Tämä luovuttamisasia on ollut mullekin hankala, varmaankin mm. koulutukseni. Järkeilin asian kuitenkin ihan alkuraittiudessa näin:
Luovutan suhteessa alkoholiin ja totean, että viinan juominen ei mun kohdallani toimi enää. En siis enää edes yritä oppia juomaan kohtuudella tai leiki ajatuksella, että voisin vielä joskus juoda. Nostan kädet pystyyn ja luovutan. Tehköön ne jotka osaa.
Luovutan myös sen suhteen, että pärjäisin omin voimin. Niinpä hain sitten apua kaikilta mahdollisilta tahoilta: A-klinikalta, AA:sta, Avomyllystä, kumppaniltani (jaoin 100% rehellisesti raitistumiseni ja sen haasteet hänen kanssaan), muutamalta perheenjäseneltä joihin luotin. Voi huh miten se helpotti, kun ei enää tarvinnut salailla ongelmaansa eikä sen puoleen raitistumistaankaan. Ei tarvinnut enää pärjätä. Sai sanoa suoraan, että olen kyllä huolissani itsestäni, ja kauhuissani, ja vihainenkin - muut tiesivät just mistä puhun ja osasivat kertoa omia kokemuksiaan samoista asioista ja raitistumisen kulusta. Sain tolkullisia neuvoja ja tukea silloin kun sitä tarvitsin (mm. yksi karonkka sujui ihan mainiosti, kun pikkulaukussa oli kännykkä ja siellä taas kahden luottohenkilön numero + lupaus siitä, että mihin aikaan tahansa voi soittaa jos on tarvis). Omalla kohdallani tämä oli todella tärkeää, joku toinen taas selviää vähemmällä turvaverkolla.
Antaudun ja annan elämäni “jonkin suuremman” käsiin. Omalla kohdallani “jokin suurempi” on ajatus siitä, että minä teen sen mikä on minun tehtävissäni eli kannan vastuun omasta itsestäni, teoistani, ajatuksistani ja päätöksistäni, ja pyrin elämään mahdollisimman vastuullista ja oman hyvinvointini kannalta hyvää elämää. Loppu on sitten ns. “herran haltuun” eli en voi mitään sille, mitä elämä eteen heittää. Uskon, että arjessa noin 50% asioista on sellaisia, joihin voin todella itse vaikuttaa ja loput 50% taas sellaisia, että en voi - jälkimmäiset asiat ovat jonkun toisen vastuulla ja niiden kohdalla nostan kädet pystyyn ja toivon parasta. Sitä se mun “jokin suurempi” on, en kontrolloi ja stressaa sellaista mille en itse mitään voi vaan annan niiden asioiden hoitaa itse itsensä ja luotan siihen, että jos vain itse elän itseni kannalta hyvää elämää, loppu kyllä lutviutuu. Huomisesta en tiedä, mutta tänään voin omalta osaltani elää niin, etten sabotoi huomista.
Luovutin, luovutin ja antauduin siis, tavalla joka sopi mulle ja joka on nyt kantanut pian kaksi vuotta raittiutta.
Jossain aikaisemmassa viestissä mietit, miltä näytät kilta- ja muissa opiskelijakuvioissa lopettamisen jälkeen. Oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että alkuvaiheessa tulee kyselyitä, etenkin niiltä joiden kanssa on ollut tapana juhlia rankasti. Itselläni oli maine todellisena bilekuningattarena, joka ei koskaan kieltäytynyt kutsusta lähteä baariin. Sama maine jatkui myös töissä (alalla, jolla juhliminen oli normi). Kun lopetin se vastasi suunnilleen sitä, että Paavi irtisanoutuisi mennäkseen naimisiin. Havaitsin kuitenkin nopeasti, että a) ne jotka kyselevät eniten myös juovat eniten ja oli aivan sama mitä heille sanoin, sillä heitä kiinnosti vain se, miten paljon juodaan, b) todella monet juovat kohtuudella tai eivät ollenkaan aina, ja c) selvin päin voi myös olla hauskaa. “Ei kiinnosta” on riittävä perustelu sille ettei juo, ja kun sitä tarpeeksi monta kertaa toistaa, ihmiset lakkaavat kysymästä. Eli tuo metamorfoosi biletoukasta perhokseksi on täysin mahdollinen, jos vain pitää mielessään sen että on selvin päin itsensä takia ja siksi päätöksestä kannattaa pitää kiinni. (Ei se aina helppoa tai hauskaa ole, mutta todella palkitsee jälkeenpäin. Ja lopulta muuttuu rutiiniksi.)
Minua on auttanut tuossa luovuttamisasiassa ajatus, että Luoja (tai miksi itseään korkeammaksi voimaksi tai elämäksi haluaa sitä nimittääkään) auttaa niitä, jotka auttavat itseään. Eli AA:n menemällä luovutin alkoholin edessä, mutta itse sinne oli mentävä - nyt retkahduksenkin jälkeen. Ja raitistumisprosessi on tiukkaa työtä pääkopassa. Tosin oli juominenkin
Eli miten tuon nyt muotoilisin. Luovuttaminen tarkoittaa alkoholille luovuttamista, mikä on helpottavaa. Ei tarvitse taistella sitä vastaan, jolta saa aina turpiin. Voi keskittyä sitten joka päivä elämän opetteluun.
Muuten, siihen matkaan säästämisen aloitin kahden vuoden raittiuden jälkeen. Usko pois, teet vielä senkin.
Rasti ruttuun taas yhden päivän osalta ja tsemppiä
Nyt tajuan, että juuri tuollaista se on ollut mun miehen kanssa. Siis että se tavallaan ottaa vain päivän kerrallaan ja juuri viinan takia. Omituinen ajatuskuvio.
Itse olen nyt alkuun lopettamassa joksikin aikaa, pitkällä tähtäimellä kenties vain vähentämässä juomista, sosiaaliset ympyrät ei onneksi painosta nyt kun jätin sen miehen ja pääsen samalla sen kavereistakin eroon. Muut ihmiset elämässäni eivät enää juo ainakaan niin, että toisenkin olisi pakko juoda. Mulla on itsestäni sellainen käsitys, että osaan juoda vähemmänki (koska usein juonkin), nyt on vain ko. vaikutuspiirissä mennyt ihan järjettömiä määriä.
Sepä se raittiudessa onkin siisteintä, kun voi päättää millainen päivä on. Jos siltä tuntuu, voi olla tehokas ja touhukas ja saada aikaiseksi. Toisaalta jonain päivänä voi taas päättää viettää apaattisen sohvallamakaamispäivän. Joka tapauksessa minä päätän, ei krapula tai morkkis - menen tunteiden mukaan ja koska niitä tehokkaita päiviä on välissä, sohvapäivä ei kaada koko korttitaloa, vaan kokonaisuus on tasapainossa.
Alkuraittiudesta mä kohtelin itseäni kuin toipilasta: annoin itselleni luvan pysähtyä ja hidastaa, ja varasin kaikkeen normaalia enemmän aikaa. Nukuin enemmän kuin yleensä, ja hemmottelin itseäni pienillä mukavilla asioilla (joka tapauksessa säästin, kun rahat eivät menneet baariin). Jos tuntui ahdistavalta tai masentavalta, tai jos ärsytti, painelin sohvannurkkaan kirjan kanssa tai pelasin vanhoja pleikkapelejä ja laitoin aivot lepoasentoon. Näin jälkeenpäin ajatellen se oli hyvä, koska jos olisin samaan aikaan aloittanut dietin, uuden urheiluharrastuksen, kuusi lukupiiriä ja kaksi kuoroa, jatko-opinnot, mummojen auttamisen ja karkkilakon olisin todennäköisesti murhannut jonkun. En itse asiassa tainnut aloittaa yhtään sellaista elämänprojektia, joka ei olisi liittynyt jollain tapaa raittiina pysymiseen, ennen kuin mulla oli vuosi täynnä. Sain ihan rauhassa touhuta kun oli sellainen olo ja olla touhuamatta kun siltä tuntui. Ihanuus <3
Tunteet selvin päin. Mä ihmettelin tuolla hoitajan vastaanotolla, että kuinkahan paljon mun tunne-elämä on häiriintynyt siksi, etten ole ollut muutaman päivän pätkää lukuunottamatta juurikaan selvin päin viimeiseen kymmeneen kuukauteen. No, nyt hampaat irvessä sitten opetellaan.
Ennen lopettamistani join pääsääntöisesti viikonloppuisin kaksi-kolme päivää, lomilla saattoi mennä vajaa viikkokin putkeen kännissä. Muuten arkisin kävin töissä ja olin siksikin kokonaan selvänä. Tuolla tahdilla tunne-elämä alkoi palailla joskus kolmen-neljän kuukauden raittiuden kohdalla. Ensimmäisenä palautui huumorintaju arkielämään. Joskus neljännen-viidennen kuukauden paikkeilla kykenin jo tuntemaan ajoittaista hyvää mieltä ilman sen kummempaa syytä, mutta pystyin tarvittaessa suuttumaankin. Tunneskaala tavallaan laajeni molemmista päistään, sen lisäksi siis että perusmielentila ei ollut enää yhtä masentunut ja passiivinen kuin juoma-aikoina. Melkoista puudutusainetta tuo etanoli, henkisesti siis.
Mulla on itsestäni sellainen käsitys, että osaan juoda vähemmänki (koska usein juonkin), nyt on vain ko. vaikutuspiirissä mennyt ihan järjettömiä määriä.