Jäin aamulla miettimään, miten mm. sisäinen vaativuus vaikuttaa juomiseen. Toisaalta se aiheuttaa sitä, koska vaativuuden takia minulla on tietty lista tehtäviä päässä, mitkä “pitää” saada tehdyksi, vaikka olisin ihan poikki. Tehtävät tällä listalla ovat lopulta aika tavallisia esim.makaronilaatikko, mutta tällaiselle uupuneelle ne ovat vaativia. Ennen uupumista lista oli paljon pidempi ja vaativampi. Olen tässä jo joustanut vuosien varrella siitä, minkälainen lista alkujaan oli, mutta edelleenkään en osaa ottaa huomioon todellista toimintakykyäni suunnitellessani listaa. Se on heikkouteni ja aiheuttaa juomista.
Toisaalta vaativuuden takia tulee voimakkaampi syyllisyyden tunne, huono omatunto ja häpeä. Koen itseni jollain tapaa moraalittomammaksi, kun juon. Ja onhan se ainakin moraalitonta luvata miesystävälle lopettaa juominen ja silti jatkaa sitä. Tämä aiheuttaa sitten sitä sisäistä itseni soimaamista. Ja ahdinkoa. Mikä taas edesauttaa paradoksaalisesti juomista. Tulee kierre.
Olen sikäli myös kulttuurin uhri, että koen, että minun pitäisi olla naisena ja äitinä tietynlainen. Tyttönä ja naisena olen aina ollut vääränlainen ja tämän kokemuksen minuun istuttivat omat vanhempani lapsuudessani. Omat ihanteeni ovat myös korkealla. Tietynlaisena olemisen vaatimus myös aiheuttaa ahdinkoa. Ikään kuin kilpailen koko ajan kulttuuristen vaatimusten ja ihanteideni kanssa enkä oikeastaan koskaan voita - varsinkaan, kun juon. Olen tehnyt töitä asian kanssa ja järjellä jo ymmärrän, että minun ei tarvitse olla stereotyyppinen nainen eikä äiti, tunne-elämäni laahaa tässäkin pahasti perässä. Vaatimukset ovat selkärangassa ja, kun en yllä niihin, koen alisuoriutuvani ja huonommuuden kokemus herää. Kyllähän lyhyesti sanottuna syy, miksi juon, on vaativa tunne-elämäni ja toki toisaalta myös kulttuuri.
Olen nyt katsonut yhtä sarjaa iltaisin ja huomannut ärsyyntyväni siitä, miten usein ja paljon sekä alkoholia että kahvia sarjassa käytetään. Se on oikeasti mielestäni hurjaa. Mielestäni jos juo joka viikko jotain, on se liikaa. Siis viikoittainen juominen. Siksi pidinkin juomistani ongelmallisena jo, kun join 5 annosta kerran viikossa. Joku voisi sanoa tämänkin olevan sisäistä vaativuutta. Varsinkin sellaiset, jotka juovat joka viikko jotain. Kerran töissä kerroin tämän mielipiteeni ja kuuntelijat sanoivat minun olevan tiukkapipo. Ehkä oikeasti olenkin ja nyt toimin itsekin sitä vastaan, kun taas juon.
Olen itse syy juomiseeni ja minulla on tällaisia kierteitä, joita ei noin vain katkaista. Ehkä vielä joskus terapia auttaa tähän tai sitten opin elämään taas niin, että se riittää vaativuudelleni. Olen sitä mieltä, että tavallisuus on aliarvostettua. Itsekin teen sitä. Pyrin siihen, että minulle riittäisi suorittamisessa tavallisuus ja inhimillisyys. Olen pyrkinyt siihen jo vuosia ja hieman edistynytkin. Toisaalta välillä mietin olenko todellisuudessa edistynyt vai enkö vain uupumukseltani ja masennukseltani jaksa suorittaa tarpeeksi… Haaveilen erilaisesta mielestä ja tunne-elämästä, mutta tämän kanssa on elettävä ja samalla luovittava kulttuuristen ja sosiaalisten paineiden ristiaallokossa.
Ai niin, vielä sellainenkin näkökulma asiaan, että on käynyt mielessä pelkäänkö hyvää oloa, toipumista ja onnistumista ja juonko siksikin. Minun mielessäni nimittäin hyvä olo ja toipuminen lisää vaatimuksia, joita pelkään. Pitäisi palata työelämään, mikä on uuvuttanut minut jo muutaman kerran ja työelämässäkin onnistumiset ovat aina lisänneet muiden vaatimuksia. Joku voisi ajatella niiden olevan lisämahdollisuuksia, mutta minulle ne ovat vaatimuksia. En voi sille mitään. Myös levon määrän pitäisi mielestäni luonnollisesti vähentyä toipuessa enkä taida olla henkisesti siihen valmis, vaikka usein lepääminen on minusta tylsää ja puuduttavaa. Usein olen ihan täynnä sitä, mutta en silti jaksa tehdä muuta. Lisäksi pelkään, että miesystäväni alkaa vaatia minulta enemmän ja lisää, jos huomaa vointini alkaneen parantua. Pelkään, että en osaa pitää puoliani ja miellyttämisen tarpeen takia suostuisin ja se taas uudelleen uuvuttaisi minua. Pelkään myös, että ystävät aktivoituvat liikaa ja alkavat vaatia enemmän yhteydenpitoa ja näkemistä, mikä sekin voi uudelleen uuvuttaa. Tiedän, että minun pitää harjoitella rajojen laittoa, mutta omalla tavallaan sekin on pelottavaa, jos on tarve miellyttää muita, etteivät he vain suuttuisi.
Terapeuttini joka tapauksessa tästä kertoi, että välillä ihmiselle toipuminen on liian pelottavaa. Mietin tosissani siksikö sabotoin itse elämääni? Aloitin uudelleen jopa juomisen enkä lopeta sitä, vaikka järki huutaa lopettamaan. Tätä näkökulmaa aion tutkailla enemmänkin. En sentään ylianalysoi kuitenkaan.
Vielä lopuksi hyviä uutisia; vaikka alunperin olin yllättynyt ja pettynyt siihen, että sekä lääkärini että sairaanhoitajani vaihtuivat yllättäen ja yhtäkkiä, on se näyttäytymässä paljon paremmaksi vaihtoehdoksi. Olen saanut niin hyvän sairaanhoitajan, että en ole ennen kokenut moista. Lääkärikin vaikuttaa tosi hyvältä, vaikka nyt unohtikin uuden unilääkkeen etsimisen. Siihenkin voi kuitenkin vielä palata. Nyt olen vain kiitollinen tästä muutoksesta, tosi kiitollinen.
) lähdössä lenkille, joten palaan asiaan. 
