Näytti minulla toivoa olevan, vaikka omasta mielestäni oli koko ajan liiankin skeptinen. Se toivo vaan on sellainen salaperäinen kaveri, että se jostain luikertelee ihan huomaamatta mukaan elämään. Ja hyvä niin, muuten tämä elo kokonaisuudessaan olisi vielä sietämättömämpää.
No, kävin tuossa aamulla maalaamassa sen hiton kukkalaatikon, että saan orvokkeja pihalle. Ja mieskin soitti. En tiedä kummasta parani olo, mutta nyt on helpompi olla. Toivon niin, että se olisi ollut se kukkalaatikon maalaus, mikä fiiliksiä nosti. Mutta voin mä hyvin olla niin kipeä, että jo pelkkä soitto tämän jälkeen tekee mut paremmalla tuulelle.
Niin se soitto. Mies soitti ja eipä paljon puhellut kuitenkaan. Se alottaa tämmösen jälkeen aina puhelun kyselemällä kuulumisia. Mutta mykistyy aina kun mä ilmotan mulle kuuluvan “paskaa”. No, siinä alkumietinnän jälkeen mä sitten kyselin myös kuulumisia:
Mitä otit eilen?
Muutaman kaljan.
Et viitsinyt vastata puhelimeen?
Mua ahdisti ja olin vihainen.
No, mua ahdistaa nyt ja olen vihainen. Heippa.
Kyllä mä oikeesti tiedän, että tämänkin jaksan ja kestän. Vaikka mieli tekisi taas uhota ja sanoa, että menköön hittoon tuommonen. Mutta juuri nyt en jaksa sillä päätäni vaivata. Maalailen kukkalaatikoita ja harjottelen välittämään itsestäni. Voiko se olla niin vaikeaa?
Mä kun olen itseäni aina pettymyksen tullessa kironnut, että taas toivoin. Nyt kun kirjoitit, että se toivo onkin ihan hyvä, niin tajusin että sen voi kääntää positiiviseksi, juuri niin ettei aina ole sietämätöntä. Ei aina tarvitse itseensä pettyä (kun toivoi), toisen lisäksi!
Niin kieroutunutta kun se onkin, niin kyllä minäkin olen ollut helpottunut, vihaisuuden lisäksi, kun miehestä on vihdoin kuulunut, jos hänellä on karannut mopo käsistä pahemman kerran. Vaikka hetkittäin olen saattanut jopa toivoa, että ei enää palaisikaan . Ristiriitaista, ristiriitaista… Ei kai täysin tervepäiset naiset näin pitkälle näitä juttuja katsoisikaan .
Mallu olisiko sinulla voimia vielä sen verran jäljellä, että yrittäisit taistella miehellesi sen pitempiaikaisen hoitopaikan? Kyllä hän ihan selvästi sen tarvitsee, eikä tuo noidankehä taida katketa ennen sitä. Voithan vedota siihen, että kunnalla on lakisääteinen velvollisuus järjestää myös pidempiaikaista päihdehoitoa ja uhata valittaa asiasta Sosiaali- ja terveysministeriöön sekä uhata aloittaa kirjoittelun lehtien palstoille. Oikeasti pitäisi riittää jo se, että kerrot miten avohoito on sujunut.
Musta taas tuntuu, että toi raja siirtyy ja siirtyy kokoajan… Jotenkin sitä on vaan niin selkärangaton ja aina vaan antaa enemmän ja enemmän periksi omista periaatteistaan. Alkuun raja oli siinä että joka viikonloppu ei juoda…Sitten oli että ei joka päivä,sitten että ei kovin paljon joka päivä… Sitten että kunhan ei lääkkeitä, ja nyt nekin on jo näköjään sallittu.
Tuosta rajanvedosta olen ihan samaa mieltä kanssasi BKM. Mulla ainakin se on siirtynyt ja muuttunut koko ajan. Joskus kun rajan vetää, niin kyllä mies sen osaa kiertää. Ja sille nistille on helppo sanoa ei, mutta kun mies onkin oma ihana itsensä jonkun ohikiitävän hetken, niin kaikki aidat kaatuu samantien. Irti päästäminen on niin vaikeaa, että sitä on valmis myöntymään melkein mihin vaan jotta voisi jotenkin uskoa tilanteen muuttuvan.
Mä olen varmaan julma ja sydämetön, mutta mun mielestä meidän ei läheisinä tarvitse (eikä pidä) taistella yhtään näiden addiktiemme puolesta. Vaikka onhan se totta, että joillain on hirveän paljon huonommat mahdollisuudet päästä hoitoon kuin toisilla… mutta se taisteleminen on ammattiavun ja mahdollisuuksien mukaan myös addiktin itsensä homma. Itse olen omalta kohdaltani ainakin huomannut, että mitä enemmän olen “sotkeutunut” hoitoonlähtöön, sitä huonommat ovat olleet tulokset. Kun ihminen repii sen tahdon omasta selkänahastaan ja raahautuu polvet verillä hoitoon, silloin siitä voi jotain tullakin (ainakin joksikin aikaa). Mutta jos siinä alat tietä tasoittelemaan, niin sitä saa olla sitten joka mutkassa tekemässä. Ja kohta on taas enemmän osana ongelmaa kuin ratkaisua.
Töissä näen liian paljon niitä miehiä ja naisia, jotka oman puoliskonsa “tukemana” tulevat hoitoon puoliväkisin. Siinä sitä sitten pyöritään toisen mieliksi jonkin aikaa, kunnes päihdehimot yltyvät sellaisiksi ettei enää erolla uhkailutkaan muistu mieleen.
En nyt halua tässä moittia ketään, joka on valinnut tiekseen ja tavakseen tukea ja taistella viimeiseen hengenvetoonsa asti, mutta oman jaksamiseni kannalta mun on tehtävä näitä rajauksia. Mies soittaa apua jos itse haluaa, menee jos itse pystyy, on niin kauan kuin itse parhaaksi näkee, keskeyttää jos keskeyttää. On kysynyt kyllä mielipidettäni ja olen sen suoraan sanonut, mutta eipä sillä mitään vaikutusta ole.
Mä oon yrittänyt tässä rytäkässä vaan jotenkuten pysyä järjissäni. Ja se on helpompaa ainakin minulle, kun en puutu asioiden kulkuun. Koska jos puutun, koen olevani jotenkin myös vastuussa. Silloin on oikein helppo syyllistyäkin, kun on tavallaan osansa kekoon kantanut.
Samaa mieltä tosta hoitoonlähtöhommasta, ja yleensäkin addiktin asioiden hoitamisesta, addiktin on ne itse hoidettava, muuten sitä vaan mahdollistaa sen saman touhun jatkamisen jos liikaa “hyysää”. Siksi mäkään en ole kamalasti hoitanut mieheni asioita soskuun päin, koska mun mielestä sen pitää hoitaa ne itse. Ja hoitoon lähtöön pitäisi sen oman motivaation olla niin vahva, ei se auta jos toinen lähtee sinne vaan siksi että mä järkkään sen hoitopaikan.
Onneksi mulla on paljon tukena sellaisia ihmisiä, jotka tuntee miehen niiltä ajoilta kun se oli hoidossa ja on siis itse entisiä nistejä/alkkiksia itsekin. Jotenkin tuntuu, ettei näistä asioista voi puhua sellaisille, joilla ei ole mitään kokemuksia käyttäjämaailmasta.
Outo juttu muuten, joka mua hiukan huolestuttaa. Mies nukkui tänään jonnekin kolmeen asti päivällä, ja kun se heräsi, sillä oli nilkat kamalan kipeänä, ja ne on ihan turvoksissa ja osittain mustelmillakin. Mies sitä itsekin kamalasti ihmetteli miksi ne on sellaiset, ja sanoikin, että sen ymmärtäis jos olisi tykittänyt jotain suoneen että ne on tollaset, mutta kun ei oo. mua alkoi kuitenkin hiukan vielä epäilyttämään että mistä ne nilkat on sellaiseksi mennyt… Mietin sitä, että voiko joku niistä miehen nyt käyttämistä lääkkeistä tai ne yhdessä aiheuttaa sitä vai mitä hittoa… Itse olen kyllä terveydenhoitoalalla mutta… hmm… jotenkin vaan mietityttää, en tiiä voiko pelkästä suun kautta otettavista pillereistä tulla tollasia oireita.
Mä en puutu enää tohon hoitoon lähtemiseen. Kun se aina sitten on kääntynyt jossain vaiheessa miehen päässä niin, että hän syyttää, että mä vain haluan hänet pois täältä. Ja kyllähän mä kohta varmaan taas haluankin. Nyt ei ole vain voimia tehdä sitäkään päätöstä.
Kylläpä tuntuu, että on pitkä matka omaan tasapainoon. Mä ajattelnkin nyt niin, että mun on tähdättävä siihen omaan tasapainoon siitä huolimatta mitä miehelle tapahtuu. Mä en voi ajatella, että ompa pitkä matka raittiuteen. Sekin on varmasti totta, mutta en mä voi ajatella, että olisin onnellinen sitten kun…
Mun täytyy tehdä itselleni jotain ja hoitaa itseäni. Mä olen kyllä nyt juuri voimaton tuon addiktin kanssa. Eli ehkä mä olen kohta valmis siihen, että en säädä hänen elämäänsä mieleisekseni, hän tehköön siitä sellaisen kun haluaa ja mä katson sopiiko ne elämät enää yhteen.
Toivoisin niin, että tämä voimattomuus säilyisi sillä tavalla, että en alkaisikaan kamalaa taistelua sitä päihdeongelmaa vastaan. Sitä taistelua mun on näköjään turha käydä ja nyt on kaikki ne keinot käytetty mitä mä keksin.
Jännää tässä on se, että olen muistaakseni tasan kerran nähnyt mieheni päihtyneenä kun hän haki silloin tavaroitaan tämän ketjun alkuvaiheilla. Muuten hän ei ole minun kotiini tai elämääni ongelman varsinaista syyllistä tuonut, mutta lieveilmiöt näkyvät kyllä hyvinkin selvästi. Eli eihän pelkkä päihteettömyyskään riitä, pitää olla kyky raitistua kokonaisvaltaisesti ja hoitaa itseään.
Minä sain moitteet hyvältä ystävältäni juuri siitä, että minulla OLI tarkka raja, mitä siedän, mutta joka siirtyi silti, kun tositilanne tuli eteen. Sopimuksen rikkomisesta ei ollut mitään muuta seuraamusta kuin tiukka keskustelu ja sopimuksen uudelleen solmiminen. Hänen mielestään sen olisi pitänyt olla siitä kerrasta poikki. Hän on oikeassa. Uhkauksella ei ole tehoa, jos ei toteuta uhkaustaan. Toisaalta. En ollut sanonut mitään täsmällistä, mitä teen, jos sopimus rikkoutuu. En ole sanonut vieläkään.
Minut on vielä hyvin syyllistetty sillä, kuinka minun kanssani on niin turvatonta olla, kun koko ajan leijuu hylkäämisen uhka suhteen yllä.
Tiedän, mitä pitäisi tehdä: Sanoa selvästi, mitä siedän, mitä en ja kertoa, mitä seuraa siitä, jos hän vielä kerran sopimuksen rikkoo. Sanoa se ja pitää siitä kiinni. Niin pitäisi tehdä.
Kuitenkin: Onhan parisuhteessa kyse myös siitä, että hyväksyy toisen ihmisen myös virheellisenä ja vajavaisena. Niinhän hän hyväksyy minutkin. Ja voi antaa myös anteeksi.
Raja kai tulee siitä, että ei hyväksy ja anna anteeksi niin paljon, että vahingoittaa itseään (ja lapsiaan). Eikä niin paljon, että sillä mahdollistaa toisen juomisen, itsetuhon.
Jotenkin tämä on rajan etsimistä ja kai kaikessa etsimisessä on välillä eksyksissä.
Kyllä. Rajat pitäisi tuoda julki Se olisi reilua molemmille. Mutta entä kun nyt tuntuu siltä, että “sitä en kestäisi” ja sitten kun sen paikka tulee, niin silti kestää. Silloin varmaan olisi myös itselleen oikein asettaa se raja ja pelastaa itsensä, kun ei oma järki ja voima siihen sillä hetkellä riitä.
Mutta mistä saada se tarvittava voima siihenkään? Tai sitten pitäisi luvata itselleen, että mitä tahansa tapahtuu niin jatkan ehdoitta yhden kuukauden, enkä mieti eroa ja sitten sen jälkeen katsoisi mikä on tilanne. Sitäkin olen miettinyt. En mä tiedä.
Kylläpä minä olen hukassa ja niin näyttää olevan tuo mieskin. Menee taas sitten tänään ryhmään. Ja nyt mä ajattelen, että yleensä aina raitistumisen alkuvaiheessa on retkahduksia, entä jos tämä olikin sitä, eikä käytön jatkumista. Jos en nyt tässä sekopäävaiheessa ota hänelle mitään kantaa eiliseen, koska en mä osaa siitä mitään sanoakaan. Hän tietysti haluaa, että asia käsitellään, että saa sitten synninpäästön, mutta enpä sitä nyt käsittele.
Kohta menen istuttamaan orvokkeja ja sillä tekemisellä käännän ajatukset pois tästä oravanpyörästä.
Mun piti tehdä huomio tästä kaljapyramidin katoamisesta… Siis piti, suunnittelin etukäteen mitä sanoisin.
Sitten taas… Helpommalla pääsee, kun päästää irti, on välittämättä, olkoon oloissaan, ottakoon jos se helpottaa.
Juuri eilen kävelimme kotitietä kuopuksen kanssa. Katsoin tielle näkyviä orvokkeja (muutkin istuttaa, Mallu!), savupiipusta nousevaa saunanlämmityssavua. Mitä sitä tämän suurempiaa onnea vaatimaan.
Joisi itsensä sairaalaan. Niin että säikähtäisi, tajuaisi. Tai heittäisi henkensä - kamalaa sanoa noin, en sitä mieheni äidille soisi. Joka tosiaan tukee jaksamistani.
Pitkässä parisuhteessa rakkautta tärkeämpää on sietäminen, sanoo kummini. Paraskin puhuja, ei ole ikinä kenenkään kanssa asunut.
Osasin edes jostain pitää kiinni! Ja siitä tuli kummallisen hyvä olo, vaikka oikeasti kyseessä on vain pieni asia.
Nythän on niin, että mieheni siis sanoi silloin tänne palatessaan, että käy niissä ryhmissä. Lupasi myös, että jos ryhmä jää väliin, niin lähtee saman tien täältä. Eli sitoutui noudattamaan vikko-ohjelmaa.
Nyt tänään tuli mieleen, että onkohan tuo sinne ryhmään menossa. On edelleen kaupungissa tapaamassa kavereita (tavattiin kyllä aikaisemmin tänään) ja soitin sitten hänelle ja kysyin, että onko menossa ryhmään. Sanoi, että väsyttää ja on kamala nälkä. Jos ei nyt menisikään ryhmään. Minä siihen ihan neutraalisti, että ihan miten vaan tuntuu. Ja hän tietysti hämmentyi kun en alkanut painostaa, vaan mukauduin. Hän alkoi jo kallistua sille kannalle, että tulisi kotiin eikä menisikään ryhmään. Jolloin mä sanoin, että sehän nyt ei sitten enää käy. Kun hän on halunnut sellaisen sopimuksen ja sitten hän ei voi tulla. Eli kerrankin hän joutuu nyt vastaamaan omista lupailuistaan.
Hän sitten päätti menä ryhmään. En mä tiedä teinkö oikein, mutta mulle oikein tein. Vaikka tavallaan pakotin hänet ryhmäilemään, mutta olisi hän voinut valita toisin ja jättää tänne tulemisenkin väliin.
Jostain syystä olen ylpeä, että edes jonkun pienen rajan sain vedettyä. Nyt saa nauraa, näin pienestä se on kiinni.
Nyt orvokit on pihalla omassa laatikossaan ja pääsin tänään pahimman yli ystävän avulla, joka vietti minun seurassani iltapäivän, että en ihan kurjuuteeni hukkunut vaan sain muuta ajateltavaa (kiitos hänelle siitä). Joten elämä maistuu suhteellisen hyvältä, ihan oman itseni takia. Vaikka mies onkin rempallaan.
Mä haluaisin nähdä sen. Sain jo sellaisen mielikuvan, että sulla on tietokoneen edessä sellainen kalliin luokan pyörivä työtuoli, jossa on joustoa ja vääntöä joka suuntaan. Sehän on sitten parempi kuin tramboliini.
Mallu, mielestäni et ‘tavallaan pakottanut’ miestäsi mihinkään. Teillä oli selkeä sopimus, jonka molemmat olivat hyväksyneet. Miehesi harkitsi sopimuksesta lipeämistä, jolloin sinä muistutit sen sisällöstä, ja hän teki oman valintansa.
Samoin minä toimin entisen miesystäväni kanssa, ja hänen tehtyään riittävän monta väärää valintaa alkoi irrottautuminen alkoholistista olla vähitellen helpompaa ja helpompaa. Tilannetta voisi luonnehtia vaikka siten, että alkoholistin kanssa on oltava samalla tavalla johdonmukainen kuin lasten tai koirien kanssa. Jos jokin asia on kielletty, niin se on kielletty aina. Antamalla periksi ja pyörtämällä päätöksensä kerta toisensa jälkeen saa lapsista ja koirista koko huushollia määräileviä tyranneja, ja alkoholistista… ?
Olen Tuiskun kanssa samaa mieltä, että johdonmukaisuus on ERITTÄIN tärkeää alkoholistin kanssa. Kun sitä ei ole, niin karuselli jatkaa pyörimistä ja kaikki menee vaan entistä vaikeammaksi. Sitä kannattaa opetella, niin alkoholistikin alkaa ottaa tosissaan ja rajat alkavat hahmottua. Samalla huomaa tuleeko suhteesta yhdessä olemisen arvoinen.
Johdonmukaisuudesta tulee samalla muutakin hyötyä elämään, joten sitä kannattaa harjoitella.
Tämä on hauska vertaus sinänsä, että tulen kyllä juttuun lasten, koirien ja varsinkin hevosten kanssa.
Mun eräs ystäväni, jo pitkään raitiina ollut alkoholisti, sanoi tässä retkahduksen alkuvaiheessa, että kohtele miestäsi kuin hevostasi. Koska sen minä osaan. Ehkäpä hän tarkoitti juuri tätä.
Mies kävi sitten ryhmässä ja tuli kotiin nukkumaan. Eikä saanut mun mieltä matalalle. Mä tässä vain keskityn itseeni ja hän keskittyköön itseensä. Jos se ei riitä, ei musta ole häntä sen enempää parantamaan. Mä tässä ajattelin alkaa jotain rasvaista iltapalaa itselle laittamaan, koska olen hemmottelun tarpeessa. Ehdottomasti. Ja huomenna töihin taas, joten nämä huolet pitää työntää sivuun, että jaksaa.
No niin, mä yritin mennä nukkumaan tonne makuuhuoneeseen, mutta inhotti niin paljon se kuorsaava mies, että päätin nukkua täällä vierashuoneessa tietokoneen seurana.
Mä olen aika varma, että hän valehtelee mulle. Mulla on sellainen tunne. Mutta piruuttanikaan en ala hänen tavaroitaan tutkia, niin alas en vajoa. Tai ehkä sittenkin…
Koirat on ainakin iloisia siitä, että mä olen tullut alakertaan nukkumaan. Ne ei saa nimittäin tulla ylös ja ei ne täälläkään kyllä sänkyyn pääse, mutta sängyn viereen kuitenkin. Mitä mä oikein valitan, kun mulla on oikeesti perusasiat kohdallaan, vaikka ei miestä oliskaan. On ihanat lapset, mukava työ, toimeentuoa sen verran, että ei nälkään kuole ja rakkaita ystäviä. Kyllä mä selviän, vaikka putoaisinkin taas.
Pakko kommentoida. Oon itse huomannut ajattelevani tuollaisia. Ja samalla pelännyt, mitä kamalaa pitää tapahtua ennen kuin tämä kelkka alkaa kääntyä. Äitinsä(!), paljon kauheita asioita, jopa lapsen menetyksen kokenut nainen, sanoi kerran minun hätääni kuunnellessaan, että antaa kuolla, helpommalla päästäisiin kaikki. Ikinä en ole kellekään niin suuttunut. Mutta ehkäpä nyt ymmärrän paremmin. Kun yhtäaikaa toivoo ja pelkää seuraavaa yhteydenottoa. Kun ei osaa siirtyä eteenpäin, mutta taaksekaan ei pääse.
Mun pitää varmaan ostaa parvekkeelle kukkalaatikko, koska noi orvokit ihan selkeästi jotenkin vaikuttaa
Osta kukkalaatikko ja vaikka vielä joku amppeli päälle. Kyllä se auttaa, että tekee jotain ihan muuta. Ei mun tarvinut niitä tavaroita tutkia, kun tässä vierashuoneen sänkyä tyhjensin, niin kävi ilmi, että eipä tuo ainakaan ole yöpynyt siinä kaupungissa missä on mulle sanonut…
Lisäksi repussaan kolahti selvästi kaljapullo. Ei mun tarvitse enää edes tutkia asioita, asuin niin kauan pulloja piilottelevan juopon kanssa, että mä varmaan haistan kaljapiilot kauas. Enkä mä nyt tee niille mitään, mutta tämä on selvästi leikki taas. Kuinka pitkälle tuo nainen tällä kertaa katsoo ja kuinka kauan joudun olemaan pois ennen kun uskoo lupauksiin taas. Tai jotain. Ottaa päähän vähän, mutta ei läheskään niin paljon kun voisi.
Askel kerrallaan mä irtaudun tuosta miehestä. En siksi, että mun kuuluis niin tehdä, hänen elämänsä tuntuu olevan vain niin erilaista. Toivottavasti tämä tunne pysyy minulla. Tämä voimattomuus ja irtautuminen. Että vähitellen ymärtäisin, että hänen päihdeongelmansa on niin paha, että minulle ei ole tilaa siinä.
Kyllä mä tiedän miten helppo hänen on taas minut saada takaisin vakuuttuneeksi, mutta nyt elän näin ja lähden tässä tilassa töihin.
Ja tuohon kultakalan kommenttiin. Mä olen myös toivonut hurjimmassa vaiheessa sairaalareissua, tai edes pidättämistä. Että olisi siten saanut katkaistua putken.
. Ristiriitaista, ristiriitaista… Ei kai täysin tervepäiset naiset näin pitkälle näitä juttuja katsoisikaan 
.
Mietin sitä, että voiko joku niistä miehen nyt käyttämistä lääkkeistä tai ne yhdessä aiheuttaa sitä vai mitä hittoa… Itse olen kyllä terveydenhoitoalalla mutta… hmm… jotenkin vaan mietityttää, en tiiä voiko pelkästä suun kautta otettavista pillereistä tulla tollasia oireita.
