Tervetuloa BKM.
Ihan ekaks ravistelen ja sanon, että sun velvollisuus ei ole antaa sovituista rahoista enää yhtään puolisolles. Jos kerran katot, että ei ruuatta jää, niin se on siinä.
Ja se ero on aina mahdollisuus… Mutta katotaan, kun tutustutaan. 
Malluu…? Miten se vappu meni? Tai ei ole mikään velvollisuus kertoa, mutta kovasti ajatellaan täällä. Ja tietty toivon, että eteenpäin olette menossa, yhdessä.
Heippa taas, siskot.
Hengissä ollaan ja mies ilman päihteitä.
Ihan ensin sanon, että tervetuloa BKM, tuntuipa kirjoituksesi tutulta. Tule vaan tänne jakamaan kuulumisia, vaikka emme miehiämme raittiiksi ja reippaiksi saisikaan, niin pidetään jotenkin oma päämme kasassa.
Ja sitten mun kuulumisiin. Tuntuu kun mulla olisi omien lasteni lisäksi talossa yksi murrosikäinen pojankoltiainen. Mies ahdistuneena kuuntelee kovalla musiikkia, päihdehimoissaan kuikuttelee ja murisee ja sitten taas seuraavassa hetkessä on pahoillaan ja katuva ja hyvittelevä. Huomasin taas eilen ajattelevani, että hitto kun tuo netti on rikki. Musta tuntui hyvin vahvasti siltä, että olisin tarvinut tukea ja aikuisen ihmisen seuraa. Mieheni ei munusta juuri nyt tunnu minulle antavan kumpaakaan. Sain sitä sitten onneksi puhelimen välityksellä.
Mä välillä kimapaannun ja huudan hänen kiukuttelustaan ja välillä poistun sujuvasti paikalta ja välillä en välitä. Mutta alkaa tuokin vähän rassaamaan. Parhaat hetket on aina ryhmien jälkeen, kun silloin hänellä on selvästi parempi olo. Eli ryhmiin vain useammin, mutta kun ei tuolta meiltä maalta oikein tahdo päästä mitenkään. Miehellä kun ei ole enää sitä korttiakaan…
Ja on muutenkin aika lahjakkaasti sotkenut asiansa viime aikoina ja ihan itse saa ne kyllä selvittää. Ja olen sanonut hänelle, että toistaiseksi saa minulta ruoan ja tupakat, mutta rahaa en anna yhtään.
Edelleen olen kiiankin skeptinen, mutta mietin kovasti, että olemmeko me muuttuneet liikaa kuitenkin. Siitä riippumatta, että mieheni saisi kiinni raittiudesta. Lähinnä kysymys kuuluu: Osaanko minä antaa anteeksi näitä kamalia sanottuja asioita?
No, nämä jutut aika näyttää ja sen mukaan mennään. Yritän huomenna saada sen pirun puuttuvan osan siihen omaan koneeseen ja sitten palaan taas linjoille kaikin voimin.
Voimia teille kaikille!
Heips taas kaikki.
On ollut ihan pakko pitää taukoa kirjoittelussa… kun en ole pystynyt tekstejänne lukemaan. Enkä oikein pysty nytkään. Kahdesta syystä: ensinnäkään en ole halunnut erota rakkaasta nistiretkustani. ja sen takia on ollut hirveän vaikea kirjoittaa tänne. Tunsin olevani jotenkin “luopio”. Mutta koska tuo on nyt tainnut minut jättää ihan oikeasti tällä kertaa, niin toiseksi olen siis ihan jumalattoman kateellinen teille, jotka vielä joudutte noita ukkojanne sietämään. kirosanoja miten ristiriitaista.
Tukea kyllä tunnen kaipaavani, ehkä just nyt enemmän kuin koskaan… Kyllähän se niin on, että routa ajaa tän munkin porsaani aina kotiin, mutta musta tuntuu että siinä saattaa nyt mennä vähän pidempään kuin aiemmin.
Tänään pystyin jo itsekin tekemään sen, että lähetin hänelle “sen viimeisen” viestin(uskokoon ken haluaa) , jossa totesin että meidän täytyy nyt vaan elellä omaa elämäämme erillämme. Ainakin siihen asti kunnes hän lähtee muutoksen tielle, jos minut sitten vielä haluaa takaisin. Koska itseni tuntien - vaikka tilanne olisi mikä jo mun elämässäni, niin minähän haluaisin hänet.
Mä tiedän että näin on viisainta ja parasta, ja tosiaan myös mieheni, tai siis entinen 
mieheni on nähtävästi siihen tulokseen tullut. Hänen on helpompi olla ilman minua, käyttää sitten tai tekee mitä tahansa, ja loppujen lopulta myös minun on helpompi olla ilman häntä. Minä en aiheuta hänelle ahdistusta eikä hän satuta minua enempää. Eihän tästä mitään tule kun jätkää näkee kerran kuussa pari päivää, silloinkin laskuissa, lääkevajareissa ja kännissä. Ja kun katkollakaan ei viikonloppua pidempään jaksanut, vaikka lupaukset oli korkealla. Hyvältä tuntui se kumminkin, kun sanoi pärjäävänsä ilman naisia paljon paremmin. Ettei minua ole jo korvattu. Vaikka sen kyllä tiesinkin.
Miks ihmeessä sitä jaksaa toivoa. Ystävät kehottavat lähtemään treffeille ja nauttimaan siitä, että saan hyvää huomiota joltain mukavalta mieheltä joka pitää minusta. Onhan tässä jo muutama viikko vierähtänyt, ettei ole omaa ukkoa edes näkynyt, joten minua huomion- ja hellyydenkipeämpää ihmistä saa hakea. Ainut kontakti viimeiseen viikkoon on ollut pari viestiä ja yksi soitto, joiden kaikkien aiheena on ollut herttaisesti “lainaisit nyt jumalauta sitä rahaa”. On se vaan niin ihana mies 
Tervetuloa BKM. Täällä meitä riittää.
Voimia teille muillekin.
Tähtityttö: rupee vaan käymään treffeillä. Roiku netissä ja tapaa joukko epätoivoisia etsijöitä… en mä lupaa, että löytäsit jonkun, mutta olisihan siinä hetkeksi harrastusta.
Been there… kun mikään ei tunnu miltään eikä saata uskoa, että maailmasta voisi löytyä ketään joka enää saisi kiinnostumaan.
Ja sitten se löytynyt osoitautuu lupaavuudestaan huolimatta viinaan meneväksi, puuh…
Mites se pohojalaanen sanookaan… piretään hauskaa vaikka syrän märkänis.
Kiva kuulla kuulumisiasi Mallu! Ja että miehesi on kaikesta huolimatta pysynyt kuivilla.
On kyllä todellakin ristiriitaista, Tähtityttö, kun välillä olisin ikionnellinen, jos mies lähtisi omasta halusta ja saisin aloittaa ihan uuden elämän, ilman syyllisyyttä (eli vastuuta) siitä, että minä jätin hänet. Enkä edes häpeä myöntää sitä 
.
Tuntuu kiehtovalta ajatus treffailusta 
. No, se siitä, meillä on nyt niin rauhallinen vaihe menossa ETTÄ, vaihteeksi 
.
Jipii, jihuu ja sata nauravaa hymynaamaa tähän päälle!
Mä sain netin toimimaan. Ihan ensin aloitan tästä ja sitten elen vähitellen kurkkia noihin muihin ketjuihin. Ainakin toi siis mä… -ketju herättää kiinnostusta varmasti seuraavaksi.
Meilläpä ollaan selvin päin ja rakennetaan pojan kanssa pihalla jotain hiton kukkalaatikkoa mun ostamille orvokeille. Eilen paistettiin lasten kanssa lettuja. Ja mä en oikein osaa tästä nautiskella kun mietin, että koska tää taas loppuu. Eli vika on paljolti minussa.
Kyllähän niitä kiukutteluja on saanut sietää, mutta tänään tuntuu hyvältä, kun ei mulle ole tänään kiukuttu. Välillä tuntuu siltä, että asun murrosikäisen pojan kanssa ja siksi olenkin teitä kaivannut. Että saisin purkaa sitä kiukkua tänne.
Enkä mä ole suinkaan kiukuttelun tullessa kohdalle ollut ymmärtäväinen ja rakastava puoliso, joka tukee miestään vaikeina aikoina. Mä olen raivostunut, huutanut, lähtenyt pois tai muuten vaan näyttänyt v-mäistä naamaa. ja myöhemmin olen useaan kertaan puhunut, että näin ei voi jatkua, että mä en jaksa olla roskis. Mutta olen myös huomannut, että enemmän ja enemmän on näitä hyviä hetkiä, kun tuntuu, että ehkä se tästä pikkuhiljaa.
Tai sitten men ei osata enää elää yhdessä, mutta onpahan ainakin kokeiltu. Mutta kyllä munkin mielialat heittää laidasta toiseen ihan hetkessä. Mä saatan olla ihan tyytyväinen ja sitten seuraavassa hetkessä ajattelen, että heitän ulos ton paskiaisen. Niin, että en mäkään ihan terve ole.
No, nyt mulla on kiire jo lukemaan, että mitä teille kuuluu, joten myöhemmin lisää.
Ja tuli kiva olo, kun olitte mua kaivanneet. 
Tähtityttö
Kaikki alkaa pienestä ja kasvaa suureksi,
paitsi suru, joka alkaa suurena ja pienenee
jättäen jälkeensä kauniit muistot.
Suuri rutistus sinulle ystävä.
Hitsin Mallu. Tollee saa toista itkettää. On niin kamalan vaikee kirjottaakin kun ei näe kunnolla monitoria.
Kiitos. Sanoista ja halauksesta. Olet todellinen ystävä.
Kultakala, KpA… kyl noita ukkoja tossa pyörii ihan riesaksi asti. Senkun ottais vaan. Addikteja ja vähemmän sellaisia (en taida uskoa enää että on edes muita?). Toipuvaisia, ihan oikeasti, ja sitten niitä jotka ainakin väittävät olevansa “taviksia”.
Mut sehän tässä todellakin on, että kukaan ei just nyt tunnu olevan mitään sinne päinkään. Kun se, jonka oikeasti haluaisi, on mennyt ja pitkälle väärään suuntaan. Kun piti tänne tulla.
Kyllähän mietin toki sitäkin, että meidän suhdehan alkoi sellaisessa ihmeellisen kielletyn ihanan jännittävässä tilanteessa. Ja sitten tulikin hoito, ruusunpunainen ihana tulevaisuus kirjeissä kotiin kannettuna. Sen varjolla sitten vähän kesti sitä paskaakin, joka myöhemmin seurasi. Ja sitten tuli taas hoitoon meno… ja sieltä tulo. …ja tää kevät nyt on ollut silkkaa sontaa. Että ehkä se on ollut jotenkin niin epärealistista ja sitten sairastuttanut minutkin, saanut kuvittelemaan että tää on oikeasti jotain tarua ihmeellisempää. Vaikka satujahan tässä on lähinnä saanut. Ja aikamoisen reality checkin kaupan päälle.
Sanoin ammattiavulleni, etten mä keltään “normaalilta” ihmiseltä näin paljoa sietäisi. Mutta tuon sairauden varjolla sitten olen kestänyt. Yllättäen tuo minulta sitten kysyi… että miksi ihmeessä pitäisi? Kai se jotenkin pisti tätäkin prosessia mussa liikkeelle.
Olo on vaan turta. Ja kyllä mä silti oon kateellinen Etenkin teille joilla menee paremmin… mut samalla hirveän onnellinen teidän puolestanne.
Mallu, vaikka tiedän ettei sitä aina jaksa uskoa… Mutta niinkuin olet itsekin minulle monesti sanonut… Nauti jokaisesta hyvästä hetkestä jonka saat. Sehän voi olla, ettei niitä taas kohta enää ole. Sä olet oikeutettu nauttimaan elämästä, vaikka elätkin addiktin rinnalla. Kun ne muistot taitaa kuitenkin olla se ainut mitä mistään jää. Meille tai muille. Parempi yrittää kerätä niitä hyviä.
Vaikka muisteleminen sattuukin.
Kiitos kiitos… eilen sitten puhuin miehelle tuosta alkoholin ja lääkkeiden käytöstä, ihan rauhallisesti sain puhuttua että olen huolissani ja etten halua katsella kotona rakastani, joka on niin sekaisin. Mies on siis monena iltana ollut ihan nuokuissaan kotona, tosin vasta kun lapset nukkuu, mutta silti, ja puhuu sekavia jne. Silloin kun puhuttiin, mies otti sen ihan hyvin, mutta illalla kävi sitten vihaiseksi ja potkaisi ikkunan rikki… 
No, sen jälkeen ei oo asiasta puhuttu, sisäikkuna on siis säpäleinä ja sirpaleet on edelleen lattialla, mä en rupea niitä siivoamaan, saa mies mun mielestäni siivota että tajuaa tekonsa jäljet. Tosi paljon mietityttää/huolestuttaa että miten tää tästä jatkuu. Ei oo mitään perhe-elämää tämä tällainen.
HAA! Mäkin tunnustan ajatelleeni usein, että voi kun tuo ymmärtäis itse lähteä pois. Vaikka en sitä oikeasti toivokaan koska meidän parisuhde on sitten hyvinä aikoina oikein tosi hyväkin… No, joskus se on uhannut lähteä, ja silloin olen pelännyt tosissaan, että jos se häipyy, mutta pari-kolme viikkoa sitten kun se uhkasi lähteä, yllätin itseni makaamasta sängystä ja toivomasta, että se oikeesti lähtee… 
Sä taas sait mut nauramaan.
Vaikka en koskaan elämäni kuvitellut loppuun asti satua olevan, niin en olisi myöskään uskonut, että niin paljon satuja vielä aikuisena kuulen 
Mies lähti nyt sitten kaverinsa kanssa käymään jossain ja mulla on heti karvat pystyssä. On kamalaa olla tämmöinen pahan ilman lintu, että mitä tahansa hän tekee, niin mä heti ajattelen pahinta. No, odottelen täällä ja katsotaan sitten mitä tuleman pitää.
Voihan olla Tähtityttö, että ihan pian päästään yhdessä treffailemaan ilman syvempää tarkoitusta niitä vieraita miehiä. Mutta ei etsitä niitä a-klinikan aamujonosta…
Kyllä siinä on jotain perää, että naiset rakastuu renttuihin. Heissä on vastusta, elämä ei käy tylsäksi, kun saa kokoajan jotenkin taistella. Onko se sitten niin, että sitä haluaa eniten, mitä ei voi saada? Vai mitä tässä yritän selittää…
Esimerkki omasta elämästä; Seurustelin nuorempana oikein kunnollisen pojan kanssa. Olimme yhdessä monta vuotta, loppupeleissä kyllästyin hänen tasaisuuteen, päättämättömyyteen (kaikkien asioiden vastuu oli minulla, häneltä ei juuta eikä jaata saanut), tietynlaiseen saamattomuuteen. Itse aika temperamenttisena ihmisenä näin usein punaista, en saanut vastusta! Ok, ihana, kiltti ihminen, mutta niiiiin tylsä. Äh.
Huom.! En todellakaan pidä itseäni parempana ihmisenä, mutta oltiin liian erilaiset toisillemme.
No, sitä sain mitä tilasin. Nyt on vastusta, tätä miestä ei niin vaan komennella, heh. Eipä ole elämä kerennyt tylsän tasaiseksi näiden 10 vuoden aikana käydä…hmpf. Vuoristorataa ylös alas. Osaisinko jatkuvaa tavallista arkea edes elää?
Käyttäjän raivarit on pelottavia. Muhun suoraan ei ole kohdistunut mitään, mutta olen joutunut joskus vieressä kuuntelemaan, kun hän raivoaa jollekin toiselle. Mun kanssa riidat ei ole koskaan mennyt siihen, että hän riehuisi tai uhkailisi väkivallalla. Mutta mulle riittää se, mitä olen joutunut kuulemaan. Se ei ole kaunista. Todellakaan.
Se on niin hallitsematonta, että se tosiaan pistää miettimään omankin turvallisuuden puolesta. Ja sitten aina miettii sitä, että koska lapset kärsii. Kun me kuitenkin voidaan valita itse olomme, mutta lapset on ihan aikuisten armoilla. Ja vaikka meillä lapset ei näe mitään raivareita, mutta kyllä ne varsinkin musta huomaa kun kaikki ei mene ihan putkeen.
Raskasta on aina pähkäillä tämmöstä, miksi ei vain voisi olla muutama päivä ihan tasaista. Mä en todella olisi kuvitellut, että joskus haluaisin tasapaksua elämää hetkeäkään. Olenkohan tullut vanhaksi, kun nyt olisi mukava olla vaikka pari viikkoa ihan tasaisesti.
On kuin peiliin katsoisi. Seitsemän vuoden suhteen viime syksynä lopetin. Ja miksi? Juuri noista syistä. Ja koska halusin katsoa mitä tästä mahtavasta suhteesta addiktiin voisi tulla. Ei sillä, vanhaan en haluaisi palata, en todellakaan.
Ja tämä ihana addiktini nyt, ilmoitettuaan useaan otteeseen että minä en saa pitää häneen mitään yhteyttä, on heittänyt minua kaikilla mahdollisilla kivillä pitkin iltaa tekstiviestien muodossa. Kiukuttelee kun en vastaa asiattomuuksiin, uhkaa tappaa minut jos vielä kuulee minusta, uhkaa tappaa itsensä, kun ei muuten oikein saa reaktiota, eikä saa muuten silläkään… Kyllä tää sanallinen väkivalta mullekin riittää, mun seurassa ei pysty riehumaan ja raivoamaan, en tiedä miksi, eikä tiedä itsekään.
Pelkään vaan sitä hetkeä kun taas tulee järkiinsä. Miten mä silloin muistan tämän olon, toivon siitä että joku olisi mulle fiksu ja aikuinen mies, eikä tämmöisen naurettavan pikkupennun kanssa tarvitsisi tapella. Kyllästymisen tähän vuoristorataan. Kun ei tiedä kumpi on pahempi, ylä- vai alamäki.
Kun ei tuon ole tähän mennessä tarvinnut kuin pyytää anteeksi, niin mä olen taas ihan myyty. Toisaalta haluan antaa positiivista palautetta ja tukea… mutta kun haluaisin nyt pitää kiinni siitä minkä oon monta kertaa jo sanonutkin hänelle, että meillä ei voi olla suhdetta kun hän käyttää. Etten lipsahtaisi takaisin siinä vaiheessa kun on ollut sen kaksi päivää selvinpäin ja varannut taas haastatteluajan katkolta. Mutta kun en haluaisi olla se syy lähteä hoitoonkaan, ei se voi olla ehtona millekään…
Hassua valmistautua jo tulevaan… ihan niinkuin tässä olisi jonkinlainen kaava? No, se on ollut jo pitkään tiedossa.
Nyt tulee hyvin vahvasti mieleen, että onneksi aloitin tämän ketjun. En ole ainoa, joka tarvitsee tukea pysyä kaukana käyttäjästä.
Mies tosiaan lähti kaverinsa kanssa käymään. Nyt ei vastaa soittoihin eikä viesteihin. Mä en osaa ajatella, että ehkä siihen löytyy jokin luonnollinen selitys. Tuskin löytyy ja tuskin sitä uskon. 
Mä olen tällä hetkellä niin hemmetin turhautunut, vihainen ja väsynyt koko tähän palettiin. Mä en jaksa nyt ollenkaan. En edes jaksa alkaa itkeä. Juuri tänään tuntui vähän aikaa hyvältä ja nyt tämä. Eikö mikään saisi tuntua hyvältä? Silloin putoaa aina, eikä suinkaan jaloilleen.
Nyt ei ole päätösten aika, siihen olen ihan liian puhki. Päätökset tulevat sitten joskus. Nyt on vain suru siitä, että mikään ei tunnu auttavan. Tunnen taas itseni todella hyväksikäytetyksi.
On hyvä, että olette olemassa. Kiitos siitä.
Kiitos itsellesi 
ja teille muillekin. Tää on tosi tärkeä ketju. Enää en ole niin kateellinen, tuo jätkä on siitä pitänyt tänään huolen. Just nyt ei ole sitä ihan hirveä ikävä. Puhelinkin on kiinni, ja pysyy ihan aamuun saakka. Vaikka tiukkaa tekeekin.
Mutta tuohon pettymysjuttuun. Nimittäin juuri tuota samaan lausetta kuulee paljon töissä päihderiippuvaisilta. Ja tuota olen kuullut mieheltänikin monta kertaa. Muistan tältä keväältä jonkin illan, kun itki minulle sitä, miten onnellinen oli mun kanssani loppuvuodesta. Oli hoidossa ja kaikki näytti niin ihanalta. Mutta sitten nykäistiin matto jalkojen alta (tai näin hän sen itse koki), eikä siinä tuskassa ja pettymyksessä pystynytkään enää pitämään raittiudesta kiinni.
Ero siis meidän ja näitten kumppaneittemme välillä on ainakin se, että me puretaan tämä tuska toisillemme, he kääntävät sen päihteiden avulla itseensä… ja heijastavat sitten ympärilleen, eli meihin. Mut kuuluuko nää jatkuvat romahdukset elämään, vai elämään päihteiden kanssa, on ne sitten käytössä itsellä tai läheisellä. Onko riippuvuuden (jos me vaikka olemme läheisriippuvaisia) merkkinä se, että noustaan äkkiä korkealle ja kovaa ja ladataan isot odotukset, jotta sitten päästään tippumaan niin että varmasti sattuu. Koska näin teen minä, ja näin tekee tuo mieskin, jota olen rakkaakseni kutsunut.
Huh. Pitäisköhän sitä mennä nukkumaan, kun rupee liikaa miettimään
Liityn kerhoon. Näin teen minä ja näin tekee myös mieheni. 
Mullakin oli puhelin kiinni aamuun asti. Kuten se yleensä yöllä on. Nyt vain oli työn takana saada se illalla kiinni, mutta onnistuin.
Niin, miehestä ei ole mitään kuulunut. Että silleen… Lähden tänään täältä kotoa jonnekin, että saan muuta ajateltavaa. Niin se täytyy tehdä. Muuten pyöritän tätä juttua yksin päässäni koko päivän ja mun vapaapäivästä tulee painajainen.
Ilman lapsiakin saan olla, koska ne lähtee kohta isälleen. Eli tällä hetkellä tarvitsen muuta tekemistä, että en ala soittelemaan miehen puhelimeen koko ajan. Kyllä mä olen heikoilla vielä.
No, nyt aamupalaa naamaan ja suunta kohti elämää. Tai jotain. Onhan mulla tuolla ulkona ne hiton orvokit istuttamatta. Eli jotain puuhaa saa sentään.
Huomenta, Mallu! Luulen tietäväni jotain tämän hetken tunnelmistasi. Minullakin on usein sattunut ne vaikeimmat olot ja isoimmat huolet juuri niihin viikonloppuihin, kun lapset on olleet isällään. Siinä sitä sitten on pyörinyt ja yrittänyt tehdä jotain…
Muistatko, kun joku aika sitten puhuin toivosta? Kuinka aina kuitenkin alkaa paremman jakson aikana toivoa, vaikka helpommalla pääsisi, jos ei alkaisi. Mutta silti se toivo nousee, syvällä sisällä ihan salaa. Sen huomaa viimeistään silloin, kun tulee se pettymyksen aika.
Kai tämä on rajan etsimistä meilläkin, riippuvaisen läheisillä. Tämä on ainoa meidän hallinnassa oleva asia läheisen päiteiden käyttöön liittyen: päättää se, mitä me kestetään. Pitää etsiä ja löytää se raja. Täytyy vain toivoa, että sen rajan tajuaa ennen kuin oma pää poksahtaa.
Meillä vietettiin “sovittu” juopotteluilta. Käytännössä: Hän tavallisesti soittelee minulle. Se on hyvä käytäntö, kun meillä on se sopimus, että humalassa ei soitella. Mitään soittoa ei eilen kuulunut. Lähetin tekstarin: Voiko sulle soittaa nyt? Vastaus pitkän ajan kuluttua: Sopiiko, että soitan sulle huomenna? - Hän siis oli viihteellä, mutta piti sopimuksestamme kiinni. Siitä pitänee osata iloita. Ja olenkin rauhallisella mielellä. Jäin ilman kännisen haukkumisia, pystyin keskittymään omiin juttuihini (minulla on nyt enemmänkin lapsia-nuorisoa kotona).
Tietenkin mieleni pohjalla odotan sitä soittoa ja toivon, että hän tänään olisi sellaisessa kunnossa, että soittaisi. Huomenna hänen olisi tarkoitus tulla minun luo. Ja silloin täällä on vieraita meillä… Mietin siis, millaisessa kunnossa hän huomenna on, joudunko tilanteeseen, jossa kaikki näkee, että mies on vähän juhlinut, mutta kukaan ei ole huomaavinaan. - Vai tuleeko ollenkaan.
Enpä maalaa enempää piruja seinille. Tämä kaikki on tuttuakin tutumpaa teille kaikille. Epävarmuus, turvattomuus, pelot, odottaminen, toivominen, pettyminen - tuttuja sanoja ja oloja.
Huomenta vaan kaikille!
Yö oli todellakin rauhallinen, kun ei tarvinnut miettiä onko viestiä tullut vai ei. En olisi äsken halunnut edes avata puhelinta, mutta kun minulla kumminkin on muutakin elämää…
Ihmettelen edelleen, että mitään viestiä ei ole yön aikana tullut (olenko havaitsevinani jopa hienoista pettymystä?! Mä olen IHAN sekaisin 
) mutta toisaalta joskus ton mun puhelimen kanssa on ollut niin, että yön viestit puskee vasta joskus myöhemmin läpi. Unta näin, että mieheltä oli itseltään tullut neljätoista viestiä, ja lähetellyt ehkä muiden numeroista vielä toisen mokoman lisää. En ehtinyt niitä lukemaan ennen herätyskellon piippausta, mutta kaikesta päätellen ihan yhtä herttaista kuin eilenkin illalla.
No, jäädään katselemaan mitä tapahtuu. Tänään yritän taas keskittyä pitämään itsestäni huolta.
Liisi, olet niin oikeassa. Nuo tunteet ovat aivan liian tuttuja meille kaikille. Ja Mallu, tsemppiä tähän päivään. Tiedät kyllä
Jaksamista teille kaikille!
