´
.
Niimpä, shopping ja tittytainment…ei mitään järkeä missään 
´
Foottis,
kyllä se pointti aukeaa, jos haluaa sen aukeavan…ja jokainenhan tekee oman tulkintansa oman ymmärryksensä pohjalta.
Olisiko kyse lopulta samasta ilmiöstä, rikkaalla vaan on useampi huume, jolla tyhjiöönsä täyttelee; juomaa, ruokaa, nappia, jauhetta, vaatetta, uutta naamaa/vartaloo, seksiä, matkaa, asemaa, elämystä, laatua…
´
´
Jos yhtään helpottaa, niin yleisesti ottaen me alkoholistit olemme tunne ihmisiä, joilla esim yhden päivän aikana nuo tuntemiset muuttuu montakin kertaa milloin mistäkin syystä. Aamu saattaa alkaa hyvissä merkeissä, herää raittiina, mutta postinkanta on rypistänyt lehden ja siitäkö riemu jo alkaakin. Sen mentyä ohitse, esim annettuaan anteeksi syystä, kun 355 kertaa lehti on ollut kondiksessa. Siitä se siis alkaa hyvillä ja huonoilla uutisilla, joista lehdestäkin ehkä poimii hyvät ja mieli on taas iloinen. Töihin lähdettäessä pitääkin käydä vielä tankilla, kun jälkikasvu on ajanut sen tyhjäksi, mutta ei huomannut tankata ja se jo nostaakin hieman tunteita esille. Töissä on riittävästi puuhaa joka innostaa, mietityttää ja saa kaiken huomion, ollen ihan tyytyväinen kaikkeen, mutta sitten iskee taas jostain. Työkaveri ei ole tehnyt omaa osuuttaan joka tekee oman duunin hankalaksi, jolloin tunteet nousee taas. Menee ohitse, kun työkaveri oli satuttanut itsensä ja joutui menemään lääkärille, siis tunteet laantuu.
Työpäivä on mennyt loppujen lopuksi ihan hyvin ja projekti toimii, on siis aika olla iloinen. Kotimatkalla autosta loppuu menovesi, kun oli itsekin jättänyt sen auton tankaamatta, syystä, ettei olisi ehtinyt ajoissa töihin, siis tunteet on tosi kuralla.
Lopulta kotona ja lopen väsyneenä kaikesta isketään imuri kouraan ja sanotaan, ettei tule ruokaa, ennenkuin ollaan imuroitu. Pientä närästyksen poikasta, vähän monestakin syystä, eikä vähiten siitä, ettei ehtinyt päivällä syömään, kun oli sitä sotkua sielläkin sekä pelkkä kahvilounas vetää vatsankin kuralle. Sitähän ei kotona osattu odottaa ja tietää, ettei muistanut edellä mainituista syistä johtuen käydä kaupassakaan hakemassa niitä ruokatarvikkeita joista se ruoka olisi pitänyt valmistaa, joten pitää asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, siis imuroidaan pois ja syödään mitä tarjotaan.
No sitten aukaistaan plinkki ja siellä on asioita joihin kokee tarvetta puuttua, koska tuntuu siltä ja se tuntuu sillä hetkellä oikealta päätökseltä, sen mukaan siis mennään. Asiat ei menekään niin kuin haluaisi, siis se vanha närästys muuttuu karvaaksi vitutukseksi. Hetken mietittyään tajuaa, että asiat onkin ihan hyvin, vatsa täynnä ruokaa ja ilta vielä nuori sekä puolisokin odottaa jo ovella lenkille menon merkeissä joten nou hätä.
Asiat tuntuu aina joltain hyvin monta kertaa pitkin päivää, mutta jos järki pelaa ja voittaa sekä antaa nöyryydelle tilaa, niin harvemman ihmisen elämä on lopulta niin kovin huonosti, ellei sitten annan närästyksille sen vallan joka pitäisi olla järjellä.
Osa tuosta fiktiivisestä tarinasta on ihan minun elämää ja ainakin ne tunteet jotka ottaisivat vallan, jotka taas veisivät minut jonnekin minne en halua enää. Aamun lehti voi olla rypistynyt, kuten kastunutkin, kun kopan kansi on auki, mutta loppujen lopuksi sekin on vain elämää ja pääasiassa se lehti on aina siellä siinä kunnossa missä sen pitääkin. Kahvilounaita on syöty, kuten ostokset unohdettu ja palkka siitä on joskus ollut vettä ja leipää, mutta näin jälkikäteen kaikki naurattaa, kuten pitääkin, koska jos ei naurata, niin närästykselle ei tule loppua.
Se on se sääntö numero 62, älä ota itseäsikään niin vakavasti.
´
Jaa-a Foottis, et sinä kyllä ontto ole. Minusta sinä olet ajatteleva, tunteva ja kaunissieluinen ihminen.
Ihmisen saareksi yksilöityminen on hieno ja samalla surullinen kielikuva meidän individuaalisuutta korostavasta ajastamme. Yksinäinen saari ulapalla, jossa vapaus onkin vankila, voisi kuvata myös alkoholistia. Nyt, oikeasti vapaana voimme kuitenkin liittyä ja kuulua saariryhmään, lähimpään mantereeseen, vaikka kuinka kaukanakin olevaan. Yksin, mutta yhteydessä täällä seilataan.
T. Atolli, joka asensi potkurin. 
´
´
´
No ainakin mulla on toiminut melko hyvin ahdistuksen purkamisessa näitten sinun ajatusvirtojesi lukeminen…osa-auttajana tai jotain… Itkua ehdotettiin mulle, pitäis kai kokeilla toimiiko noi kanavat vielä, viimeksi meinasi kyynel tirahtaa, kun mummoa kannettiin kirkosta pois ja samantien iski häpeä, ei kai kukaan nähnyt että minua itkettää? Siis hautajaisissa, itsekin tajusin hölmöyteni, niissähän niiku vissiin pitäiskin itkeä… Ite olen huomannut toimivaksi ahdistuksen purkajaksi ruumiillisen työn, mitä rankempaa, sen paremmin se toimii. Ihan loistavaa toimintaa oli puiden tekeminen klapikoneella, siinä jouduin siirtelemään niin pitkiä ja painavia puita, että lihakset huusivat mutta pää lepäsi…ja jälkeenpäin oli taivaallinen olo! Kaupunkieläjillä ei tietty tämmöisiä mahdollisuuksia ole, niin ehdottaisin rankkaa lenkkiä tai punttien kanssa salilla riehumista. Lenkki voisi olla hyvä, samalla kuunnellen musaa liian lujaa. Ite kyl tykkään lenkkeillessä kuunnella vain luonnon ääniä…joskus kerran vattupuskassa kokeilin radion kuuntelua, mut se rupeskin ahdistamaan kun en kuullut mitä ympärillä tapahtuu! Sen verran villieläintä minussa…ei tiedä kuka hyökkää kimppuun ja mistä, jos ei kuule… No nykyään se hyökkäys kyl todennäköisesti tapahtuu sisältäpäin ja korvien pitää olla erityisen tarkkoina että sen kuulee, ei siinä paljon kuivat oksat rapise kun viinapiru hiipii…
´
.
Juu, kyllähän ahdistuksen pohdinta kuuluu tänne, jos mihinkä.
Harvoin sitä osaa suoraan osoittaa syytä, että mistä ahdistus johtuu.
Pakoon juoksemallakaan siitä ei oikein eroon pääse. En tarkoita, etteikö liikunta olisi hyvä keino hoitaa oireita ja itseään yleisestikkin. Mutta jos ahdistuksen alkulähteille halajaa, niin sillä sinne en ole ainakaan itse päässyt.
Tervetuloa siis myös ahdistukselle kuten kaikille muillekkin tunteille ja tunnetiloille, jotakin ne yrittävät meille kertoa. Täällä palstalla on monia, jotka kamppailevat valtaisan ahdistuksen kanssa ja asioivat sen vuoksi lääkärissä yms., en voi tietää heidän taakkaansa, ahdistus on subjektiuivinen kokemus. Puhun nyt vain omien ahdistuskokemuksieni valossa. Muodotonta ja hahmotonta on vaikea lähestyä. Itse käytän tälläisiä lapsille suunnattuja keinoja konkretisoida ahdistus. Minkä kokoinen se on: talon, huoneen vai komeron tai ehkä sittenkin lentopallon, tennispallon vai pingispallon kokoinen…minkä värinen, muotoinen, hajuinen, kuuloinen…missä kohtaa kehoa se tuntuu? Onko sille muuta nimeä? jne. Poikkeuksetta ahdistuksen aste lientyy. Toinen konsti on tehdä reality tsekkaus: mikä oikeasti on huonosti ja jos on, niin kuinka huonosti se on? voiko sille tehdä jotain? Myös tämä useimmiten palauttaa mittakaavat. Ahdistuksen alkulähteillä ei olla vieläkään, mutta toimintakyky ja mielenrauha on sillä tasolla, että ajoittainen ajattelu, jota ahdistuksen syiden hoitaminen vaatii, onnistuu. Myrskis (ja monet häntä aikaisemmin) on mainostanut täällä De Mellon Havahtumista, jos et ole Foottis lukenut sitä, niin suosittelen minäkin lämpöisesti. Itselläni nykyään aina reissussakin mukana ja on pelastanut minut monesti pahoista alhoista.
´
Höh, Saharaan lähti viestini…
Sinä olet urhea soturi Foottis. Itselläni on perhe ja muutama läheinen ystävä, joista tänään osaan olla kiitollinen ja onnellinen. Olisi hurskasta väittää etteikö sillä ole ollut positiivista merkitystä toipumisen suhteen. Sain liittyä olemassaolevaan verkostoon, ei tarvinnut luoda sitä tyhjästä, rämpiessäni ulos alkoholistisen pääni luomasta eristyssellistä. Lapsuuden taakkoja kannan minäkin, kuten ketjuani lukeneena tiedät. Ei ne ole mihinkään muuttuneet, mutta minä olen. En vaan jotenkin jaksa enää olla katkera, sitä se juomattomuus teettää. No, on sen eteen vähän jotakin muutakin tehty. Ehkä jopa annettu anteeksi. Alkottomuus on kuitenkin se pohja, joka on nämä pienet muutokset mahdollistanut. Kaikkea hyvää sinulle toivoen, B.
EDIT. Piti siis sanomani myöskin, että ehkäpä kaikkea ahdistusta ei voi poistaa. Ehkäpä se on helpompi sitten elää ahdistus hyväksyen, kuin tapella vastaan.