Luin laittamasi linkin häpeästä, kiitos siitä; se oli hyvä. Senkö avulla häpeäsi lähti vai minkä luulet eniten vaikuttaneen?
Minun pitää todennäköisesti työstää häpeääni vielä terapiassakin, niin sitkeää se on ja tuntuu myös, että sitä on tosi paljon.
Toivottavasti selätät juomishimon, tsemppiä!
Onnea 15 päivästä.
Luulen, että on järkevää tietoisesti ohjata ajatuksia pois ikävistä asioista. Se on osa tunnesäätelyn taitoja. Harmi vaan, kun niin moni meistä lähtee elämään ja maailmaan varsin puutteellisin varustein silläkin saralla. Miten paljon helpompaa on, jos omien tunteidensa kanssa pärjää ja niitä osaa käsitellä ja säädellä!
Raskaatkin ajatukset ja tunteet ovat lopulta kuin pilviä; ne tulevat ja menevät. Mustimmankin voi ottaa hyväksyen vastaan ja sitten hiukan tuupata menemään, hus hus.
Oma virheeni on välillä ollut se, että olen juuttunet kaivamaan mielensisäistä kompostia liikaa., ei niinkään pakkopostiivuus. Paras olo on ollut kun olen saanut jinkun järkevän balanssin asioiden läpikäymisen ja tulevaan suuntaamisen suhteen ja opetellut juurikin tuota ajatusten ja tunteiden ohjailua.
Voi hyvin, Lempeä Kettu!
Juomisen petaaminenkin on kuin pakoa. En tiedä tarkalleen, miten pääsin yli häpeästä. Se vain katosi. Nyt voimakkaana tunteena on kateus. Se liittyy siihen, miten muut ovat menestyneet verrattuna itseen. Toisaalta siihen liittyy häpeää. Tuntee olevansa huonompi kuin joku muu, johon itseään vertaa. Kateuden kohteet ovat saaneet paremmat eväät, kannustuksen ja sileämmän tien. Se herättää ahdistusta sisälläni ja häpeää. En ole siis häpeästä irti.
Raittiina kuitenkin 17 päivää. Petailu on poissa. Suht tasainen fiilis, mitä nyt kateuden, häpeän ja katkeruuden tunteet vilahtelevat asioista, jotka ovat olleet itselleni saavuttamattomia, koska en ole lainkaan uskonut itseeni tai minut on omassa yhteisössäni lytätty.
Olen kyllä myös sisuuntunut. Minulla on oikeus myös tehdä ja yrittää. Ja onnistua. Luovuttaa ikuinen epäonnistumisen kierre luvalla itsestäni irti.
Kannattaa vaan funtsia eteenpäin. Miks olla kateellinen…itsensä vertaaminen muihin ei oo kyllä hyvä. Sä voit miettiä, että sulla on omat murheet. Se jota sä vieressäsi katsot, hän saattaa olla aivan romahtamispisteessä omine murheineen.
Mitkään ihmisten murheet eivät ole välttämättä verrattavissa, mikä tahansa juttu voi olla yhdelle yhtä ja toiselle toista isoa surua, ja se voi olla äärimmäisen vahingollista ja minuutta tuhoavaa.
Usko että pysyt mihin ikinä haluat vaan ruveta
Tunteita tulee ja menee. Tuttuja minullekin nuo kelat. Suututtaa se välinpitämättömyys, millä vanhempani terveyteeni ja elämääni suhtautuivat lapsena ollessani… ja nyt minä, jolla oli yli ysin keskiarvo ja mahdollisuudet moneen, olen köyhä ja syrjäänjäänyt. Näitä tietysti mietin lähinnä silloin, kun oloni on huono.
Noista menestyneemmistäkin näemme vaan pinnan… Onko sen alla tuskaa, huonoja ihmissuhteita, suorittamisen pakkoa ja huonommuudentunnetta? Niitä voi reppuunsa saada “hyvästäkin perheestä”, jos osa on olla vanhempiensa jatke, jonka kautta he elävät todeksi omia unelmiaan… olla yhtä hukassa itselstään kuin täälläkin me moni olemme tai olemme olleet.
Paremmassa asemassa voi olla vielä tiukemmin häpeän vanki ja pakottettu sen vuoksi salaamaan ongelmansa; kaltaisillani ei ole juuri hävitävää, joten on helpompi olla avoimempi ja löytää kohtalotovereita.
Kaikki vaiheet jja tunteet joutuu käymään läpi. Tai saa käydä läpi. Sisuuntuminen voi olla polttoainetta kohti omia unelmia, vaikka edes niitä pieniä alkuun.
Sinullakin on oikeus onnistua ja olla onnellinen! Olen jotenkin kai istunut osin edelleenkin jotain itselleni langettamaani elinkautista… vai äitikö sen minulle langetti? Olen ollut sen ajatuksen vanki, etten saa olla onnellinen, koska hänkään ei ole.
Tai saanko pelastua, jos entinen puolisoni ryyppää itsensä hengiltä?
Voi helvetti sentään! Hirmuisen pitkät jäljet lapsen syyllistämisestä jää. Mutta asialle voi näin aikuisena tehdä jotakin. Suunnataan siis onnistumisia ja onnellisuutta kohta ja jätetään itsetuho ja muu pikkuhiljaa taakse.
Niinpä, miettimisen arvoisia asioita, tärkeitä näkökulman muutoksia. Ja minullakin on ollut nuorena tuo Metsänpeiton kuvaama sama päähänpinttymä, etten saa olla onnellinen, koska muutkaan ympärilläni eivät ole. Omalla onnellisuudella ja sen näyttämisellä tekisin väärin äidilleni, joka ei ole onnellinen, joten minullakaan ei ole siihen oikeutta. Aika hurjia mietteitä. Nyt ne tuntuvat todella vääriltä minua itseäni kohtaan. Olen ollut äidin oikkujen armoilla ja sen tunnemaisemassa kiinni.
Vielä aikuisenakin hän puuttuu elämääni sillä tavalla, että jos kerron jonkin asian hänelle ääneen, mitä olen suunnitellut tai miettinyt, hän sanoo, ettei se onnistu, ja siihen hän löytää perustelut. Joissain asioissa hän ei tee näin, koska hän pitää niistä, mutta suunnitelmistani, joista hän ei pidä, hän käyttää niissä aika kovaa henkistä väkivaltaa mielestäni. Sen hän kuittaa vain oikeudella kertoa oma rehellinen mielipiteensä. Hän on siis hämmentänyt elämääni omilla mielipiteillään aina. Onko toisaalta ihme, että olen yhä näin epävarma.
Katson nuorempia ihmisiä ja heidän elämänsä näyttää täydelliseltä. He ovat kirjaimellisesti kuin kultalusikka suussa syntyneitä. Tai sitten ei. Mistäs voin tietää. Olen alkanut kuitenkin tuntea surua siitä, että minulla ei ole ollut nuoruutta, kuten heillä. Nuorena minulla ei ollut tulevaisuutta. Se oli se päähän pinttynyt ajatus, että olen huonompi kuin muut ilman mahdollisuuksia. Suoritin asioita, joista kuvittelin löytäväni onnellisuutta. Elämäni on ollut taistelua ja sitä lievitin alkoholilla. Oli hyviäkin hetkiä, kausia, mutta alkoholinkäyttö onnistui ne kyllä lahjakkaasti pilaamaan.
Ehkä tämä on tätä raitistumisen myötä välttämätöntä tunteiden kohtaamista. Kuten Putkis sanoo: “Pelkään, mutta en pakene.” Pelko on tunne, mutta hänen ei enää tarvitse juoda paetakseen tunnetta pelosta. Tämä siis oma tulkintani lauseesta. Näkisin oman prosessini raitistua pysyvästi vastaavanlaisena. Alkoholimenneisyys ja sitten on tämä uusi alku. Alkoholi edustaa sitä vanhaa minää, joka oli juuttunut masentaviin tulkintoihin ja juttuihin. Alkoholismillani ei ole enää polttoainetta.
Aamukahvi ja leipä tuntuvat tässä hetkessä niin ihanilta ja arvokkaita asioilta. Koen iloa, jota en ole tuntenut taas aikoihin ilman viinaa.
Suvussani käytetään yhä runsaasti alkoholia. Kaikki he ovat ihmisiä, joilla ei ole mitään ongelmaa alkoholin kanssa. Sairaudentunne alkoholismiin on ensimmäinen keino päästä elämään alkoholista vapaata elämää. Se on sysäys. Sitä ei kannata pelätä vaan ottaa uteliaana vastaan. Tämän sanoisin itselleni 10 vuoden taakse.
Vielä se unohtui. Tänään 19 päivää raittiina 10 viikon putken jälkeen. Voiko mahtavampaa alkua päivälle olla.
Vielä tuosta juomisen petaamisesta. Minulla on siis tulossa lähitulevaisuudessa reissu, jossa kuuluisi käyttää alkoholia. Siellä voi olla hieman kiusallista olla täysin raittiina. Ilmoittaudunko mukaan vai jätänkö menemättä. Vielä on aikaa pohtia asiaa, mutta vielä joku aika sitten olin varma, että menen ja juon. Hallitusti. Mutta sehän on se sama ansa, johon ystäväni sai minut houkuteltua sinä päivänä, kun päätin luopua raittiudesta. Kuljettiin pitkin oluthyllyjä ja valikoitiin juomia. Alkoonkin piti mennä huolellisesti valikoimaan. Juodaanko tätä vai tätä. Oisko punainen vai valkoinen viini. Olen ehkä vähän vihainen tästä vieläkin kaverilleni. Voi vitsit, mikä kurja temppu häneltä! Emme todella ole enää juoneet yhdessä. Houkuttelu on kyllä jatkunut entiseen malliin. Olen vahvempi kuin aiemmin. Minulla on sairaudentunto alkoholiriippuvuuteen.
Tällä hetkellä en uskalla sanoa, lähdenkö reissuun mukaan ja ajattelenko olevani selvinpäin. Pitkä aika humalaisten seurassa voi saada minut ratkeamaan, olen nimittäin baaritiskillä ratkennut useamman kerran, vaikka olen lähtenyt juhlimaan selvinpäin. Luottoa itseäni kohtaan siinä ympäristössä ei ole, mutta toisina päivinä on. Riippuvuuteni on vahvaa, mutta onko se nujertanut minua vielä? Ei. Kun huoneisto täyttyy juoduista ja juomattomista juomista ja porukka railakkaasti juhlii, mikä on minun funktioni olla tässä seurassa selvinpäin. Esittää kuin olisin osa humalaista porukkaa ja yhtä fiiliksissä ja sosiaalisesti estoton? Voihan se olla, että olisin vähän outo tai sitten just se alkoholisti, joka ei voi juoda. Olen yhdelle (tai itseasiassa kahdelle) seurueen jäsenelle kertonut aikoinaan, että minulla on alkoholin kanssa ongelmia. Se olisi juoruille mahtava alusta. Ehkä jätän menemättä. Toisaalta surettaa, että joutuu kieltäytymään ja jäämään paitsi reissusta. Jos en olettaisikaan, että kaikki juo? Jos lähtisinkin reissuun eri mielellä. Sellaisella normaalilla mielellä, eikä tällaisella alkoholistisella asenteella, jonka mukaan kaikki ovat yhtä kreisibailaajia kuin minä olen ollut. Jospa lähtisinkin selvinpäin uteliaana porukkaan mukaan! Tiskiltä ottaisin vaivihkaa alkoholittoman ja hotellissa laittautuessa kaataisin lasiin alkoholittoman juoman. Esittäisin, että juon. Alkoholiton toimisi korvikkeena ja illan edetessä selväpäisyys toisi onnistumisen tunnetta. Se voisi onnistua. Kukaan ei huomaisi mitään ja minun ei tarvitsisi jäädä yksinään kotiin.
Olen muuten alkanut miettimään sitäkin, onko haave, jossa kouluttautuisin vielä pidemmälle, minun omani vai vanha selviytymiskeino saada sitä kautta uusi titteli, jolla saada arvostusta ja hyväksyntää muilta.
Olen miettinyt lapsuuttani, jossa minulla oli esimerkiksi jokin vaate, josta pidin, jonka olin itse hankkinut. Äitini haukkui sen. Hän sanoi, ettei tykkää siitä, koska siitä tulee mieleen joku piika tai vastaava. Jos minulla oli jokin uusi hiustyyli, siitäkin löytyi haukuttavaa. Jos haaveilin tietyn tyylisistä hiuksista, jotka olin nähnyt jossain nuortensarjassa, äitini ei tykännyt mallista koskaan. Jos minulla oli haave, joka ei ollut äitini mieleen, hän sanoi, ettei minusta ole siihen. Olin myös lahjaton harrastuksissa, joista hän ei tykännyt, mutta joihin minulla oli kiinnostusta. Jostain syystä, koen äitiäni kohtaan sääliä. Jotain ihme myötätuntoa, kuinka vaillinainen hän on ollut kasvattajana ja kuinka (ilkeä?). Toisaalta hänkin on aina janonnut ulkoista hyväksyntää omasta riittävyydestään ja kulissit on pidetty kunnossa. Altavastaaja lapsi on ollut hyvä kohde epäsuoraan aggressioon. Inhosin sitä, kun meille tuli lapsena minun vieraitani, ja äitini kantoi huoneet täyteen herkkuja/jäätelöä/karkkeja. Ja minä kuulin hänen ystävällisen puheensa läpi sössötyksen, kun oli viineissä. Ja olin kiusaantunut. Jos meillä ei ollut ketään vieraita, sain jäädä yksin huoneeseeni ja äitini sai rauhassa sammua viinilasinsa ääreen. Harrastukseni oli äidilleni toisarvoisia. Siihen aikaan me lapset olimme kyllä omillamme toimeentulevia ja kuljimme kaikki välimatkat kävellen/pyörällä/potkurilla. Harvoin olimmekaan kyytiä vailla vanhemmiltamme, eikä äitini edes sellaiseen kuljettamiseen olisi kyennytkään. Olihan hän viikonloput viineissä. Toisaalta koen, että olen saanut mennä hyvin vapaasti omissa harrastuksissani. Se ei ole ollut ostoskeskuksissa maleksimista, vaan aktiivista omaan harrastusyhteisöön kuulumista.
.
On myös olemassa äitejä, jotka ovat tehneet perheensä eteen kaiken, ihan kaiken ja sitten vielä yli omien voimavarojensakin. Hölmöähän se kyllä.
Ovat saattaneet kuitenkin uupua ja sitten romahtaa…ehkä tulleet suhteessa kaltoinkohdelluksi tämän jälkeen sekä taloudellisesti että jopa henkisesti.
Annetaan se jossain muuallakin puhuttu armo kaikille, jotka eivät pahuuttaan tee väärin tai juo liikaa. Syyllisyys on monen juovan äidin häpeä ja taakka nytkin, ei vain omien äitiemme.
Uskon että me täällä ymmärrämme tämän.
.
Jokainen tekee itse päätöksen, nostaako juoman huulilleen, oli traumaa taiks sitten ei. On traumaihmisiä jotka sitä eivät tee.
Eikö totta.
22 päivä raittiina.
Tuohon asiaan, että jokainen tekee itse valinnan nostaako juoman huulilleen. Enpä tiedä, onko se tietoinen oma päätös. Riippuvuus tekee siitä pakonomaista. Siinä vaiheessa, kun juominen on oma päätös, ollaan todella ihanteellisessa tilanteessa. Silloinhan se lopetetaan yhtä nopeasti kuin on aloitettukin. Sellaiset ihmiset eivät taida Päihdelinkissä aikaansa viettääkään.
Äitini ei ole käyttänyt koskaan väkivaltaa ja siinä suhteessa hän edustaa kaiketi sellaista sivistynyttä perheenäitiä, joka ulospäin on ollut hyvin ihanteellinen ja hyvä äiti.
Metsänpeitto, äideissämme on jotakin hyvin samaa tuossa empaattisuudessa yli oman perheen. Se on aiheuttanut minussa myös kateutta, miksi hän näkee muiden asiat noin tunteellisesti, mutta minun asiani eivät ole hänelle mitään? Hän on myös määräilevä ja jos ei totellut hänen käskyjään, siitä seurasi äidin kiukunpuuskat ja marttyyrimainen puheenparsi. Kohteli isääkin tosiaan kuin yhtä lasta muiden joukossa, mutta teetätti isällekin kaiken mahdollisen. Sopu säilyi tottelemalla, muutoin seurasi henkistä piinaa. Hän määritteli elämääni, teki valintoja puolestani ja oma roolini oli olla kiltti tyttö.
Vasta nyt näen, miten tuo outo äiti-suhde on vaikeuttanut kasvuani ja olemista omien ajatusteni kanssa. Minulla on hyvin kova kontrolli ja perfektionismi itseen, vähäinen usko omaan pystyvyyteeni ja onnistumiseen. Minut on opetettu ahdistumaan negatiiviseksi mielletyistä ajatuksista yksinkertaisesti seuraavasti: Jos toin jonkun asian esille, josta äiti ei pitänyt, se oli minulta kiittämätontä, se voitiin kuulla ja maailma saattoi siitä rankaista. Toisinaan minulla on hyvin vaikea olla omien ajatusteni kanssa. Saatan pelätä, että jotain pahaa tapahtuu, jos ajattelen näin tai noin. Häpeän sanomisiani, häpeän itseäni. Nuorena koin syyllisyyttä etten ollut sellainen kuin äiti olisi halunnut. Lähdin opiskelemaan vain saadakseni hyväksyntää, mutta ajauduin yhä kauemmas siitä, kuka oikeasti olen. Olen myös pelännyt sitä, että minä olen hullu, kun minusta tuntuu näin ahdistavalta olla. Tähän liittyy häpeän kehä: olen kiittämätön. Jos en pysty täyttämään muiden odotuksia, häpeän itseäni. Olen ollut se kympin tyttö koulussa. Jos olen oma itseni, ja sanon mitä ajattelen, tai teen jotakin, saatan kokea siitä suurta häpeää ja ajatella, että muut alkavat karttaa ja hyljeksiä minua. (Tänään viimeksi ajattelin tällä tavalla, kun olin harrastuspiirissä tuntemattomien ihmisten kanssa, sen jälkeen aloin kirjoittaa tätä, jos saisin tähän tolkkua.) Pelkään, kaiketi sitä, että olen ulkopuolinen, ettei minua hyväksytä. Kannan tätä ikuista huonommuutta siitä, että minä olen minä. Se ei ole tietysti äitini vika. En tiedä, onko se kenenkään vika. Olen tehnyt itse huonoja valintoja. Ja joskus olen kuullut, että ajatukseni ovat älyttömiä. Olen alkoholisti, joka ei ole kyennyt siihen, mistä haaveili. Juominen vei aina kaikelta pohjan. Ja itsetuntoni.
Jos joku kiusaa, tulee näyttää ettei välitä. Se on möhkäle kurkussani, jonka haluaisin oksentaa ulos. Se on se kaikki paha, jolle ei löydy sanoja, se on paha minä, joka on juuttunut hieman mahani yläpuolelle. Se tuntuu fyysisenä vapinana ja heikotuksena häpeän hetkinä.
Miten olisin, etten tuntisi päivittäin ja säännöllisesti niin kovaa ahdistusta, joka ajaa minua pakonomaisesti juomaan, esimerkiksi nyt! Odotan vain, että tunne menee ohi? Minä opin lapsuuden kodissa siihen, että negatiiviset tunteet ohitetaan ja eletään kuin haamut toisillemme näkymättöminä, silloin kun on huonot ajat ja kaikki on rikki, kun vanhemmat ovat henkisesti poissa. Ehkä tosiaan jäin jostain paitsi, ainakin siitä, miten vaikeiden tunteiden kanssa tullaan toimeen ja miten voi olla näkyvä itselleen ja muille ilman häpeää ja pelkoa.
Samalla mietin, jos kirjoittamani ei olekaan totta. Jospa sairastuin alkoholismiin jo varhain ja kokemusmaailmani alkoi vääristyä sen seurauksena.
Nyt ainakin tiedän, mikä meni väärin. Haluan tietää myös, mikä oli hyvää. Mikä vahvistaa ja voimistaa minua, koska kaikki ei ollut huonosti, oli myös kaunista ja harmonista aikaa. 22 päivä raittiina tuotti tällaisia mietteitä. Oppiläksynä on ehkä hyväksyä tunteet, joita ei ole oppinut hyväksymään. Pelon, häpeän ja muut vaikeiksi koetut tunteet, joita on pakoillut. Ratkeaminen ei ollut tänään kaukana. Monta päivää on tehnyt mieli juoda.
Oppisi olemaan oma itsensä ilman pelkoa että jätetään yksin.
Jotenkin koen, että näissä minun jutuissa hourailee päihderiippuvainen, joka on aika sekaisin vielä. Tunteet ailahtelevat ja olen vaikea itselleni.
.
Hei! Tuo paha hetki, mistä kirjoitin edempänä ei ole toistunut. Sen jälkeen on ollut tasaista ja mukavaa oloa. Tunnesäätely on ollut ns. kohdillaan. Olen lueskellut juttujanne ja saanut niistä oivalluksia. Sen lisäksi tuntuu, että menneisyyskin on saanut rauhan, sovinnon ajatuksissani. Nyt on nyt ja asiat ovat hyvin. Sellaista läpikäytävää ei ole ilmennyt. Sillon kun kirjoitin siitä voimakkaasta häpeän tunteesta, niin asia kääntyi myöhemmin toisin päin. Tilanne muuttui parempaan ja muutkin olivat kokeneet samoin. Häpeä kääntyi siis riemuksi.
Ilokseni saan myös ilmoittaa, että olen ollut kuukauden juomatta alkoholia! Aika mahtavalta tuntuu! 
Sellainen juttu on tullut mieleeni, että alkottomuus tuo tyyntä elämään. Negatiivisten tunteiden voimakkuus vaimenee ja ne saavat tasautta ja perspektiiviä. Kannattaa siis olla juomatta.
Onnea hienosta raittiista kuukaudesta! Voit olla ylpeä sinnikkyydestäsi. Ensimmäinen kuukausi usein on yksi niistä vaikeimmista.
Onneksi olkoon kuukaudesta!
Siitä se lähtee päivä kerrallaan.
Minulle sanottiin alkutaipaleella että raittiuden säilyttäminen vaatii jo enemmän työtä, oppimista ja sitä kuuluisaa luovuttamista. Luovuttaa menneisyys pois, eletty elämä, jolle ei voi mitään. Voi pyytää anteeksi joltain jos on tehnyt jotain mitä pitää pyytää anteeksi mutta muuten jättää menneisyys taakse. Katsoa vain tulevaisuuteen. Ottaa oppia menneestä eikä tehdä enää samoja virheitä. Sepäs se onkin iso asia miten välttää ne samat virheet joita on toistanut?
Hyvää lauantaipäivää ja raitista sellaista!
Kiitos! Niinpä, miten olla ratkeamatta uudelleen. Tulee sellaisia tosi positiivisia tunnetiloja esim. ajasta kun olin 18 v. ja just tavannut jännittävän poikaystäväni, joka oli minua vanhempi. Hän joi ja teki kaikkea muutakin epäilyttävää. Rakastin häntä ja annoin kohdella miten tahtoi. Se tunne, kun juomisella kaikki kivut ja murheet unohtuivat, sain käpertyä tuon ihmisen läheisyyteen, piiloon pahaa maailmaa, enkä ymmärtänyt, että minun olisi pitänyt osata paeta häntä. Luulin ansainneeni kaiken, mitä sain. Ne tunteet ovat palanneet tähän hetkeen. Se hämmästys, mitä olen ajatellut. Olen kokenut tässä hetkessä voimakasta pelkoa. Sitä pelkoa, jota en tuntenut silloin. Tunteet ovat olleet minussa jumissa. Nyt ne saavat päivänvalon ja saan olla vapaa ihmeellisellä tavalla. Saan rakentaa ja suojella itseäni terveellä tavalla ja kokea myönteisiä tunteita. Olla rakkauden arvoinen ennen kaikkea. Silloin joskus olin sekaisin siitä salailusta, taakasta ja alkoholismista, johon olin kotona turtunut. Luulin, että kaikilla olisi parempi ilman minua, että minä aiheutan sen.
Sitten se alkoholismi puhkesi minussa, mutta en sitä enää kiellä. Hyväksyn sen ja elän siitä tietoisena, toisin kuin vanhempani, jotka kieltämällä selviytyivät ja pärjäsivät perhe-elämässä ja työelämän paineessa, ehkä omasta mielestään viattomasti rentoutuen, johon ei ollut lapsilla sanavaltaa, eikä se meille kuulunut. Tuskin he koskaan ymmärtävät, miltä se minussa tuntui, kun kotona oli kaksi riitelevää ja poissaolevaa vanhempaa, joille koin olevani arvokas vain suoritusteni ja miellyttämisen kautta, miltä tuntui olla kotona näkymätön ja sulkeutua huoneeseen, mutta jos toin äidille kunniaa, olin jälleen arvokas. Kuinka se tuhosi minua ja häivytti kokemukseni siitä, että olisin millään tavalla tiennyt kuka olen ja mihin matkalla, koska minulla oli vain se oppi, mitä muut halusivat minun tekevän, ei mitään omaa ajatusta, joka olisi hyväksytty. Hyvien arvosanojen ja muun menestyksen suorittaminen kun lakkasi, enkä enää jaksanut ahdistukseltani, koin etten ole enää arvokas ja kelpaava muille.
Sitten tuli pelastus. Poikaystävä, joka tuntui antavan minulle kaiken. Hän sanoi oikeat sanat, eikä ollut yhtään mitään saavuttanut, kuten en minäkään. En osannut pelätä. Koin olevani kaikkien vaatimusten ulkopuolella, kun joimme siideriä rannalla auringon paahteessa ja kietouduimme toisiimme. Ja illalla saattoi tulla vähän turpaan, jos olin tehnyt jotain väärää. Tuo oli sitä aikaa, kun lakkasin näkemästä itseäni peilistä ja olin jollakin tapaa hajonnut nuori ihminen vailla tulevaisuutta. Tänä päivänä minua pelottaa!!! Aivan helvetisti tuo mennyt aika ja ajanjakso. Missä olin ja mitä tein, osaamatta suojella itseäni. Ne tunteet, jotka jäivät silloin kokematta, tulevat esiin nyt. Nyt on turvallista ja kaikki on hyvin. Eilen koin voimakasta pelkoa, mutta en hallitsematonta. Ja en kuitenkaan juonut siihen oloon, vaikka pelkoni oli epärealistinen. Joskus join.
Siitä alkoikin kova matka kohti aikuisuutta todella moninkertaisella painolastilla verrattuna aiempaan, mutta siitä selvittiin ja kasvettiin yhä rikkinäisemmäksi, mutta lopulta vahvaksi itsenäiseksi ja aikuiseksi naiseksi.
Nimimerkkisi voi antaa eväitä elämääsi ja taisteluusi retkahtamista vastaan. Olet kettu; viekas, älykäs ja ovela; viekkaampi kuin viekas pullonhengen houkutus. Olet lempeä, lempeä itseäsi kohtaan.
Lempeä kettu loikkaa houkutuksen yli, mutta vaikka jäisikin ansaan, hän lempeydellään ymmärtää vastoinkäymiset eikä soimaa itseään sen jälkeen, kun juomisen jälkeiset aivokemiat ovat tasoittuneet.
Ehkä tämä on hölmö kirjoitus, mutta tarkoitus on hyvä eli tsempata sinua ja saada sinut uskomaan itseesi. Olet arvokas ihminen.
Komppaan Toivotonta!
Mieleen nousee ajoittain kipeitä asioita ja minusta niitä kannattaa lempeästi surra. Eihän ne ole kenelläkään meistä tainneet juomalla etanoliinkaan liueta.
Joskus tunnen vihaa, joskus myötuntoa, joskus näen kokemuksissani hyvääkin; ne ovat tuoneet ainakin sitkeyttä, ehkä jotain muutakin, vaikka satuttaneet ja rampauttaneetkin.
Tässä hetkessä ja tulevassa voi olla itselleen kiltti. Nähdä hyvinvointinsa ja elämänsä tärkeinä ja vaalittavina asioina.
Mukavaa syyspäivää!
Viisaita sanoja molemmilta! Joskus nousee muistoja mieleen, mutta kyllä elämä on tasaista ollut tunteiden tasolla. Kahlehtivia tunteita ei ole ollut, elämä on näyttänyt kaikki kauniit värit. Ajoittaiset ahdistuksen hetket ovat olleet ohimeneviä. Niitä tulee kuitenkin päivittäin, mutta ne eivät ole ajaneet minua juomaan, eivätkä ajakaan, mikäli minusta on kiinni. 38 päivää olen ollut selvinpäin ja krapulat ovat jääneet historiaan. Kovaa yllytystä juomiseen koen kaverini taholta, joka sai minut viimeksi ratkeamaan. Olen suhtautunut tyynesti ja välttelevästi asiaan. Tämä on toiminut. En ole lähtenyt houkutuksiin mukaan. Havaitsin kesällä, että olen vähän niinkuin esiliina, jota kaivataan baariin, jotta kaverini voi lähteä tyttöjen kanssa viattomasti ulos ja illan tullen tavata vieraita miehiä. Sen sivusta seuraaminen ei houkuttele, joten on helppo kieltäytyä, kun on nähnyt tämän kuvion.
Huomenta. Niinhän se on vanha sanonta että “seura tekee kaltaisekseen”, uskottava se on. Ainakin minun, joka taidan olla herkkis, juomaankin aloin nuorena ihan vain opiskelukaverien mukana.
Minun ystäväpiiri vaihtui kun raitistuin, tai ei ihan vaihtunut, mutta kylästeltiin selvinpäin, ilman juomia, ihan vain juttelemaan kahvikupin ääressä. Enkä kohta edes huomannut, että ennen oli mentävä johonkin baariin tai muualle? olinko se minä joka tahtoi sinne ja muut lähti kun ruinasin? Ihmismieli kun on niin sopivan muistamaton, ettei kaikkea halua muistaa.
Mutta kyllä minä yksin join enimmäkseen. tai miehen kans. Yksin join ja humalassa hortoilin baariin. Nyt kun katsoo taaksepäin niin kauhistuttaa… oli hyvä tuuri ettei käynyt huonosti.
Nykyään käyn vieraisilla ystävien luona eikä tulis mieleenkään alkoholi, tai ei he minulle sitä tyrkytä. (olinko niin kamala humalassa etteivät uskalla 
)
