En valittevasti usko jumalaan.
En valitettavasti usko Jumalaan, mutta kaikilla on oma polkunsa.
Kiitos teille kun olette kirjoitelleet tähänkin ketjuun. En ihan kaikkea jaksanut lukea mutta suurinpiirtein, hätäisesti ehkä, nyt on masennuksen poikanen mielessä ja siitä seuraa ettei jaksa aina lukea eikä miettiä mitään.
Yksinäistä, nyt on yksinäistä. Vuosi on mennyt yksin. Ikävä kalvaa välillä niin että kurkkua kuristaa. Mutta mutta… olen rukoillut voimaa jaksaa ja kestää tämä aika. Eiköhän se joskus helpota. Onhan minulla ystäviä, sukua, muttei heillekään voi aina soittaa ja valittaa yksinäisyyttä. Kaikki kehoittavat kuka mitäkin tekemään, menemään… mutta se ei auta kun tulen yksin kotiin niin se ihan paukahtaa päälle, yksinäisyys. Liikunta on myös ollut tärkeä.
Nyt ymmärrän joka kokee yksinäisyyttä. Nyt olen sen kokenut. Toki aiemminkin sen koin, mutta nyt erilaisena.
Maailma, ihmiset on mitä on. Toisia en voi muuttaa, enkä taida osata auttaa. enpä itseänikään kykene auttamaan. Heti antaisin tämän tunteen pois muttei se ole lähtenyt pois. Olen rukoillut, olen rukoillut että ihme tapahtuisi, rukoilen että jaksan tämän ajan. Kyllä tämä joskus loppuu. Heti kun kirjoitin, että kyllä tämä joskus loppuu niin jopa helpotti, ei niin paljoa kurkkua kurista… Eikä Jumala ole automaatti joka antaa mitä pyydän… no joskus voi antaa… mutta tämänkin ajan ymmärrän joskus, ja ymmärrän joskus myös sen miksi ero tuli. Voihan se olla hyväkin asia, en vain sitä vielä näe sellaisena.
Käyn täällä kirjoittamassa ja saan tästä aina toivoa ja parempaa mieltä. hyvää illan jatkoa.
^ Vieraammaksi54, mitä pitäisi tapahtua, että olisit onnellisempi etkä olisi yksinäinen? Mitä pitäisi tapahtua, tai kenen pitäisi ilmaantua elämääsi?
Mikä on se ihme minkä pitäisi tapahtua, ja ketä sinun pitäisi auttaa ja miksi?
Kerrot, että sinulla on ystäviä ja sukulaisia. Mitä siis puuttuu?
Varmaan ystävät ja sukulaiset ovat antaneet sinulle neuvoja, ja tehneet sen ihan hyvän hyvyyttään. Mutta mikään ei karkota ihmisiä kauemmaksi kuin jatkuva valittaminen ja itsesäälissä piehtarointi. En tarkoita että sinä Vieraammaksi54 tekisit juuri niin, mutta oletko pohtinut, että teetkö sittenkin niin? 
Haluaisitko siis parisuhteen tai elämänkumppanin? Sellaisenkin voi löytää nykyään internetin avulla, ei tarvitse mennä edes baariin tai bileisiin. Treffipalveluja on pilvin pimein, ja Tinderkin on keksitty. Varmaan löytää myös raitista seuraa, jos haluaa.
Ihmisiin tutustuessa voi kyllä olla avuksi laittaa pikkuisen hymyä huuleen ja positiivisuutta elämän asenteeseen. Ei niin että pitäisi olla tekopirteä tai että ei saisi olla surullinen tai ahdistunut silloin kun on oikeasti aihetta, mutta suupielet alaspäin ei kannata olla ihan loputtomasti 24/7.
terveisin: onnellinen yksinasuva ja ateisti
^/^^ Yksinäisyys on mielestäni ennen kaikkea mielentila. Voi se joillain olla myös konkreettista seuran ja hyvien ihmissuhteiden puutetta, mutta tahtoo sanoa, että ihminen voi tuntea itsensä pohjattoman yksinäiseksi, vaikka ympärillä olisi kuinka paljon ihania ihmisiä. Kääntäen taas; joku ei kärsi lainkaan yksinäisyydestä, vaikka olisi enimmän aikaa yksin, eikä olisi paljoa ihmissuhteita. Jos kyse on seuran/ihmissuhteiden puutteesta, asia ei tietenkään parane mihinkään ilman omaa toimintaa, mutta eipä sillä omalla toiminnallakaan saa välttämättä yksinäisyyden kokemusta poistumaan.
Ymmärsin, että sinulla Vieraammaksi54, on takana ero pitkästä parisuhteesta…? Täysin ymmärrettävää, että siinä tilanteessa on yksinäinen ja aikas hukassa. Täysin ymmärrettävää myös, että sitä ei ole helppoa ratkaista millään näppärällä kikka kolmosella, vaikka seuraa olisi sikäli helppo löytää Tindereistä ja ihan mistä vain. Ihan kun itseäni mietin: Olen tässä pitkässä ja kaikin puolin hyvässä parisuhteessa. Joskushan tämä päättyy, viimeistään siihen, että kuolema erottaa. Sen näkee sitten, kumpi lähtee ekana, mutta oletetaan nyt, että minä jään leskeksi. Aikamoiseen yksinäisyyteen ja tyhjyyteen siinä putoaisi, eikä sitä fiilistä kovinkaan helposti saisi taiottua pois. En usko, että minun olisi sinänsä vaikeaa löytää romanttista seuraa. Saan kyllä suuni auki, hymyilen paljon, en ole mikään itsesäälissä rypevä synkistelijä, minun on varsin helppo lähestyä ihmisiä ja ilmeisesti muiden ihmisten minua, moni pitää minua ihan viehättävänä jne. Maailma on pullollaan tosi mukavia ja symppiksiä miehiä. Niissä kaikissa on vain se yksi perustavanlaatuinen vika, että ne eivät ole tuo minun mieheni, jonka kanssa minulla on pitkä ja onnellinen historia ja joka nyt vain on se minulle sopiva sielunkumppani. Jonkin hauskan hengailu- ja tapailusuhteen voisi toki hommata laastariksi, mutta saisinko siitä lopulta irti kovinkaan paljoa vai turhautuisinko lähinnä. Toisekseen; kuinka reilua se olisi sitä toista osapuolta kohtaa, mikäli tämä haluaisi muutakin, kuin hengailla toisen ihmisen laastarina.
Eikös sinulla, Vieraammaksi54, ole hyviä kokemuksia vertaistuesta alkoholiongelman kanssa? Voisitko nyt harkita vertaistukiryhmää? Ei siis alkoholisteille vaan eronneille. Sellaisia on. Minulla ei niistä ole mitään kokemusta, mutta eiköhän netistä löydy tietoa. Eivät nekään tietenkään yksinäisyyden/yksinjäämisen kokemusta poista simsalabim!, mutta niissä saisit ainakin purettua noita fiiliksiä ihan kaikessa rauhassa toisten samanmoisten seurassa. Ihan ymmärrettävää kun sekin on, etteivät ystävät tai sukulaiset loputtomiin jaksa kuunnella toisen tuskaa. Ihmisillä kun on omakin elämänsä ja omat ongelmansa, vaikka ihan empaattisia ja välittäviä olisivatkin.
Editoitu typoja.
Huomenta ja hyvää Juhannuksen aikaa.
En ole tosiaankaan synkistelijä, enkä itsesäälissä. Halusin vain kirjoittaa tänne tästä yksinäisyydestä jos vaikka jollain muullakin on sama tilanne ja uhkana on että epätoivoisena tarttuu pulloon. Tai lääkkeillä turruttaa mielensä. Jollain keinolla turruttaa mielensä ettei tarvi tuntea tätä.
Kirjoitin koska tuntui siltä että pitää kirjoittaa, itseni ja toisten vuoksi.
Kävin diakonin juttusilla, ihanaa oli kun sai myötätuntoisen kommentin häneltä, kun sanoin, että meinaa itkettää liian herkästi vieläkin, ettei tarvi tulla paljonkaan vastusta niin itku tulee ja ahdistus. Hän sanoi että itke vaan vielä ja anna itkun tulla, vuosi on lyhyt aika ihmissuhteen päätyttyä. Ei sitä tarvi hävetä, mieluummin itke kuin patoat sen sisälle ja kovetat mielesi.
Ihanaa, en olekaan kummajainen. Olen normaali. Tämä on normaalia.
Ja sain myös vastauksen kun kyseenalaistin jumalan avun, että Jumala auttaa kestämään tämän koettelemuksen ja vahvistun tästä.
Olen vireä välillä ja sitten hupsahdan johonkin itkunsekaiseen ikävään, mutta en ole koko aikaa itkuinen.
Ja menen pelkoja päin. Tosiaan, yksin ei ole ihmisen hyvä olla ja kun aika tulee toivon löytäväni sitten joskus uuden kumppanin, tai sitten en, ei sekään ole pakkomielle, eikä väkisin voi mitään saavuttaa…
Raitista ja ennenkaikkea mielekästä juhannusta selvin päin…
Itkemisessä ei tosiaan ole mitään pahaa, vaan päinvastoin. Itku on usein hyvin puhdistavaa. Olen itsekin varsinainen itkupilli. 
Minä en tosin niinkään usein itke surusta tai ahdistuksesta, vaan useimmin jostain liikutuksesta tai suuresta tunteesta, emootiosta. Minut voi saada itkemään vaikkapa hieno biisi, hieno elokuva, jokin todellisuudessa tapahtunut koskettava asia tms.
Myös aito nauru on usein puhdistava, samalla tavoin kuin itkukin. Huumori on sekä lääke että suojakeino, joka auttaa ihmisiä kestämään kauheita asioita. Ukrainassakin tehdään humoristisia pilapiirroksia ja stand up -komiikkaa.
Se mikä itkettää, voi myös naurattaa, joskin on hyvä omata sen verran tunneälyä, että osaa valita naurullekin oikean hetken.
Surun ja ilon kokeminen on toki aina subjektiivista. Joskus on hyvä asettaa myös omia huolenaiheita ja surun aiheita oikeisiin mittasuhteisiin. Voi vaikka pohtia, mitä hyvää elämässäni on, ja mitä huonoa siinä on.
Mitä toivoisit nyt tapahtuvan? Mitä pitäisi tapahtua, että olisit tyytyväinen/onnellinen? Ne ovat ratkaisukeskeisiä kysymyksiä, vaikka ei niihin ole pakko heti löytää vastausta.
Murhe ja suru ei tietenkään myös aina katoa sormia napsauttamalla, kun vain ajattelee että monella ihmisellä maailmassa on paljon enemmän hätää ja kärsimystä kuin minulla.
Olen itse viime aikoina tutkaillut historiaa aika paljon, esim. Suomen vaiheita toisessa maailmansodassa ja sen jälkeen. Historia vaikuttaa nykyhetkeen ja sen tutkailu antaa perspektiiviä nykyaikaankin.
Samoista asioista on myös käyty keskusteluja niin menneinä aikoina, kuin nykyisinkin.
“Ei niitä [tähtiä ja taivaankappaleita] mikään Jumala luonu ole. Se on semmosta puhetta vaan. Yksinkertaista jymäytetään, jotta se ois nöyrä kapitalistille. Luonto se on joka luo, kyllä se niin vaan on.”
(Sotamies Lahtinen Väinö Linnan teoksessa “Tuntematon sotilas”)
Huomenta.
Kirjoitinkin jo tuohon toiseen ketjuun siitä kuinka tämä plinkki oli minulle tärkeä apu elämässäni vuosia sitten. Asuin silloin yksin ja olin asunut jo pitkään yksin. Oli töitä ja harrastuksia, läheisiä ihmissuhteitakin. Kävin AA-ryhmissä ja tansseissa, mutta silti jokin puuttui. Kirjoittelin silloin paljon tänne plinkkiin, tosin eri nimimerkki oli silloin, en muista minkä niminen. Ja tämä plinkki oli kyllä yksi elämäni suuri apukeino. Sain vertaistukea, mutta ennenkaikkea sain kasvattaa tukevaa maata jalkojeni alle, tavallaan löysin “omat kengät” ja annan muiden tallustella omillaan enkä lähde seuraamaan muiden jälkiä, siis sellaisia jälkiä johon en halua mennä. Se onkin jännä tunne kun tajuaa että voi kulkea ihan omaa tietä, eikä tarvi siihen lupaa keneltäkään.
Kun raitistuin, maalasin eräällä kurssilla maalauksen jossa käsi otti toisen kädestä kiinni. ja tein muitakin töitä aiheesta missä lähimmäisen kädestä otetaan kiinni. Minusta siinä on se Korkeimman Voiman teko, ottaa kiinni, pitää kädestä, vaikka kuinka tuntuisi yksinäiseltä niin on joku joka pitää kiinni, ja se on se suurin rakkaus. Tapahtui täällä elämässä mitä tahansa.
Kyllä on mukavaa, kun Suomi on jo Natossa ja voimme polttaa kaikki Koraanit jotka haluamme. Natostahan ei voi ketään potkia pois, sitten kun siihen on päässyt.
Ruotsi kipuilee sen sijaan yhä hakuprosessinsa kanssa, johon piruuttaan lyövät kapuloita rattaisiin niin Turkki, Unkari, kuin Ruotsin omat äärilaitojen edustajat, jotka tietävät turkkilaisten riemastuvan vaikkapa Koraanin polttamisesta.
Koko hakuprosessi on muuttunut ilveilyksi, joka valitettavasti syö myös Naton avoimien ovien uskottavuutta. Mutta minkäs teet: jos joku mullahien valtakunta (joka sattui pääsemään sotilasliittoon epähuomiossa jo 50-luvulla) ei suostu ratifioimaan uutta jäsentä, niin ei sitä voi väkisin pakottaa.
Miten tämä sitten liittyy ketjun aiheeseen? No ehkä vaikka niin, että pyhien satukirjojen polttelusta on tullut maailmanpolitiikan manipuloinnin apuväline.
Itseäni kirjojen polttaminen ei suuresti huvita. Kaikki kirjat kannattaisi pikemminkin säilyttää. Jos ei muuten, niin hulluuden muistomerkkinä.
Mutta jos jonkun on ihan pakko polttaa Koraani, polttakoon samalla Raamatun.
uskon
Huomasin tuon Vadelmamunkin kirjoituksen, jossa hän mainitsi Raamatun polttamisen.
Se on kyllä ihan hyvä idea, jos kyseinen kirjayksilö on huonokuntoinen ja siksi hävityskelpoinen. Ehkäpä Koraani voidaan hävittää samalla tavalla? Kunnioittavasti.
Ymmärtääkseni myös rikkoutuneen Suomenlipun voi hävittää polttamalla.
On siis kaksi tapaa polttaa kyseisiä esineitä. Vihan osoituksena, tai kunnioituksen osoituksena.
Pitänee ottaa osaa ja polttaa Alkonluettelo.
Sytytysnesteeksi valitsen tietysti tuotteen nro. 0132.
Kevennyksenä
Romanos.
youtu.be/Y_jBinHYAdo
Putkis, en tupakoi. ?
Mitäpä me pienet ihmiset täällä maanpäällä muuta osataan tehdä kuin taistella, ikävä kyllä niin on ollut aina ja taitaa olla aina.
Viisastuuko ihminen?
Vai onko sekään viisautta ettei taistele, riitele, vaan hyväksyy kaiken?
Omassa elämässäni olen huomannut sen että pääsen helpommalla kun en riitele, kun en saata omaa mielentilaani kaaottiseen vihaan, kaunaan, pelkoon tms. koska siinä voi käydä huonosti.
Tänään on hyvä päivä, kiitänpä siitä, huomisesta ei tietoa ja takana on sekä hyviä että huonoja päiviä. Kuuntelen musiikkia ja askartelen jotain pientä… vaikka kukkakimpun laitan päivän kunniaksi…
0132, totta. Myös lipun polttamista saatetaan käyttää sekä protestina että kunnianosoituksena. Viimeksi mainittu silloin, kun lippu on kulunut ja se pitää poistaa käytöstä. Oikea menettely silloinkin on polttaminen, koska lipun heittäminen roskiin olisi pahin häpäisy sille.
Oman kirjansa, siis jonka itse omistaa, saa toki kukin halutessaan polttaa. Oli se sitten Raamattu, Koraani, Aku Ankan taskukirja tai Alkon hinnasto (onko jollain muuten vielä paperisia Alkon hinnastoja?)
Muiden kirjoja sen sijaan ei saa polttaa, eikä tietenkään kirjaston kirjoja.
Jos kirjan haluaa hävittää, se lienee kuitenkin parasta laittaa paperinkeräykseen.
Vieraammaksi54 kysyi, viisastuuko ihminen koskaan? Tietyllä tapaa se olisi pakko, koska on joko viisastuttava tai tuhouduttava. Ihmiskunnan on itse pelastettava itsensä ja planeetta jolla se elää ja josta on riippuvainen.
Mikään ihmiskunnan keksimistä lukuisista jumalista ja henkiolennoista ei meitä pelasta.
Onhan viisastumista tapahtunutkin, mutta ihmiskunta kehittyy nähdäkseni sellaisella “kaksi askelta eteen ja yksi askel taakse” -tyylillä. Jotkut asiat ovat menneet historian aikana hyvän matkaa parempaan suuntaan, mutta uusia uhkakuvia ja itse aiheutettuja katastrofejakin tulee vastaan.
Lisäksi historialla on tapana toistaa itseään, mutta se ei tapahdu vääjäämättä vaan siihen voidaan vaikuttaa, jos historiasta otetaan opiksi.
Tämänkin vuoksi toivotan oikein ihanaa kesäsunnuntaita.
Huomenta. Oikein aurinkoista sellaista. Mieli ei ihan vielä ole täysin aurinkoinen mutta sinnepäin olen menossa. Eämä tuo välillä hankalia aikoja ja niistä yritän selvitä ilman alkoholia. Sehän tämän plinkin tarkoitus on, kannustaa itseä ja toisia pysymään raittiuden tiellä. Tuli eteen mitä tuli.
Minä taidan olla addikti ihminen, jään koukkuun milloin mihinkin, en ainoastaan alkoholiin.
Tunteellisena ehkä koen liikaa milloin mitäkin.
Mutta olen mikä olen ja saan ollakkin. Kiitollinen olen että olen raittiina ja voin näitä kaikkia asioita pohtia ja järkeillä etten tunnemylläkässä tee mitään mikä olis huono juttu.
En ymmärrä tätä hyvin yleistä ajattelutapaa, että on olemassa ns. pahoja ja kiellettyjä tunteita, sekä vastaavasti hyviä ja sallittuja tunteita. Esim. juuri viha, katkeruus ja pelko ovat noita ensin mainittuja ja mm. rakkaus, ilo, myötätunto ja rohkeus sitten niitä hyviä tunteita. Eiväthän mitkään tunteet ole hyviä tai pahoja, vaan kaikki ne ovat ihan vain tunteita. Tunteet eivät vahingoita ketään ja yleensä niille on jokin ihan hyvä syy. Niiden voi antaa vain tulla ja mennä ja tuumata, että nyt minusta tuntuu tältä ja tältä. Jos jotakin tunnetta kovasti yrittää torjua, silloinhan se nimenomaan muuttuu pakkomielteiseksi.
Itse myönnän ihan suoraan tuntevani vihaa, katkeruutta, pelkoa, joskus kateuttakin, vaikka sitä aika harvoin. Ei tuo ole sen kummempaa, kuin se, että tunnen rakkautta tai iloa. Eivät vihan, kaunan tai pelon tunteet pilaa ja hallitse elämääni. Enimmäkseen mietin ihan muita asioita ja olen varsin tyytyväinen elooni ja olooni. Se onkin erikoinen ajatus, että esim. vihan tunne jotenkin pilaisi ja myrkyttäisi ihmisen koko elämän ja mielen. Tietysti sitten, jos jää jumittamaan johonkin tunteeseen 24/7/365, se onkin raskasta, mutta tuossa ei ole enää kyse normaaleista jokaisen ihmisen tunteista, vaan sairaalloisesta pakkoajattelusta. Myös näistä hyviksi luokitelluista tunteista voi saada itselleen elämää hallitsevan ja rajoittavan pakkomielteen, jos niikseen tulee.
No, tuo pahat tunteet -ajattelu pohjaakin vallankäyttöön, ts. ajatukseen, että altavastaajat pysykööt lestissään ja tyytykööt siihen mitä heillä on, vaikka välillä olisi ihan aihettakin valittaa. Alunperin uskonnollisesta vallankäytöstä tuo on lähtöisin, mutta kummasti se on laajentunut ihan uskonnottomiinkin ihmisiin.
Riitely on kyllä ihan turhaa touhua. Eri mieltä voi ja saakin olla ja sen voi ja saa sanoa ihan ääneenkin. Riitelyksi eri mieltä oleminen muuttuu vasta siinä vaiheessa, kun siitä tehdään henkilökohtainen valtataistelu, joka ei enää liity varsinaisesti asiaan X, vaan riitelevien henkilöiden epävarmuuteen itsestään.
Niin no, jätteenpolttolaitokselle ne kirjat päätyvät poltettaviksi silloinkin, jos ne heittää sekajätteeseen. Lopputulos on ihan sama, paitsi jätteenpolttolaitoksen lämpö käytetään hyödyksi ja siellä tavaran polttaminen lienee paloturvallisempaa, kuin jonkun omissa kirjarovioissa. Vadelman kanssa tosin samaa mieltä, että enemmin se käytöstä poistettava kirja kannattaa pistää paperinkeräykseen, jos se suinkin on siinä kunnossa, että sitä voi kierrätyspaperina hyödyntää.
Huomenta. Katselin vanhoja kirjoituksiani viime vuodelta. Oli mielenkintoista että vaikka oli todella vaikea olotila niin olin kuitenkin kirjoittanut aloittelijoille kannustavia viestejä että raittius kannattaa, oli olotila tai elämän tilanne mikä tahansa, päivä kerrallaan. Yhteen ketjuun olin kirjoittanut tästä avioerosta ja sen aiheuttamasta kaaottisesta olotilasta. Muistan kuin sumussa viime kesän. Kaikki ei ole jäänyt mieleen koska surin, itkin ja kärsin ihan fyysisiä tuskia eromme takia. Vieläkin nousee kyyneleet silmiin, eli en ihan ole vielä selvillä vesillä siitä. Mutta huomattavasti paremmalla tolalla jo. Ilman raittiutta ja Korkeimman lohtua olisin pahemmassa kunnossa. Ilmeisesti kovastikin katkerana ja vihaisena. Joten uskoni Korkeimpaan oikeastaan vahveni tämän myötä.
Nuoruudessa juopotteluni alkoi juuri sydänsurujen takia, hain siitä lohtua yms. hain siitä voimaa ujouteeni ja arkuuteeni. Nyt kun erosta on vuosi niin olen huomannut kuinka arka ja ujo olen taas… häpeilevä yms. vaikeaa mennä paikkoihin missä joudun kohtaamaan ihmisiä selvinpäin ja yksin, ennenkaikkea yksin. Eli jos jotain positiivista pitää erosta etsiä niin se on pakottanut minut jälleen toimimaan yksin, hyväksymään itseni ja kasvattamaan itsekunnioitusta.
Mutta mielenkiintoista oli lukea vanhoja kirjoittelujani…
Jollain taval uskon et Luoja on olemassaku miettii tätä kaikkea…en oo kyl kauheen uskovainen!
En minäkään ole uskovainen enkä lahkolainen, mutta uskossa olen, uskon johonkin Korkeampaan Voimaan, sanottakoon sitä Jumalaksi, Luojaksi.
Katsoin telkkarista lauantaina luonto-ohjelmaa… ei voi kuin ihmetellä eläinten käyttäytymistä.
^ Excuse moi, mutta minusta sana “uskovainen” tarkoittaa nimenomaan ihmistä, joka uskoo korkeampaan voimaan, jota kutsutaan usein Jumalaksi. 
Lahkolainen on tietysti eri asia, koska sehän tarkoittaa johonkin tiettyyn uskonlahkoon kuuluvaa. Uskovainen voi olla siis myös lahkolainen, mutta ei välttämättä.
Eläinten käytöksestä tuli mieleen, että eläimillähän on todettu olevan paljonkin samoja piirteitä ja ominaisuuksia kuin ihmisellä. Ihminen, tieteelliseltä nimeltään homo sapiens, on toki myös vain yksi laji muiden joukossa.
Homo sapiens ei ole ainoa laji, joka pystyy tuntemaan erilaisia tunteita ja ilmaisemaan niitä. Homo sapiens ei edes ole ainoa laji jolla on kognitio. Tässäkin valossa on hieman karmaisevaa ajatella, miten karmeilla tavoilla homo sapiens on kohdellut muita lajeja aikojen saatossa. Uskontoon nojautuva tai Jumalaan uskova voi toki perustella tekoja sillä, että “näin Jumala on säätänyt olevaksi” ja “ihminen on Jumalan kuva, ja luotu hallitsemaan muuta luomakuntaa”.
Toisaalta, homo sapiens kohtelee joskus karmeilla tavoilla myös omia lajitovereitaan, kuten tiedämme. Tähänkin on usein löydetty perusteluja uskonnosta, pyhistä kirjoituksista ja Jumalan tahdosta, mutta ei pelkästään siitä.
Herran tiet ovat tutkimattomat, sanoi pastori kun ojaan ajoi. Muistakaa heijastin kun pimeydessä vaellatte.
Niinhän ne ovat tuntemattomat tiet. Itse kamppailen masennusta vastaan nyt ihan tosissaan ja kaikki keinot on sallittuja, jos joku tekee pilkkaa siitä että rukoilen voimaa kestää tämänkin koettelemuksen niin omapa on asiansa, minä en siitä loukkaannu, ei ole minun asia todistella kenellekkään että Jumala on olemassa, se on jokaisen henk.koht. asia.
Nyt on ollut päiviä että ihan tosissaan olen joutunut miettimään että miten pääsen yli tästä ahdistuksesta, ilman viinaa ja muita päihteitä tai lääkkeitä. Minä kun olen myös lääkevastainen. pelkään kaikkea mikä vaikuttaa huumaavasti tjs.
No, sain varattua keskusteluajan terapeutilta. En ehkä selviäkään ihan omin voimin vaikka yritin. Ajattelin että täytyyhän minunkin selvitä erosta omin voimin kun lähellä on ihmisiä jotka ovat selvinneet … niin… vai ovatko? Mistäs minä tiedän? Voivat olla hyvinkin kyynisiä, katkeria ihmisiä, päällepäin liimattu kuori?
Minulle Jumalan väliin tulo on juuri tuo että ymmärrän hakea apua ongelmiini, turvaudun toisiin ihmisiin, koska toiset ihmiset ovat niitä hyviä enkeleitä meidän keskellämme, tuota en itse keksinyt vaan joku sen minulle on sanonut, että Jumala käyttää ihmisiä työvälineinä auttamaan hädässä olevia. Sitä hoksaa muiden puheista että hei, tuotahan minäkin voin kokeilla, ehkä se auttaa…