Raino Aukusti Yhtiö kaiveli taskunpohjiaan kaupan aulassa. Hän katseli hiljaa kuinka ihmiset kiiruhtivat portista sisään säntäilemään pitkin käytäviä. Ja toiset etsivät jo yhtä vauhdikkaasti lyhintä kassajonoa kaupan toisella laidalla. Rainon kiireet olivat loppuneet jo toista vuosikymmentä sitten, juuri ennen eläkkeelle pääsyä, irtisanomiseen. Hänellä ei ollut kiirettä kaupasta ulos jonottamaan neljän ruuhkaan. Eikä minnekään muuallekaan. Kaupan aulassa saattaisi vierähtää tuntikausia RAY:n kolikkokoneen edessä seisten. Toivoen jälleen kerran, että kourallinen keltaisia kolikoita taskun pohjalta vaihtuisi krominsävyisiin tai jopa seteleihin. Kun eläke jäi potkujen vuoksi pieneksi ja vuokrakämpän hintataso ei ollut sitä mitä sukulaisten mökkipitäjässä kolmesataa kilometriä pohjoisempana niin Raino oli taas kerran saman vaikean valinnan edessä: ostaako makaroonia, hernekeittoa ja kaurapuuroa kahdeksi viikoksi vai yrittääkö tähdätä muutamaan makkarapakettiin, perunoihin, sipuliin ja ehkä jopa lihaliemikuutioihin voittorahoilla.
Eihän se mikään valinta Rainolla enää ollut. Siltä ainakin tuntui. Hän oli ollut RAY:n tulonlähde jo kymmeniä vuosia. Ihan ensimmäisistä pajatsoista lähtien oli koukku ollut tiukasti hauen leuassa kiinni imien tasaisena norona palkat, lomarahat, sairauspäivärahat, eläkkeen ja elämän kolikkokoneiden kylmän nielun kautta suurten tilien täytteeksi. Niinpä totuttuun tapaan Raino asettui koneen eteen. Viisikymmen- ja kaksikymmensenttiset kilahtelivat koneeseen ja rullat alkoivat pyöriä.