Taas säädän tuon nimimerkin kanssa, kun rupesin itse lukemaan sitä; kp:n avo=k*sipään avo, hih hii, vaikka se oli alunperin kaljapullon avovaimo.
Tiesinhän minä ettet pistä pahaksesi, mutta varmistelin tuolla lauseella ettei kukaan muu ilkeyttään (niitäkin riittää) tule mua läksyttämään, kun toisen tuenhakuketjuun marisen omiani itsekkäästi . Nää on näitä mun ihmeellisiä ajatusten juoksuja… älkää välittäkö.
Siskoni on sanonut mulle; Luuletko, että sellaista miestä on olemassakaan, joka ei juo?! Enhän minä mitään absolutismia vaadi, kun en mikään totaalikieltäytyjä itsekään ole!! Mutta jotain rajaa kiitos. Eikö sellaista miestä muka ole, joka osaa nautiskella pari lasia viiniä, eikä kiskaise lasillista parilla huikalla alas? Varmasti on.
Kultakala: Minäkin yritän viimiseen asti välttää tuota kyttäämistä, mutta tunnustan, että eilinen pihalla piipahdukseni oli kyllä tarkistusreissu, juoko. Äh, ja yksi päivä järkytyin, kun hain tallista oksasaksia ja näin hirmuisen kasan mäyräkoirapahveja litistettynä, valmiina pahvinkeräykseen. Niitä oli äkkivilaukselta kymmeniä, mutta en tiedä kuinka pitkältä ajalta. Ja samoin ne vahvisti minua, etten taas kuvittele vaan kaikkea .
Juuri tähän tuolla aiemmin joku puuttui ja syytti jeesustelusta. Miehellä on perustavaa laatua oleva oikeus rentoutua ja paras keino siihen on kipata mäyräkoira. (Ja varmistan selustani: puhun omastani ja vähän yleistäen!)
Minä olen aika-melkoisen-täysinraitis tällä hetkellä, mutta se ei tarkoita, etteikö alkoholi olisi minusta mukava aine hyvässä seurassa, kohtuullisesti nautittuna. Mutta jossain vaiheessa se ei enää olekaan mukavaa. Ja kyllä se tietty huoleton nuoruus sisältää jossain määrin biletystä.
Menee ihan ohi aiheen… Kai mä kirjoitan siksi, että Mallu sä tietäisit että täällä sua ajattelen!
Huoh. Taas vaikea päivä takana. Mies haki tavaroitaan ja oli päihtynyt. En alkanut tietoisesti suuremmin seurata, että mitä mahdollisesti on ottanut, ei kuulu mulle. Ikävää vaan kun ei ehditty lasten kanssa pois alta ennen sitä ja lapset näki hänet. Vaikka ei toki mies kovasti päihtynyt ollutkaan, tuskin tajusivat.
Mies sitten kävi lapsia hyvästelemässä, että “heippa, en tule nyt ainakaan vähään aikaan. Soittelen äidille, jos joskus käyn teitä katsomassa”. Ja itku tuli mieheltä siinä tilanteessa, oli vaikea paikka. Surettaa ja säälittää, mutta ehkä tämä taas tästä.
Hän lähti nyt sitten etsimään sitä omaa pohjaansa. Tiedä sitten löytyykö se pohja ennen kun hauta, mutta aika huonolta näyttää, kun ei sillä tunnu olevan rahaa, ei asuntoa, ei mitään. Ja toisaalta se, että on menettänyt kaiken on ainoa asia, joka voi enää auttaa.
Mutta mä yritän nyt keskittyä lapsiin ja itseeni. Päivä päivältä pyrin siihen, että ajattelen häntä vähemmän ja vähemmän. Onhan sairasta se, että koko ajan alitajuisesti pyörii mielessä miten sillä nyt menee. Tänäänkin koko päivän taistelin, että en olisi soittanut sille ja kuulumisia kysellyt. Sitten se onkin aina pettymys kun kuulee tai näkee siitä. Tässä väliajalla kun on ikävä sitä raitista miestä ja sitten se on kuitenkin tollanen.
Kyllä te olette hyvä tuki. Mä saan yllättävän paljon voimaa täältä ja sitä nyt kyllä tarvitsen. Kuulema mun pitäisi miettiä, että miten mä pilaan lähimpieni elämät (mies kehotti). En kuitenkaan suostu miettimään sitä
Jakselkaa tekin ja pitäkää itsestänne huolta kaikkien niiden kuolleeksi juotujen mäyräkoirien keskelläkin.
Sinulla hellä sydän, ajattelet puolisoasi. Minun puoliso vähät välitti kun heitti pellolle, hyvästit yhteiselle elämän alulle. Siitä silti olen kiitollinen, selvisin. Ja älä välitä vaikkei puolisollasi ole mitään, ei rahaa ei kotia ei ystäviä, jne. Hän selviää, itsekkin selvisin erittäin pahoista jutuista. Voit hyvin ajatella häntä, ei se sinun elämääsi vaikuta, se on vain lämmin ajatus läheisestäsi, olet huolissasi hänestä. Mutta oikein ajattelet omaa ja lastesi elämää, siinä ykkös ajatus.
Voimia valitsemallesi tielle!!
Tuli kyyneleet silmiin siitä ilosta, että olen voinut kuitenkin tuntea noin ja saanut kokea sen onnen. Kaikesta tapahtuneesta huolimatta en kadu sitä, että tähän mieheen rakastuin. Vaikka tämä tähän loppuisikin, minulle jäävät päälimmäisenä kauniit muistot ihanasta ihmisestä, joka hän oikeasti on.
Sitä juuri, ja saat uskoa että niin hänkin toivoo teille kaikkea hyvää vaikka itsesääli ohjaa niitä ajatuksia. Kaikesta huonommasta kohtelusta itsekkin toivoin läheisilleni, perheelleni vain hyvää. Minä ja puolisosi olimme sillä hetkellä heikkoja kun olisi tarvittu miestä. Itkin useasti itseni uneen muistellessa perhettäni, ajattelin haaveissani joskus saavani heidät takaisin. En koskaan saanut, vaivuin syvemmälle ja syvemmälle, ei minulla olisi ollut mitään annettavaa. Ehkä hänelle käy samoin kuin minulle, mutta lohdutuksesi sanon siellä on päätepysäkki jossain. Kun siihen pysähtyy on mahdollista saada, vaikka kaikki takaisin.
Silti elä itsellesi, hyvitä itseäsi ja lapsiasi.
Nukkukaa rauhassa!!
Tässä olen lueskellut teidän viestejänne poru kurkussa. Mallu, sä olet uskomattoman vahva, noin mäkin haluaisin tehdä. Miten ihmeessä saa itseltään pois sen syyllisyyden ja velvollisuuden tunteen että se mies pitäisi pitää hengissä ja perhe koossa?
Meillä kuntoilujakso kesti taas sen kaksi-kolme päivää, ja kuten tiesittekin, ykköskaljasta tuli kolmonen ja kolmosesta kasiprossanen alkon kalja. Lisäksi tietty pieniä litteitä pulloja löytyy joka paikasta…
Tein tempun minäkin, tyhjensin yhteisen tilin -rahallisesti en aio juomista mahdollistaa. Otin yhteyttä neuvolan psykologiin ja A-klinikkaan. Nyt on pakko toimia, yksin en jaksa. Lapset kärsii tilanteesta, päivät sujuu ok, ja niin sujuisi arki-illatkin jos minä en ärsyyntyisi muutamasta kaljasta. Mutta jo pelkästään noihin muutamaan per päivä uppoava raha on niin pajon, että en halua tätä menoa enää kattella. Näin se vaan on munkin kohdalla. Mieheni sisko on jutussa mukana ja tukena, haluaisi auttaa, mutta minkäs teet kun mies on sitä mieltä että minä ylireagoin muutaman kaljan takia. Kun monet muut juo siis paljon paljon enemmän.
Mulla on kans se ajatus että löytyykö hauta ennen pohjaa, koen syyllisyyttä jos heitän ukon pellolle ja se kännipäissään hakataan/jää auton alle/ tukehtuu yrjöönsä tms. Tiedän, ei ole mun vika, mutta kaikki me varmaan tätä samaa pelätään. Vaikka ei muuten niin sitten sen takia, että sitten ei lapsilla olisi isää.
Paskaa, paskaa, niin paskaa on tää elämä tällaisenaan.
Tarvitset halun, halun toisenlaiseen elämään, olet haveillut tasaisesta elämästä, perheestä jossa ei käytetä alkoholia. Jotta saat lapsesi ja itsesi elämän ehjäksi joudut tekemään valintoja, kipeitä valintoja. Vlintoja johon puolisosi ei kuulu, parempi ennemmin kuin myöhään.
Tee nytkin, hyvitä itseäsi ja lapsiasi,
Anteeksi että kirjoitan näin, olen heitetty pellolle oleva mies, nyt olen mies, silloin olin hylkiö joka ei perheestään huolehtinut. Kaikki tarvitsee mahdollisuuden, itse en sitä saanut, mutta on oikein antaa puolisolle mahdollisuus, mutta se mahdollisuus ei ole iäisyys, elämä kulkee kulkeeko se ohitsesi.
Tarvitset halun, halun toisenlaiseen elämään, olet haveillut tasaisesta elämästä, perheestä jossa ei käytetä alkoholia. Jotta saat lapsesi ja itsesi elämän ehjäksi joudut tekemään valintoja, kipeitä valintoja. Vlintoja johon puolisosi ei kuulu, parempi ennemmin kuin myöhään.
Tee nytkin, hyvitä itseäsi ja lapsiasi,
Anteeksi että kirjoitan näin, olen heitetty pellolle oleva mies, nyt olen mies, silloin olin hylkiö joka ei perheestään huolehtinut. Kaikki tarvitsee mahdollisuuden, itse en sitä saanut, mutta on oikein antaa puolisolle mahdollisuus, mutta se mahdollisuus ei ole iäisyys, elämä kulkee kulkeeko se ohitsesi.
En mä ole sitä saanut mistään. Edelleen huomaan välillä ajatusteni ajautuvan samoille urille, että entä jos sittenkin kokeilisi vielä. Mutta tiedän, että turhaa se on. Nyt ajattelen vain, että jos hän joskus raitistuu… Vieläkään en ole tarpeeksi rohkea ajattelemaan, että tämä oli nyt tässä.
Raittiiksi kun ei voi ketään rakastaa. Enkä voi pakottaa toista elämään minun unelmaani, vaikka se olisikin aluksi ollut yhteinen unelma. Mun on pakko arvostaa hänen tapaansa elää ja sen jälkeen miettiä, että onko siinä tavassa paikkaa minulle. Ja haluanko edes siitä elämäntavasta paikkaa. Mä tulin siihen tulokseen, että en halua. Mä ajattelen, että elän ennemmin yksin kun sellaisessa suhteessa, misää kaikki on koko ajan kauhun tasapainoilua.
Siis en todellakaan koe itseäni vahvaksi vaan heikoksi. Todella heikoksi. Ja heikkoudesta tämä mun päätös on lähtenyt. Silloin vielä kun koin itseni vahvaksi ajattelin, että en hylkää miestäni ja yhdessa taistellen saamme nujerrettua tämän päihdehirviön. Se taistelu voitti minut ja mun oli pakko alistua. Mä en osannutkaan, en tietänyt, en jaksanut, en kestänyt. Sen myöntäminen on todella vaikeaa. Mä olen aina halunnut olla vahva, mutta nyt ehkä heikkoudesta tulikin vahvuus. Koska turhaahan tämä taistelu olisi ollut, kun toinen ei vielä omalla pohjallaan ole.
Nyt on vain tyhjä ja surullinen olo. Ja tietysti pelko siitä, että jotain hänelle käy. Mutta siihenkään mä en voi vaikuttaa. Hän ei ole sen paremmin turvassa vaikka kävisi täällä silloin tällöin nukkumassa. Enkä minä voi hoitaa, en päättää hänen poulestaan. Mulla on ihan tarpeeksi tekemistä itseni hoitamisessa. Ja lapsistakin pitää pitää huolta, eivät ne ole ansainneet sekopäistä äitiä, joka ajattelee koko ajan vain pakkomielteisesti yhtä päihdeongelmaa.
Mä olin aluksi todella hyvä ottamaan vastaan syyllistämistä ja mies osasi sen todella hyvin. Mä syyllistyin sen retkahduksesta niin, että itkien pyysin anteeksi. Enää en niin paljon syyllisty, mutta joskus kuitenkin vähän. Onneksi mulla on sellaisia vartaistukijoita, että ne muistaa mut potkia sieltä syyllisyydestä äkkiä ylös. Mä siis olen alkanut päästä irti syyllisyydestä täällä ja Al Anonissa.
On todella hienoa, että olet hakenut apua. Se on jo paljon. Ja kyllä sulle aikanaan selviää, että mitä haluat tehdä ja miten jatkaa. Mä ajattelen niin, että meidän omaisten pitää myös löytää se oma pohjamme. Väkisin ei voi erota, siitä tulee taas yksi turha uhkaus siihen suhteen turhien lupausten ja uhkausten helminauhaan. Mä aloitin tämän ketjun juuri siksi, että tunsin itseni heikoksi pitämään päätökseni ja tämä on auttanut todella paljon.
Mutta ota vastaan ja hae jotain apua, koska se päihdeongelmainen sairastuttaa koko perheen. Vaikka mies ei itseänsä hoitaisikaan, ole sinä viisaampi. Voimia jatkossa ja kirjoittele tänne vain, mua se ainakin auttaa.
Purskahdin ihan ääneen nauramaan, kun ajattelin kohta olevani pelkkä piste tai pilkku, jos sitäkään.
On tää kyllä jännä paikka, kun monet kerrat olen tosi ahdistuneena tullut tänne lukemaan ja kirjoittamaan, ja yleensä poistun niiiin paljon paremmalla fiiliksellä. Kiitos teille!
Pystyn melkein tuntemaan sen ahdistuksen, jota luultavasti olet kokenut tuossa tilanteessa, kun mies hyvästeli… Voisin kuvitella kuinka olisin itse ruvennut jarruttelemaan miehen lähtöä… kai. Ja justiinsa siksi en ole valmis häneltä raittiutta vaatimaan ulos heiton uhalla, koska en ole valmis pysymään päätöksessä. Tiedän vaan sen. Ja jos sitten pyörtäisin päätökseni, niin sehän olisi miehelle lupa juoda miten huvittaa, kun ei tuo eukko tosissaan häntä kuitenkaan hylkää.
Mä olen varmaan maanis-depressiivinen, ensin ahdistaa ja sitten hirnun kuolleeksi juotuja mäyräkoiria. Täytyy varmaan mennä nukkumaan.
Kyllä, ahdisti ja suretti ja vaikka mitä tunnemyllerryksiä kävi päässä. Tilanne olisi ollut todella otollinen retkahtaa tästä mun lupauksesta jos mies olisi ollut selvä. Sinänsä onni, että hän oli humalassa, ei tehnyt mielikään ehdottaa kotiin jäämistä.
Tänään hän sitten soitteli ihan pokkana ja pyysi mua kuljettamaan häntä paikasta toiseen tai tuomaan tavaroitaan. Mä kieltäydyin kunniasta ja kerroin taas, että en halua olla hänen kanssaan tekemisissä, kun hän on tuolla tiellä. Sittenhän mä olin taas huora ja vittumainen ämmä. Aika hyvin mä osaan sulkea puhelimen jo kun alkaa huorittelua tulemaan.
No, ehkä hän joskua oppii. Ja taas tänään sain sanoa, että ei kiitos parisuhteelle, jos hän ei hoida itseään… Eli sitä toistoa, toistoa. Mun on kohta pakko ilmoittaa, että hakee tavaransa tiettyyn päivään mennessä ja sen jälkeen lopettaa joksikin aikaa vastaaminen sen puheluihin. No, katsotaan, tuo on taas aika radikaali liike, vaatii kypyttelyä.
Ja tosta maanis-depressivisyydestä: Mä kerran kysyin leikilläni duunissa yhdeltä psykiatrilta, että kuinka nopeasti voi mania ja depressio vaihdella bipolaaritaudissa. Mä kun voin saman päivän aikana olla monta kertaa epätoivon syövereissä ja seitsemännen taivaan pilvien yläpuolella…
Sitäpaitsi elämä on paljon helpompaa kun jaksaa välillä edes vähän nauraa vaikeille asioille. Välillä se nauru voi kyllä olla itkun sekaistakin.
Jaksetaan kuitenkin nauraa, edes läpi kyynelten tai raivon.
Mukava lukea Mallu, että olet edelleen pystynyt olemaan johdonmukainen ja jämäkkä. Kirjoituksistasi päätelleen olet myös oivaltanut paljon. Tuo on varmaankin totta, että läheisenkin pitää kokea oma pohjansa, että todella ryhtyy toimenpiteisiin. Omalla kohdallani tunnistan tuon todeksi. Hyvä kun olet hakenut tukea muualtakin. Itse en käynyt Al-anonissa, mutta uskon silti, että sieltä moni todella saa apua mm. itsetunnon rakentamiseen ja rajojen asettamiseen. Näin jälkikäteen ajatellen sen ohjelmassa on paljon viisautta. Pohdinnoillasi autat myös muita päihderiippuvaisten läheisiä vapautumaan vanhoista ajatuskuvioistaan ja etenemään omaan suuntaan. Paljon voimia teille kaikille!
Mä sain apua omalla tavallani, mutta se on varmasti hyvin yksilöllistä, mistä itse kukin apua saa / kokee hyväksi hakea. Ja mun mielestä sillä ei oikeastaan ole väliäkään, mistä apua saa, pääasia, että sitä hakee silloin kun on sellainen olo, että ei enää jaksa.
Ja olen itsekin lukenut omia kirjoituksiani ja oivalluksiani. Onhan mulle oivalluksia tullut kyllä, mutta sitten vastapainoksi sellaisia heikkouden hetkiä, että huh. Nyt on juuri sellainen hetki, että tekee koko ajan mieli ottaa puhelin ja ryhtyä soittelemaan tai edes lähettää viesti. Tää on ihan kamalaa. Noin kahden sekunnin välein se käy mielessä ja mä työnnän sen ajatuksen pois. Onneksi mulla on tänään työpäivä, niin mulla on muuta tekemistä. Kunhan kestän minuutti kerrallaan tohon kymmeneen, niin sitten lopupäivä menee ihan ok.
Olen nimittäin sen verran tajunnut, että vaikka vastailisin puhelimeen kun hän soittaa, niin en voi itse sottaa hänelle. Sehän on selkeä merkki siitä, että kuitenkin haluasin yrittää. Ja vaikka juuri nyt haluaisinkin, niin sepä ei käy. Ja sitäpaitsi olisi epäreilua kaksoisviestintää hänelle, että kieltäydyn näkemästä ja yhteyden pidosta ja sitten soittelen perään.
Mutta ikävä on hirmuinen ja raastava! Haluaisin tuttuun kainaloon ja kuulla, että ei ole mitään hätää. Että voisin hetken kuvitella, että tämä kaikki on pahaa unta. Eli haluaisin huijata itseäni
Mutta en minä soita. EN! Vaikka onni tuntuu olevan kaukana, niin ei se sielläkään juuri nyt ole.
Tiedän tuon tunteen, että puhelin on kädessä, mutta tietää ettei voi soittaa, ei saa. Olen kätkenyt puhelinta kaapin päälle, mistä sen saamiseksi tarvitsi tuolia, kietonut sitä lakanaan, jotta sen esillesaaminen on mahdollisimman hidasta… Mokomat kännykät! Paitsi lankapuhelinaikaan sitä olisi istunut puhelimen vieressä, kaiken varalta.
Meilläpä käytiin eilen reissussa, ja loppumatkasta otin itsekin pari kaljaa. Mieheni vaikutti suorastaan suloiselta! Paitsi että sen ryyppääminen jatkui aamuviiteen - siis kuusi tuntia mun nukkumaanmenon jälkeen.
Komensin sen aamulla pois lasten kimpusta. Nyt se nukkuu. Eikä ole enää yhtään hauska, herttainen tai mitenkään… Hyvä että nukkuu. Ei huvita katsella sitä. Ei yhtään.
Joku vaimo vois olla naama mutkalla pitkän aikaa, jos yksi risteily menisi juuri tällaisissa merkeissä, että siitä otetaan kaikki irti. Se joku voisin olla jopa minä, ahdaskatseinen olento joka ei suo miehlle ‘vähän arjesta irtautumista’.
Sen mitä tiedän, niin kahdella jalalla on kuljettu. Vessa tosin lemahtaa, että vähän on tainnut olla ongelmia kohteeseen osumisessa. Stephen Kingin romaanista “kyllä vesi paskan pesee” ja toistaiseksi vettä on ollut maailmassa enemmän kuin paskaa. Tai siis kusinoroja siellä lattialla on… (mä en saa tähän vinoilevaa hymiötä!!!)
Pakko katsoa vaan eteenpäin. Tämäkin päivä on suoritettava, lapsille ruokaa ja ulkoilua, huomisenkin ruuat hankittava.
Eilinen oli ensimmäinen päivä, jolloin mieheni ei soittanut minulle. Ei laittanut yhtään tekstiviestiä. Helppohan se on erossa olla, kun mies soittelee ja mä tiedän suurinpiirtein missä mennään. Nyt tämä on kamalaa.
Mä olen kamalan huolissani ja pelkään, että se on nyt menoa sille miehelle. Lisäksi mulla on syyllisyys siitä, että mä tässä muka yritän jotenkin pelastaa itseni ja heitän sen ilman asuntoa ja mitään tonne kylille. Mähän ihan pakotan sen tekemään rikoksia ja kai käyttämäänkin. Ei kai retkahtanut voi olla selvänä senkään vertaa, jos se heitetään pihalle.
Kyllä mä tajuan ihan selvästi mitä tää on. Tämä on riippuvaiselle niin tyypillistä fabulointia (selittelyä). Tätä tapaa esim alkoholisteilla usein, kun he puheillaan petaavat itselleen syyt miksi retkahtavat.
Ja olen edelleen sitä mieltä, että en voi hänen kanssaan niin elää, kuin viimeiset kolme kuukautta on mennyt. Mutta mä ikävöinkin sitä raitista ihmistä. Ikävä häntä kohtaan on kasvanut suureksi, koska en ole hetkeen kuullut siitä nistipersoonasta. Muutamana päivänä kun olen ikävöinyt ja hän on ottanut yhteyttä, niin olen huomannut, että ei siellä läsnä ole se minun rakkauteni, vaan se nisti. Mutta kun se nisti hitto vie tuhoaa sen minun rakkauteni tossa samalla.
Tästä tuli tosi psykoottista teksiä, mutta sekava on kyllä mun olokin. Onneksi pääsen töihin karkuun puhelinta ja miehen tavaroita, jotka on täällä kotona. Mitähän mä niillekin teen, on varmaan saatava ne johonkin täältä, kun nekin aiheuttaa pään kivistystä.
Niin, mitenhän nyt pääsisi tästä syyllisyydestä eroon, että päätös pitäisi edelleen? Eikä päätös kokonaisuutena ole repsahtamassa, tekisi vain mieli vähän pitää yhteyttä ja ehkä tavata ja olla hetki lähellä… (Eli tämähän on se alkoholistin kuuluisa vain pari kaljaa )
Ja Kutakala: Sinulla on taito nauttia hyvistä hetkistä ja jopa myöntää se jälkeen päin. Eli vaikka olit kuinka kyllästynyt mieheesi ja hänen kusilätäkköihinsa ja haisevaan kuorsaukseensa juuri sillä hetkellä kun kirjoitit edellisen, niin silti pystyit myös myöntämään, että miehesi oli suloinen reissussa. Vai olitko juonut hänet suloiseksi
Toi kuulostaa niin tutulta. Minäkin olen huonoina hetkinä ollut valmis jos jonkinlaisiin järjestelyihin, jotta vaan saisin vielä olla miehen kanssa edes hetken lähekkäin. Niistä suoranaisen kerjäämisen ja epätoivoisten yritysten syövereistä kuitenkin poiki jotain hyvää. Nimittäin sitä luovuttamista. Sen jälkeen on ollut paljon helpompi olla ja pitää yhteyttäkin, vaikka on tapahtunut kaikenlaista, välillä hyvää, välillä huonompaa. Ja se mun jonkinlainen irrottamiseni ja tunnetasolla kyteneen (siis ei sanallisen) painostuksen lopettaminen johti siihen, että ollaan paljon paremmin pystytty olemaan tekemisissä miehen kanssa. Käyttää sitten tai ei. Suhde on monella tapaa vapautuneempi, musta jopa tuntuu että ollaan lähennytty ihan tässä viime päivien aikana, vaikkei siis olla nähtykään yli viikkoon.
Mut tää on riippuvaisen naisen puhetta, sen tunnustan tässä. Enkä tiedä tekeekö mies sen tiedostamattaan vai tahallaan, mutta kyllähän mä säännöllisin väliajoin saan sen pikku annokseni hyvää ja kaunista, niin että jaksan taas viikon tai kaksi riutua seuraavaa odotellen. Juuri kun päätän etten enää viitsi katsella, saan sellaista herkkua että kaikki pyhät päätökset unohtuu ainakin viikoksi. Paljon saa saada paskaa niskaan ennen kuin rupeaa näkö taas kirkastumaan…
Ehkä se on kuitenkin hyvä merkki, että mun mies pääsee aina ajoittain siitä nistipersoonastaan irti. Koska se tyyppi ei pysty tarjoamaan mitään hyvää kenellekään. Mistä se sitten hänen kohdallaan kertoo, en ala sitä tulkitsemaan.
Kai siitä syyllisyydestä jotenkin voi vapautua vaan hetki kerrallaan. Järjellä kuitenkin tiedät että olet toiminut täysin oikein niin itseäsi, lapsiasi kuin ihan oikeasti, miestäkin kohtaan. Parempi se on loppujen lopuksi hänellekin, vaikka nyt ei siltä tunnu. (Vaikka mikä minä olen sanomaan. En pystyisi kuvittelemaankaan itseäni tuohon tilanteeseen tällä hetkellä. Ei löytyisi voimavaroja yhtään mistään, enkä ihan suoraan sanottuna edes haluaisi)
Eilen illalla mieheni ystävä, addikti itsekin, sanoi minulle: “Tuossa tilanteessa kyllä itse tietäisin, mitä valitsisin. Ettei tarvitsisi menettää kaikkea ennen kuin tajuaa että on lopetettava.” Mutta he ovatkin nyt eri vaiheessa. Onhan tuo itsekin vuosia sitten valinnut aineet ja hylännyt perheensä, säästääkseen heitä.
Niin. Kyllähän me järjellä tiedämme kaikki, niin me kuin addiktimmekin, miten tässä pitäisi tehdä että asiat olisivat hyvin. Olisikin se niin helvetin yksinkertaista. Tosin silloin ei tarvittaisi tätä kotikanavaakaan…
Hei oikeesti Mallu! Mä OLEN edistynyt! Muutama kuukausi sitten todellakin pohdin jollekulle kateellisena miten se pystyi poimimaan hyvät hetket ja päästämään irti katkeruudesta.
Joku on-off rele sieltä päästä on löytynyt. Ei tarvii aina mennä sen kautta, että sulakkeet kärtsää.
Ja sinä kanssa. Sen sijaan, että soittelisit perään, tulet tänne. Kaikille addikteille parempi vaihtoehto!
. Nää on näitä mun ihmeellisiä ajatusten juoksuja… älkää välittäkö.
.
:mrgreen: