Samaa mieltä asiayhteydestä, konteksti on ratkaisevaa. Eri mieltä ponnistelun suhteen, tai miten ton nyt näkee. Toivolla on myös tekemistä oman perusvireen, eli optimismin ja pessimismin kanssa. Yllä jo mainittiinkin.
Tottakai jokainen raitistelua aloittava kuten ylläpitäväkin toivoo omien voimiensa riittävän. Harmi vaan, ettei tämä aina riitä. Todisteena lukemattomat retkahdukset sellaisissa tilanteissa joissa ulkopuolelta tulevat impulssit eivät menneet omien odotusten mukaan ja aiheuttivat pitkänkin raittiuden jälkeen oikosulun. Eli toiveet eivät toteutuneet. Saitko kiinni?
Tyynärin mukainen passiivisuus on OK ja järkevää, luovuttaminen ja turha toivominen ei. Toivominen ei myöskään korreloi panostuksen kanssa.Toisinaan ylipanostaminen vain pahentaa tilannetta.
Yritän jotenkin saada “toivon” oleellisinta olemusta esiin. Oikeanlainen toivominen edellyttää mielestäni kykyä oikeanlaiseen passiivisuuteen. Toivo on tulevaisuuteen suuntautuvaa. Jos yrittäisin vaikuttaa sumussa olevaan, niin eihän se onnistu. Tai tarkennettuna vain sen verran kuin itse voin tapahtumiin välittömästi vaikuttaa.
En kuitenkaan halua rohkaista ketään väärään passiivisuuteen, sehän olisi toivosta luopumista. Toivohan on se voima joka on auttanut meistäkin monta nousemaan yhdennentoista kerran jaloilleen kymmenennen retkahduksen jälkeen.
Tyynäriä taas kerran suosittelen! 
Onko onnellisuuden perusta se että ymmärtää tässä hetkessä just nyt olla onnellinen eikä hamua jonnekin tulevaisuuteen että “sit kun” on näin ja noin niin sitten olen onnellinen? Vai käykö siinä niin että vaikka saakin sen kaiken minkä valjasti siihen “sitkuun” niin myös senkin jälkeen jonkun ajan kuluttua rupeaa tuntumaan että vieläkin minulta puuttuu jotai ? Eli otetaan uusi “sitkun”.
Sain kiinni andante. Täytyy vähän täsmentää kirjoituksiani. Toivomisen liittymisellä passiiviseen olemiseen tarkoitin tilannetta, jossa asioiden edistämiseksi ei tehdä mitään vaikka mahdollisuuksia olisi. Jos raitistumista yrittävä toivoo voimiensa riittävän, tai retkahdusten jälkeen jaksaa aina yrittää uudestaan ja toivoo, että sillä kertaa onnistuisi, niin sen toiveen toteutumiseksi on ponnisteltu. Toivolla on positiivinen konteksti. Jos taas vain toivoo raitistuvansa ja jatkaa juomista entiseen malliin, niin ihmettähän siinä odottaa tai tilanteensa ajautumista pisteeseen, jossa juomisen jatkaminen ei enää ole vaihtoehto. Silloin toivolla on mielestäni negatiivinen konteksti.
Toivo voi tietysti kohdistua asioihin, jotka eivät ole vaikutettavissa. Silloin toivo paremmasta on positiivinen asia enkä laske sitä passiiviseksi odottamiseksi.
Iain Banksin Pintakuvio kirjassa on virtuaalihelvetti, jonne voi joutua mieli kuoleman jälkeen. Siellä pirulta meni hermot, kun yksi helvetissä kärsijä menetti toivonsa. Piru siihen, että miten sitä nyt enää voi piinata, kun ei usko toivoa olevan. Mielenkiintoinen kirja.
On se niin, että jos toivo menee, niin silloin ei elämällä ole enää väliä. Niin kauan kuin on toivoa, on mahdollisuus.
Loistavasti kiteytetty sydärikö. Tuo toivon vaaliminen ja mahdollisuuden tiedostaminen on ainakin minulle tärkeä ja kantava voima. Pitääpä tutustua tuohon mainitsemaasi teokseen.
Se kirja on ihan Sci Fi kirja eli kaunokirjallisuutta, mutta se kirjailija on opiskellut filosofiaa ja sillä on aina hienoja ajatuksia kirjoissaan.
Tämä on hyvä ketju. Toivo on ainoa, jota joillakin on jäljellä. Terveys, perhe, ammatti, asunto, rahat ovat menneet, mutta toivoa on jäljellä ja kaiken voi rakentaa uudelleen elämässään, jos nyt ei ole sitä terveyttä ihan pilannut.
Tietenkin on voinut menettää jotakin niin tärkeää, että sitä ei saa enää korjattua, mutta kun on toivoa, niin ihan hyvän elämän voi vielä rakentaa.
Olen samaa mieltä kanssasi sydärikö.
Lueskelin ketjun läpi, paljon hyviä kirjoituksia. Kiitos basille hyvästä ketjusta!
Ihminen on erikoinen olento siinä mielessä, että sillä on aivan poikkeuksellinen kyky eläytyä toisen tarpeisiin, elämäntilanteeseen, siihen mihin toinen pyrkii. Liikutumme toisen ihmisen hädästä, pahoinvoinnista ja osattomuudesta. Antaminen ja saaminen ovat vastinpareja, joita ei toivosta ja toiveikkuudestakaan puhuessa voi erottaa toisistaan. Toivo ja toiveikkuus syntyvät vuorovaikutuksessa, joka on ihmisen ensihetkistä elinehto. Toivon antaminen ja saaminen hyödyttää molempia osapuolia. Toivo ja toiveikkuus on usein pienen pieni näkökulman muutos, mutta vaikutukseltaan ratkaiseva. Toivo on luottamusta tulevaisuuteen. Toivottomuus ja ulkopuolisuus kulkevat käsikädessä syventäen tilannetta pahempaan suuntaan. Siksi on merkityksellistä miten epätoivoiseen ihmiseen suhtaudutaan.
Juuri tämän varassa tämä koko vertaistuki toimii ja aivan ilmaiseksi käytämme paljon aikaamme toisten juttujen lukemiseen ja myötäelämiseen. Välillä ehkä jopa onnistumme antamaan jonkin hyödyllisen vinkin.
^ Juuri niin. Myötätunto, empatia. Kyky aavistella miltä toisesta tuntuu. Joskus sekin asettaa ihmisen pulmaan: voinko oikeasti ymmärtää mitä on kokenut joku joka on kokenut pahempaa?
Toivossa on joskus dramaattinen puoli. En tiedä, mitä PMMP tarkoitti biisissään “Toivo” kuvaamalla lasta sanoin “lapsi sanoi vielä: täytyy hyvästellä maailma”. Siinä on jotain aavemaista, vaikka kaunista. Arkisuuteen viittaa “mahan nahan alla Antabus”. youtube.com/watch?v=ark9FH6oQBI
Myötätunto on minusta tärkeä asia. Juopon sentimentaalisuus on tunnettua humalassa ollessaan, mutta hyvä onkin tutkia empatia-taitoaan selvinpäin ollessaan.
Empatia ja myötätunto ovat kaksi eri asiaa. Empatia on vain kyky eläytyä toisen asemaan. Empaattinen ihminen ei välttämättä tunne myötätuntoa sitä henkilöä kohtaan jonka asemaan hän osaa asettua. Esimerkiksi kiusaamiseen tarvitaan empatiakykyä. Kiusaaja tietää mikä toisesta ihmisestä tuntuu pahalta ja tekee juuri sitä.
Jos taas kuuntelee vaikkapa tavallisia suomalaisia ikäihmisiä, monille heistä on aivan normaalia sanoa esim. “likainen mustalainen”. Se on aivan erilaista rasismia kuin se mitä nähdään nuoremmilla sukupolvilla. Nuoremmat sukupolvet tiedostavat että rasismia pidetään negatiivisena asiana. Vittuilu toisen etnisen taustan vuoksi - oli se mikä tahansa - on silloin tarkoituksellista loukkaamista koska loukkaaja tiedostaa että se tuntuu toisesta pahalta. Iso osa ikäihmisistä ei edes koe että romanien loukkaamisessa heidän romaniutensa vuoksi on mitään ongelmallista. He eivät siis osaa asettua romanin asemaan eivätkä vilpittömästi osaa ajatella miltä romanista tuntuu. Se on monille näiden sukupolvien edustajille vain yksi tapa toisten joukossa. Tätä voi sanoa oikeaksi empatiakyvyttömyydeksi. Joku evoluutiokehitys siis menee eteenpäin tässäkin asiassa… ? 
Samanlaista empatiakyvyttömyyttä voi nähdä vaikkapa joidenkin kulttuurien tavassa kohdella naisia. Pahinta empatiakykyvammaa ihmiskunta potee mielestäni kuitenkin lapsia kohtaan.
Ja myötätunto ilman empatiakykyä on sääliä.
Eikös näissä yleensä vaikuta semmoinenkin juttu, että sitä mitä itse ei ole saanut, on paha toisellekaan antaa? Eli jos ei ole saanut osakseen empatiaa, myötätuntoa ja hyväksyntää, vaan kaikkea tämän vastakohtaa niin kyllähän se vaikuttaa ihmisen psyykeeseen.
Ei sen tietenkään tarvi sitten mikään lopullinen tuomio olla, vaan kyllähän asioista ne tiedostamalla voi oppia pois, kun suostuu käsittelemään sen kaiken skeidan mitä kantaa mukana itsessään.
Ja monet asiat tietyllä tapaa periytyvät sukupolvien yli ja siirtyvät vanhemmista aina lapsiin ja siitä taas heidän lapsiinsa.
Toivo syntyy sellaisessa vuorovaikutuksessa, joka on vastavuoroinen. Ymmärrys toisen tilanteeseen ei synny ulkokohtaisesti, vaan nimenomaan inhimillisesti eläytyen. Ihmistyön ammattilaisten koulutuksessa on vuosikymmenien perinne ja näkemys, jossa juuri tuolla eläytymisellä ja empatialla ei ole ollut sijaa. On pidetty jopa vaarallisena sitä, että jos eläytyy asiakkaan elämään ja kokee siivun hänen tuskaansa. Vuosisadan kusetus ja huijaus. Eteenpäin vievät ja rakentavat kohtaamiset ovat juuri niitä, joissa ammattilainen heittää tuon hölönpölölle rakennetun “ammattilaisuuden” nurkkaan ja kohtaa asiakkaan ihmisenä, eläytyy ja ottaa aidosti osaa vääryyksien vuoksi, joita ihminen on elämässään kohdannut. Ilman kokemusta siitä, että on ymmärretty ja oma kokemus otettu vastaan sellaisena kuin se on, ollaan tilanteessa, jossa ammattilainen itseasiassa traumatisoi asiakasta vain lisää. Valitettavasti on paljon ihmisiä, jotka toipuvat paitsi kaikesta paskasta mitä ovat saaneet niskaansa kehdosta asti, mutta myös näistä kohtaamisista ammattilaisten kanssa ym. yhtä rakentavista hoito- ja kuntoutuskokemuksista.
Ikzu oli tullut väliin, hyvä aihe. Ylisukupolvisuudesta esim. trauman siirtymisen suhteen olisi paljonkin juttua, mutta nyt joudun valitettavasti kiiruhtamaan muihin juttuihin. 
Täytyy sanoa, etten kuuna päivänä ole kuullut että ammattiauttaja ei saisi olla empaattinen. Nykyisinhän eritoten korostetaan kohtaamista, ja asiakkaan hyväksytyksi tulemisen kokemusta. Esimerkiksi Helsingin päihde- ja psykiatriapalvelujen uusi slogan on “tulit oikeaan paikkaan”.
Oma kokemus auttajalla ei ole ensisijainen. Se voi olla voimavara, mutta myös sudenkuoppa. Alalla on liikaa itseään terapioimaan tulleita, joille OMA kokemus on maailman ainoa kokemus ja muut kokemukset hittoon.
Sen sijaan kokemus-asiantuntijoille, joiden toimenkuvaan kuuluu nimenomaan oman kokemuksen esilletuominen, , nostan hattua.
Ei vastaa minun käsitystäni empatiasta. Wikipedian käsityskin on lähempänä omaani:
[i]Empatia-sanan perusmerkitys viittaa myötätuntoiseen eläytymiseen[1]. Psykologit ovat sittemmin laajentaneet empatia-sanan merkitystä siten, että sillä voidaan tarkoittaa emotionaalisen reagoinnin lisäksi myös kognitiivista roolinottoprosessia eli tietoista rationaalista yritystä asettua toisen asemaan[2]. Empaattinen ihminen samastuu siis herkästi toisen ihmisen tunnereaktioihin ja pyrkii ymmärtämään toisen ihmisen käytöstä, näkökulmaa ja tunnereaktioita.
Empatialla viitataan myös empaattiseen käyttäytymiseen, joka voi olla esimerkiksi empaattista ilmehtimistä ja pyrkimystä kuunnella ja auttaa muita ihmisiä sekä suhtautua heihin arvostavasti tai muulla tavalla myönteisesti.
[/i]
Empatia-käsitteen liittäminen kiusaamiseen kuulostaa varsin irrationaaliselta.
En tiedä näistä asioista tarpeeksi jotta voisin enempää sanoa ja päihde- sekä mielenterveysalalla tehdään varmasti upeaa ja asiantuntevaa työtä.
Mutta ymmärtääkseni tuo mitä basi tarkoitti tuossa on sitä että syntyykö aidosti ihmisen välinen kohtaaminen. Onhan näitä hienoja korulauseita ollut maailma pullollaan, jotka eivät sitten käytännössä kuitenkaan tarkoita yhtään mitään. Ovat vain tyhjiä sanoja.
“Tulit oikeaan paikkaan”. Onko tämä asia ja noihin sanoihin sisältyvä henki joka oikeasti käytännössä toteutuu? Sana muuttuu lihaksi? Ja ei, en kritisoi tässä nyt Helsingin päihde- ja psykiatripalveluja, koska en niistä mitään tiedä. Mutta pointti ehkä tuli selväksi?
Ammattilainen voi olla toipumisen suurin este tai parhaassa tapauksessa rinnalla kulkija, joka tukee ja kunnioittaa ihmisen omia arvoja ja pyrkimyksiä. Toivottoman ihmisen kohtaamisessa ammattilainen voi todella syventää ahdinkoa tai olla se, joka toivonkipinän herättää. Se ei tapahdu tietämällä, palvelujärjestelmää palvelemalla, vaan olemalla ihminen ihmiselle. Onpa joskus niinkin, että koulutus karsii hyvät ja luontaiset piirteet ihmisestä. Muoteja tulee ja menee, myös näissä asioissa. Ehkäpä tuulahdukset maailmalta mm. juuri tuo recovery orientoitunut lähestymistapa tulee muuttamaan myös käsityksiä hyvästä ammattilaisesta. Tuossa filosofiassa ammattilaisen tärkein tehtävä on ylläpitää toivoa.
Koulutuksessa ei varmaankaan karsita mitään, varsinkin kun pelkkä muodollinen pätevyys on varsin ohut pohja ammattiauttajan työhön. Pakollinen ja tarpeellinen, mutta ohut. En ole juurikaan kuullut auttajista, joka ei olisi ihminen ihmiselle. Jokainen on toki sitä omalla persoonallaan, ja aina ns. kemiat eivät kohtaa.
Taikka vaatimukset eivät kohtaa, lääkelinjaus ei kohtaa, hoitosuositus ei kohtaa…
Toivon ylläpitäminen toki on ammattilaisen perusedellytys. Sen pitäisi olla ollut jo selkärangassa iät ja ajat, niin ettei sitä tarvitse minään tuontitavarana tai uutena juttuna tuoda.
Itse näkisin aina, että ammattiauttajan tärkein päämäärä on tehdä itsensä tarpeettomaksi autettavalle. Kuopasta ylos autettava ei ihannetapauksessa siis tarvitsisi toistuvaa kuopasta ylös vetämistä koko loppuikänsä.
Tietysti jotkut asiakasryhmät tarvitsevat jatkuvaa apua loppuelämänsä, kuten vammaiset, vanhukset ja kroonisesti sairaat. Toipumaan kykenevien kohdalla sen sijaan on tarpeen pyrkiä juuri siihen: toipumiseen.
Noo, sen kyllä jutuista huomaa!