Tukea

Kotikanava
61

Mallu!
Sinä pyydät tukea, ja saat ainakin minun varauksettoman tukeni.
Minusta tämän hetkinen päätöksesi ja tekosi on oikea. Jos ei tämä saa miestäsi pysähtymään ja miettimään elämäänsä, niin mikä sitten?

Valehtelisin, jos väittäisin,että tiedän miltä sinusta tuntuu.Tällä tarkoitan ikävääsi.
Se varmasti tuntuu todella raastavalta, mutta onko sinulla nyt oikeasti vaihtoehtoja?
Jos nyt annat miehellesi luvan palata luoksesi, niin sitten sinulta on viimeisetkin uskottavuuden rippeet menneet…

Meni ajatukset sekaisin, kun piti puhelimeen vastata välillä,pahus sentään…

Mutta Mallu hei, muista, ettet sinä ole tekemässä mitään väärää!
Ei kenenkään kuulu kärsiä toisen ihmisen humalaista “örvellystä” omassa kotona, jos ei sitä itse halua!

Mulla oli oikeasti jotain muutakin mielessä, mutta se hävisi jonnekin tuon puhelun aikana :open_mouth: Hitsin hitsi…

Kovasti kuitenkin voimia sinulle, Mallu!

62

Kaleville ensinnäkin kiitos kommenteistasi noin yleensäkin ja erityisesti, mitä kirjoitit minun aloittamassani ketjussa tuossa taannoin. Siitä kirjoituksesta taisi tulla käänekohta minun elämässäni.

Ja sitten yritän laittaa tähän sanoiksi oivallusta, jonka viikonloppuna sain ja jonka toivon olevan tueksi mm. Mallulle:
Elämässä ja parisuhteessa ei koskaan saisi mennä itsensä kutistamisen tielle, sille tielle, jossa ei uskalla tuntea tunteitaan ja niitä ilmaista, jossa ei uskalla kertoa, mikä tuntuu pahalta ja miksi, jossa kestää asioita, joita oikeasti ei kestä, siksi että se toinen ihminen pysyisi eikä hylkäisi, siksi, että toinen ihminen sanoo, että sä et saa tuntea noin tai että toi ei oo oikein. Pitää olla ROHKEA ja tuntea juuri ne tunteet, miltä tuntuu ja ajatella, että mulla on oikeus näihin tunteisiin ja ne kertoo jostain ja olla ROHKEA ja sanoa, mitä kestää ja mitä ei. Olla niin rohkea, että tuntee, sanoo ja tekee sen, minkä tuntee sillä hetkellä oikeaksi silläkin uhalla, ETTÄ VOI MENNÄ PIELEEN. Pelko siitä, että tekee jotain väärin ei saa estää minua elämästä omaa elämääni omana itsenäni rehellisesti ja niin kuin sen oikeaksi tunnen. Saa mennä välillä pieleenkin ja ne ihmiset, jotka todella välittää, ei hylkää minua sen vuoksi, että kerron, miltä tuntuu, että vedän rajan siihen, mitä kestän. Se on mun perusoikes ihmisenä. Jos jättää sen peruoikeuden käyttämättä, KUTISTAA itsensä ihmisenä ja lopulta myös sen toisen.

Toivottavasti joku ymmärsi.

63

Kun hyvästelee, tulee itku, menneet yhdessäolot päättyy, siinä päättyy elämä jota on rakentanut, kaikki mennyt hukkaan. Tulee tyhjä olo ei tiedä miten jatkaisi. Itkee monta kertaa itsensä uneen. Katuu tekoaan hetki hetkeltä. Yksin ei kivaa.
Mutta aika on se joka parantaa haavat ja tuo uuden toivon.
Voimia uuteen toivoon!!!

64

Niin taas unohdin sisään, vielä jos itkettää pitää itkeä, kirjoitin myös edellisen,sori sähläys

65

Hei,
Viestejäsi lukiessa mieleeni tulevat ne ajat, jolloin kävin samantapaista sisäistä taistelua kuin sinä nyt. Upeaa päihdelinkkiyhteisöä ei silloin vielä ollut olemassa, mutta Al-Anon oli .
Al-Anonin kolmen ensimmäisen askeleen lähempi tutkiminen poisti yleensä tuskaisen oloni , mutta kerran ei niin käynytkään. Onneksi 11. askel osui silmiini, ja siitä löytyi ratkaisu. Sain voimia toteuttaa eropäätökseni ja ymmärsin, että minun elämälläni on suurempi tarkoitus kuin toimiminen jonkun toisen kiukunkohteena ja kynnysmattona.

 Elämäni ei ehkä ole juuri sitä, mitä nuorena kuvittelin, mutta rikasta ja mielenkiintoista se on. Al-Anonissa olen saanut rohkeutta toteuttaa itseäni. Nykyään olen mukana niin monissa asioissa, että sitä ajatellessa päätä huimaan.
66

En ole jaksanut ihan viime päivinä itse kirjoitella sen enempää hyvistä kuin huonoistakaan hetkistä, mutta onneksi te muut olette. Omaa oloa helpottaa paljon, kun saa lukea näitä tilityksiä, jotka kuulostavat niin tutuilta. Omia ajatuksiani en nyt pysty analysoimaan tai purkamaan tähän, viimeisen viikon sisällä on menty niin vuoristorataa ja olen moneen otteeseen pohtinut omia tunteitani ja asennettani.

Tässä ketjussa viljelty huumori pisti hymyilemään :slight_smile: Ilman sitä en itsekään olisi selvinnyt. Tulipa mieleen muutaman päivän takainen juttu, kun Mallu kirjoitti tuosta bipolaarisuudesta. Olimme ruokaostoksilla ja ostin jälkiruoaksi palan hyvin voimakasta brie-juustoa.

Mies: - No niin, nyt meillä on sitten kaatopaikalta löyhkäävää juustoa jälkiruoaksi…
Minä: - Niin no, asiat voisivat kyllä olla huonomminkin. Sinä voisit olla juoppo ja minä hullu…hetkinen, niinhän me ollaankin!

Seurauksena molempien täydellinen repeäminen :laughing: Ei tätä kestäisi, jollei pystyisi edes joskus nauramaan itselleen tai toiselle. Miehen kännitempauksistakin tulee revittyä huumoria. Kerran hän sai humalassa kuningasidean luopua kännykän käytöstä. Tulos: hän leikkasi SIM-kortin kahtia ja heitti sen roskikseen :laughing: Asia naurattaa ja vitsailuttaa vieläkin :mrgreen: Onhan noissa jutuissa koomisiakin piirteitä, niin kuin vaikka Mallun (?) mies, joka oli hiljalleen korvannut vodkapullojen sisällön vedellä… :laughing: Ei hyvänen aika :laughing:

Onneksi osaa vielä nauraa, alkoholismillekin. Mieskin on alkanut osoittaa kykyjä itselleen nauramisesta ja se on mielestäni edistystä. Ongelman kieltävä alkoholisti ei pysty asiasta vitsailemaan, tai ainakin minä olen näin kokenut.

Meillä on otettu pieni askel eteenpäin, kerroin siitä tuossa “paraneeko alkoholisti”-ketjussa. Olen iloinen, mutta vielä en uskalla olla toiveikas. Päivä kerrallaan, eikä oikeastaan niinkään, vaan minuutti kerrallaan. Pidemmälle ei uskalla ajatella.

67

Kiitos ihanista viesteistä. On sanaton olo ja hassusti tuntuu sitlä, kuin olisin pettänyt teidät.

Minä nimittäin retkahdin eilen.

En soittanut miehelleni viikonloppuna, vaikka useaan otteeseen meinasin puhelimen ottaa käteen ja kysyä mitä kuuluu. Huoli ja ikävä on kova. No, hän soitti minulle sunnuntaina ja oli selvä ja halusi tavata. Ei minusta ollut sanomaan ei. Töiden jälkeen iltamyöhällä ajoin häntä tapaamaan ja niinhän siinä kävi, että sain sen valheellisen yön. Hän oli meillä yötä, en halunnut puhua enkä tehdä mitään muuta kun nukkua lähellä. Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan sain nukuttua koko yön, enkä herännyt aamuyöstä vaeltamaan alakertaa aamutakkihaamuna.

Kerroi illalla suoraan hänelle, että en halua keskustella, koska siitä tulee vain riitaa, sanoin, että en halua muuta kun nukkua vieressä tämän yön ja selitin myös teoriani hetkellisestä hyvästä olosta. Hän halusi samaa -tietenkin- ja siksi kävi niin.

Aamulla herättyämme hän kysyi, että vieläkö jatkuu se tilanne, että olemme erossa. Minä sain (tällä kertaa ymmärrettävistä syistä) taas toistaa, että minä en jaksa sitä elämää. Eli ero jatkuu edelleen.

Todella syyllinen olo on siitä, että koen tehneeni miestä kohtaan väärin. Minun olisi pitänyt pystyä olemaan erossa. Minun olisi pitänyt olla sanani mittainen ja minun olisi pitänyt… vaikka mitä.

Tein juuri sen, mitä pelkäsin, eli käytin kaksoisviestintää. Itseni puolesta ei ole kurja olo, vaan helpompi. Vaikka tiedänhän minä, että se ikävä ja huoli palaavat takaisin. Tämä on kuin olisin ottanut kuumetta alentavaa lääkettä; vaikutuksen jälkeen nousee kuume uudelleen.

Tietenkin kunnon retkahdukset pitää perustella itselleen ja perustelin tämän (todella uskottavasti) niin, että mieheni saa muistikuvan siitä minkälaista on olla lähelläni. Joo, joo. Olen ihan idiootti. Mutta kun sitä on, niin voipi olla kunnolla.

Nyt tietysti syyllistän itseäni. Siitä huolimatta minun oli todella hyvä olla viime yönä ja se ei tällä syyllistämisellä häviä. Ehkä täytyy vain antaa itselleen anteeksi ja jatkaa taistelua. Tiesin, että tämä on vaikeaa, mutta että näin vaikeaa.

Kalevi: päätön on oikea, mutta kuka vahva sen toteutaisi :laughing:

Liisi: Sinun kirjoituksestasi sain jonkinlaisen synninpäästön. Tein juuri niin, minkä katsoin sillä hetkellä oikeaksi itselleni. Olin siis itsekäs, onhan sekin jotain. Niinpä niin. Selittelyä :blush:

Vierailija: Se hyvästeleminen on niin sairaan tuskallista. Itkua on tuntunut riittävän. Ihan kummallisen pienistä asioistakin.

Nopsasti: Niinpä. Ehkä elämäni ei tule olemaan sellaista kun kuvittelin, mutta ehkä siitä tulee ihan siedettävää, jopa hauskaa joskus. Ja suurimmallakin mustalla pilvellä on se hopareunus. Mä olen miettinyt joskus elämää taakse päin miettien, että mikä asia johti mihinkäkin. Olen huomannut, että suurimmat ilon aiheeni ovat usein lähtöisin jostain hyvin tuskallisesta muutoksesta. Niin se maailma pyörii.

amelie: joskus tuntuu, että huumori on ainoa keino selvitä huomiseen, tai edes tähän iltaan. Itselleen nauraminen on terapeuttista ja omalle sietämättömälle tilanteellekin voi nauraa.
Tästä tulikin mieleen eräs tilanne, kun olin viettämässä omatoimisesti järjestettyä “vertaistuki-iltaa” erään narkomaanin tyttöystävän kanssa. Tarvitsin kipeästi huulirasvaa ja kysyin onko hänellä. Hän tarjosi minulle huulirasvaa purkista, josta otetaan sormella ja sanoi, että voin ottaa jos en välitä, että purkki ei ole hygieeninen. Minä siihen jotakuinkin: “Paskat hygieniasta, mä seurustelen narkomaanin kanssa.” Se tuntui sillä hetkellä todella huaskalta jutulta.

Jaksamisia kaikille ja itsellenikin.

68

Mallu, Mallu, et sä ole pettänyt mua, mutta retkahditpa kuitenkin.

Kiva, että kerroit senkin. Ei sillä, että sä nyt mikään jumalkuva olisit ollutkaan, mutta terve muistutus siitä, että ihmisiä tässä ollaan.

Mä sanon vaan, että retkahduksesta huolimatta sä olet matkalla eroon. Tuo kirjoittamasi toi mieleeni sen ‘neljä vuotta erosurua’-suhteen. Vaikka olin päättänyt, että enää emme ole yhdessä, niin se ei paljoa vaatinut kun olin taas hänen kainalossaan ja kaikki tuntui niin yksinkertaiselta ja oikealta - vaikka oli väärin.

Rimpuilua, rimpuilua. Ah, mutta minäpä nautin täällä siitä, että mies on työmatkalla. Juokoot jonkun muun seurana! Äsken soittikin, tuntui ihan mukavalta. Puhelimessa on turvallista etäisyyttä eikä viina haise hengityksessä. :smiley:

69

Jumalkuvana olisin lähinnä irvikuva :laughing:

Niinpä. Sitä mäkin pelkään, että tästä ei tule mitään raitistumista, vaan kamalan sitkeä ja raskas erotaistelu. Kun oikeasti kumpikaan ei halua toisistaan eroon, niin noita sattuu. Ja sittenhän se onkin helppo aloittaa eroaminen taas alusta.

Mulla on sellainen surkuhupaisa olotila itseni kanssa. Mä tavallaan toistan itseäni tässäkin. Hieno ja viisas päätös, joka sitten tunnnepohjalta heilahtaa yht’äkkiä päälaelleen palatakseen sitten taas siihen järkevään ajatteluun. Tätä mun elämä aika lailla muutenkin on; taistelua järjen ja tunteen välillä. Harvoin ne pirut on samaa mieltä.

Ja voitais vaikka lyödä vetoa, että jos vaikka mies raitistuisikin ja elämä palautuisi normaaliksi, niin jotain valittamista siinä jätkässä silti olisi. Sellainen mä vain olen. Arki nielaisisi mut ja sitten mä kiukuttelisin vaikka siitä, että se kuuntelee tyhmää musiikkia ja käy salilla aina kun mulla olisi muuta suunnitelmaa. Missähän sitten mulle olisi vertaistukiryhmä? Tässä on tullut itselleen maalattua niin täydellinen kuva siitä miehestä raittiina, että saapi hän tosissaan käydä vaikka missä ryhmissä, että mahtuisi siihen mielikuvaan. :laughing:

No, rehellisyyden nimissä on sanottava, että kyllä mä onnellinen hänen kanssaan olin silloin. Ja kiukuttelin kyllä milloin mistäkin. Ja kyllä hänkin oli ärsyttävä aika usein. Sellaisia me ihmiset ollaan.

Alan jo antaa itselleni anteeksi, en kai mä kovin montaa päivää jaksa itseni kanssa riidellä. Sellasta sattuu ja nyt täytyy hiihtää eteen päin. Kun vaan vielä olis suunta ja tahti selvillä. Tai onhan se selvillä, kun vaan ei hiihtäisi sumussa harhaan… ainakaan kovin usein.

70

Ai niin. Olisinhan mä voinut tehdä itseni kusettamisesta taidetta ja jättää tunnustamatta harha-askeliani. Olisin vain pokkana uskotellut itselleni, että hyvin mun suunnitelma etenee ja vähitellen olisin uskonut siihen itsekin. Siinä olisi taas ollut oiva esimekki, kuinka paljon riippuvuussairas ihminen voi itseään pissiä silmään. Hitto, kun ei tullut mieleen. :wink:

71

Voi Mallu. Tää on niin tätä.

Mä tässä suunnittelen jo polkevani fillarilla 70 kilometriä moottoritietä päästäkseni mieheni viereen yöksi. Kun mua nyt taas sitten tarvittaisiinkin. Mutta. Vaikka se kestää ehkä kauemmin kuin minun avullani, uskon, että mies pystyy itse hankkiutumaan hoitoon. Ja tosissani uskon myös siihen, että sen minkä on omin viimeisin voimin saanut aikaan, voi viedä paljon pidemmälle kuin se, missä minä mukavasti kannattelen ja silitän päätä aina kun alkaa liikaa ahdistamaan. Tottakai olisi mukava toteuttaa ne viime viikon ihanat hoitoonlähtöä edeltäväksi illaksi suunnitellut jutut… tai edes nähdä ja halia :blush: Vaan tässä sitä ollaan. Ei voi tehä mitään.

Mun täytyy harjoitella taas luovuttamista. Yrittää uskoa ja luottaa siihen että asioita voi tapahtua ilman minua, ja yrittää saada mieskin uskomaan siihen! Onpa tuo monet kerrat hoitoon lähtenyt ennen meidän seurustelun alkamistakin… lienkö ollut minä sitten hoitopaikassa odottavana työntekijänä niin hyvä motivaation lähde, että on ryöminyt vaikka mahallaan katkolle päästäkseen mua katsomaan sitten kun on siitä toennut :wink: Jopas on itsekästä ajattelua.

Mallu, niin, anna vaan itsellesi anteeksi. Mä hoen joka ilta ennen nukkumaanmenoa sitä. “annan itselleni anteeksi”. Ja mietin mistä kaikesta olen taas päivän aikana syyllistänyt itseäni, kun en ole pystynyt tai jotain. Ja siinä sivussa tulee annettua anteeksi myös joillekin muille ihmisille…

Tosiaan, suahan pitää onnitella rehellisyydestä. Itsellesi. Aina kun mä olen syöksymässä miehen luokse jossain ihmeellisessä tunnetilassa, yksi ystäväni kysyy multa: “tukeeko se sinun jaksamistasi?” Siinä kohtaa on pakko miettiä hetki. Siis me on sovittu että ilmoittelen sille jos lähden säntäilemään, koska on luvannut tukea mua heikkoina hetkinä, kun meinaan taas lipsua päätöksistäni. Jos mä mietinnän päätteeksi tulen siihen tulokseen, että miehen luo tekeminen tekee ennen kaikkea mulle itselleni hyvää, niin mä lähden. Jos mä olisin menossa vaan siksi, että mua pyydetään, en lähtisi. Vaikka se voi olla miestä kohtaan jollain lailla väärin ja kaksoisviestintää, on meillä silti näistä pyhistä irroittautumispyrkimyksistämme huolimatta oikeus ajatella itseämmekin. Ja jos sun tai mun tai jonkun muun hyvinvoinnin kannalta on tärkeää saada nukkua se yksi yö toisen kainalossa, niin sittenhän me tehdään just niin. Ja sanoa aamulla, että ei tää silti kokonaistilannetta muuta. Oli vaan niin helvetinmoinen ikävä.

Ja me ihmiset nyt vaan satutaan olemaan tällaisia aika pitkälti tunteen pohjalta ohjautuvia olentoja. Järki on ihan hyvä juttu, mutta ei se aina toimi. Sitä kai kutsutaan inhimillisyydeksi.

Jaksetaan taas huomiseen…

72

Siis minä! Kirjoitat minusta! :laughing:

Kultakala kirjoittikin juuri ne ajatukset, mitä minulle nousi mieleen sinun “tunnustuksesta”. Että ihmisiä tässä vaan ollaan!

Nyt tämä järjenvalo ja tunteenpalo lähtee taas untenmaille, jaksuja teille, ystävät.

73

Tänä aamuna ei ole oikein mitään sanottavaa. On tyhjä olo ja ärsyttää kaikki. Mulla alkaa olla niin sairaat univelat, että sekin tekee näistä aamuista takkuisia.

Tähtityttö: Jos etsii hyviä puolia, niin ajattele mikä jalka- ja pakaralihastreeni olisi kun sotkisit fillarilla tollasen matkan. Kyllähän se jo kannattaa. :wink:

74

Istun tässä ja katselen ikkunasta, harmaa ilma, harmaa taivas, harmaa maa, surullisen näköinen koivu roikkuu yhtä harmaana kuin kaikki muukin.
Tänään en jaksaisi edes nousta tästä tuolista. En jaksaisi kerätä itseäni ja lähteä töihin. Koko päivä tässä tuolissa olisi se, mitä minä jaksan ja pystyn.

75

Harmaa maa, harmaa taivas ja tämä päivä elettävänä. En osaa muuta kuin toivottaa voimia sinulle. Et ole yksin. Me olemme täällä ruudun toisella puolella. Ainakin. Ehkä sinulla on myös ei-virtuaalisia ystäviä. Oletko tavannut heitä? Ystävän tuki on parasta, mitä harmaana päivänä voi saada. Se voi irrottaa näkemään asioita vähän etäämmältä, huomaamaan, että muutakin elämää on.

Luin eilen sinun ohjeesi siis mä…:lle. Miten se menikään? Laita ensin oikea kätesi vasempaan kainaloon ja sitten vasen kätesi oikean olkapään yli… Halaus sinulle. Tunnen sinut ystäväkseni.

76

Kun retkahdetaan, niin sitten oikein kunnolla.

Että minun pitikin nousta sängystä tänään. Sen lisäksi tein monta muutakin tyhmää ja typerää päätöstä. Voihan itku.

En tiedä jaksanko selittää kovasti, mutta tapasin sitten mieheni tänään ja tulos oli järkyttävä. Mä hyppäsin vanhaan rooliini ja aloin välittömästi hoitaa hänen asioitaan ja suurin piirtein kerroin hänelle mitä hänen elämässään tapahtuu seuraavaksi.

No, sitten hän kommentoi muutamaan asiaan mielestäni epäasiallisesti, joten minä siitä hulluksi heittäytymään. Olen ollut ihan sekaisin ja kehittänyt jotain käsittämättömia ajatuskuvioita mielessäni. Mä en tiedä onko addiktilla noin suuri kyky manipuloida mun pää sekaisin, tekeekö hän sen tarkoituksella vai onko mulla yläkerrassa jotkin sellaiset virtapiirit, jotka menee sekaisin hänen läsnä olostaan. Mutta mä olin todella kuutamolla ja taas vain maanisesti toistin jotain ajatuskulkuja.

Sitten tilanne rauhoittui, oltiin lähekkäinkin ja hän otti meiltä tavaroitaan. Kertoi hoitavansa itsensä hoitoon tänään. Mä olin siinä vaiheessa käynyt läpi mielessäni ja puheissani kaikki mahdollisuudet mihin hoitolaitokseen hänet vien ja hän ei mielestäni ollut tarpeeksi halukas. JOten tulin siihen tulokseen, että vien hänet vain bussiasemalle ja sitten hän saa itse päättää tekemisensä. Olin siinä vaiheessa jo niin hirvittävän väsynyt ja henkisesti loppu.

Hän alkoi kuitenkin miettiä, että mitä minä teen sillä aikaa, kun hän on hidossa. Ja taas alkoi tulla esiin oikein toden teolla se nisti, joka epäili, että minä käyn vieraissa. Hän myös kertoili kuinka huonot hermot hänellä tätä nykyä on ja miten hän on rikkonut omaa terapiasopimustaan väkivallattomuudesta. Matkalla bussiasemalle hän aukoi päätä ja minä kun en sitä nistipersoonaa siedä, niin hermothan siinä meni. Perillä pyysin lähtösuukkoa kuitenkin, johon hän tokaisi, että ihan kohta pääsetkin suutelemaan muita miehiä. Sitten tullaan sen jälkeen huulet töröllänsä kohti, nöyryyttävää. En sitten suuteloinut ja muutenkin sisälleni hiipi kylmyys. Käskin hänet vain ulos autosta. Häneltä meni hermot ja hän paiskasi oven kiinni ja vielä potkaisi auton kylkeen varmemmaksi vakuudeksi. Lähdin ajamaan, niin hän otti maasta kiven, ajattelen, että hän olisi heittänyt sen autoani päin. Minä ajoin siis kävelytien kautta pois, kun pelkäsin saavani kiviä niskaan.

Kyllähän tämäkin tarina tänne tuli, vaikka se aluksi niin vaikealta tuntui. Kamala päivä ja olen romahtanut tavoitteissani roppakaupalla alaspäin. Miten mä voinkin olla noin sekaisin.

No, ehkä tämä taas sitten tästä. Kunhan nyt ensin valelen itseni tervalla ja kierittelen höyhenillä ja istun pihalla jalkapuussa pari päivää. Ei auta kun aloittaa tämä tavoite alusta. Siis, että en ota yhteyttä. En halua häntä kotiini, kuin sovitusti tavaroita hakemaan. Mun psyyke ei oikeasti kestä tätä. Vaikka en ole ihan varma kumpi meistä lopulta on enemmän sairas ja sekaisin.

77

Mallu, toista tätä mantraa: “Minä olen selvinnyt riittävän hyvin”.

Olet sellaisessa tilanteessa itsesi ja addiktisi kanssa, että et voi odottaa itseltäsi, että klaaraat kaikki tilanteet puhtain paperein ja “voittajana”. Muistelen itseäni pääsiäisenä, miten reagoin rakkaani sähköpostiin ja puhelinsoittoihin ja tiedän, mihin tunnemylläkkään kaiken tämän kanssa voi joutua. Siinä tilanteessa on hyvä, että ylipäätänsä selviää hengissä ja suurinpiirtein järissään.

Minulle jäi tunne, että kuitenkin menitte hyvään suuntaan. Addikstisi sai sinulta viestin, että hän on sinulle tärkeä ja kaipaat hänen läheisyyttään. Hän sai sinulta viestin, että sinulle tämä kaikki on h*n vaikeaa.

Puolin ja toisin ehkä käyttäydyttiin asiattomasti, mutta sitähän elämässä tapahtuu. Älä ruoski itseäsi, se ei auta mitään.

78

Sun viesti alkoi käsittämättömästi naurattaa. Nauru alkoi tosta “olen selvinnyt riittävän hyvin”. Totta kyllä, vaikka ei kaikki ihan putkeen mennytkään, niin en mä muuta siinä tilanteessa osannut. Voi hyvänen aika, että sitä voi ihmisestä tulla järjetön.

Siitä en tiedä, että hyvään vai huonoon suuntaan. Mä luulen, että me enemmänkin poljettiin paikallaan keinulaudalla, ylös, alas, ylös, alas… Mutta totta puhut, ainakin hän sai viestin, että tämä on h*n vaikeaa.

Mä en hallitse enää itseäni mitenkään, kun hänelle tulee se kaikkein nistein rooli päälle. Puhetyyli muuttuu ja hän alkaa käyttäytyä ylimielisesti. Silloin mä voisin ihan helposti hyökätä kimppuun ja repiä paljain käsin sen pelkkää pas*aa syytävän kielen pihalle. Siis sen nistipersoonan kanssa mä en voi olla enää tekemisissä. Mä joudun edesvastuuttomaan tilaan.

Nyt mä olen jotenkin palannut normaaliin itseeni ja onneksi mulla on illalla vielä ryhmä. Kyllä tämä tästä taas lähtee menemään. Tämä saattoi olla mulle hyvä opetus siitä, että mä en voi antaa itseni kuvitella edes pientä hetkeä, että kaikki muuttuisi jos hän ei muutu. Ja kyllä mä olen tässä vaiheessa myös sitä miletä, että munkin on muututtava. Kyllä mä vaan niin kipeä olen itsekin.

79

Rakkautta voi osoittaa niin monin eri tavoin. Ymmärrän isääni, joka yhä vielä jaksaa sanoa “mene tyttö jääkaapille”, kun tulen heille käymään - tai ei se enää sano sitä minulle, nyt syöttövuorossa ovat hänen lapsenlapsensa :wink:

Erik.ille kerroin, miten silitetyt vaatteet ovat yksi tapani rakastaa. Ja se ruuanlaitto… miten hyvältä tuntuukaan silloin kun kalapuikot ja perunamuussi katoaa ja saa kuulla olevansa maailman parasta ruokaa tekevä äiti.

Sitä jotenkin ajattelee, että jos tekee toisen puolesta jotain, tämä avaisi silmänsä ja tajuaisi että pitää ryhtyä sen rakkauden arvoiseksi.

Onko tämä marttyyrin puhetta? Käänteistä syyllistämistä (tai aika suoraa) ‘kun kerran huolehdin näin hyvin niin miksi sitten sä kehtaat juoda neljä viinipulloa viikossa?’ (Ei ole kurja olo, mutta en enää laita hammastahnaa valmiiksi harjaan :open_mouth: ja hyvällä omallatunnolla syön viimeisen meetvurstisiivun jääkaapista)

Rakastaminen on tekoja. Rakastuminen on tunne. Pitäisi tästä lähteä rakastamaan vessaharjalla…

Mallu, sulle virtuaalihali myös täältä. Teitä on kaksi keinujaa… pitää käydä kaivamassa esille se Leinon runo, muistaakseni, keinuista…

kpA vai että järjenvalo ja tunteenpalo… jokin tuossa rimmaa!

80

Tuo kolahti. Juuri noin mä olen tehnyt. Mä olen tehnyt puolesta niin kun mun mielestä olisi toiselle hyväksi ja sitten loukkaantunut kun se ei olekaan kelvannut. Mä olen nostanut oman näkemykseni taas kerran jalustalle ja elänyt sen mukaan… seonnut kun toinen ei olekaan niin elänyt. Ja mä olen käynyt ne keskustelut mielessäni valmiiksi ja pettynyt, kun hän ei vastaakaan odotetusti. Voi itku, mä olen ihan alkueläimen tasolla.

Virtuaalihalia tarvitsen. Huono olo ja -omatunto vaivaa ja mieskin soitti äsken, että antaa periksi eikä enää edes yritä. Vielä huonompi olo. Koen, että sain sen aikaan tällä keinuttamisellani. Kun en malttanut rauhassa odottaa. Siis vielä syyllisyys tähän päälle. Vaikka tiedän, että ei minu kuulu potea syyllisyyttä, jokainen on vastuussa itsestään. Ja diipa daapa. Syyllisyys vaivaa vieläkin…

Tee sinä perheellesi paailman parasta ruokaa ja maailman puhtain vessa. Mitä maailman hienoa he ovatkaan tehneet, että ovat ansainneet maailman parhaan äidin ja upeimman vaimon?

(Jännää, olo parani ihan pikkiriikkisen)