niin taas, vastaan tästä
Niinpä. Kyllä mulla on sitä omaa elämää, mutta nythän on käynyt niin, että koko ajan niitä omia asioita tehdessänikin miehen asiat kummittelee taustalla. Ja siitä mä tosiaan haluaisin eroon. Ja haluaisin päästä myös siihen tietoisuuteen, että mä en voi ketään repiä jaloilleen. Niille on jotenkin päästävä itse.
Eli jyrkästi sanottuna, jos maailmassa olisi oikeudenmukaisuutta (tai siis minä saisin sitä mitä tarvitsisin), niin tämä minun taisteluni ei tuottaisi tulosta. Koska niin mä voisin herätä siihen tietoisuuteen, että mä en yksinkertaisesti voi kenekään asioita järjestää. Ja että mun pitää kunnioittaa toista sen verran, että hän saa itse päättää omista asioistaan. Mun yritykset on monesti menneet jo törkeästi holhoamisen, pakottamisen ja toisen asioihin tunkeutumisen puolelle.
Nyt mä yritän olla niin, että en alkaisi järjestellä miehen asioita. En mieti hoitoja, ryhmiä ja raittiutta kun täällä. Eli en vaadi mieheltä mitään. Ja sikäli olen myös päätöksessäni, että mun ei tarvitse sitä nistitouhua kestää. Eli katson taas päivän kerrallaan ja voin ihan rehellisesti sanoa, että odotukset ei ole kovin korkealla.
On vaan niin hankala laittaa mies pihalle ilman kämppää ja rahaa. Mulla on liian hyvä sydän. Kyllähän se sitten ainakin tietää mihin päin se menee. Ja hänen ehdotuksensa olikin, että voi asua näillä ehdoilla täällä siihen asti, että saa oman kämpän ja asioita vähän järjestykseen. Katsotaan nyt alkaako ne järjestymään.
Mutta tämä päivä on mennyt hyvin sen jälkeen kun tultiin sieltä “kierrokselta”. Yleensä kaikki onkin mennyt hyvin niin kauan kun mulla on vapaata, mutta katsotaan nyt sitten kun aloitan pitkät työpäivät kohta. Sitten hänellä onkin näytön paikka, että kestääkö itseään yksin.
Ja Vierailija1: Tuo edellinen oli kirjoitus, joka pisti miettimään. Mä voin rehellisesti sanoa, että haluaisin toki olla se ihminen, jolle mieheni puhuu kaikista asioista. Ymmärrän myös, että niin ei ole. Onhan minullakin ystäviä, joiden kanssa puhun asioita, joita en välttämättä puhu miehelleni. Eikä se silti tarkoita, että ne asiat olisivat jotenkin pahoja. Enhän ole täällä kirjoittamiani asioita puhunut miehelleni kovinkaan paljon. Tietää kyllä, että täällä kirjoittelen, joten voi käydä lukemassa.
Ja varmaan on paljon asioita, joita mieheni ei edes haluaisi minulle puhua, ettei pahoittaisi mieltäni lisää. Ja tämä hänelle sallittakoon. Onhan jokaisella oikeus omiin asioihinsa.
Tuli juuri mieleeni, että tämähän on jonkinlaista hallitsemisen tarvetta, kun haluaisin tietää kaiken. Haluaisin, että hän jakaisi elämänsä minun kanssani täysin. Eihän sellaista ole olemassa ja eihän se olisi edes tervettä. Olenko siis myös kontrollifriikki? Tätä pitää miettiä lisää.
Nyt, mallu anna ajan tehdä tehtäviä, aika joskus paras muuttaja,
tarkoitan kun mustalla painetun kirjoitit,
olet tulisilla hiilillä, todella saatat holhota,vahtia,et pysty vahtimaan etkä valvomaan,
mutta varmasti kaikki kääntyy hyväksi,muista itsesi,hyvitä itseäsi vaikka ostamalla moottoripyörä,
Ja kamera kanssa! 
Njää. Sä vaan haluaisit, että se antaisi elämänsä sinulle jotta voisit olla siitä oikeasti vastuussa, tehdä sulle sopivat valinnat hänen puolestaan jotta sulla olisi hyvä olla.
Haluna ihan normaali. Ja sä teet työtä sen kanssa, että tasapaino löytyisi… Lempeä diktatuuri on oikein hyvä tapa johtaa yhteisöä, mutta ei se demokratiaa ole. Joko löytyi raja perseelle potkimisen ja ongelmien omimisen kanssa?
Ai niin. Enpä saanut sitten eilenkään ja tänään alkaa viikonloppu joten kakkosvaimon osa jatkuu… Saa nähdä miten tämän kommentin jälkeen tulvii sähköpostiin avunantajia…?
Ihania viestejä! Saitte mut heti aamusta hyvälle tuulelle, toivottavasti se säilyy koko päivän. 
Vai vielä moottoripyörä. Sillä pääsisin ehkä hengestäni alta aika yksikön. Olin niin huono ajamaan mopoakin pentuna. Auto taitaa riittää ja nuo kauramoottorit. Sen olen kyllä huomannut, että ratsastus on jäänyt vähemmälle ja olen laiminlyönyt heppasiani, kun on ollut pääpäino tässä retkussa. Siihen pitää saada myös muutos.
Enkä mä jotenkin usko, että olisin lempeä diktaattori. Mä olisin todella huono siinä ja nyt vain jotenkin kriisitilanteessa ottanut tämän roolin. Normaalisti ajattelen, että mä tarvitsen miehen, joka kestää mun oikut ja mielen ailahtelut, mutta jolla kuitenkin on sitten lopulta “munaa” sanoa, että nyt riittää. Näin on oikeastaan ollutkin, mutta tässä retkahduksessa on kaikki mennyt niin sekaisin. Tai en mä ole ihan varma, oliko tuo aikaisemminkaan niin hirveän hyvä mua rajoittamaan. Sitä tuppaa aika kultaamaan muistot.
Mutta mä olen kyllä varsin vaikea ihminen ihan selvällekin miehelle. Puhumattakaan, kun vielä omaa elämäänsä rikkoo itse lisää. Mut tämä retkahdus voi olla mun pelastuskin. Mä joudun käymään tosi paljon läpi omaa käytöstäni ja ajatusmallejani ja huomaan, että niissä on paljon parannettavaa. Eli tämä on ehkä minulle hyväksi, jatkuipa tämä suhde tai ei. Nyt ensimmäistä kertaa muuten ajattelen näin ilman pilkallista ajatuksen siementä.
Mulla on tänään hieroja ja illalla olen lähdössä yöksi yhden ystäväni luo. Yökyläsuunnitelmat oli tehty jo aikaisemmin ja mun mielestä vähintä mitä mä voin itselleni tehdä on, että mä en niitä peru. Jos tämä orastava viikkosuunnitelman avulla raitistuminen kaatuu mun poissaoloon kotoa, niin ei ole mun syy. Eli tässä sitä elän omaa elämääni.
Olenkin muuten miettinyt, että kyllä mulla sitä edelleen on aika paljon, mutta enhän mä sitä tänne käy kertomassa. Että tänään olin siskon luona ja tänään kaverin kanssa kaupoilla. Tämä paikka on sitä varten, että puran ongelmallista suhdettani mieheeni ja tutkin itseäni. Tota itsetutkiskelua olen aina tehnyt kirjoittamalla, joten tämä ei ole mulle uusi juttu, että istun koneella. Nyt tässä on vaan se hyvä lisä, että saan vastauksia ja voin peilata itseäni toisten kirjoituksista ja saada niistä ajatuksia.
Ei varmaan tarvitse enää kertoa erikseen, että en ole koskaan ennen käynyt kirjoittelemassa millään keskustelulinjoilla. 
Ai niin, kultakala. Valkkaat vain niistä sähköpostiisi tulvivista vastauksista sen kaikkein törkeimmän. Elä siis vaarallisesti. Ensin salatupakointi ja sitten irtosuhteet kaikenlaisiin pervoihin. Ei vaan, ymmärrämme sun kiukuttelut, jos siltä tuntuu niin anna palaa.
Mallu, taidanpa rauhoittua.
Vierailijalle ja muille tiedoksi, että en mä elättele toivoa, että saisin muutettua toista ihmistä. Toistaiseksi se juopottelu on sitä, että pienin ponnistuksin voin sietää sitä. Mutta kyllä se pitää varpaillaan, sen enempiä selittelemättä.
Mä haluan hyväksyä itseni, oppia hymisemään jotain mantraa ja nousemaan kaiken tämän yläpuolelle.
Jos mies olisi oikeasti niin surkea paska kuin tänne tuntuu joskus suodattuvan, mulla ei olisi ongelmaa. Siis enhän mä semmosen kanssa olisi alunperinkään mihinkään ryhtynyt!
Tai jos tilanne olisi sietämätön, vaikkapa minä tai lapset kokisivat fyysistä uhkaa, niin ratkaisu olisi helppo tehdä. Haluan ainakin ajatella, että olisi.
Valoisa, jos luet tätä ketjua niin ei ollut tarkoitus ivallisessa mielessä sinua mainita. Tuli just jälkikäteen mieleen että voisihan sen niinkin ottaa… Mutta totuus on se, että meidän tilanteet (ehkä suoraan miehet) on erilaisia. Mikä tahansa malli on hyvä, kunhan sillä pääsee haluttuun lopputulokseen.
Vaan hei, kuten näkyy, duunit jatkuu, ikävät viirukset on koneesta siivottu ja nyt vaan pitää toipua järkytyksestä.
Mä olen reissut reissannut ja kivaa oli. Mies oli oikein meillä hoitamassa hevosia sen aikaa, niin ei tarvinut muita pyytää.
Mutta kyllä sen piti tietysti soittaa sitten illalla ja yrittää pilata mun ilta. Taas olin vaikka mitä tekemässä siellä, kun en ollut kotiin tulossa yöksi. Mä ihan tyynesti sanoin, että en jaksa kuunnella, kun on nistivaihe päällä ja laitoin luurin kiinni. Enkä vastannut sen puheluihin ollenkaan ja kotiin tulin sitten vasta aamupäivällä.
Samalla myös ilmoitin, että en jaksa sitten kuunnella mitään kyselyjä, en aio selittää tekemisiäni enkä kuuntele pään aukomista. Mies meni tupakalle hyvinkin kiukkuisena mutta sen jälkeen tyyntyi. Luulen kyllä, että hän palaa asiaan vielä, mutta katsotaan.
Tänään olisi sitten illalla kundilla ryhmä, sekin on varmaan paha paikka kaiken tämän jälkeen…
Ihan niinku sut otettais ihan pikkasen vähän niinku tosissaan…
Ryhmä takana ja mies kotona edelleen. Ja takana vaivainen viikko raittiutta. Onhan sekin jotain kuitenkin. Tämä mun skeptinen asenne on varmaan parempi kun tuo aikaisempi odotusten kasaaminen. Mä kun en nyt ota paineita, niin onpa kerrankin ukkokulta itse vastuussa.
Katsotaan edelleen. Eihän tämän helppoa pitänytkään olla. 
Yöllä päähäni pälkähti kummallinen ajatus, joka sai mut miettimään omaa kummallisuuttani.
Jos täällä joku toipuja kirjoittaisi, että on ollut viikon selvänä, niin mä hehkuttaisin, että mahtavaa, upeaa, siitä se lähtee ja muuta vastaavaa.
Mies on ollut viikon selvänä, niin mä vaan ajattelen, että vasta, toivottavasti tämä jatkuu.
Olenko mä sen verran kyllästynyt näihin lupauksiin ja jatkuviin retkahduksiin, että en osaa kannustaa? En tunne mitään iloa tästä viikosta. Ja sitten mietin, että olenko niin kunnianhimoinen, että minun mieheni on pystyttävä paljon suurempaan raittiuteen, että voin olla siitä onnellinen. Vai olenko vain kypsä tähän toipumisprosessiin, johon ei näy loppua tulevan?
No, jätän nämä asiat hautumaan ja lähden töihin.
Kannusta sanoin, jos et sydämestäs voisikaan. Jos asenne on jatkuvasti se, että koskas rupeet taasen ottamaan, niin kynnys on matala.
Vaivainen viikko on kamalan pitkä aika jos sitä etukäteen katsoo. Viikon mentyä se on yksi hujahdus.
Oih, katsoin eilen ‘Hiljaiset Sillat’ noin viidennen kerran ja vaikka Clintti on jo vanha äijä siinä niin sillä on mielettömän herkät kasvot… Eniten otti päähän se, että mies katsoi sitä kanssani enkä voinut avata likööripulloa itselleni - vaikka mitä se olisi muuttanut, toinen oli ihan viskihöyryissä.
Luulen, että sä pelkäät. Ethän voi sydämestäsi kannustaa, jos et itse toivoisi ja uskoisi hänellä olevan mahdollisuutta. Etkä uskalla toivoa, koska olet niin monesti joutunut pettymään. On helpompi kätkeytyä sen kovan ja ehkä katkerankin (minä!) kuoren taakse; “ei tästä varmaan taas mitään tuu”, ettei taas satuttaisi itseään. Eli, suojelet sydäntäsi.
Ja kyllä mä odotan, että joku päivä te olette Me Naisissa, pidätte toisianne kädestä kiinni ja annatte haastattelun “vaikeudet vahvistivat parisuhdettamme”.
Eikö joo? Unelmia saa olla, kun vaan muistaa realiteetit…?
Tiede 4/2007, artikkeli s.44-45
Ihmisillä on pinttyneet tapansa vastata haasteisiin.
[i] On hyödytöntä kylvää siemeniä rikkaruohojen sekaan.
Pohdiskeleva myllerrys satuttaa ja tekee joksikin aikaa onnettomaksi. Poltetussa maassa ei näyt heti uutta kasvua. Onneksi koko puutarhaa ei tarvitse kyntää kerralla[/i].
Tässä, siis kliseisessäkin toteamuksessa oli jotain, mikä jäi kaivamaan mieltä.
Oikein erinomaisen hyvää päivää sinulle, oma taisto tulossa näinä parina vappupäivänä!
Voi jumankekka.
Mä olen painanut töitä ihan niska limassa ja sen lisäksi vielä mun tietokone ei toimi.
Nyt lähetän vain pikaisen tilannetiedotuksen töistä, että en ole hävinnyt mihinkään, vaan kotona kone rikki ja töissä ei ehdi mitään, kun pitää koko ajan juosta. (On tämäkin, töissä ei ehdi hoitaa omia asioita ja nuokkua netissä…)
Eli hengissä. Tarkempi tilannetiedotus tulee ehkä huomenna, kunhan vaan pääsen jonnekin koneelle. Sen verran voin sanoa, että mies on raittiina ja sopimuksessa pysynyt, mutta eihän tämä ole helppoa kummallekaan…
Mallu
Ja mä kun roikun koneella kytsimässä sun tilannettas… Onhan nämä yllättävät poikkeukset kalenterissa aina tulenarkoja päiviä…
Kuulolla sun kuulumisistas! 
Mallu !
Ja kun minäkin olin jo ihan huolissani, että mihin olet kadonnut .
Lueskelen täällä muiden tarinoita ja jospa itsekin saisin hiukan tukea… Mies on…no, juoppo ja nistikin vissiin nyt. Tavattiin reilut kaksi vuotta sitten kun hän oli ollut selvänä kolme vuotta, oli aikaisemmin käyttänyt huumeita ja alkoholia tietysti myös. Pikkuhiljaa sitten kun aloimme olla yhdessä ja hänen hoitonsa loppui, alkoi kaljan juominen. Vuodessa siitä tli päivittäistä, ja sitten tuli viinakin kuvioihin. Sitten viinastakin tuli päivittäistä. Välillä on aina ollut halu lopettaa ja on ollut aikojakin kun hän on ollut ilman, mutta se on muutamia päiviä tai viikon korkeintaan. Nyt se on alkanut käyttämään lääkkeitäkin, ja tuntuu että se on joka ilta ihan sekaisin kotona. Se alkaa ärsyttämään. Meillä on kuitenkin kaksi pientä lastakin, vanhempi vuoden ja kuukauden, nuorempi kuukauden ikäinen. Ja rahat menee aika pitkälle kaljaan ja lääkkeisiin, laskujen ja vuokran maksun jälkeen kun jaetaan rahat puoliksi, niin mä joudun kuitenkin “omistani” antamaan aina jonkun verran vielä miehelle, jotka rahat se kuluttaa tupakkaan, kaljaan ja lääkkeisiin, kun taas mun oma puoliskoni menee perheen ruokaan ja lapsien vaippoihin. Aika raskas alkaa olla olo, enemmän tarvitsisin ja toivoisin tukea perheen hoitamiseen ja tuo raha-puoli harmittaa. Aikaisemmin niin rikas seksi-elämä on lääkkeiden myötä hävinnyt melkein kokonaan, läheisyys hiipunut vaikka sitä ennen oli niin paljon. Enkä minäkään taida edes rakastaa tuota miestä, en ainakaan tuollaisena, silloin kun se on selvinpäin, se on kyllä ihana isä ja hyvä kumppani. Mutta kun se niin harvoin on enää selvinpäin… 
Lämpimästi tervetuloa joukkoon, BKM.
Sinun tilanne on varmasti todella raskas, varsinkin kun on kaksi noin pientä lasta. Täällä on yleisesti tosi hyvä henki, ja ainakin itse koen tärkeäksi saada purkautua tänne, missä on toisia saman kaltaisissa tilanteissa. Välillä kiukuttaa tai itkettää, välillä (musta)huumori lentää. Tuetaan toinen toisiamme .