Uskotko Jumalaan?

Uskominen on valinta ja uskonnot perustuvat myytteihin.

Minusta nasevasti uskontojen syntyä kuvaa hollantilainen Rutger Bregman kirjassaan Hyvän historia (2020): “Bregmanin mukaan jumalan käsite syntyi palvelemaan valtaapitävien tarvetta kontrolloida ihmisiä. Mikä olisikaan parempi kuin kaikkinäkevä silmä, Jumala, joka tietää kaiken ja kostaa pahat teot aina kolmanteen polveen. Siinä vaiheessa, kun valtaan ja valtaa tukevaan myyttiin kytkeytyi valtaa tukeva väkivallan uhka, myyttien maailma ja ennen kaikkea valtaapitävien asema vakiintui ja periytyi.” (Hyvin kiteytetty kuvaus Bregmanin käsityksestä on lainattu tästä arvostelusta: diakoniaplus.fi/usko-hyvaan-ihmiseen/.) Rutger Bregman on itse papin poika.

Minunkin uskoni on, että uskonto on tosiaankin ihmisten, maallisten, mutta vallanhaluisten, keksintö siinä missä Raamattu on niiden ihmisten kirjoittamia sanoja tuon myytin luomiseksi ja ylläpitämiseksi. Ei enempää eikä vähempää. Ja kaikki on kritisoitavissa siinä missä kaikki ihmisen keksimä ja sepittämä sanoma. Hyvän nimissä uskonnoilla tehdään paljon pahaa, tuhotaan ja alistetaan inhimillistä elämää.

Alkuperäistä Raamattua ei ole olemassakaan kaikkien tuhatvuotisten muokkausten ja käännösten jälkeen, on arveluttavaa siteerata sen tekstejä totuuksina tänä päivänä jo sillä perusteella. Ja maailma kolmatta tuhatta vuotta sitten on ollut mikä on ollut - ja on nyt ihan jotain muuta. Ylösnousemus on myytti, johon minä en kykene uskomaan, vaikka miten minulle sitä perusteltaisiin.

Raamatun siteeraamisesta ja tulkitsemisesta: Usein sanotaan, ettei ko. kirjaa pidä ottaa kirjaimellisesti, vaan sanoma on se tärkein juttu. Tämä selvä, mutta mikä se Raamatun sanoma sitten on? Siihen vastataan monesti lähimmäisen rakkaus, jumalan armo ja tämän tällaista. No, ei se kyllä siltä monessakaan kohtaa kuulosta :open_mouth: . Voi tietysti olla, että minulla on kieroutuneet käsitykset lähimmäisen rakkaudesta ja armosta. Toki sieltä löytyy noitakin kohtia, mutta kuten jo sanottua, mitään yksiselitteistä sanomaa ja punaista lankaa on turha hakea, jos puhutaan koko Raamatusta.

Huomenta. Luetun ymmärtäminen? Miten itsekukin ymmärtää kun lukee toisen kirjoituksen? Missä mielentilassa on kun lukee? Onko jo valmiiksi kiukkuinen, allapäin, kriittinen, vihainen, vai onko mieli ymmärtäväinen, kuunteleva, armahtava ja ymmärtävä.
Tuolla jossain luki etten voi toisia kieltää kritisoimasta yhtään mitään, en tietääkseni ole edes yrittänyt kieltää ketään… Eihän se ole edes mahdollista. Miten minä? Pieni ihminen täällä maan päällä olisin jokin suuri pomo jolla olisi valta?
Niinpä jos minulla olisi valta lisäisin armoa, rakkautta, ystävyyttä, vierellä kulkemista, käsi kädessä… sellaisen maailman minä loisin, jossa ei hylätä, ei vihata, ei naureta pilkallisesti, ei eristetä yhteisöstä ei särjetä toinen toisiaan… mutta täällä on pärjättävä ja mentävä eteenpäin tuntu miltä tuntu, tapahtuu mitä tapahtuu, ainoastaan usko Jumalaan pitää minut tällä raittiuden tiellä. Sehän se tämän nettiyhteisön tavoite on, että olisimme raittiina tai ainakin siihen pyrimme ja kannustamme tosiamme eteenpäin.
Hyvää ja raitista päivän jatkoa, mennään eteenpäin vaikka miltä näyttäis… tämä on loppuelämän eka onnellinen päivä, siihen pyrin.

Uskon minä ja olen joskus rukoillutkin. Ja olen kokenut niin, että se jopa auttoi… ainakin helpotti.

Vieraammaksi54 kirjoitti tuossa hienosti:
“armoa, rakkautta, ystävyyttä, vierellä kulkemista, käsi kädessä” ,
“ei hylätä, ei vihata, ei naureta pilkallisesti, ei eristetä yhteisöstä ei särjetä toinen toisiaan…”
“Sehän se tämän nettiyhteisön tavoite on, että olisimme raittiina tai ainakin siihen pyrimme ja kannustamme tosiamme eteenpäin”

Siinäpä meille tavoitteita, uskomme Jumalaan, tai emme. Sellaisia ajatuksia, jotka olisi hyvä kaikkien muistaa kun täällä kovin hiljaisella foorumilla kirjoittelemme. Samanlaisten ongelmien kanssa kamppailemme, tai olemme joskus kamppailleet.

Kyllä. Ihmisten väliseen armoon, rakkauteen, ystävyyteen, vierellä kulkemiseen ja käsi kädessä kulkemiseen ei tarvita Jumalaa, ei uskontoa, eikä uskoa yliluonnollisiin jumaluuksiin. Ne ovat kuitenkin tämän nimenomaisen ketjun aihe. :slight_smile: :bulb:

Jännä muuten sikäli, että mainituksi tuli yhteisöstä eristäminen. Sehän on nimenomaan tiukoille uskonyhteisöille ominainen henkisen väkivallan muoto. Yhteisön “mustat lampaat” tai sellaisiksi epäillyt saattavat tulla hyljeksityiksi jopa samaan lahkoon kuuluvien sukulaistensa ja perheenjäsentensä taholta.
Juuri tästä yhteisöstä eristämisestä on paljon kertomuksia Uskontojen Uhrien Tuki ry:n kanavilla, kertojina entiset lestadiolaiset, helluntailaiset, jehovan todistajat ynnä muut.

Asiasta toiseen. Olen viime päivinä “viihdyttänyt” itseäni katsomalla vanhurskaan uskovaisen Ano Turtiaisen uusimpia youtubevideoita. En tiedä vaikuttaako äskeinen kehno vaalimenestys niiden sisältöön, mutta nykyisin Ano saarnaa maapallon olevan litteä, ja Venäjän miehittävän Suomen tuota pikaa, kun menimme Saatanan hallitsemaan Natoon liittymään. :unamused:

Ei liity varsinaisesti otsikon aiheeseen, mutta ihmettelen tätä ikivanhaa lausumaa ja olen siitä eri mieltä:

Voisiko joku selittää minulle, miksi se oma onni on niin visusti kätkettävä? Perustunee tuokin alunperin jonkinlaiseen yhteiskunnalliseen vallankäyttöön. Rahvaat pysykööt lestissään, etteivät liikaa ylpisty ja tämän seurauksena ala vaatia oikeuksiaan ja kaada koko “paremman väen” yhteiskuntajärjestystä :confused: .

Jos olen iloinen ja onnellinen jostakin asiasta, kerron sen kyllä avoimesti ihmisille. En ole huomannut tästä olevan mitään haittaa. Päinvastoin; haitallisempaa se minulle olisi, jos olisin vain hiljaa ja esittäisin, etteivät asiat tässä mitenkään hyvin ole, vaikkei se pitäisikään paikkaansa. En näe mitenkään pahana asiana muidenkaan ihmisten onnestaan kertomista ja avointa iloitsemista hyvistä asioista. Oli kyse sitten lottovoiton saamisesta, siitä, että sai kämpän pitkän asunnottomuuden jälkeen, pääsi unelmiensa työpaikkaan tai kouluun, parani syövästä tai hommasi tuliterän Teslan. Ihan liikaa tässä maassa ja tässä luterilaisessa meiningissä on murjottamista ja liiallista vaatimattomuutta. Se on ankeaa ja raskasta, jos jokin.

HUOM!: En tarkoita mitään jatkuvaa pää leveällään olemista omista oikeista tai keksityistä saavutuksista ja sellaista minä-minä-MINÄ -meininkiä, johon kukaan muu ei saa sanottua mitään väliin. Meinaan ihan vilpitöntä iloitsemista asioista ja niiden ääneen kertomista siinä, missä joidenkin muidenkin asioiden kertomista.

Olen kuullut tuota onnen kätkemisfraasia tulkittavan myös siltä kantilta, että onnen ilmaisu herättää herkästi kateutta ja siitä seuraa ikäviä asioita, mm eripuraa. Eli jos haluaa välttyä kateudelta, niin kannattaa pitää matalaa profiilia onnensa kanssa. Onhan tietysti niin, että kateus on itse asiassa kateellisen oma ongelma, mutta kyllä sitä voidaan ilmaista ikävällä tavalla, joka sattuu sitten siihen onnelliseenkin ja pilaa ilon.

Kiinnostuin tuosta onnen kätkemisestä. Outo sananparsi tosiaan. Asiaa on näköjään muutkin miettineet. Tämähän on runsas sata vuotta vanha “viisaus” , ei mistään Kalevalasta sentään. Eino Leinon runon ensimmäinen säe vuodelta 1900:

Laulu onnesta

Kell’ onni on, se onnen kätkeköön,
kell’ aarre on, se aarteen peittäköön,
ja olkoon onnellinen onnestaan
ja rikas riemustansa yksin vaan.

Ei onni kärsi katseit’ ihmisten.
Kell’ onni on, se käyköön korpehen
ja eläköhön hiljaa, hiljaa vaan
ja hiljaa iloitkohon onnestaan.

Eino Leino

Tulkintoja on siten, että jos jollakin menee hyvin ja on onnellinen menestyksestään on parempi olla hiljaa koska toisen onni herättää kateutta.
Voi olla jotakin suomalaisille ominaista, että ei osata olla onnellisen kanssa iloisia tämän hyvästä tilanteesta, vaan aletaan kadehtia?

Toinen tulkinta on se, että onnellinen kätkemällä oman hyvän juttunsa säälii niitä, joilla ei mene hyvin.
Kun siitä toisen onnesta voi tulla paha mieli omien asioiden ollessa ihan päin peetä.
Onnen kätkemisen on siis katsottu olevan armollista noita huono-onnisia kohtaan :slight_smile:

“Tosin olen sitä mieltä että jolla onni on se onnen kätkeköön.”
Nimimerkki “Vieraammaksi” kirjoitti alun perin näin. Winston noihin sanoihin tarttui ja Tuusannuuska jatkoi samaa teemaa. Käsittääkseni Vieraammaksi viittasi tekstinsä asiayhteydessä siihen, että hänen ei pitäisi ollenkaan toitotella sitä, että uskoo Jumalaan.
Hän on kuitenkin rohjennut niin tehdä.
Mihinkään lottovoittoihin tai päivittäisen mielialojen vaihtelun ylärekistereihin hän ei varmaankaan viitannut, tuskinpa pelkäsi herättävänsä kateuttakaan. Oman tulkintani mukaan hän kavahti sitä, että häntä vähän kärjistäen ei uskota onnelliseksi vaan hänet sen sijaan leimataan “vähän onnelliseksi” - tässä maailmassa, joka joillekin näyttäytyy luonnontieteiden ja kovan logiikan hallitsemana.
Kysymys on kuitenkin hengellisestä vakaumuksesta ja mielenrauhan saavuttamisesta. Mikä sen komeampaa, jos siitä seuraa pysyvä raittius.
“Kell´onni on, se onnen kätkeköön” alkaa 20-vuotiaan Eino Leinon runo, joka on helposti löydettävissä vaikka Wikipediasta. Nuoren runoilijan tarkoitusperiä voi vain arvailla, mutta ainakin hänen sanansa ovat lähteneet pysyvään liitoon ja sopivat, kuten näkyy, monin tavoin tulkittaviksi.
Terveisiä vaan kaikille!

Keskusteluissa on taipumus herätä uusia juonteita. Minä kommentoin aihetta lähinnä Winstonille, joka oli ennen minua asiaan kommentoinut.

Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että joku valitsee uskoa Jumalaan ja hän saa minun puolestani siitä iloitakin. Mutta puutun kärkkäästi keskusteluun, jos aletaan “tehdä kaikki maailman ihmiset opetuslapsiksi”, eli tuputetaan henkilökohtaista valintaa myös muille. Tämän keskustelun alkuperäinen kysymys kuuluu: “Uskotko Jumalaan?”. Se sallii minun ymmärtääkseni myös mahdollisuuden vastata kieltävästi.
Tietysti voidaan typistää keskustelu tiukasti teeman ympärille ja hyväksyä vain kommentit “Kyllä” tai “En”. Jos ei haluta keskustella - asiaa sivuavista kysymyksistä tai herättää muita juonteita. Jos ei haluta tuuletella ajatuksia, jotka aiheesta tulee mieleen. Joskus kuulostaa siltä, että uskomista ei loppujen lopuksi edes haluta kovin perusteellisesti perustella tai argumentoida, siitä keskustella toisin ajattelevien kanssa.

Minäkään en koskaan tajunnut tuota ajatusta, että onni pitäisi kätkeä. :astonished: Ajatus ei tunnu perustellulta. Miksei onnestaan saisi iloita näkyvästi? Ensimmäinen mielleyhtymä on, että onni voi aiheuttaa muissa kateutta, mutta miksi siitäkään tarvitsisi välittää jos onni ei ole keneltäkään pois?
Tietysti jos joku haluaa pitää matalaa profiilia tultuaan lottomiljonääriksi, se on ihan ymmärrettävää, mutta sananlaskun syntyaikoihin ei ehkä ollut vielä Lottoa.

Minä en muuten tiennytkään, että tuo sanonta on peräisin Eino Leinolta, eli näin sitä tuli taas Plinkistä opittua jotain. :slight_smile:

Tunnen muutenkin aika vähän Leinon tuotantoa. Yksi säe on jäänyt mieleen häneltä:
“Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista. Paljon hyvää on rinnassa jokaisen, vaikk´ ei aina esille loista.”
(kenkään = kukaan)
Tuo säe jäi mieleen uusimmasta Tuntemattoman sotilaan filmatisoinnista, jossa majuri Sarastie (Matti Ristinen) siteeraa jatkuvasti Leinoa, miltei koomisuuteen asti.

Uskostaan (kuten onnestakin) saa jokainen kertoa vapaasti. Niinhän olemme usein todenneet. Uskosta Jumalaan tai mihin muuhun tahansa saa kertoa, ja niin saa kertoa myös epäuskosta. Ihminen saa kertoa myös uskostaan johonkin ideologiaan tai aatteeseen, ja niin saa kertoa myös epäuskosta niihin.
Sitä kutsutaan sananvapaudeksi, ja joskus myös dialogiksi. :bulb:

Onhan näitä teologeja(Teologi ei tietenkään automaattisesti tarkoita uskossa olevaa ihmistä, mutta puhun nyt niistä, jotka ovat), jotka ovat paljonkin pohtineet ihan ääneen jumaluuden olemassaoloa ym. uskonkysymyksiä, henkilökohtaisia uskonkriisejään ja ajatuksiaan uskosta/jumalasta. Ihan fiksua settiä ovat heittäneet. Ns. maallikkouskovaisten kohdalla en ole tuollaisia pohdintoja paljoakaan kuullut. Varmasti heitä on, jotka näitä ihan ääneen pohtivat ja näistä keskustelevat, mutta itse en vain ole törmännyt. Yleensä se on sitä, että kerrotaan se oma kokemus. Sen jälkeen “ei tätä voi järjellä selittää”, “eivät tätä tajua ne, joilla ei ole uskoa”, “tutkimattomia ovat herran tiet” ja sitä rataa ja keskustelu oli siinä.

Ihan kun itseäni ajattelen; olen tehnyt monia tietoisia valintoja, koska ne ovat mielestäni eettisesti oikein tai muutoin vain sopivat minulle. Ajattelen siitä ja tästä asiasta niin ja näin. Silti voin miettiä noita juttuja useammasta vinkkelistä ja kyseenalaistaa niitä. Teen sitä jopa sangen mielelläni, vaikken ole valinnoistani tai ajatuksistani luopumassa tai missään kriisissä niiden kanssa. Asioilla kun tuppaa olla puolensa ja puolensa. En ymmärrä, miksei tämä voi päteä myös uskoon(tai uskomattomuuteen) jumalaan.

Yleensäkin ihmisen olisi hyvä välillä tarkastella omia ajatuksiaan, tapojaan ja toimintamallejaan niin sanotusti ulkopuolisen tarkkailijan näkökulmasta.

Uskon minä edelleen. Sanotaan sitä sitten vaikka Jumalaksi, kunnes muuta keksitään.

Rukoilin jonkin aikaa sitten ja asiat sujuivat tavalla jota murtunena toivoin. Rukoilin juttua, jota en pitänyt mahdollisena. Epätoivoisena rukoilin silti. Se tapahtui, asiat sujuivat ja taakka lähti harteilta.
Olen hämmentynyt. Jokin ymmärryksemme yläpuolella oleva lienee. Tai sitten emme ymmärrä omia aivojamme.
Rukoukseeni vastattiin, tai ainakin tapahtui mitä olin rukoillut.

Jos rukoilemani asiat olisivat vain minun aivoihini liittyvää kemiaa, tai meditointia, en ymmärrä kuinka aivoni voisivat vaikuttaa toiseen ihmiseen, joka kaukana ja hänelle omat aivonsa… On ollut niin paljon kaikkea, että sattuma pitää sulkea pois.

Jos joku rukoilee: “Auta minua pääsemään irti viinasta, tupakasta, tai huumeista”. Jos se joku raitistuu, lopettaa polttamisen ja huumeiden käytön, moni ajattelee sen rukoilijan suggeroineen jotenkin itsensä ja aivonsa ja siten rukous ikään kuin toimi.
Voi olla niinkin, mutta miksi sitten on ollenkaan minkäänlaisia päihdeongelmia, kun noin rukoilemalla tai itsesuggestiolla niistä pääsee?

Krapula-morkkiksissa monet rukoilevat, mutta eivät raitistu. Hyvin harvat korkeintaan. Jos se olisikin noin helppoa, olisi se jo terveydenhuollossa ja päihdeklinikoilla keksitty ja sanottu, että rukoilkaa pojat ja tytöt, tulette raittiiksi!

Mutta kun tuo oma rukoiluni, joka kohdistui minun ulkopuolelle ihan toiseen ihmiseen, joka kaukana.
Kun se rukouksessa esittämäni pyyntö toteutui… Pani vähän miettimään noita asioita joihin ei oma, eikä muidenkaan ymmärrys ja äly riitä.
Jos sittenkin kannattaa uskoa siihen johonkin, joka on isompi meitä. Kutsutaan sitä tai häntä toistaiseksi vaikka Jumalaksi, kunnes muu nimi selviää, tai paremmaksi todetaan.

^ Näkisin niin, että sattumaa ei voi sulkea pois ihan kevyin perustein. Rukoillut asiat toteutuvat aina joskus: joko sattuman tai itsesuggestion kautta.

Jos rukoilee tarpeeksi usein ja pyytelee erilaisia asioita jumalalta, vääjäämättä aina joskus se toteutuu. Silloin ihminen saa vahvistusta uskolleen. Hän ei kuitenkaan välttämättä pidä kirjaa niistä kaikista rukouksista, joihin ei vastattu ja joiden pyyntöjä ei toteutettu.

Sattuma voi toki olla niinkin yllättävä, että ihminen rukoilee ensimmäistä kertaa elämässään ja pyyntö toteutuu. Voittaahan joku joskus Loton päävoitonkin lototessaan ensimmäistä kertaa elämässään. :bulb:

Sattuma voi olla joskus niinkin huikea, että ihminen rukoilee lottovoittoa ja saa sen, koska vääjäämättä aina joku saa lottovoiton ja joku sitä myös rukoilee. :smiley:

Jos ihminen sen sijaan raitistuu rukoilemalla tai onnistuu jossain muussa pyrkimyksessä, on kyseessä asia johon ihminen voi vaikuttaa itse. Silloin rukoilun suggestiivista tai meditatiivista voimaa voi pitää kiistattomana.

Mutta: on myös uskovaisia päihdeongelmaisia jotka eivät koskaan raitistu, vaikka rukoilisivat miten paljon, ja on myös päihdeongelmaisia ateisteja, jotka raitistuvat ilman ainuttakaan rukousta.

Rukoilun vaikuttavuutta arvioidessa voi aina ottaa huomioon kaikki ne rukoukset, joihin ei vastata, vaikka hätä olisi miten suuri. Miksi Jumala olisi niin valikoiva, että auttaa jotakuta hyvinvointivaltion asukkia pääsemään eroon päihteistä, mutta toisaalta ei viitsi pelastaa viattomia siviilejä kuolemasta sodan jalkoihin, vaikka he rukoilisivat miten?

“Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja” on eräs teistien aforismi. Mutta auttaako Jumala kaikkia juoksuhaudoissakaan tai pommitusten keskellä, vaikka nämä olisivat miten hurskaita ja rukoilisivat 24/7 ? Ei auta. Ihmisiä kuolee väkivaltaisesti ja julmalla tavalla, niin sotilaita kuin siviilejäkin.

Ihmisiä kuolee uskosta ja rukoilusta huolimatta myös katastrofeissa, joihin ei liity ihmisten pahuutta toisiaan kohtaan: hirmumyrskyissä, maanjäristyksissä, tulipaloissa, tulvissa, onnettomuuksissa, nälänhädässä jne.

Miljoonat ihmiset ovat rukoilleet säästyvänsä hengissä tai lastensa säästyvän hengissä jonkun katastrofin sattuessa. Silti he eivät ole säästyneet. Miksi?
“Herran tiet ovat tutkimattomat”, vastaa uskova.
“Jumalan ainoa puolustus on, ettei häntä ole olemassa”, sanoi puolestaan Mark Twain.

Itse en ole koskaan rukoillut, koska en usko siihen. Jos uskoisin rukoukseen, tietty rukoilisin.

Olen elämässäni monet kerrat ollut jossakin tosi kusisessa paikassa, peloissani, epätoivoinen, epätietoinen tai jollakin tapaa onneton. Useimmiten ne kaikki tilanteet ovat kääntyneet parhainpäin ja monesti vieläpä varsin helposti, ainakin jälkikäteen ajatellen. Tietysti on niitäkin juttuja, jotka menivät lopullisesti päin Prinkkalaa, mutta jos summaan asioita, ehdottomasti enemmän jää plussan puolelle ja olen lopulta päässyt elämässäni varsin helpolla, kun ajattelee, mitä kaikkea sitä on tullutkaan vastaan. Oma toimintani on tietysti vaikuttanut+se, että suomalaisessa yhteiskunnassa ihmisellä tuppaa olla varsin helppoa, vaikka usein muuta väitetäänkin. Välillä on käynyt vain hitonmoinen säkä.

Jos taustalla jokin korkeampi voima vaikuttaakin, ilmeisesti se kuulee hätäni ilman aktiivista rukoustakin. Jokainen rukoilkoon minun puolestani niin paljon, kuin lystää, mutta henk.koht. olen huomannut, että asiat lutviutuvat kyllä ilmankin.

Olen samaa mieltä Vadelmamunkin kanssa sattumista ja suggeroinneista ja Jumalan välinpitämättömyydestä hätää kärsivien rukouksien edessä.

Minä koen kiusallisena, jos pyydetään lupaa rukoilla minun puolestani. Ei kait semmoiseen lupaa tarvitse kysyä. Samoin minua ärsyttää, että minulle toivotetaan siunausta, koen sen oman henkilökohtaisen vakaumuksen tuputtamisena. Minulla on useita uskovaisia sukulaisia, jotka harrastavat noita siunailuja, vaikka en kymmenissä vuosissa ole koskaan kiittänyt siitä tai muuten osoittanut olevani iloinen ja mukana ajatuksessa - miksi alistaa minut sille tuputukselle, vaikka on ilmeistä, että en jaa vakaumusta? Provosointia, vallan käyttöä? Haluaisin sanoa suoraan, että en pidä siitä, mutta en ole silti halunnut loukata ihmisiä nyrpistämällä nenääni, mutta kyllä se siunaus minua häiritsee, miksi sitä pitää pakottaa?

^ Minua eivät häiritse nämä saanko rukoilla puolestasi -kysymykset ja siunauksen toivottelut. Lähinnä tuumaan, että mikäpä siinä, jos siitä toiselle tulee hyvä mieli. Tosin minä en olekaan pahemmin traumatisoitunut mistään uskontohommista, eikä kukaan läheiseni ole alvariinsa rukoilemassa ja siunailemassa puolestani.

Hyvä huomio kyllä tuo miksi sitä asiaa pitää niin kovasti toitottaa. Jos joku tyystin vilpittömästi haluaa rukoilla toisen puolesta tai toivoo tälle siunausta, kai jumala sen kuulee vähemmänkin farisealaisella metelöinnillä. Riippunee ihmisestä ja tilanteesta tämäkin. Provosointia, vallankäyttöä, jonkinlaista projisointia, epävarmuutta siitä omasta uskosta, kulttijohtajan tai muun auktoriteetin päähän takoma toimintamalli… Mitä kenelläkin sitten taustalla.

Siunauksen toivottaminen voi kyllä olla joillain uskiksilla vain tapa. Samoin kuin meikäläinen sanoo vaikka “moi moi ja aja varovasti” tai “pidä huolta itsestäsi”. En minä siinä suuremmin epäile sen henkilön ajotaitoja tai ajattele sen olevan jotenkin erityisen huolenpidon tarpeessa. Kunhan heitän jotakin small talkia, jota itse pidän ystävällismielisenä.

Minä ajattelin, että voisin joskus hieman testata ihmisten sietokykyä uskonnollisille toivotuksille, ja alkaisin toivotella ihan randomisti “Allahin siunausta” tai “Olkoon Lentävä Spagettihirviö kanssasi”. :smiley:

Jos joku kummeksuisi tai närkästyisi toivotuksista, voisin todeta vain tilanteen olevan aivan sama kuin toivotettaessa “Jumalan siunausta” uskonnottomalle.

Jos joku puolestaan kysyy että saako hän rukoilla puolestani, vastaan että mikäs siinä, mutta mieluiten kuuloetäisyyden ulkopuolella minusta. Eihän minun tarvitse kuunnella hänen rukoiluaan, kun hän kommunikoi jumalansa kanssa.

Minulla ei ole varsinaisesti tarvetta provosoida uskoviakaan, mutta haluaisin kyllä, että minulle tuputus loppuisi. Ja minä olen todellakin traumatisoitunut uskonnollisuuden eri kasvoista - olin jo aikuinen ihminen, ennen kuin tajusin, että kaikki uskovaiset eivät pieksä lapsiaan ja vanhemmat vihaa toisiaan - ja sitten seurakunnan edessä leveile hurskaudellaan. On vaikeaa tietää, mitä kunkin hurskauden kulissien takana on …

Minä en tosiaan ole uskonnosta traumatisoitunut, mutta ehkä minun pitäisi olla traumatisoitunut ateismista :laughing: . No, en ole. Se oli vitsi. Ei ole tarkoitus irvailla kenenkään traumoille, jos tuo siltä kuulosti.

Äitini isä oli syvästi uskonnollinen mies. Ei fyysisesti väkivaltainen, eikä mikään suureen ääneen hurskastelija, mutta mitään iloa ja valoa uskonto/usko ei kyllä hänelle tuonut. Hyvinkin synkässä herran ja helvetin pelossa eli. Kai siihen jotakin masennusta tai muutakin mielenterveysongelmaa liittyi, kun jälkeenpäin olemme äidin kanssa näistä jutelleet. Eipä silloin ennenvanhaan sellaisia vain tutkittu ja hutkittu, jos ei ihan totaalisesti flipannut. Minun mielestäni pappa oli ihan mukava silloin, kun olin lapsi. Ei mitenkään tuputtanut minulle vakaumuksiaan tai muuta. Muistan, että välillä kovasti paheksui mm. avioeroa ja sen sellaisia syntisiä asioita, mutta ei se minulle ollut suunnattu, eikä minua liikuttanut. Jotain aikuisten asioita, ajattelin. Näin aikuisena kyllä olen tajunnut, että varsin synkkämielinen ja no, masentuneen oloinen pappa oli.

Äitini traumatisoitui isänsä uskonnollisuudesta niin, että hänestä tuli oikein raivoateisti. Sitä ilosanomaa minulle onkin sitten hakattu kalloon penskasta asti. No, hyvä ateisti minusta tuli. En traumatisoitunut tuosta, eikä nuorena tullut mieleenkään, että olisin voinut kapinoida liittymällä kirkkoon tai hurahtamalla herätysliikkeeseen. Kaikenlaista muuta tuli kyllä tehtyä, mutta uskovaiseksi en ryhtynyt :laughing: . Lähinnä huvittaa äidin ajoittain aikamoisiin mittasuhteisiin kasvava pöyristyminen ja järkyttyminen, kun tulee jokin katolisen kirkon pedofiliaskandaali, osa: aika mones, Päivi Räsänen on heittänyt taas joitain homoaborttijuttujansa, jehovat kävivät ovella jne. Toki noista asioista sanottavansa saa sanoa. Sanon itsekin. Äidillä se metelöinti välillä vain alkaa kuulostaa aika itsetarkoitukselliselta ja ylikompensaatiolta.