hankalien hetkien läpi! Onnistuminen tuo toivoa ja varmutta, että olojensa kanssa kuitenkin pärjää.
Ehkäpä on niin, ettei ole edes mahdollista (kenenkään) päästä kokonaan eroon hankalista tunteista, mutta niiden kanssa voi oppia pärjäämään, selviämään pahimpien hetkien läpi… samoin kuin fyysistenkin kipujen kanssa.
Minulle isänpäivä ili vaikein niinä vuosina, kun isäni makasi puhekyvyttömnä vaipoissa. Elossa, muttei kuitenkaan tavattavissa. Mietin millaisen isänpäiväkortin edes hänelle voi lähettää. Itsehän hän ei niistä enää mitään ymmärtänyt, mutta tuntui irvokkaalle lähettää mihinkään hänen harrastuksiinsa liittyvääkään. Nyt ei enää niin pahalle tunnu, kuolemasta on muutama vuosi ja kaipuussa on toisenlaisia sävyjä. Ehkä isän (ja välisemme suhteen) hyvät pyolet ja muistot kulkevat mukana. Jostain asiasta tulee mieleen, että tästä isä innostuisi.
Keskeneräisyydestä tuli mieleen Jonna Tervomaan biisi, jossa on pätkä “ei musta koskaan saa tän valmiimpaa”. Biisin nimikin taisi olla Keskeneräinen.
Uskon kyllä että aina hiukan valmiimmaksi päivä kerrallaan tulemme, muttemme koskaan täysin valmiiksi. Siinä vaiheessa ainakin, kun ei ole ihan koko ajan tuskainen olo, keskeneräisyys voi olla hyväkin juttu. Tai jollain tapaa olen oman keskeneräisyyteni kanssa oppinut elämään.
Jokainen on kuitenkin jostain kohtaa keskeneräinen, toiset enemmän, toiset vähemmän. Voihan se yhdistääkin ihmisiä ja auttaa ymmärtämään niin omaa kuin toisten ajoittaista kompurointia.
Mukavaa ja raitista päivää!
Kiitos samoin!
Tänään oli jo todellinen läheltä piti -tilanne, kun seisoin jo juomahyllyn edessä katsomassa tölkkejä. Tällä kertaa vaativuudestani oli hyötyä, se nimittäin esti lopulta laittamasta tölkkejä kärryihin. Lähdin pois vähän pöllämystyneenä enkä tuntenut mitään voitonriemun tapaista, vaan rehellisesti sanottuna harmia siitä, että en voi juoda. Aamulla ilmenneen vastoinkäymisen nostattamat oli tämän päivän juomishalut. Muistaakseni ihan jokaisen vastoinkäymisen jälkeen on tehnyt nyt mieli vaan juoda. Mitta täynnä vastoinkäymisistä. No, ehkäpä myöhemmin voin tuntea jotain tyytyväisyyttä siitä, että en ostanut juotavaa. Olihan tuokin onnistuminen.
Mieli vaihtelee kyllä todella nopeasti, sillä ensimmäisenä lääkkeenä vastoinkäymisen tuomalle ahdinko-ololle lähdin sauvakävelylle ja tein sen jälkeen taas pilatestakin. Siinä joutsen-liikettä tehdessäni ja hengitellessäni ajattelin, että voin ihan hyvin vain elää juomishimojen kanssa, mutta toimimatta niiden pohjalta. Siinä vaiheessa se tuntui ihan hyvältä enkä olisi todellakaan uskonut tunnin päästä seisovani tölkkihyllyn edessä. Ehkä siitä jotain hyötyä oli, kun en tosiaan taaskaan ostanut juotavaa.
Minäkään en usko, että tulemme koskaan valmiiksi ja sinänsä keskeneräisyys on mulle ok. Yllätyksenä on tullut vain vielä uusi uupumus tämän ikäisenä. Ja omalla tavallaan myös näin oireileva ptsd, mikä muuten tosin on ollut ilmeisesti jo vuosia ja kuulemma saattanut hyvinkin kroonistuakin jo. Se huolettaa, koska työkyvyn palautumisesta ei ole mitään tietoa ja elämä ptsd:n kanssa on usein ihan kauheaa. Jotain uskoa ja toivoa mulla kuitenkin toipumiseen ilmeisesti on, kun jatkan terapiaa, vaikka se on todella raskasta ja työstän päivittäin päiväkirjaanikin pinnalla olevia asioita.
Ostin viime jouluna itselleni joululahjaksi stoalaisen päiväkirjan, minkä avulla voi harjoitella stoalaisia keinoja elää. Harmikseni ajankohta oli varmasti sinänsä väärä nyt terapian aikana, kun tuo stoalainen päiväkirja tuppaa aina välillä jäämään. Siinä olisi tarkoitus aamuin illoin kirjoittaa ja reflektoida päivän aihetta. Joka kuulle ja päivälle oma aiheensa. Työläs prosessi sekin, mutta aion sen joskus vielä saattaa loppuun. Nytkin aina välillä luen ja kirjoitan niistä, mutta säännöllisesti minusta ei ole sitä nyt tekemään. Yksi harjoiteltava asia on luopuminen kontrollista asioiden suhteen, joihin ei voi vaikuttaa. Minä aina mietin, että mistä tiedän voinko vai enkö voi vaikuttaa. Kaikkien asioiden kohdalla ei ole helppoa tietää. Yritän kuitenkin mahdollisuuksien mukaan opetella irti päästämistä, jos vain tunnistan, koska se kannattaa. Yksi juomiseen liittyvä hankaluus minulla on se ehdottomuus ja lopullisuus eli minun on edelleen vaikeaa olla vain tämä päivä juomatta, kun mieleen tulee vaatimuksia loppuelämästä. Samoin jossain ketjussa keskusteltu aihe itsekuri ja pakko meinaavat ottaa juomisen lopettamisen suhteen kontrollin, vaikka olen jo vuosia sitten oppinut, että minullekaan se ei toimi, saattaa käydä jopa päinvastoin. Yritän siis sillä tavalla luopua kontrollista, että en pakota itseäni mihinkään, en juomisen lopettamiseenkaan, vaan yritän toista kautta. Omaa parastani mahdollisimman tyynesti ja lempeästi ajatellen.
Kuulostaapa kiinnostavalta. Taidan itsekin tutustua aiheeseen.
Saattaa tosiaan olla, että terapian ollessa kesken ja elämäntilanteen kuormittava, tuon täyttäminen on liian raskasta ja vaatia liikaa ajatustyötä ja analysointia.
Minulla on yksi päiväkirja, tai vihko, ihan tajunnanvirran kirjaamiseen. Kirjoitan siihne nimenomaan huoboissa fiiliksissä, käsin ja liiempiä miettimättä ihan kaikki kamluudetkin mitä mieleen juolahtaa, enkä edes välitä kappalejaosta, välimerkeistä tai mistän muustakaan. Kun vihko on täynnä, hävitän sen silppurilla tai polttamalla. Yritin jotain merkintöjä lukeakin, mutta vihan vimmoissa kirjoitettu teksti on käsialataankin niin sekavaa, etten edes itse saanut siitä selvää. Hassua kyllä tuo usein auttaa ja ikävä olotila ja pettymykset ja kiukku tulevat aika harmittomalla tavalla ulos ja mieli on seesteisempi kirjoittamisen jälkeen. En tiedä liittyisikö tähän myös ihan itse käsin kirjoittaminen ja käden liikkeen vaikutus aivoihin.
Pilates varmasti rauhoittaa hermostoa samoin kuin jooga ja se on hyvä keino helpottaa oloa.
Sinulla on jo monta hyvää onnistumista alla tuomassa voimaa.
Hassua kyllä miten alkoholi “hyppyyttää”. Muistan itsekin seisoneen kaljahyllyn edessä ja jopa kääntyneeni kassalta viemään kaljat takaisin ja olen kai kerran hylännyt korinkin ja poistunut nopeasti ennenkuin ehdin muuttaa mieleeni. Kaadoin myös välillä kotona juomia viemäriin. Kerran luulin olevani matkalla kotiin, jäljellä enää parisataa metriä ja jostain syystä tuli hirvittävän tuskainen olo ja meninkin kauppaan ja kaupan asiakasvessaan juomaan nopeasti pari olutta jo siinä. En ehtinyt juomista juurikaan harkita. Mieli tosiaan muuttuu hetkessä, mutta ikuinen tilahan tuo ei ole.
Pikkuhiljaa pääset takaisin tukevammalle maalle ja onneksi sinun juomisesi ei ole määrältään järjetöntä tai itsetuhoista ja sitäkautta vaarallista siten kuin minun loppuvaiheessa oli.
Tässä linkit noihin päiväkirjoihin, Adlibrikseltä ostin:
[Poistettu kaupallinen linkki- Päihdelinkin moderaattori]
Ainoa, mikä välillä kiusaa, on jotkut painotukset kirjan tekijän omissa teksteissä. Hän ikään kuin puhuttelee menestyjiä. Jossain, oliko juuri tuolla Adlibrikselläkin julkaistuissa arvosteluissa kerrottu monen menestyneen johtajan noudattavan stoalaisia periaatteita. Tämä sitten muutamissa kohdissa tulee rivien välistä. Suurimmaksi osaksi kuitenkin asiaa ja olen tyytyväinen.
Minäkin kirjoitan juuri noin päiväkirjaani. Kirjallisesti “oksennan” päiväkirjan sivuille kaiken, kun en enää muuten oksentamista “harrasta”.
Itsekin toivon, että tämä hyppyyttäminenkin ajan saatossa loppuu. Varmasti tyypillistä tälle ongelmalle ja vaiheellekin.
Jos stoalainen filosofia ja vähempi suorittaminen kiinnostaa, kuten olen ymmärtänyt, suosittelen tanskalaisen psykologiantutkija Svend Brinkmannin hupaisaakin kirjaa ”Pysy lujana! Elämä ilman self-helpiä”. Se on hupaisuudessaankin vakavasti punnittua kamaa ja kirjoitettu vieläpä siten, ettei lukijalle edes anneta mahdollisuutta niellä kaikkea aivan kritiikittä - eli juuri päinvastoin kuin tietynlaisessa psykoteollisuuden haarassa tavallisesti lukijaa puhutellaan.
Kiitos vinkistä.
Linkit on näemmä poistettu. No, kirjojen nimet ovat The Daily Stoic ja The Daily Stoic Journal.
Tänään tyytyväinen olo, että en juonut eilenkään.
Tehtiin pitkästä aikaa BDI ja sain pisteet41. Olin itsekin yllättynyt, vaikka epäilinkin, että vakava masennus varmasti on.
Eilen yhtäkkiä huomasin ajattelevani, että mitä järkeä elämässä on? Mitä järkeä minun elämässäni? Entä elämissä muuten? Mitä hyötyä siitä on, että elämme? En löytänyt mitään järkeä ja hyötyä omalle elämiselleni. Tiedän, että joillekin riittää esim. Äitiys. Mutta oma lapseni on täysikäinen ja, vaikka toistuvasti neuvoni osuvat oikeaan, jos ne eivät häntä tavoita, mitä väliä niillä on?
Ymmärrän nyt, että identiteettini on ollut pitkälti työstä riippuvainen. Ja, kun en ole töissä, en tunne oloani missään määrin merkitykselliseksi. Olisi myös mielenkiintoista tietää, miten monilla muilla näin on. Itsestäni nimittäin tuntuu, että tämä on paljon yleisempää kuin mitä siitä puhutaan.
Ehkä sen verran voisin vielä kirjoittaa, että omalta kohdaltani voin sanoa, että pahaa tekee liian itsetietoiset ihmiset. Siis yksilöt, jotka lähes koko ajan korostavat lopulta itseään, vaikka mikä olisi. Voin onneksi sanoa, että vaikka en tuntisi merkitystä omalla kohdallani, voin silti olla tyytyväinen, että ainakaan en ole itsekorostaja. Siitä olen kiitollinen.