Toivottavasti. Olenhan itse ollut asiakkaana aikamoiselle leegiolle ammattiauttajia elämäni aikana, ja ihan ihmisiksi heidät todennut. Tohdimpa jopa sanoa olevani heille kiitollinen. 
Ei siis lainkaan kateutta, taikka kaunaa.
Niin se kuulostaakin äkkiseltään, koska empatia on yleisesti sekoitettu sellaisiin asioihin kuin sympatia ja myötätunto mitä se ei ole. Usein kuvitellaan että mitä sentimentaalisempi tunteilija ihminen on, sitä “empaattisempi” hän on. Empaattisuuteen kyllä kuuluu emootiot eli tunteet, mutta se ei ole sama kuin tunteilu.
Lukion oppimateriaalissakin sanotaan että psykologia ei ole pystynyt vielä tarjoamaan yksiselitteistä määritelmää empatialle. Oliskin syytä kirkastaa se käsitteenä paremmin koska tämä on totisesti totisesti yksi isoimmista ongelmista mitä maa ja ihmiskunta päällään kantaa. Ei suinkaan myötätunnon puute, vaan nimenomaan empatiakyvyn puute.
Lyhyesti sanottuna empatia on vain kyky asettua toisen ihmisen asemaan. Kyky tajuta toisen ihmisen kannalta hänen tilanteensa.
Otanpas esimerkin meille vieraasta kulttuurista koska sillä tavalla asia kirkastuu teille höpönassukat selvimmin:
youtube.com/watch?v=u-uWAvJGzFU
Videopatkässä esiintyvä mies (1:06) ihmettelee äitinsä sairaalavuoteen ääressä että mikä ihme äidille tuli kun hän yritti itsemurhaa. Mies on myötätuntoinen. Mutta täysin empatiakyvytön. Hän ei vilpittömästi kykene asettumaan oman kulttuurinsa naisen asemaan ja ymmärtämään miksi nainen haluaisi polttaa itsensä elävältä.
“My mother didn’t have any problems. I’m still trying to figure it out”.
Meidän näkökulmasta on päivänselvää miksi nainen haluaa tuollaisen kulttuurin puristuksessa tehdä itsemurhan. Meidän on helppo olla empaattisia näitä naisia kohtaan koska elämme ihan erilaisessa arvomaailmassa. Kontrasti on niin suuri että meidän on helppo nähdä se mille tämä mies on täysin sokea. Kys. kulttuurssa elävä mies ei siis pysty empatiaan edes oman äitinsä kohdalla vaikka selvästikin hänellä on tunteet, kyky tuntea myötätuntoa ja sympatiseerata äitiä.
Mutta kykyä ymmärtää miksi äiti teki näin ei kertakaikkiaan ole. Tässä kohtaa hänellä on siis empatia- vajaus.
Suomalaisessa kulttuurissa empatiakyvyn puute näkyy esim. meidän vuorovaikutuskulttuurissa integriteetin tajun puutteena. Meillä on paljon ihmisiä jotka käytännöllisesti katsoen joka kerta kun avaavat suunsa loukkaavat kanssaihmisiään. Hyvinkin brutaalilla tavalla siten, että toisesta kulttuurista tulevat jäävät monttu auki että miten joku kehtaaa laukoa tuollaista paskaa toiselle päin näköä. Mutta usein se on suomalaisilla ainakin jollakin tasolla tahatonta. Koska tässä kohtaa monilla suomalaisilla on empatia- vajaus: ei osata eläytyä toisen ihmisen asemaan eikä tajuta miltä toisesta ihmisestä tuntuu kun sille sanotaan jotain törkeää.
Kun olin itse hautaamassa läheistäni ryhtyi hautausurakoitsija pitämään monologia siitä, miten ärsyttävää on kun nykyään vainajat ovat niin ylipainoisia. Ja omaisetkin liian vaativaisia kun haluavat vainajan elopainosta huolimatta että arkku kannetaan hautaan eikä käytetä kärryjä. Hän ei varmasti tarkoituksella loukannut ketään, mutta tässä kohtaa häneltä puuttui empatiakyky, eli kyky ymmärtää miten loukkaavaa tuollainen puhe on niitä kohtaan joiden kuolleet rakkaat ovat olleet ylipainoisia. Tämäntyyppinen empatiakyvyn puute on Suomessa yleistä.
Tässä on todella hyvin kuvattu suomalaista ilmapiiriä. Muutenkin kirjoitus oli todella mielenkiintoinen ja hyvin kirjoitettu.
Tiedä sitten että onko tämä empatian puute suomalaisena ongelmana vain semmoinen meidän itsemme luoma myytti meistä, vai esiintyykö tätä oikeasti ihan kautta maailman samalla tavalla kuin täälläkin? Kyllähän me toisaalta täällä aika paljon enemmän jurrikoita ja sisäänpäin sulkeutuneita ollaan kuin vaikkapa eteläisestä Euroopasta tulevat ihmiset, että voi siinä jotain perääkin olla.
Tuskin toi “muu maailma” vyöryy tänne ovista ja ikkunoista siksi koska siellä “muussa maailmassa” osataan olla kanssaihmisiä kohtaan niin empaattisia. 
Ts. juuri empatiakyvyn puute on yksi isoimmista ongelmista kaikkialla maailmassa mutta se ilmenee eri tavoin eri paikoissa. Empatiakyvyn puute on vähän valikoiva ominaisuus. Kuten ed. esimerkissä yritin tuoda esille miten ihminen voi olla täysin empatiakyvytön jollekin oman kulttuurinsa ihmisryhmälle mutta toisaalta huomata toisen kulttuurin empatiakykyvammaisuuden jota sen toisen kulttuurin edustajat eivät itse havaitse.
Joo, taitaa olla niin että kaikissa ihmisissä on enemmän tai vähemmän tämmöistä kyvyttömyyttä nähdä itseään ja omaa toimintaansa rehellisesti just semmoisena kuin se on. Sille oman “syntisen” toimintamme puolustamisella me ollaan mestareita keksimään tekosyitä. Tätähän näkee siis tapahtuvan ihan kaiken aikaa ympäri maailman.
Meille on jotenkin ominaista ette me ummistetaan sille silmämme ja kauas on helpompi nähdä kuin lähelle. Mutta se toisten ihmisten vikojen ja viallisuuden ruotiminen. Voi että me jaksetaan siihen käyttää paljon energiaa!
Tässähän olisi esimerkiksi hyvä juuri jäävätä itsensä ulos. Tietenkin on niin että tätä samaa vikaa on itsessä. Mutta jotenkin kun siitä on itse tietoinen, niin siinä on mahdollisuus. Empatia, myötätunto ja tämmöiset asiat ovat juttuja joita voi harjoittaa.
Voihan sitä tietysti aina katsoa peiliin, miten empaattinen, sympaattinen tai ymmärtävä on itse ympäristöään kohtaan. Näkeekö siinä hyvää, vaiko pelkkiä vikoja,
Ja jos näkee pelkkiä vikoja… niiiin voisiko syy olla sittenkin siellä peilissä, tai peilin edessä. 
Pläräsin tässä huvin vuoksi saksalais-suomalaista sanakirjaani vuodelta 1952 (!!!) ja löysin “empatian” suomennokseksi “en mitään”, koska käsitettä ei näköjään tuolloin vielä ollut käytössä! Sen sijaan pläräsin täällä yleisessä käytössä olevan “Einfühlungsvermögen” esiin jonka löysin ilman “Vermögen”- lisäystä. Tämä oli suomennettu “kyky ymmärtää toisen sieluntilaa” käsitteeksi. No, aika lähellä ollaan mielestäni.
Siitä vain harjoittelemaan ja harjoittamaan. Fernetin haudankaivaja hieman puistatti. Onko tuo tyypillistä suomalaista käytöstä ja jos on, miksi sitä pitäisi sietää? Jos moukka ei osaa pitää turpaansa kiinni niin moukkaa pitää käsitellä samalla mitalla! Ja pitää huolta siitä, että hakeutuu töihin joissa tarvitaan pelkästään lapioita ja jossa voi pitää viisautensa ominaan!
Oletan, että asumisen tiheys korreloi käyttäytymisen kanssa. Maissa joissa pakostakin joutuu tekemisiin ihmisten kanssa, on pakko hallita peruskäytöstavat. Melkoisella varmuudella voi muuten olla varma siitä, että sitä saa mitä tilaa.
Tuotahan on mietitty ja tutkittu juurta jaksain Suomessa että mistä tuo oikein tulee. Syitä ovat olleet sotatraumat 2. maailmansodasta sekä edelleen käsittelemätön kansalaissota joka kieltämättä minustakin jakaa edelleen jossain mielessä kansaa herroihin ja narreihin. Ei mitenkään järeästi tietenkään, mutta tietynlaiset jännitteet siellä on vain yhä olemassa ainakin vanhemman kansan keskuudessa.
Neuvostoliiton läsnäolo ja sen pelkääminen on tietysti ollut yksi asia, pitkä ja pimeä talvi sekä se että Suomessa ei historiasta johtuen ole koskaan päässyt muodostumaan vahvaa kansallisidentiteettiä kun aina on pitänyt pokkuroida milloin lännen, milloin idän suuntaan.
En minä sitten tiedä että mistä noista se sitten johtuu, voihan se olla että vähän se on noita kaikkia. Mutta kyllä sellainen tietynlainen pessimismi ja tunnekylmyys suomalaisessa psyykeessä hyvin vahvasti on läsnä. Heikkouttaan ei saa näyttää koska se tulkitaan automaattisesti huonoudeksi. Tosin se on minusta kyllä jo minunkin elinaikanani muuttunut jonkun verran parempaan suuntaan. Mutta kyllä sen vaan näkee ja kokee todella monissa piireissä, että se lasi on puoliksi tyhjä, eikä puoliksi täynnä. Sellaisia aidosti iloisia ihmisiä ei täällä liikaa tapaa. 
Suomi on iso maa pinta- alaltaan mutta vähän ihmisiä ja täällä on kirjava joukko erilaisia pikku kulttuureita. Joten tuollainen törttöily ei ehkä ulotu ihan joka kolkkaan Suomessakaan. Mutta joillakin alueilla sellainen on aika normaalia. Niin normaalia ettei kukaan edes tajua että mikään on pielessä koska kaikki kylän asukit potevat samanlaista empatiakykyvammaa. 
Hautausurakoitsija kun kertoili paheksuen miten jonkun lihavan vainajan arkkua oli joutunut yli kymmenen ihmistä kantamaan koska ei omaisille ollut kärryt kelvanneet, se oli kiusallista siksikin koska omassa porukassamme oli ylipainoisia henkilöitä suremassa omaa menetystämme ja tämä hautaussankari tuntui melkein kuin vihjailevan heille että heidän pitäisi laihduttaa ihan vain tulevia hautajaisiaan ja arkunkantajia ajatellen. Siinä oli sellainen loukkaantunut sävy aivan kuin ihmiset lihottaisivat itsensä ylipainoisiksi tahallaan vain hautausurakoitsijoiden kiusaksi!
Että kun kansan henkinen tila on tämä, onko toivoa? Minä vaan kysyn!
Tottakai on toivoa, ja kansan henkistä tilaa voi arvioida ensi sijassa peiliin katsomalla. 
Naapurin henkistä tilaahan on paha mennä arvioimaan, joten parasta on arvioida vain omaansa.
Minusta tuo lihavan vainajan hautaamis-episodi oli hirtehisellä tavalla hauska. Hieman tuon kaltaista mustaa komiikkaa toivoisin omiinkin hautajaisiini, vaikka en nyt aiokaan lihottaa itseäni 150-kiloiseksi ennen kuin heitän veivin (ja’ kastar mina väven, pä svenska).
Lieneekö se pessimismi ja tunnekylmyys sitten enemmänkin läsnä tuntijan itsensä psyykessä. Itse en moista itsessäni tunnista, enkä myöskään ympäristössäni.
No tuossahan on oiva esimerkki juuri siitä mistä puhutaan.
Mulle tuli mieleen Herramme Jumalanpoika Jeesus Kristus ristillä riippuessaan kun hän sanoi “Anna heille anteeksi sillä he eivät tiedä mitä he tekevät”.
Sen voisi kääntää nykykielelle vaikka niin että “Anna heille anteeksi sillä heiltä puuttuu peilisolut aivoista eikä heillä ole empatiakykyä, ja siksi he eivät tiedä mitä he tekevät”.
Paitsi että mä en usko anteeksiantoon, tosin. 
Luin Pontius Pilatuksen muistelmat tai jokin vastaava kirja noin 9 v sitten. Siinä oli mukana Jeesus eli ei se ole vaan Raamatussa. Sai kyllä hiukan erilaisen kuvan kuin Raamatusta. Ei siinä ollut ihmeitä ja kristityt olivat tavallisia juutalaisia häiriköitä.
Ihan mielenkiintoista lukea pyhien kirjoitusten henkilöstä jostakin ihan maallisesta kirjasta.
^ Tuo on kiinnostava pointti, Sydärikö.
Mutta roomalaisilla ei tosiaan ollut empatiakykyä saati sympatiakykyä näissä rikosseuraamis -asioissa. Jeesus Nasaretilainen ei myöskään ollut ensimmäinen eikä viimeinen ristiinnaulitsemalla teloitettu, valitettavasti.
Empatia ja myötätunto ovat sellaisia asioita, että jos niitä ei itse tunne itsessään, olisi outoa syyllistää myöskään ympäristö niiden puutteesta. Tapahtuu taas päihdeongelmaiselle tyypillinen ongelman ulkoistaminen: “minä kyllä olisin ok, mutta ympäristö ei ole ok. Minusta ei puutu mitään, vain ympäristöstä puuttuu jotain”,
Minusta elämän ja kuoleman hienovaraisten koomisten sävyjen havaitseminen ei suinkaan ole tunnekylmyyttä, vaan päinvastoin. Minä ainakin rakastan elämää varsin lämpimällä otteella, ja kuolemahan on vain elämän luonnollinen päätepiste.
Minä sen sijaan tunnistan itsessäni tämmöistä.
Paitsi ettei sulla ole keto hajuakaan mistä sä puhut mutta ei se mitään! Lauantain saldo: Strawberry Cupcake- green tea Sam- hunajalla hyvää safkaa paljon puhetta ja no alcohol at all. Ja nyt nukkumaan kiitos seurasta kaikille hyville keskustelijoille 
zzzzz
Hyvää yötä toki.
Joudun tosin olemaan eri mieltä asiasta, etteikö minulla olisi hajuakaan asioista joista puhun (eli kirjoitan).
Kyllähän minulla on. En kirjoittaisi, ellei olisi.
Toivo…
Ajan kuluminen on armoton asia, se on päällimmäisenä mielessä. 25 vuotta on mennyt kuin siivillä. Ympärilläni olleet ihmiset ovat kuolleet tai menneet omille teilleen, lapsia ei ole, olen aivan yksin rikkonaisten muistojeni kanssa. Olen muuttunut ja teen hulluna töitä, mutten yhtään tiedä, minkä takia. Mitäpä tekisin edes menestyksellä, kun en voi jakaa sitä kenenkään kanssa. Kaikki tuntuu yhdentekevältä.
“Toivoa ei ole. Ei niin minkäänlaista. - Tapellaan sitten toivottomasti.” Siinä kai asenteeni, ehkei sinänsä hullumpi. Nuoruuden hulluus on haihtunut, jäljellä on ikään kuin automaattisesti päivästä toiseen elävä robotti. Ehkä sekin on kuitenkin parempi kuin se, mikä voisin olla: vanha spurgu. Ansaitsen sentään verorahaa yhteiskunnalle, kai sekin on sinänsä arvokasta.
Pääsisinpä takaisin vuoteen 1990 niin tekisin aika monta asiaa toisella tavalla.
Yhdessä laulussa pelätään eniten sitä, että joskus vielä olen katkera, vanha ja yksin. Se tuli mieleeni, kun luin viestiäsi ja surullisuus myös puolestasi. Miten se elämä kenelläkin menee suhteiden ja perheytymisten suhteen on enemmän sattuman varaista, kuin rationaalisten päätösten tuottamaa. Älä soimaa itseäsi asiasta,joka ei lopulta ole kiinni yksilöllisistä ominaisuuksistasi, vaan pikemminkin elämäntilanteista - ja kulusta.
P.S. Oletko koskaan ajatellut kummitoimintaa tai tukihenkilönä toimimista lapselle/nuorelle…
Lämmin ajatus sinulle jokatapauksessa ja toivoa päivään! <3
Sä kärsit “sielun” menetyksestä. Mä olen itse ollut tuollaisessa tilassa. Ei ole ihmisellä edes haaveita jäljellä, haaveilukin tuntuu turhalle. Sun pitäis päästä kosketuksiin toisen “sielun” kanssa, silleen sielunkumppaneiden yhteyteen. Kun vois jakaa tota omaa “olemattomuuttaan” ihan raakana toiselle, niin saattais kummasti helpottaa. Eihän siihen hommaan käy kuka hyvänsä ihminen tai ihmiset. Saa helposti vastauksia joista voi rivien välistä lukea “moraalia”, mitä sä siinä ruikutat sullahan on töitä, rahaa, asunto ja ruokaa ja terveyttä, että ole nyt tyytyväinen siellä ja tuolla soditaan ja nähdään nälkää, kehtaatkin ruikuttaa, sulla ei ole oikeutta kokea tuollaisia.