Kyllä se nyt kuulostaa hyvin vahvasti siltä, että alkoholilla ei ole pian enää sijaa sinun elämässäsi. Todella innostavaa lukea sinun pohdiskelua ja seurata sinun edistymistäsi. 
1 tykkäys
Kiitos @Setämies ilahduin kirjoituksestasi. 
Ilahdun nykyään harvoin mistään. Eilen ilahduin kyllä, että en halunnut juoda.
1 tykkäys
Meillä oli epäonninen ja hyinen luontopolkuretki. Ensin miesystävä nukkui pommiin ja olin vihainen jo ennen lähtöä. Hän oli unohtanut käydä etukäteen tankkaamassa, kuten piti ja jouduimme etsiä lähintä ABC:tä matkalla. Perille päästyämme ei ollut vapaita parkkipaikkoja ihmispaljoudesta johtuen ja jouduimme säätämään ja odottamaan. Koska kyseessä on merenrantaan sijoittuvasta niemestä, ilma tuulineen oli todella kylmä ja laittamani kesätakki ei riittänyt (kun taas täällä missä asumme se oli liikaa ja ihmiset on ollut päivän topeissa ja shortseissa). Retkikohteessamme olisi tarvinnut vielä pipon ja hanskat, onneksi oli sentään huppu. Kävelymatkalla nilkkasukkani rullautui koko ajan pois jalasta jalan alle ja laittelin sitä sitten vähän väliä. Viltti jäi kotiin, joten kauaa emme pystyneet kalliolla merenrannassa istua. Nautin silti vaahtopäiden katsomisesta ehkä viisi minuuttia. Olihan maisemat silti ihanat, merenranta kallioineen ja mäntyineen. No, retken lopussa eksyimme. Autolle päästyämme olimme aivan jäässä, väsyneitä ja pettyneitä. Kaikki, mikä saattoi mennä pieleen meni pieleen.
Juon tänään juotavani. En olisi juonut, jos ei olisi kaapissa valmiina, sillä sain pahoinvointia automatkalta. Vaan kaikkihan tiedämme, että nämäkin kaikki on vaan tekosyitä juomiselle. Tavalliset ihmiset kohauttavat olkiaan, että tämä reissu meni nyt päin puuta, mutta ehkä seuraava on parempi. Juoppo juo v*tutukseen ja pettymykseen, vaikka pääsi kuitenkin retkelleen. Juoppo ajatteli itseinhoisesti koko automatkan, miten epäonnistunut on ja, miten on pilannut itsensä juomalla. Juoppo kesti retken riitelemättä, koska kotona jääkaapissa odotti juotavaa. Juoppo yritti kestää jopa palelun sillä, että kotona saa korkata. Kaikissa pilalle menneissä kohdissa, juoppo ajatteli vain jääkaapissa odottavaa juomista. Huomasipa juoppo senkin, että kevättakki kiristää, koska on tullut juotua ja siihenkin häpeään ja pettymykseen juoppo voi juoda lisää.
Okei, mutta jos totta puhutaan, kirjoitin tännekin, että juon vikan kerran. Pelottaa jopa sanoa, että se vika kerta saa olla tänään. Nyt saa luvan loppua ainaisten syiden, no, tekosyiden vatvominen ja niihin juominen. Miesystäväni otti rannalta kuvan, mistä näin miten lopenuupuneelta ja pöhöttyneeltä näytän, vaikka ennen olin kaunis. Järkytyin kuvasta, vaikka kai se kuuluu ihan keski-ikäänkin osittain. Mutta vain osittain. En ole yhtään valmis kesälle ja vähentämään vaatetusta, häpeän itseäni niin paljon ja itseinho on jotain aivan jäätävää kuten retkemmekin. Miesystävä sanoo, että en näytä yhtään läskiltä (kysyin), mutta en usko häntä. Juopolla on juopon murheet eli kaiken maailman syyt murheille, jotta voi vain juoda lisää. Hyi olkoon, mutta nyt tämä saa muuttua, tämän on pakko muuttua. En jaksa enää.
4 tykkäystä
Kirjaan tännekin, että en voi juoda ensi viikon ma, en ti, en ke enkä to. Varasin ajan kampaajallekin perjantaiksi, että saan jotain ryhdistymistä tähän juopon touhuuni. Jos juon, joudun perua noita aikoja ja sitä en halua. Apua, huudan osin, mutta uskon, että tällainen on minulle vain hyväksi.
Moi!
Täytyy sanoa, että kirjoituksesi lukeminen raatorehellisyydessään ja samaistuttavuudessaan jopa hiukan nauratti. Tuo kaikki on niin hyvää kuvausta alkoholiongelman luonteesta.
Muistan itsekin kuinka kestin liki mitä vaan, kun tiesin pääseväni kuitaaman kärsimyksen juomalla, kääriytymään humalan turvariepuuni. Kestin suuttumatta, riitelemättä, kestin haukut, hylkäämiset, menetykset ja epäonnistumiset, kun tiesin, että pääsen juomaan pahan mielen pois. Toki loppuvaiheessa uraani tulin kännissä vielä surullisemmaksi ja vihaisemmaksi ja menin joskus jopa jollain tapaa sekaisin isetuhoisten pakkoajatusten takia, joten turvariepunikin petti minut.
Ehkä tämä oli sinulla niitä päiviä, jolloin ei olisi kannattanut nousta sängystä lainkaan, mutta toisaalta jos kokemasi tuuppasi kohti raittiutta, se oli hyväksi.
Taitava kirjoittaja joka tapauksessa olet. Toivon sinulle voimia pyrkimyksessä kohti raittiutta!
4 tykkäystä
Metsänpeiton tavoin halusin myös kertoa, että tekstisi oli oikein miellyttävää luettavaa. Rehellistä ja huumorin sävyttämää. Ja uskon siihen, että sinä tulet kohtaamaan seuraavan kommelluksien päivän ihan sellaisenaan ilman tarvetta huuhtoa sitä kaikkea alas alkon voimalla.
1 tykkäys
Lintuanna, kaikkiaan päivä, jollaista on vaikea sietää!
Ja tiedän, että kun on päättänyt, että tänään minä juon, niin eihän sitä mikään estä, vaan silloin on jo myöhäistä paeta. Mutta ehkä tämä oli se viimeinen kerta, josta raitistuminen taas pääsee alkamaan ja mieli oikeille raiteille.
Aurinkoa ja iloa tähän päivään!
1 tykkäys
olipa kyllä niin muistoja herättävää Lintuannan kirjoitus. Silloin kun join, jaksoin kaikenlaista kun tiesin että voin nollata kaiken juomalla…
Mutta kun raitistuin, nollasin aina kaiken menemällä ryhmään. Tai terapiatunti oli. Tai soitin raittiille ystävälle. Tai menin tosiaan luontoon, hiihtämään, retkelle, nuotiolle istumaan. Tai tanssimaan. Huonon päivän tai hyvän päivän sain nollattua noilla keinoilla.
Tänäänkin aamulla soitin raittiille ystävälle. Kun aloin pähkäillä eron syitä. Mietin etä ex-puoliso varmaankin häpesi minua, minun menneisyyttä, epämääräisiä sukulaisiani yms. Hän ehkä yritti ja tosissaan muttei enää vain kestänyt sitä omaa olotilaansa kun häpesi minua. Siis hänen oma olotilansa. Mutta tämä on vain minun oman pään kuvittelua ei muuta. Totuus on jotain mitä lie.
Eilen oli tosi hyvä päivä, tänään hankala. Yksinäisyys ja hyljätyksitulemisen kokemus taas jyllää mielessä. Tästä on päästävä ylös, ulos ja lenkille.
Siksi käyn täällä lukemassa ja kirjoittamassa etten lankeasi hakemaan lohtua viinasta, kun muistan kuinka se vei vain tuhoon. Järjen ääni vielä soi päässä. Ettei viina tuo mitään lohtua tähän tilanteeseen. Ei niin mitään. Lohtua tuo ehkä se kun lähden lenkille. Jep. Sen teenkin. Yksin metsään. En tarvi siihen ketään kaveriksi.
2 tykkäystä
Mulla on ristiriitainen olo, toisaalta hyvä ja toisaalta pelokas. Vähän aikaa sitten pelkäsin juomista, nyt pelkäänkin juomisen lopettamista. " Miten nyt jaksan siivota ja tehdä ruokaa?" mietin. Palaako elämäni masennuksen kanssa taisteluun, jos en jaksa suorittaa velvollisuuksiani. Myös luopumistyötä minun on tehtävä. Saahan sitäkin surra, että enää ei voi käyttää alkoholia kävelykeppinä puuhailun jaksamiseksi.
Odotan jo aurinkoiselle lenkille lähtemistä, ehkä kerron miesystävälle peloistani, jos se helpottaisi.
2 tykkäystä
Lenkki peruuntui, tää ei nyt ole oikein mun viikonloppu. Kaupassa itsepalvelukassalla unohdin maksaa ja tajusin sen vasta kotona eli uudelleen piti mennä kauppaan. Huoh.
Työstin Uusi alku-kurssin tehtävää ja siellä on tällä viikolla sosiaalisuudesta juttua. Tökkii tosi paljon, kun siellä käsitellään juhlapäiviä, joihin monilla kuuluu alkoholi ja siellä luki näin: “Todennäköisesti toteat, että sinulla on ollut huippuhyvä fiilis tapahtuman itsensä takia.” Ei, minulla ei ikinä ole huippuhyvää fiilistä tapahtumien takia, vaan ne ahdistaa mua ja ovat pakkopullaa. Ne vaatii multa paljon, en tiedä miksi. Jos juon niissä, juon ahdistuksen takia enkä minkään hyvän fiiliksen.
No, kyllähän minä tiedän, ettei tollaista kurssia voi mitenkään tehdä kaikille sopivaksi, vaan tarkoitus on ottaa sieltä ne palat, mitkä itseä koskettavat. Kai silti ehdin kokea tuossakin vääränlaisuutta; olen vääränlainen, kun en koe juhlapäivien takia “huippuhyvää fiilistä”. Ikään kuin sanomaton sääntö, että näin “pitäisi” kokea. No, loppujen lopuksi pikkujuttu, onneksi.
Mietin myös taas miksi pelkään hyvää oloa ja toipumista. Kyllähän sieltä nousee ne omat uskomukset, mitkä liittyy hyvään oloon ja terveyteen. Jotkut uskomuksista ovat ihan outoja, kuten että pitäisi alkaa päivittää taas Facebookissa. Älytöntä, ei minun ole mikään pakko päivittää siellä enää koskaan, vaikka voisin kuinka hyvin. En tiedä mistä tällaiset uskomukset tulevat, mutta niiden tunnistaminen on varmasti tärkeää, jotta pystyn alkaa käsitellä niitä.
2 tykkäystä
No nyt on ollut jos jonkinlaista vastatuulta, voi ei. Juu ei tosiaan tarvitse päivittää Facebookissa eikä tehdä paljon muutakaan, vaikka voisikin taas paremmin. Voi ihan rauhassa katsella ja kuulostella, mitä oikeasti haluaa tehdä sillä jaksamisella mitä paremmin voivana on.
Sitä opettelen itsekin. Ja itse asiassa joku paino putoaa aina harteilta kun oivaltaa, että ei tuokaan muuten ole mikään pakko. Olen esim. potenut huonoa omatuntoa parinkin vanhan harrastuksen jäämisestä sivuun. Aina miettinyt, että sitten palaan kun jaksan ja ehdin paremmin. Vasta ihan vastikään tajusin, että enhän minä halua palata. En, vaikka itse toiminnassa ei todellakaan ollut mitään vikaa. Se oli kuitenkin sitä aikaa ja nyt on muuta tilalla. Voin ikään kuin mieleni komerossa siirtää ne laatikot arkistoon jossain välitilassa odottavasta “sitten kun…” -pinosta.
Toivotaan, että ensi viikko näyttää parempia puoliaan. Tsemppiä!
1 tykkäys
Huomenta. Onpas niin samankaltaisia ajatuksia täällä kuin on minullakin. Kävin eilen sellaisessa harrastuksessa josta nautin paljon silloin kun raitistuin, kauan sitten. Kuvittelin että nyt tähän saumaan se olisi oiva paikka saada taas hyvää mieltä ja päästä eteenpäin. En jaksanut siellä olla. En sitten millään innostu nyt tuosta jutusta, vaikka se onkin liikuntaa ja antais hyvää mieltä, ehkä. Nyt vain tuntui pakkopullalta. Ja ärsytti. Joten suosiolla jätän väliin, enkä mene sinne muita häiritsemään negatiivisella asenteella. Se ei ole nyt minun paikka.
Mukavaa tajuta ettei ole pakko tehdä sitä mitä ennen tein. Nyt voin keksiä ihan uusia juttuja.
Tuosta siivoamisesta ja alkoholista yhdessä on minullakin ihan omakohtainen kokemus. Kun otin pikkusen ja laitoin jotain hyvää musiikkia soimaan, niin siivoaminen onnistui hyvin… mutta mutta illan kuluessa sammuin, ja sotkin niin että aamulla hävetti miten olin taas käyttäytynyt ja sotkenut. Nukkunut sammuneena, en aina sängyssä vaan joskus myös lattialla takkahuoneessa. On ollut ihme ettei koko talo ole palanut minun touhujen seurauksena. Sinne en enää halua. Tuo aika oli elämäni pahinta ja sen alemmas en enää halua.
Vaikka nyt on vaikeaa niin alkoholi ei tähän auta. Siitä ei ole apua tähän. Vain aika auttaa ja terve tekeminen jolla saan päiviin iloa. No, lähdenpä tänään pyöräilylenkille, se on ihana harrastus. Samoin metsälenkit. joen ranta yms.
2 tykkäystä
Tervettä puhetta, osaisinpa itsekin taas ajatella niin. Terveys on yksi arvoistani ja juomalla itseäni humalaan, aiheutan arvoristiriidan, mikä painaa ja sillä tavalla pahentaa oloani.
Olen miettinyt millaiseksi juomiseni yhtäkkiä muuttui. Alkoi tulla 3-4 päivän putkia ja tuntuu, että hallinnasta ei ole mitään tietoakaan. Käyttäydyn tällöin hyvin impulsiivisesti ja ajattelemattomasti. Minulla on nyt viikkoja, jolloin olen juonut enemmän kuin ollut selvänä.
En tajua mikä minulle tuli, että näin hallitsemattomasti aloin käyttäytyä. Tai kai alkoholismi ja periksiantaminen “tuli”. Alkoholista tuli “liian hyvä” ratkaisu surkeaan elämääni. Olisinpa viime vuonna vain jatkanut raittiutta. Olen surullinen ja pettynyt tilanteeseen, mokasin paljon pahemmin kuin osasin ikinä arvata, että kävisi.
Olen myös tosi huolissani ja myönnän, että en enää tiedä saanko lopetettua Plinkin ja I am soberin avulla. En aio luovuttaa koskaan, yritän niin kauan, että onnistun, vaikka se veisi ties kuinka kauan aikaa. En pysty hyväksyä juomistani, vaikka sitäkin jo taannoin yritin. Siis tavalla, että nyt juon eikä ole voimavaroja lopettaa. Se tilannehan minulla on, mutta en pystynyt hyväksymään sitä tavalla, että tällainen tilanne minulla vain nyt on. Onhan se hyväkin asia, etten hyväksy tilannettani. Tuntuu vain, että olisi helpompi lopettaa, jos olisi vähemmän paineita.
Eniten vaivaa ja huolestuttaa tekemäni tyhjät lupaukset siitä, että “tämä on vika kerta”. Olen suorastaan onnekas, että miesystäväni on anteeksiantavainen, vaikka hyötyisin siitäkin, että minut laitettaisiin selkä seinää vasten. Kauhistuttaa ajatellakin, jos lapseni tajuaisi, miten addiktiivisesti juon. Silti hällä väliä -asenne vaivaa, kun aina lopulta tulee se fiilis, mistä olen kärsinyt lapsuudestani saakka; että minulla ei ole väliä. Minulla ei ole niin väliä, että ansaitsisin raittiuden ja terveet elämäntavat. Silti niitä pyrin ylläpitämään. Juon kamalia sellerismoothieita ja syön hamppuproteiinilla rikastettua tuorepuuroa aamuisin. Sekin on kamalaa. Hamppuproteiini siis. Lenkkeilen ja käyn salilla. Miksi siis en ole lopettanut juomista. Ilmeisesti se palvelee liian hyvin tarpeitani vaikeassa elämäntilanteessani. Samalla kuitenkin koko ajan itse tuhoan terveyttäni ja mielenterveyttäni juomalla. Ai niin, nyt olen kokenut senkin, että pitää miettiä, mihin kauppaan kehtaa mennä ja kukahan myyjä mahtaa olla puikoissa. Sekin kertoo jo paljon. Oi kunpa järkipuhe riittäisi.
Yritän ymmärtää tilannettani myös käymällä Uusi alku -kurssin nyt toistamiseen. Tänään siellä luki: “Vihreä valo ihmisen fysiologisessa järjestelmässä perustuu vahvasti dopamiinihormonin tuotantoon. Itse asiassa, vaikka ihmisinä luulemme tekevämme jatkuvasti vapaita valintoja, olemme koukussa juurikin tämän ihmeaineen vaikutukseen aivoissamme.” enkä voi olla miettimättä, että jos elämässäni olisi muita palkitsevia asioita, minun olisi helpompi lopettaa. Viime kerralla, kun lopetin, sain pelkästä lenkistä jo niin hyvän olon, että niillä eleli pitkään. Välillä mietin pitääkö minun vain odottaa, että masennukseni paranee ensin, mutta sitten aina muistan, että juominen voi pahentaa masennusta. Olen pattitilanteessa.
Joku saattaa ajatella, että tällaisilla kirjoituksilla ylläpidän ongelmaani. Olen edelleen eri mieltä. Itse asiassa sain hieman hyvää oloa pelkästään kirjoittamalla, että en aio luovuttaa ikinä. Uskon, että saan vielä takaisin raittiin elämäni. Se sopi minulle tosi hyvin. Juova elämä taas ei sovi minulle ollenkaan, kun olen niin herkkä syyllisyyden tunteille ja niin edelleen. Kuten kirjoitin, terveys on yksi arvoni. Pyrkimällä raittiiksi pyrin eroon myös arvoristiriidastani.
Hiiri kirjoitti hyvin, että voin ihan rauhassa tutkailla mitä oikeasti haluan, jos alan voida paremmin. Parempi vointihan on juuri siksi mahdollista, että olen alkanut miettiä mitä haluan ja jättänyt pois paljon turhaa. Vielä, kun alkoholista pääsisi.
Tänään emme päässeet lainkaan salille, kun miesystäväni päätti vaihtaa toimistopäivänsä maanantaille. Siitä tuli kurja olo, koska maanantai oli yhdessä sovittu salipäivä. Miesystäväni ajatteli itsestään selvästi, että minulle kävisi huomenna, mutta tiistai on terapiapäiväni ja minulla on myös työterveyslääkäri. Keskiviikkona minulla on kaksi menoa, joten silloinkaan ei päästä. Toinen menoista on lapseni hoidon jatkuvuuteen liittyvä ja osaan jo ennakoida, että päättävät lapseni hoidon, mikä huolestuttaa syvästi. Muuten lapseni tilanteessa on tapahtunut positiivinen muutos, jonka ajattelen voivan parantaa omaakin vointiani pidemmällä tähtäimellä. Siitä olen tietoisesti kiitollinen ja saan sitä ajatellessa mielihyvää. Tulee fiilis, että ehkä asiat järjestyy
2 tykkäystä
Moi taas!
Entä jos yrität elää niin kurinalaista ja "terveellistä’ elämää, ettei sitä kukaan jaksa juomatta? Suonet anteeksi kommenttini, mutta minusta liialliseksi yltynyt terveellisyyteen pyrkiminen ei edes ole terveellistä. Hesarissa näkyy olevan juttukin tästä “healthtismista”, mutta minulla ei ole voimassa olevaa tilausta, joten en pääse sitä lukenaan.
Dokaaminen ja stressi nollaa noiden selleripirtelöiden sun muiden terveysvaikutukset, joten terveellisempää saattaisi olla höllääminen. Jopa einekset tai normaali kotiruoka yhdistettynä raittiuteen olisi terveyden kannalta parempi vaihtoehto. Entä siivoojan palkkaaminen aljoholiin menevillä rahoilla? Eihän ole mitään järkeä, että joudut juomaan jaksaaksesi siivota ja laittaa ruokaa.
Alkoholiongelmassa ei tosin ole järjellä mitää osaa muutenkaan.
Minä ainakin hoikistuin kun lopetin juomisen vaikka syön herkkuja joka päivä. Nukun paremmin, iho on kuulaampi ja veriarvot hyvät. Näytän nuoremmalta kuin juoma-aikaan vaikka olen kohta jo 9v vanhempi. Arvokkaampana raittiuden sivutuotteena pidän kyllä jonkinlaista mielenrauhaa. Vaikka ongelmia on edelleen, mielenterveyteni on paljon parempi kuin juodessa.
Ehkä juomisen lopettaminen olisi helpompaa, jos pystyisit hölläämään muissa asioissa, mutta ymmärrän, että kuvaamasi vaativuuden takia se on vaikeaa. Itsellänikin oli aika ankara yliminä nuorena ja tuntui että pienikin hellittäninen on katastrofi ja sen kälkeen kaikki kontrolli yhtään mistään katoaa… turpoan ja paisun, olen huono ihminen ja mistään ei tule mitään… menetän otteeni kaikesta.
Tunnen suurta myötätuntoa sinua kohtaan tuon kamppailusi keskellä ja toivon voimia tähänkin päivään!
2 tykkäystä
Kiitos Metsänpeitto! Uskon, että olet ihan oikeassa ja tämä on asia, mitä olen itsekin vaativuuteni ohessa miettinyt. Olen esimerkiksi ajatellut mikä muuttuisi, jos lopettaisin tuorepuurojen tekemisen ja jo pelkästään ajatus siitä saa minut ahdistumaan. Tuorepuuroilla, sellerismoothieilla ynnä muilla yritän lunastaa paikkaani maailmassa, johon tunnen olevani liian huono ja vääränlainen. Kuntosalinkin aloitin ajatuksella, että etsin sisäisen selkärankani ja treenaan itseni kuntoon ja pettymyshän se oli, kun 3 krt viikossa ei nyt näyttänyt eroja kuukaudessa. Olisin siihenkin voinut suhtautua paljon armollisemmin.
Olen miettinyt monesti sitä, että sisäisen vaativuuteni takia juon, koska en enää (taaskaan) jaksaisi sitä selvinpäin. Yritän pitää kiinni kontrollista säilyttääkseni edes jonkinlaisen sisäisen turvan ja nyt kontrolli on alkanut pettää juomisessa ja olen aivan eksyksissä.
Minäkin tajuan, että juominen nollaa edellä mainittujen terveysvaikutukset, en vain tiedä, miten lopettaa ilman voinnin huononemista. Enkä tällä hetkellä halua, että vointini tästä enempää huononisi, koska se on muutenkin niin kehno. Minulla on menossa noidankehä, joka ruokkii itse itseään ja juominen on osa sitä. Mitä enemmän juon, sitä enemmän sisäinen vaativuuteni herää. Toisaalta, olin juomatta vuosia ja tiedän olleeni silloinkin sisäisesti vaativa. Siitä minulle jopa työpaikallani huomautettiin tai siis hyvä työkaverini kysyi voisiko minulla olla vaativa persoonallisuus. Voisipa hyvinkin. Meillä on suvussa myös ortoreksiaa, mitä olen lapsuudessani seurannut paljonkin. Voi hyvin olla, että liiallinen terveyteen pyrkiminen tulee sieltä. Yritän aina olla rento ja joustava, mutta tunne-elämäni ei oikein salli sitä.
Olen lukenut kirjoituksiasi mielenkiinnolla, koska niistä kuultaa rauha, joka itseltäni puuttuu. Minulle elämä mielenrauhan kanssa on vierasta, mutta silti tavoiteltavaa. Usein mietin mitä jos antaisin kaiken vain olla, tuhoutuisinko tai tuhoutuisiko elämäni? En usko, ahdistuneisuus lisääntyisi kyllä. Olen miettinyt, että minun kannattaisi löytää tasapaino. Joustaa niistä asioista, joista pystyn ilman suurta ahdistusta, joustamaan ja pitää kiinni asioista, joilla on suurin merkitys hyvinvointini kannalta. Samalla mietin olisiko sekin elämä edelleen “liian vaativaa” ja jotain, mihin tarvitsen juotavaa. Tai itse asiassa sehän tilanne varmasti paraikaa minulla on, koska olen luopunut monista vaatimuksistani tai hiljentänyt niiden äänet väliaikaisesti ja siellä ne odottavat parempaa vointia, jotta jaksaisin taas suorittaa. Huoh, olen niin lopen kyllästynyt omaan mieleeni, jolle ei ikinä mikään tunnu riittävän. Itsekin uskon, että juuri siksi juon.
Tässä linkki osin humoristiseen blogikirjoitukseen mm.siitä, miksi ja miten ajattelemme, mitä toiset meistä ajattelevat:
Tuli vielä mieleen, että nyt minä kadehdin tosi paljon ihmisiä, jotka elävät aina selvinpäin ja kestävät kaikki vastoinkäymiset ilman alkoholia. Siitä on alle vuosi, kun olin itsekin sellainen. Mitä ihmettä mahdoin viime vuonna oikein ajatella, kun retkahdin juomaan. Kadehdinko silloin juovia ihmisiä vai mitä.
Joku saattaa ajatella, että on turhaa jossitella. Itse taas ajattelen, että päästäkseni juomisen juurisyihin, on välttämätöntä palata aikaan, jolloin retkahdin monen vuoden jälkeen. Miten muuten voisin ymmärtää juomistani.
Tätä on nyt jatkunut 9kk ja voin rehellisesti kertoa, että vieläkin osa minusta ajattelee, että mitä hittoa juuri tapahtui. Nyt vielä suuremmalla syyllä, kun juomiseni on räjähtänyt käsiin.
Esim. ennen koin olevani ihan hyvä äiti ja sellaista palautetta sain. Tai itse asiassa lapseni hoitopaikassa sanottiin, että olen keskivertoa parempi äiti. Nyt lapsen itsenäistyessä tunteeni on kuitenkin muuttunut ja koen itsekin eroahdistusta. Osa minusta tietää tasan tarkkaan miten toimia nuoren aikuisen kanssa, osa kokee suurta avuttomuutta ja hätää, koska lapsi sairastui juuri. Se on yksi alue elämässäni, missä hallinnan tunne on pettänyt.
Entäpä sitten oma elämäni. Aiemmin terveydestä ja rutiineista huolehtiminen sävytti sitä ja se riitti. Kuitenkin lapseni sairastuttua, ei enää riittänyt voimavarat pitää itsestä niin hyvää huolta. Siitä alkoi kasaantua huonoa omatuntoa ja syyllisyyden tunnetta. Tosin iso asia oli sekin, että miesystävänikin oireili tällöin unettomuudella ja uupumuksella ja kannattelin häntäkin tosi kauan, onneksi hän sentään sai vaihdettua vihdoin työpaikkaansa. Sekin oli tosi rankka ajanjakso, puhuimme siitä aina lenkeillä ja viestittelimme lisäksi. Yritin koko ajan tukea miesystävääni hakeutumaan omaan terapiaan, mutta kymppitonnin tuloistaan huolimatta, se oli hänestä liian kallista. Ja hän sai tarvitsemansa minulta. Hän ei edelleenkään ole suostunut terapiaan, vaikka huomasi, että työpaikan vaihto ei hävittänytkään hänen ongelmiaan. Se turhauttaa minua, koska hän saisi Kelan tukeman terapian satavarmasti. Kerran hän sanoi kokevansa olevansa minulle ainakin 5000 euroa velkaa siitä määrästä, mitä olen häntä auttanut. No pelkäksi puheeksihan se jäi. Olen alkanut ajatella, että oma elämäni on liikaa muiden auttamista, niin ei jää voimavaroja auttaa itseäni. Mutta sitten vielä koirani kuoli traumaattisesti yhtäkkiä ja seuraavaksi isäni samalla tavalla; hän kuoli leikkauksessa tapahtuneeseen hoitovirheeseen.
Kuitenkaan terapeuttini mielestä en ole läheisriippuvainen. Meillä kaikilla kolmella on vain sattunut tosi vaikeat elämänjaksot suht samaan aikaan. Nyt sain miesystäväni vihdoin varaamaan edes yhden ajan psykiatrille ja se on jo puoli voittoa. Lapseni ei ehkä vastaanota apua, mutta minun on silti päästettävä irti ja hänen itsenäistyttävä vielä enemmän. Jos hän ei ota vastaan apua, se on hänen tehtävänsä kokea seuraukset, ei minun. Tätä itselleni teroitan joka päivä. Minun ei tarvitse enkä edes voi hoitaa kaikkien tilanteita.
Ystäväni, jolla on pari vuotta vanhemmat lapset, kertoi, että hän huolehtii edelleen kaikesta. Hän esimerkiksi varaa aina miehelleen ja lapsilleen lääkäriajat, vaikka lapset on jo muuttaneet omilleen. Tämä tuli minulle yllätyksenä, mutta merkkinä siitä miten erilaisia ihmiset on. Minä ajattelen, että miesystäväni on itse varattava ajat itselleen ja samoin myös, että lapseni on hoidettava nämä omat asiansa. Yritän lempeästi työntää koko ajan lastani itsenäistymään, vaikka hän sairastuikin. Myös miesystävääni tuupin lempeästi alkamaan hoitaa itseään. Nyt, kun kirjoitin kaiken tämän näkyväksi, alan ymmärtää, että en ole saanut edes sellaista sairauslomaa kuin olisin tarvinnut. Minun olisi pitänyt saada keskittyä täysin itseeni, mutta sen sijaan olen keskittynyt muihin. Sekin on varmasti minun ongelmani, mutta silti.
2 tykkäystä
Tässä on todella tärkeitä havaintoja.
Olen itsekin ihminen, joka helposti ajautuu auttamaan muita liikaa ja jopa tunkee pyytämättä auttamaan. Olen kovasti opetellut tavasta pois, mutta työsarkaa riittää edelleen.
Nyt kun olen taas ajautunut lähelle ihmistä, jonka tilanne suorastaan huutaa auttamaan, olin ensin helvetin vihainen. Olin vihainen heilalle, etä hän sotki raha-asiansa, olin vihainen itselleni siitä, että olen taas samassa tilanteessa kuin niin monta kertaa aiemmin. (Se siis siitä seesteisyydestä) Heila sanoi että olen vahva ihminen ja ulisin etten halua olla vahva ja aina auttaa muita.
Prosessoin asiaa jonkin aikaa ja tajusin, ettei minun ole mikään pakko auttaa ketään. Voin auttaa jos haluan ja päätin auttaa sen verran kun hyvillä mielin jaksan. Heila on ihminen, jonka kanssa asioista pystyy puhumaan, joten ehkä tämä tilanne annettiin minulle tilaisuudeksi opetella tätä asiaa. Uskon että ihminen toistaa samoja asioita (virheitä) kunne s suostuu kohtaamaan ne ja itsensä… oman toimintansa ja osuutensa kärsimyksessään. Tähän tartun nyt. Olen saanut olla heilan edessä keskeneräinen, typerä ja hankala ja hän minun. Ehkä voimme kumpikin oppia toisltamme.
Ehkä toisten auttaminen on joskus eräänlaista pakoa sekin? Ei tarvitse kohdata omia ongelmiaan, kun keskittyy muiden ongelmiin. Minun ei tarvitse järjestää heilan elämää kuntoon, eikä sinunkaan tarvitse tehdä samaa miesystäväsi kohdalla.
Jos auttaa liikaa, toisen ei tarvitse ottaa vastuuta ja hakea apua itse. Rajojen opettelu on vaikeaa, ettei auta oman jaksamisesna kustannuksella tai toisaalta tunge toisen tontille liikaa… Miten osaa tarjota apua ja muistaako kysyä, millaista apua toinen tarvitsee ja mikä on hänen tavoitteensa?
Pahimmillaan liian avulias nappaa toisen reppuselkäänsä ja lähtee kantamaan ihan toiseen suuntaan mihin tämä autettava itse haluaisi mennä.
Yritän opetella myös pyytämään apua ja luottamaan että joku muukin pystyy jonkin asian hoitamaan.
Hyvää yötä!
2 tykkäystä
Hyvin kirjoitettu. Minäkin olen yrittänyt lopettaa tai rajata auttamista ja yhtäkkiä huomannut olevani taas suossa. Toisaalta koen positiivisessa mielessä auttamisen antavan edes hetkeksi taukoa omasta tilanteestani. Mutta raja siinä, koska se muuttuu itseni välttelyksi, on häilyvä ja sitä on vaikeaa erottaa.
Olen ollut tällainen aina ja ammattinikin pohjautuu ihmisten auttamiselle. Olen kokenut monesti myötätuntouupumusta ja sijaistraumatisoitumista. Onneksi äitini passitti minut jo nuorena perheneuvolaan, missä psykologi äkkäsi pian, että meillä oli lapsuuden perheessä menossa parentifikaatio; autoin isääni, kuten vanhemman kuuluisi auttaa lastaan. Olin isäni kävelykeppi ja, kun hän yritti itsemurhaa, minä mursin vessan oven ja soitin ambulanssin. Olin 13-vuotias. Sieltä tämä kai on lähtöisin, että uppoan liiaksi muiden ongelmiin ja se tapahtuu itseni kustannuksella. Tätäkin olen yrittänyt vuosia muuttaa, mutta en ole oikein onnistunut. Tai no on tilanne siinä mielessä parempi, että en tee asioita muiden puolesta. Nuorena mm. soittelin kaverilleni paikkaa psykiatrialta ja isälle tarjosin olkapään. Ystäväni eikä isäni osanneet rajata tilannetta myöskään, ottivat kaiken minkä saivat, varmaan ihan luonnollisesti. Tuolloin väsyin jo ekan kerran ja perheneuvolan psykologi yritti ensimmäisenä saada minut asettamaan omat rajat ja olla auttamatta liikaa. Ja silti vielä vuosikymmeniä myöhemmin syyllistyn herkästi samaan. Voi miten turhauttavaa, miten vaikeaa muutos onkaan. Onneksi se on kuitenkin mahdollista.
Tänään tunnistin, että niin minulla vaan edelleen on suuret toiveet raitistumisesta, ehkä liian suuret. Tajuamattani olin alkanut uskoa, että juomattomuus ja raittius parantaisi untani (vaikka uniongelmia minulla oli jo ennen juomista), parantaisi pelkojani, masennustani, ahdistustani ja boostaisi omanarvontuntoani. (Kaikki näistäkin minulla oli jo ennen kuin retkahdin juomaan.) Ja minun, kun ei tällä kerralla pitänyt toivoa mitään, että en retkahda pettymyksen takia. 
Työstettävää siis riittää. Miten opetella raittiutta odottamatta mitään? Kai etsin palkitsevuutta ja mielihyvää, mikä motivoisi jatkamaan. Viimeksi, kun olin kuukauden raittiina, ehti vain turvotus hävitä. Mitään muita palkintoja ei herunut, joten yritän hyväksyä, että ei heru välttämättä nytkään. Muuten on liian suuri riski alkaa juoda pettymykseen. Kuukausi tuntuu pitkältä ajalta olla juomatta, mutta oikeasti se on hyvin lyhyt aika… Siksi mielestäni ei kannattaisi odottaa yhtään mitään siinä ajassa tai pidemmässäkään. Tunneminäni on vain kuin pieni lapsi juuri ennen joululahjojen jakoa. Odotuksia ja kaikkien toiveiden täyttymistä kertaheitolla odottava, kärsimätön ja herkästi kiukustuva, jos asiat ei menekään odotusten mukaan. Turhautuva Pikku Myy.
Se on jännä, miten sitä päätyykin keksimään pyörää aina uudelleen. Tuntuu, että olen nämäkin asiat tiedostanut jo vuosia ja silti tunneminäni palaa toistamaan samoja iänikuisia virheitään. Oikeastaan se on aika hemmetin turhauttavaa. Eikö nyt olisi voinut kerrasta näitäkin oppia. 
Vaan ei, sitä junnataan samojen mokien parissa edelleen.
Psykoterapiani on ollut paljon raskaampaa ja vaikeampaa kuin osasin odottaa. Olen huomannut juomisen suunnittelun ja muun ajattelun hiljentävän terapiaprosessia. Ymmärrän hyvin, miksi suositellaan terapiaa ilman päihdeongelmaa, näinhän siinä saattaa käydä. Olen joka tapauksessa miettinyt olenko saanut tämän kaiken avulla myös tauon terapiaprosessistani, kun se on ollut aivan hemmetin raskasta ja vaativaa. Tänään ajattelin, että minun kannattaa puhua tästä terapeutillekin. Loppujen lopuksi en kyllä halua terapiaprosessin häiriintyvän. Se on minulta itseltäni pois. Yritän siis huomioida tämän paremmin ja ajatella vähemmän juomista, jos vain mitenkään mahdollista. Aionkin alkaa kysyä itseltäni: “Mitä ajattelisin nyt, jos en ajattelisi juomista?”. Sieltä löytynee jotain, mitä välttelen.