Iltaa 
Mietin mitä minulla voisi olla annettavaa ihmiselle, joka on alamaissa omassa päihdesuossaan ja ihmettelee täällä, että mitä voisi tehdä vaikko mitään. Usko parempaan on usein hukassa siinä kohtaa, kun vanha viina vielä melkein maistuu suussa ja morkkis korventaa sisintä.
Ajattelen, että se on toivo ja toiveikkuus. Aina on toivoa ja muutos on mahdollinen. Toivon ja toiveikkuuden välittäminen on mm. sitä, että minä uskon sinun mahdollisuuksiisi ja siihen, että pystyt muuttamaan elämääsi, juuri silloin kun itse et usko etkä toivoa näe. Toiveikkuus ei perustu tyhjän päälle, vaan vahvaan omaan kokemukseen siitä, että raitistuminen on mahdollista. Se on mahdollista kaikille eikä kenelläkään ole oikeutta sitä mahdollisuutta sinulta kieltää, vähätellä tai päättää puolestasi, että kohdallasi raitistuminen ei ole mahdollista Toivon ja toiveikkuuden välittäminen on vertaisen (ja myös ammattilaisen) tärkein tehtävä ja siksi se mielestäni ansaitsee oman ketjunsa.
Toivoa on!
Moi Basi - epätoivosta toivoon ja sieltä pimeimmästä tyhjyydestä ihmisten pariin ja omaan tekemiseen.
Kyllä se on mahdollista. itselläni toiveikkuus joskus herätteli horroksesta ja mua on auttanut jossain määrin ilmaisutarpeeni ja aikuisempana kyky ja etenkin pitempään selvänä ollessa halu kommunikoida jatkuvasti tuntemattomienkin kanssa livenä. ja kirjoittaa omiani päivittäin. aikanaan täysin yksin pullon kanssa ollessani en todellakaan tiennyt, miten tulen selviämään, mistään. mutta oliko se vain välinpitämättömyyyttä, haluttomuutta muuttaa mitään ja toivoa en laskenut edes olevaksi käsitteeksi ja tavoite olikin olla poissa toivelistojen uusinnoista ja hälläväliä-tyyli kuljetti rajalla, mutta luultavammin luontainen kuolemanpelko esti menemästä pois liian aikaisin. ehkä se pieni kipinää antava osa sisälläni oli sitä toiveikkuutta tai jotain muuta, mutta toisaalta asiaa voi analysoida niin monesta suunnasta ja tarkoittaa eri sanoilla eri asioita.
Ei kai toivottomia tapauksia ole - eräs n. 15 vuotta raittiina ollut kaverini naureskeli, kun hällä oli rämevuosinaan joskus aikaa sitten jossain lekurin papereissa ihan virallinen leima, että “toivoton alkoholisti”. Pitkään jatkuva dokaaminen ja muu douppaus tuo toivottamalta tuntuvia tilanteita varmasti useimmille. Itse en ole vielä täysin selvittänyt omaakaan selkeentymisen anatomiaa tänne asti, paitsi olen pärjännyt ehkä sillä simppelimmällä tavalla ottaa aikaa ja edetä päivä kerrallaan. toiveissa oli ollut jokin vuoden raittius joskus, vuoden päästä - silloin alussa. kaiketi toivon mukana tuomina jaksamisen hippusina epätodellisilta aikanaan tuntuneet asiat ovatkin vuosien jälkeen ja tänään tulleet todeksi. mut kai se oli omaa haluakin päästä pois siitä vanhasta systeemistä, jotta sai ensin välimatkaa epätodellisuuteen ja parempaa otetta tästä tasaisen näkkileipäisestä ja uudesta mantereesta.
ny öitä. ja uuteen päivään - ja toivon unta
Toivo ja usko viinattomasta elämästä ja sen saavuttamisesta!
AA:n palavereissa voi livenä kuulla toisten samanlaisten toivottomien alkoholistien kertomuksia matkastaan raittiuteen. Minuun aikanani teki syvän vaikutuksen jo edesmennyt AAlainen, joka oli luokiteltu kertakaikkiaan toivottomaksi tapaukseksi hänen sairastuttuaan vielä alkoholiepilepsiaan. AAlaisten välittämän uskon, toivon ja rakkauden avulla hän raitistui ja sen myötä parani myös alkoholiepilepsiasta. Hän itse osasi välittää tätä toivon kipinän syntymistä myös muille.
Tällä toisella juomakaudellani jouduin elämässäni luopumaan kaikesta sairauteni myötä. Elämänhalua ei enää ollut, suostuin olemaan parantumaton vihannes. Poikani saivat minuun syttymään elämän kipinän sekä AAssa kuulemani selvinneiden “toivottomien tapausten” kertomukset.
Hengelliset ja ideologiset yhteisöt käännyttävät omaan ideologiaansa -ja mikäs sen otollisempaa kohderyhmää kuin itseluottamuksensa ja tulevaisuudenuskonsa menettäneet tilapäisesti tai pitempiakaisesti voimattomat ihmiset.
Parasta apua ihmisille voisi olla noiden monenlaisten mielenmasentajien ja nöyryyttäjien torjunta, mutta ei niistä taideta kokonaan irti päästä tämän sukupolven aikana. Parempi ottaa rauhallisesti ja antaa ajan kulua.
Sen voi jokainen tehdä omassa elämässään ettei tahallaan torju kenenkään toivoa ja sitä pientä tulevaisuudenuskon kipinää.
Ei meidän tarvitse eikä kannata lyötyä lyödä vaikkapa uskottelemalla että tuo on kuule parantumaton vaiva, tai että ainakaan sinun voimillasi ei enää tervettä päivää tule olemaan, se on menoa nyt, alat vaan tekemään sovintoa edes sukulaistesi i kanssa niin ehkä sitten edes kuolemanjälkeisessä elämässä jumalat hiukan armahtavat.
Parempi vois olla huomata vastaantulevassa ne vähäisetkin terveet ja kehityskelpoiset puolet, rohkaista voimaantumaan ja uskomaan siihen että niin oma fysiikka, mieli kuin sosiaalinen elämä ja taloudellinenkin tilanne voivat ihan varmasti parantua - eikä ole edes mielekästä saivarrella siitä voiko noiden asioiden suhteen olla täydellisesti , sataprosenttisesti , “terve” tai ongelmaton.
Näinhän ne erilaiset hurukerhot, klubit ja turhan toivon tyyssijat tuppaavat piru vie tekemään. Mielestäni taas ehdottomasti on parempi vetää se valomiekka (tai vaikka sanansäilä) esiin tyynellä mielellä, mennä valoa kohti ja ymmärtää, että aika on vain illuusio kuten Albert-setäkin taisi aikanaan hoksata.
Ps. Tässä on toivonkipinä tähän aamuun.
Dimmu Borgir - In Death’s Embrace
youtube.com/watch?v=laTpy0i9J0g
“We continue travelling towards our faith
Harvesting helpless Christian spirits”
Samaa mieltä. Jokaisessa syvällekin uponneessa on vielä potentiaalia ja tasan tarkkaan jokainen osaa jotain. Ei ehkä mestaruustasolla, mutta aluksi arjenkin selättäminen riittää. On todella paljon mielekkäämpää yrittää löytää positiivisia piirteitä vastaantulevista kuin lytistää ja kyseenalaistaa kaikkea. Ainoa jonka kyseenalaistamisen koin ja koen mielekkääksi, on kyseenalaistajien ja epäilijöiden kyseenalaistaminen. Tässä onkin työtä - näitä kun valitettavasti löytyy usein ihan lähipiireistäkin riittämiin. :mrgreen:
Mä kun olen sellainen systematisoija ja analyytikko (entinen!), niin käytin joskus viestintätieteistä tuttua Lasswellin kaavaa päästäkseni keskustelu"kumppaneitteni" tarkoituksista paremmin perille. Suosittelen.
Hyvää viikkoa. Etenkin Basille, kiva lukea susta.
mies metsänreunasta kirjoitti
Olin juoma-aikainani kuullut AA:sta ja kun olin menettänyt toiveeni juoda herrasmiesmäisesti, tulikin halu ja toive lopettaa koko juominen. Toiveeni asetin AA:han ja eräänä päivänä päätin turvutua siihen. Toteutinkin päätökseni ja astuin nolona AA-palaveripaikan ovesta sisään. Kuuntelin raitistuneiden alkoholistien elämänkokemuksia ja rupesin odottamaan viikon päästä olevaa seuraavaa kokousta.
Olen saanut raittiuden myötä takaisin itseluottamusta ja tulevaisuudenuskoa. Tulevaisuudenuskooni ei kuulu, että minulle palautuisi kyky hallita juomiseni.
Päivä kerrallaan merkitse ainakin sitä, että tänään haluan olla juomatta.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Toiveikasta aamua ystävät ja mukavaa, että aiheessa on mutusteltavaa muillekin. Kiva olla täällä taas.
Pitkään on ollut sellainen olo, että ei ole kerta kaikkiaan mitään asiaa tai sanottavaa.
Ajatus toivosta ja toiveikkuudesta ei ole mikään yksityinen oivallukseni, vaikka sen koenkin tärkeäksi ja muistan itsekin toivon virinneen pienistä asioista; kohtaamisissa, toisten onnistumisista kuullessani, oman raittiuden edetessä ja siinä onnistumista kokiessani jne.
Toivo ja toiveikkuus on liitetty vertaisuuteen varmastikin sen kaikissa muodoissa. Toivo liittyy myös ammatilliseen toimintaan ja esim. toipumismyönteisesti orientoituneessa (Recovery oriented) mielenterveystyössä toivon välittäminen nähdään ammattilaisen tärkeimpänä tehtävänä. Minulle toivo ja toiveikkuus tarkoittavat nimenomaan uskoa toiseen ihmiseen. Siihen, että hän voi toipua ihan siinä missä itsekin on toipunut.
Ihmiset löytävät itse polkunsa, myös raittiudessa. Jokaista ihmistä tulisi kannustaa oman näköiseen elämään. Toivo ja toiveikkuus on myös sitä, että rohkaisee ihmistä etsimään omaa polkuaan, määrittämään itselleen tärkeät asiat ja uskomaan itseensä.
Tämä on kyllä hyvä otsikko. Jos tietää, että on toivoa, niin voi nousta aika syvältä.
Kyllä näin juuri on! Kun ei käytännössä katsoen ole enää mitään, niin toivoa on tai sen voi herättää. Toiveikas ihminen on optimisminen, luottaa itseensä, on sitkeä ja uskaltaa ottaa riskejä. Toiveikkuus välittyy toiselle ihmiselle. Toki konkreettisesti, kun autetaan toista ihmistä tarvitaan sanoja ja uskon valamista siihen toivonsa menettäneeseen. Toivo ja optimismi, on se millä noustaan myös silloin, kun takapakkeja tulee. Hanskojen tiskiin lyöminen, epätoivo lietsominen mahdollisuuksien suhteen ei auta ketään uudelle kierrokselle. Toivoa luodaan arvostamalla, hyväksymällä ja ymmärtämällä, uskomalla ihmisen kykyyn ja mahdollisuuksiin. Huomioimalla ihmisten omat prioriteetit ja kiinnostusten kohteet ja arvostamalla niitä. Raitistumisessa jälkimmäinen tarkoittaa mm. sitä, että jokainen valitsee raitistumispolkunsa ja keinonsa raitistumiseen itse ja sitä tapaa tulee kunnioittaa.
Kun ei jaksa luottaa itseensä, mutta jos on jonkinlainen vaikka heikkokin hengellinen vakaumus, voi pyytää rukoilemalla apua tai johdatusta parempaan. Ja saa ateistikin rukoilla.
Ryhmissä jaamme kokemuksemme, voimamme ja toivomme
Jännää että minä olen saanut sellaisen käsityksen että ihan tämä perus ev.lut.kirkko ei tuomitse ketään toivottomaksi, eikä muutakaan toivotusta ole mihinkään, vaan siellä kyllä olen saanut juuri päinvastoin, armoa ja rakkautta, toivoa.
Muista uskontokunnista en tiedä, mutta tokkopa missään julistetaan ihmisiä toivottomaksi? Eiköhän kaikkien tarkoitus ole pelastaa toivottomat sielut pois juoppouden hulluudesta.
Mutta eihän juova ihminen halua kuulla sitä. En minä ainakaan silloin halunnut kuulla enkä lukea enkä jutella mistään jumalista ja armosta tai synnistä. Höpsis. Ja jos joskus olinkin, niin alamaissa rankan ryyppämisen jälkeen, niin sen verran pyysin ja uskoin että pääsin pälkähästä eli muutaman päivän päästä häpeillen ajattelin, että eihän tässä kuinkaan käynyt jne…
Muistan kun olin ollut raittiina muutaman vuoden ja posti toi Suomen perustuslaista pienen kirjasen, siinä oli vastauksia kysymyksiin mitä olin etsinyt. minulla oli oikeus elää katsomallani tavalla.
Kyllä sitä on elänyt aikamoisessa umpiossa joskus. Eikä kyseessä ollut uskonto ellei juoppoutta sanota siksi, sen ympäröimänä kun elää niin on aivan suunnattoman ihanaa päästä pois siitä helvetistä. Tai muuten liian ankara ja tuomitseva ympäristö.
Toiveikkuus välillä vähissä tämän täällä palstalla vallitsevan päihdemyönteisyyden vuoksi. Keskeisimmässä osassa kirjoittelua on jokin aivan muu kuin pyrkimykset raittiuteen. Päihteitä itse käyttävät tai jo raitistuneet syytävät yksipuolisia näkemyksiään ja tuomitsevat toisten raitistumistapoja. On jopa useaan kertaan esitetty, että ei raittiuteen kannata pyrkiä ollenkaan. Toivo ja toiveikkuus on kaukana tuosta “tuesta”. Toivoa kuitenkin on ja uskon, että tämänkin palstan tarkoitus ja tavoite taas kirkastuu. Onhan näitä aaltoja nähty monen moisia ja kuuluu sekä aiheen että elämän luonteeseen, että sivuraiteelle välillä mennään ja lujaa. Sivuraidetta ei edusta keskustelut elämästä ja vaikka ihan mistä nyt vaan keksii kirjoitella, vaan raittiuspyrkimysten vastainen asenne, tyrmäävä loan heitto toisten raitistumistapoja kohtaan, päihdemyönteisyys, päihteiden hehkutus, jokaisen ketjun sontiminen kannabishörhöilyllä. Tällaista viime aikoina, toivottavasti jotain muuta jatkossa. Toivoa on siis tämänkin suhteen. Muistan itse, kun tulin palstalle yli viisi vuotta sitten kuukauden kuivuneena, niin minua kannustettiin kaikin mahdollisin tavoin. Ylipäätään palstalla vallitsi yhteinen ymmärrys siitä, että mitä kohti tämän palstan avulla oltiin pyrkimässä. Raittiuteen, ei kohtuukäyttöön tai vähentämiseen saati päihteen vaihtamiseen.
Toiveikasta sunnuntaita, etenkin niille, jotka sen oman ongelmansa äärellä pähkivät. Tämä voi olla se päivä, kun päätös syntyy ja matka kohti raittiutta alkaa. Se on mahdollista ja sitä kohti todellakin kannattaa pyrkiä. Tsemppiä!
Tappeluahan tämä palsta on ollut täynnä vissiinkin tyyliin aina? Se on totta varmasti että minullekin oli hyvä silloin vuonna 2010 kuulla vähän kokeneempien ihmisten juttuja täältä. Vaikkei raittiuden pituudessa suurta eroa ollutkaan, mutta biologisessa iässä oli. Se rehellisyys millä asioista puhuttiin vetoaa ja on aina vedonnut minuun.
Jos ei ihminen itse ymmärrä omaa tilaansa, niin minkäs sille sitten tekee. Onhan se vähän toisaalta harmi että tämä palsta sitten aina menee tämmöiseksi.
Kyllä. Niin kauan kuin muistan, on ollut kärhämöintiä. Se on kuitenkin eri asia kuin päihdemyönteisyys, päihteen hehkutus ja raittiuden kyseenalaistaminen tavoitteena. Tämä on mielestäni uutta ja melko näkyvästi/hallitsevasti esillä.
2010 minäkin tämän foorumin löysin. Täältä sain sen avun ja tuen jonka minä tarvitsin, sillä hetkellä. Tämä plinkki vahvisti sen toivon, joka minussa oli herännyt… toiveen raittiista elämästä, toiveen siitä, että löytäisin jonkin keinon toiveeni toteuttamiseen. Toiveeni toteutui, haluni raitistua oli niin vahva ja voimakas, että olin varma siitä, että minä pystyn toiveeni toteuttamaan. Se, miten ja minkä avulla itsekukin raitistuu, on minusta sivuseikka. Pääasia on , kun saa sen oman toiveensa toteutettua.
Toivo -sanasta minulle tulee ensimmäisena mieleen sen niminen hieno biisi. youtube.com/watch?v=ark9FH6oQBI
Siis “toivo, sitä ilman ei voi elää”. Biisissä mainitaan muuten Antabus.
Mutta mitä kukin ihminen sitten toivoo, kun asiat ovat huonosti? Jokainen toivoo tietysti, että elämä tulisi paremmaksi, jokin toive toteutuisi.
Mutta tarvitseeko kaikkien toivoa samaa asiaa, ja samanlaista elämää? Ei tietenkään.
Olisi erikoista toiveikkuutta syyttää muita vaikkapa “vääränlaisesta toiveikkuudesta” tai siitä, ettei toivo samoja asioita kuin itse on toivonut.
Ikuisena optimistina minullakin on toiveikkuus, joka voi olla erilaista kuin jonkun muun. Olen toiveikas esimerkiksi rauhan säilymisen suhteen Suomessa, sekä sen suhteen että vietämme vielä 100-vuotis itsenäisyyspäiväämme itsenäisenä maana.
Olen toiveikas myös oman elämäni suhteen: että minulla tulee olemaan mieluisaa työtä, ja tulen pysymään terveenä myös tehdäkseni sitä. Tulevaisuudesta ei voi koskaan olla varma, joten voi vain olla toiveikas.
Toivo sanana on vähän määrittelemätön mulle ja en ole sitä toivottomuuden vuosikymmeninä osannut toivoa.
Toiveikkuuteni tämän kyseisen palstan osalta on vuoden, kahden aikana pleiseille tulleiden naisten varassa.
Ei kukaan äijä sovi vetämään tän tyyppistä foorumia, näkeehän sen Saunassakin. Eikä sen tarvii olla liidaamista
ja toisten kyykyttämistä sun muuta historiaan kuulunutta johtamista. Vaan sellasta emännöintiä, johon muutamia älykkäitä, muita huomioivia ja hyviä kirjoittajia tarvitaan. ehkä he ovat jo tietämättään “pestissään” ja näin oli.
Ja se minkään vetäminen ja ihannointi ei pitäis tänne kuulua, mutta tää on mennyt oudosti päälaelleen viime vuosina. modet vois lähtee vaikka himaan - ei niitä kukaan tarvii, ei-looginen avohakkuupolitiikka on niin neuvostoliittoa. Tosin kumma kyllä, mulle sillä ei enää ole ollut merkitystä. syyksi koen täydellisyyttä lähelle pääsemisen henkisellä tasolla. siis passiivilause tarkoittamatta erikseen ketään. vähiten meitsiä, joka oli tänä aamuna hyvinkin kesken, sekavana sukkakerroksia jalassa laskien (kolme). Ajan kanssa oppii poimimaan täältäkin itselle merkittävät kohdat. valitsen siis sana-assosiaatiot tietenkin ja musiikin, vain ne ovat tärkeitä, eivätkä nekään
ole tärkeitä ollenkaan.
Yleisesti ottaen oma arkielämä on toiveikasta ja läheisempää ja tärkeämpää kuin lopettamon painos 2015.
mutta 2010 painos laittoi kaiken alkuun kohdallani, eikä tätä nykyistä tilannetta muutoin ois. tuolloin plinkin osuus ja vaikutus oli valtava vähäisestä omasta kirjoittamisesta huolimatta. lopettamon käyttöni ylitti roimasti normisuositusrajat. toivoni nojasi siinä hetkessä toisten kokemuksiin. ja silloin sattui olemaan itselleni oikeat tyypit saapuvilla. no, monet kerrat oon maininnut syylliset. siis kaikki, jotka ketjuuni kävivät sanansa vuosien aikana kylvämässä. mut olihan sitä aika sekaisin vielä toissa vuoteen asti. siis juurikin tunne-elämältään. vähä vieläki.
Uuden alku on aina oleellista tai siinä tuntuu eniten olevan hukkasessa ja jokseenkin hajalla ja taittokohdassa lähdössä tuntemattomaan ja myös tässä loppuaan kohti kääntyvässä plinkin ensipainoksessa 2015,
ja silloin tarvitaan runsaasti toivoa.
Erittäin hyvä ja syväluotauksen houkutteleva ketju. Heitän ihan muutaman irrallisen ajatuksen sisään. HIeman “luodaten”. :mrgreen:
Minulle toivo on luottamusta siihen, että elämäni ulkoiset raamitekijät joko pysyvät ennallaan tai muuttuvat vielä paremmiksi jotta pystyisin pitämään elämäni vakaana. Pointti on mulle siinä, että en voi laskea “toivoa” millään tarkalla suureella. Tämä erona suoritushakuiseen suunnittelemiseen. Voin asettaa itselleni tavoitteita vaikkapa ensi vuodeksi, näin tekee varmaan aika monikin. Näiden toteutuminen sitten onkin toinen asia. Ei pelkästään itsestäni kiinni. Joten voin ainoastaan toivoa, että kaikki menee halujeni ja aikomusteni mukaan. Pikku sälää pikkulauantain kunniaksi.
Onko toivo toivottomuuden ja epätoivon vastakohta? En oikein tiedä. Toivo -sanaan sisältyy mielestäni sekä positiivinen että negatiivinen vire asiayhteydestä riippuen. Kun esimerkiksi sanotaan, että aina on toivoa, niin se tarkoittaa mielestäni, että ponnistelemalla ja vaivaa näkemällä asiat voi saada paremmalle tolalle. Ja näin asia esimerkiksi alkoholistille raitistumisen suhteen onkin. Mutta toivomisella voidaan tarkoittaa myös passiivista olemista, odotetaan että asiat menisivät parhain päin ilman omaa panosta. Tai että oman tekemisen suhteen on jo lannistuttu.